Satavuotiaan kokemaa · DIGI

Satovuotiaan lelrcmoo

Simo Jaatinen

Veistelin viime kesänä vanhaa ikkunan- puitetta pienemmäksi nelivuotiaan tyttii- reni Annan leikkimökkiä varten. Puu oli kovaa ja tuoksui raikkaalta. Ikkunanpuit- teeksi se

oli

muotoiltu 102 vuotta sitten,

jolloin tuo

vieressä oleva päärakennus valmistui. Tiheäsyinen puu

oli

hyvinkin saattanut kasvaa toiset sata vuotta met- sässä ennenkuin rakentaja sen sieltä valit- si. Ajatukseni siirtyivät itsestään vanhoi-

hin

aikoihin. Katselin edessä olevaa pu- namullassa välkehtivää rakennusta, jota varten ikkunanpuite

oli

aikoinaan tehty

ja

mietin sen vuosisataa.

Isoisäni Juha Hannula

talon

tuohon rakensi samoinkuin muutkin pihapiirim- me vanhat rakennukset. Hän oli vuonna

187

6

saanut ostaa tämän Kirkonkylän Yli-Hannulan tilan Huittisten kirkkoher- ran Wilhelm Äkermanin tyttåireltä, mam- selli Äkermanilta. Juha

oli

torpan poika,

tiistä läheltä Mäkelän

torpasta, ^jonka isänsä

oli

Kivirannan maalle raivannut.

Voitto Moisio perheineen on nyt sen tilan omistaja. Isoisäni

oli

rakentanut kaikki Mäkelän torpan rakennukset uudelleen ja tehnyt kirvesmiehenä paljon taksvärk- kiä Kivirantaan, joten rakentaa hän osasi

ja

se työ

oli

hänelle mieluista.

Yli-Hannulan tilan talouskeskus sijait- si Juhan sen ostaessa keskellä kylää ^pai- kalla, missä myöhemmin sijaitsi seurojen- talo

"I(arhul*

^ja missä nykyisin on

[aut-

tatalo. Yli-Hannulan

riihi

seisoi Rykyisen torin paikalla ja kirkkopuisto oli talon ko- topeltoa.

Yli-Hannulan ostettuaan isoisä meni naimisiin

isoäitini

Sofian kanssa, joka puolestaan

oli

varakkaan

knttilän

talon

tyär

Lauttakylästä. Nuorenparin mieles- tii kylän hälinässä ei ollut mukava asua ja

he ryhtyivät

etsimään rauhallisempaa paikkaa uudelle tilakeskukselle. Ja täståi 30

Hannulan talo Juha

ja

_Sofra Hannulan aikaan vuonna 1906.

se

löytyi

lounaaseen viettiivältä lämpi- mältä rinteeltii Kirkonkylän tien varrelta.

Tarkkaan en tiedä, milloin tuo talon ki- vijalka on tehty ja ensimmäiset mahtavat hirret asetettu sen päälle.

[lultavasti

vel- kataakan rasittamat isovanhempani ra- kensivat sitä omin voimin ja verkkaisesti.

Sen tiedän, ettåi

6.

^päivänä kesäkuuta 1885

talo oli

vesikatossa. Se

oli

isovan- hemmilleni

ja

koko tilalle suuren onnet- tomuuden päivä. Sinä tuulisena päivänä prännin piipusta lentåinyt kipinä tarttui

Yli-Hannulan

silloisen päärakennuksen tuohikattoon

ja

valtaisa tulipalo hävitti sen

ja

monta muuta rakennusta kylän keskustasta. Vaikka palokunta ilmeisesti

oli

perustettu

vuotta

aikaisemmin, sen

sammutusvälineet

olivat

puutteelliset.

Tfrