Muutamia sanoja luonnosta, kansan luonteesta ja elintavoista Saarijärven pitäjässä · DIGI

Johan Ludvig Runeberg:

Muutamia sanoja luonnosta, kansan luonteesta ja elintavoista Saarijärven pitäjässä

T äm ä kirjoitus lienee monelle tuntem aton, vaikka se Saarijärven P aavon li­

säksi kuuluu saarijärveläiseen yleissivistykseen ja pitäisi oikeastaan sisältyä kansalaisopiston pääsykokeeseen. O npa terveellistä luettavaa m uutoinkin, miten tu p a läm m itettiin ennen K aukoläm pöä ja leipä leivottiin ennen nyky­

ajan leipom oita.

P ituuden vuoksi loppuosa seur. lehdessä.

N äiden rivien tarkoituksena ei ole antaa m itään lisiä topograafiseen esitykseen m aastam m e tai jostain sen erityisestä p aik k ak u n n a sta, vaan ainoastaan hajanaisin piirtein kuvata m uutam ia sen kauneuksia, ja elvyttää om assa itsessäni nautin­

to a niistä vaikutuksista, jo ita olen n iistä sa a n u t. E ro itta m a tto m ia noista m uistoista ovat m uutam at synkemm ät kuvat inhimillisestä hä­

dästä; eikä näytä m inusta olevan luonnotonta, että niillä on paikkan­

sa luonnon ihanuuden ja suuruuden vieressä ja sisällä. Sillä niinkuin eläin m enettää eloisuuttaan ja kau­

neuttaan sitä m ukaa kuin ihminen p akottaa sen tarkoituksiaan palve­

lem aan, niin näyttää myöskin luon­

to kuihtuvan kuta enemm än ihmis­

ten ahkeruus ja huolenpito sitä ku­

kistaa, ja siis ainoastaan kesyttö­

mässä tilassaan esiintyvän täydessä kauneudessaan, ainoastaan kesyte­

tyssä tilassaan suovan ihmiselle va­

paan pääsön tyhjentym ättöm äin ni- siensä ääreen. Jos siis tahdom m e nähdä hyvinvoipaa ja ylellisyydessä elävää kansaa, on m eidän käytävä seuduissa, joissa ihmisvoiman voit­

tam a ja veltostunut luonto tarjoo sille väkisin otetuita antim iaan; jos taas haluam m e nähdä luonnon al­

kuperäisessä loistossaan, niin on m eidän m entävä sinne, missä se vie­

lä vapaana käyttelee jättiläisvoimi- aan ja voitollisesti torjuu kituvan sukukunnan harvoja ponnistuksia sen kukistam iseksi. Suomi tarjoo ehkä enemm än kuin m ikään m uu m aa täm änlaatuisia nähtäviä. Mikä erilaisten seutujen vaihtelu, tasai­

sesta viljellystä m erenrannikosta ylimaihin huim aavine vaaroineen, autioine järvineen ja kankaineen,

joiden syvyyteen ei m ikään polku vie ja jonne ainoastaan luodin haa­

voittam a teiri tai metso jon ku n ker­

ran on yksinäisen lentonsa suun­

nannut! Useim m at E uroopan sivis­

tysm aista tulevat m atkustajat, jo t­

ka käyvät Suomen rannikkoseu­

duissa, huom annevat sen hyvin vä­

hän eroavan om asta kotiseudustaan ja tapaavat he täällä, ilm analaa ja kieltä lu k u u n o ttam atta, melkein kaikki sam at esineet kuin isänmaas- saankin. Sisem pänä Suomessa ole­

viin seutuihin ei taas osune m ikään m uukalainen, jo k a voisi sanoa en­

nen nähneensä jo tain semmoista tai edes jotain sentapaista; niin varma- piirteisiä, niin tarkasti yksilöllisiä ovat näm ä seudut. Kun varsinkin eteläisen rannikkotien varrella toi­

sissaan kiinni olevat kylät ja talot ovat todistuksena väestön voimas­

ta, hyvinvoinnista ja voitoista, voi- pi sisämaan teitä kulkea peninkul- m ittain näkem ättä edes vilahdusta­

kaan ihm isasum uksesta, ja jos pit­

kien taipalien päässä sellaisen ta ­ paakin, niin riippuu se suunnatto­

m an kankaan rinteellä tai pilkoittaa se esiin piileilevän järven ym pärillä olevain aa rn io leh to je n keskestä niinkuin vieras kasvannainen luon­

non tuoreessa, suurem m oisessa rungossa. O nhan m eidän saaristos- sammekin jotain kesytöntä ja om i­

tuista, jo k a an taa sille erikoisen vä- rityksensä, varsinkin ulom pana m e­

ressä, eikä kukaan voi kauvem paa oleskella noissa seuduissa saam atta sieltä syviä ja mieleen jääp iä muis­

toja. M utta näm ä saaristoseudut eroavat vaan sitä enemmän sisä­

m aasta kun molemmilla on tarkat ja yksilölliset piirteensä ja toisistaan eroava leimansa. M uinaisruotsalai­

set sävelet ovat kuin koteutuneet rannikoillam m e ja ne sointuvat nii­

tä ympäröiviin seutuihin niin hyvin, että selvästi huom aa niiden polveu­

tuvan yhtäläisestä luonnosta; myös­

kin ovat kotoiset laulut, jo tk a syn­

tyvät ja elävät saaristokansan huu­

lilla, siihen m äärin ruotsalaisten kansanlaulujen kaltaiset, että yhtä­

läisyyttä ei m itenkään voida selittää vaan siltä kannalta, että ne ovat ruotsalaisten siirtolaisten luomia, vaan täytynee sitä suurimmaksi osaksi pitää tuloksena seutujen yh­

täläisyydestä. T oisaalta lienevät harvat asiat toisistaan eroavam pia kuin m ainitut laulut ja supisuom a­

laiset sävelet. ” Neckens P olska” , kuultuna m eren rannikollam m e, so­

pii niin hyvin saariin, jo ita näem ­ me, ilm aan, jo ta hengitäm m e, että sitä luulisi m eriseudun om an kesä- illan sepittäm äksi; laulettuna Saari­

järven, R autalam m in tai Viitasaa­

ren jyrkillä kukkuloilla tai autioilla järvillä, ilmaseisi se vaan kaukaista kalleintaan ikävöivän sydämmen soraääniä. Y htä vähän olisi toiselta puolen ” M inun kultani” tai joku m uu suom alainen laulu oikealla paikallaan rannikollam m e.

Toinen välttäm ätön olento talo n­

pojan pirtissä on kerjäläinen. Tosin eivät kerjäläiset ole asuntaväkeä, vaan tulevat ja m enevät, m utta h ar­

voin kuluu päivääkään, e tt’ei valta­

tien varrella olevissa taloissa vierai­

lisi yksi tai useampi kulkulainen;

niin että täh än hyvin voi sovittaa Stagneliuksen tunnetut sanat: " A a ­ te on ikuinen, varjot vaihtuvat” . Kerjäläinen ei suinkaan ole ylenkat­

sottu ja halveksittu. Seurassaan ju ­ m ala, niinkuin H om eron kerjäläi­

sellä, kulkee hän, usein vaimoineen ja lapsineen, talosta taloon ja kaik­

kialla kohdellaan häntä niinkuin vierasta, ei m issään niinkuin ar­

moilla eläjää. Uuni suo hänelle läm- m intään niinkuin muillekin, eikä hänen tarvitse m itään pyytää; jo ­ kainen tietää ilm ankin hänen ta r­

peensa ja poistaa ne niin hyvin kuin voipi. Ei tule kysymykseenkään heittää hänen eteensä jo tain hylky- ruokaa; hän syö niinkuin m uukin väki parasta, m itä talossa on ta rjo ­ na, se on: sen ainoata. H än kertoo, jos hänellä on jo tain kerrottavana;

9

jos häntä h aluttaa laskea leikkiä jonkun tuvassa olijan kanssa, niin tekee hän sen; jos hänellä on lapsia m ukanaan, leikkivät ne talon lap­

sien kanssa. Illalla laskee hän levol­

le siihen, missä löytää m ukavan tyhjän paikan uunilla tai penkillä, suvaiten toiselle sen saaneelle pa­

remm an lepopaikan ja suvaittuna, jos itse on onnistunut sen saam aan.

Kun hän tahtoo lähteä ja on itse sai­

ras tai jos hänellä on hoidossaan m uita heikkoja, valjastaa talonpoi­

ka ikivanhan tavan m ukaan hevo­

sensa ja vie hänet tai hänen lähim- pänsä auliisti ja vaatim attom asti toiseen taloon. Tällä tavalla elää kerjäläinen Saarijärvellä ja yleensä suom alaisten keskuudessa. H än syö pettua, koska talonpoika syö pet­

tua; jos talonpoika eläisi vehnäses­

tä, niin olisi kerjäläisellä sam a ru o ­ ka.

Ei voi sanoin kuvata sitä köy­

hyyttä, jo k a vallitsee Saarijärven kansan keskuudessa. N iukka, usein luonnoton ruoka vaikuttaa haitalli­

sesti heidän ruum iin voimiinsa ja kun ei tunneta m uita eläm än nau- tinnoita kuin uni ja lepo, turvaudu­

taan yksinom aan niihin ja laimin­

lyödään tekem ästä työtä muille.

H arvoin nähdään heidän huolenpi­

tonsa ulottuvan lähintä päivää edemm ä eikä sitä sovikaan ihmetel­

lä, kun elatuksen hankkim inen huo­

miseksi jo antaa heille yllin kyllin huolehtimisen aihetta. Ei m ikään teollisuuden h aara ole ju u rtu n u t tässä pitäjässä, koska, m atkan pi­

tuuden tähden kaupunkeihin ja enemmän viljeltyihin seutuihin, ei tuotteita voitaisi saada kaupaksi il­

m an m itä suurim pia vaikeuksia ja hinnan lyhennyksiä. M aanviljelyk­

sen paha vihollinen on hallayö. M o­

net tilat ovat vuosittain niin tyhjät, e tt’eivät saa peltojaan kylvetyksi.

Kun asukas on vuoden nähnyt näl­

kää, rientää hän syksyllä leikkaa­

m aan viljaansa, ennenkun jyvä on ehtinyt kehittyä ja kypsyä. Kun elu­

kat kesällä kahlaavat polviaan m yö­

ten heinässä m etsäpurojen rannoilla ja kankaitten ja vuorien välisissä laaksoissa, pureskelevat ne talvi­

kauden olkia, jo tk a useinkin ovat tuodut kahdeksan, kymmenen, jo ­ pa kuudentoistakin peninkulm an

päästä. Usein täytyy elukkain m on­

ta kuukautta kitua vieläkin sopi­

m attom am m alla ruualla. Se laiha m aitovähänen, jo n k a lehm ät näin ollen voivat lypsää, käytetään sen karkean pettuleivän särpimeksi, jo ­ ka useimmissa taloissa on om ista­

jan ainoa ruoka. Voi kuvitella, m il­

laiset olot tuolla kaukana ovat, kun tietää, että luotettavain kertom us­

ten m ukaan eräänä ei kauvan sitten sattuneena hallavuotena ainoastaan kahdessa pitäjän talossa syötiin ru ­ kiista tai ohraista leipää. Sanat: hän syö selvää leipää koko vuoden, ja:

hän on upporikas, m erkitsevät siel­

lä samaa.

Lienee harvoja säveliä, jo tk a p a­

remm in kuin Alppim aiden sopivat Suomen sisämaihin, ja onhan kuul­

tukin m uukalaisten havaitsevan jo ­ tain yhtäläisyyttä Sveitsin ja Suo­

men välillä. Yleensä voi olla varm a siitä, että kaksi eri seutua sikäli ovat toistensa kaltaisia myöskin ulkonai­

sesti, mikäli on olemassa jotain yh­

täläisyyttä näiden seutujen kotope­

räisten laulujen luonteissa. Sillä sa­

m oinkuin ihm iskunta kokonaisuu­

dessaan on m aanpallon kuvastin, on myöskin ihminen eri osissa m aanpalloa ym päristöjensä kuvas­

tin ja heijastaa vaan niitä totuuden, kauneuden ja jalouden säteitä, jo ita hän niistä on imenyt. Senpätähden olen m inä olettanut, että sisämaan ja rannikkoseutujen kansanlaulujen erilaisuus on tärkeä ja kum oam aton todistus näiden seutujen jyrkästä keskinäisestä eroavaisuudesta.

T ahtom atta väittää, että toinen seutu olisi toistaan parem pi niissä suhteissa, jo tk a kukin ratkaisee om an yksityisen m akunsa m ukaan, luulen kuitenkin, että sam a olento ei koskaan voi yhtä suurella läm ­ möllä mieltyä kaikkiin tässä m ainit­

tuihin m aam m e eri luonnonm uotoi­

hin. Jo k a on ollut tilaisuudessa elä­

m ään pitem m än aikaa näiden eri seutujen vaikutuksen alaisena, on syvimmällä sydämmessään säilyttä­

vä niistä toisen, eikä m olem pia, ol­

koon niistä sitten kum pi hyvänsä hänen synnyinseutunsa tai m uuten h ä n e lle k a llis . R a u h a llis e e n , runollis-uskonnolliseen m ietiske­

lyyn taipuvainen mieli on etupäässä mielistyvä sisäm aahan. E läm änha­

luinen, rohkea ja yritteliäs luonne on luultavasti rakastava meren ran ­ taa; ja käytännön mies, käsityöläi­

nen, m aanviljelijä parhaiten viihty­

vä rannikkojen tasangoilla. Kun nyt ensim ainittu näistä luonteista epäi­

lem ättä totisim m in vastaanottaa ja itsetietoisemmin säilyttää luonnon vaikutuksia, niin voisi korkeam piin harrastuksiin nähden yleensä m yön­

tää etusijan sille seudulle, jo k a voi­

m akkaim m in vaikuttaa tällaiseen luonteeseen. N iinpä onkin vaikea kuvitella kirkkaam paa, ihanam paa ja ylentäväm pää jum alallisuuden il- m estysm uotoa kuin se, jo n k a meille näyttävät sisämaan seutujen suu- remmoiset ulkopiirteet, niiden yksi­

näisyys ja syvä, läpitunkem aton rauha. Merellä, vaikka se onkin m ahtava, on kuitenkin harvoin tä ­ m ä jum alallisuuden leima. A inoas­

taan sen äärettöm ässä hiljaisuudes­

sa käsittää ja näkee mieli ra ja tto ­ m uuden; jos sitä myrsky kuo hu t­

taa, m uuttuu se Jum alasta jättiläi­

seksi, eikä ihminen enää polvistu, vaan varustaikse taisteluun.

Seutujen jo ukkoon, jo tk a parhai­

ten edustavat sisäisen Suomen oloja sekä luontoon että myöskin asuk­

kaiden elintapoihin ja elinehtoihin nähden, lienee syystä luettava tuo kaukainen, köyhä ja kaunis Saari­

järven pitäjä. M itä se on pienois­

koossa, näyttää sisäm aa m uutam in poikkeuksin olevan suuremm assa m ittakaavassa.

Yksinkertainen ja m uokkaam a­

ton niinkuin se luonto, jo k a häntä ym päröi, on saarijärveläisen elämä.

Pirtti, jossa hän asuu, on kooltaan suurempi kuin sauna, tuo hänen ai­

noa ja välttäm ätön ylellisyystava­

ransa, m utta m uutoin sekä väril­

tään että eduiltaan sen kaltainen.

Sisään astuessa kohtaa siinä outoa tulijaa odottam aton näky. M uodot­

tom ista honkahirsistä ja palkeista som m itellut seinät ja lattia ovat no- kim ustat, edelliset savusta ja jälki­

mäiset kaikesta, m ikä vuosien ku­

luessa on turhaan saanut pesoa odottaa. Lakea näkyy harvoin; se on kätkeytynyt savupilven taa, jo k a m ustanharm aan telttakaton tavoin riippuu seitsemän tai kahdeksan ja ­ lan korkeudella lattiasta, varjos­

taen, vaan ei vaivaten. Silloin täl­

10

Kyllikki Kautto Saarijärven Paavo 1983

JOULUNAJAN PERINNETTÄ

löin puhkaisee täm än usvan avaras­

ta lakeistorvesta tunkeva auringon säde ja joskus, vaikka harvem m in, kurkistaa tahtikin sisään. Ikkunoita ei ole, ainoastaan luukkuja, joita tarpeen m ukaan avataan ja sulje­

taan. Oikein käsittääkseen täm än asunnon om ituisuuden on se n äh tä­

vä talvi-iltana. U uni, huoneen py­

h ättö , tyyliltään ja rakennustaval­

taan vanhan peninkulm apatsaan kaltainen, esiintyy silloin täydessä loistossaan. S uunnaton, paksuista petäjähaloista tehty pystyvalkea roihuaa takassa ja luopi häikäise­

vää valoaan tupaan, jo ta vielä va­

laisevat sekä seinänrakoihin että lattialle seisoviin pihteihin pistetyt päresoihdut. Tässä väikkeessä liik­

kuu tai lepää useim m ittain suurilu­

kuinen ihm islaum a. Naiset istuvat rukkiensa ta k a n a tai toim ivat taikina-astiainsa ja patojensa ääres­

sä, miehet valm istavat vasuja, re­

kiä, suksia tai sen semmoisia, k erjä­

läiset ja loiset oikoilevat tulen edes­

sä, ja tuvan taloudelle välttäm ätön­

tä päreiden kiskom ista toim ittaa jo ­ ku vanhempi ukko, jo k a tyynellä kätevyydellä halkoo hienot liuskat vieläkin hienom m iksi kaistaleiksi.

Lapsilaum a on jo silloin tavallisesti köm pinyt uunille, jossa se hyvässä sovussa elää ja kirkuu kilpaa sirk- kain kanssa; pitkän ruuhen ääressä lähellä ovea nauttii talon hevonen appeesta, läm pim ästä ja seurasta, sill’aikaa kun kukko, elFei hän vie­

lä ole yöpuulleen asettunut, per­

heensä kanssa vierailee suosijainsa luona huoneen jo k a nurkassa, ollen kaikkialla kuin kotonaan. Sellainen on suuremm in tai pienemmin poik­

keuksin suom alainen pirtti talvisena iltana. Jos luullaan, että kaikki hauskuus on kaukana tuollaisesta asunnosta, niin erehdytään; ei ai­

noastaan se synnynnäinen asukas, vaan myöskin aivan toisissa oloissa kasvanut voi tulla siinä hyvin to i­

meen. Ilm a pysyy alinom aisen läm ­ mittäm isen ja aina ylläpidetyn ve­

don kautta puhtaana ja raittiina, ja kaikki, m ikä on silmälle ilkeää, to i­

m itetaan pois huolellisesti ja sään­

nöllisesti.

Jouluna Jum ala syntyi P yhä poika pakkasilla.

V anhassa ajan m äärityksessä joulua on pidetty vanhan loppuna ja uuden alkuna. Sadonkorjuu on saatu loppuun, u u tta kylvökautta odotetaan.

Joulupöydän katteeseen kuului kom ea uutislim ppu kylvö- eli tou- koleipä, jo n k a keskelle oli pystytet­

ty tähkäpäitä. Sitä ei kuitenkaan syöty, vaan vietiin aittaan viljahin- kaloon säilöön. Keväällä paim en karjoineen ensim m äisenä laidun- päivänä sekä kyntäjä hevosineen ja kylvömies ensimmäisenä kylvöpäi- vänä saivat siitä osansa. Näin vuo­

den viimeisen päivän, joulun k au tta oli kuljetettu m aagista voim aa sisäl­

tävää edellisen vuoden viljapellon antia seuraavaan vuoteen.

Jouluksi piti kaikki työt saada valmiiksi, rukit vietiin aittaan. T u ­ pa siivottiin täydellisesti ju h lak u n ­ toon. K attoon ja seinille punottiin tuoreen hajuisista päreistä koris­

teellisia ristikoita tai ripustettiin ol­

kia kattoon. T ästä lienee kehittynyt himmeli myöhemmin.

Olkia tuotiin runsaasti tuvanlatti- alle, 1800-luvulla jo p a kirkkoon vietiin olkia. N äin m arkeerattiin ol- jilla viljapeltoa. Oljilla ei kuiten­

kaan saanut hum alapäissä reuhata ja sotkea tai vilja seuraavana kesä­

nä lakoontui ja sotkeutui. Valoa poltettiin joulunaikaan paljon. T a ­ lista oli vam istettu kynttilöitä tai nauristuikkuja. Varsinkin tienvarsi- talot pyrkivät ainakin jouluaam una sytyttäm ään jokaiselle ikkunalle kynttilät.

Kaiken täytyi joulunaikaan jo u ­ tua aikaisin. Jos talossa suoritettiin kaikki varhain, joutuivat seuraavan vuoden työtkin ajallaan. Jo u lu aat­

tona noustiin varhain töihin. Työt lopetettiin m ahdollisim m an aikai­

sin, samoin saunaan menivät aikai­

sin päivällä ensimmäiset. Jo u lu ­ kirkko oli hyvin aikainen, jo k a vie­

läkin perinteisesti alkaa norm aalia varhaisemmin.

M enom atkalla kerättiin jalan k u l­

kijoita kannaksille. Tulom atkalla

oli ankara kilpa-ajo. Jo k a ensin oli kotona sen työt oli seuraavana vuonna ensin tehty. T ästä syystä isännät pitivät entistäkin parem paa huolta hevosistaan ennen joulua.

Kilpa-ajo oli kovassa m uodissa vie­

lä 40- ja 50-luvulla. M yöskin ru o­

kaa täytyi joulunaikaan olla ru n ­ saasti ja m onipuolista. Jos ruoka loppui kesken, se tiesi talon köyhty­

mistä. Jouluna kaikki väki söi sa­

massa pöydässä, eikä ruokia k o rjat­

tu pois koko pyhien aikana. Sanot­

uinkin: ” Tulis joulu, että sais päi­

vällä kylypeä ja yöllä syyvä” . Myöskin avioasioissa oli joululla m erkityksensä. Jos työt joutuvat varhain, pääsee nuorena naimisiin.

Sanottiin myös: ” Ennen kesä leh­

m ättä ja viikko syöm ättä ennenku joulu a k a tta ” . ” M ikä jo ulu n pah- nolla tehdään, se M ikon ravoilla saadaan” .

Joulupäivä piti viettää m ahdolli­

simman rauhallisesti ja kotona, vain välttäm ättöm ät työt sai tehdä.

Sitävastoin T apani, Tahvanan päivä oli riem un ja m enon päivä.

Usein varsa valjastettiin ensimmäi­

sen kerran Tahvanan aam una. T a­

pani ajelua ajeltiin reippaasti pitkin kyliä vähän laulellenkin. Hevonen on tärkeä Tapanin vietossa. ” Tah- vanus hevosten herra, Soimen suo- m ija Jum ala” . Tapani aam una läh­

tevät myöskin miehen uunin kaa­

toon karahkat olkapäillä. Talon on kiireesti tarjo ttav a ryyppy jos mieli säästyä uunin kaadolta.

Joulunajan säästä ennustetaan myös pitkälle tulevan vuoden sää.

” Joulun suvi, pääsiäisen lum i” . Joulun sum ut juhannuksen halloja, tuiskut sateita, pakkaset ja paisteet poutia. Lum ista jo ulua ja huurteis­

ta m etsää pidetään hyvän heinä-, vilja- ja m arjavuoden lupauksena.

Jo u lu n ajan päivät ennustavat pienoiskoossa koko vuotta. Joulu- päivä edustaa tam m ikuuta, tapani helm ikuuta ja niin edelleen, loppi­

aisaatto tulevaa joulukuuta.

Pakkanen sanoo: ” Jos en ole ko­

tona jouluna, niin tulen uudeksi vuodeksi tai olen ainakin kynttilänä k o to n a.”

11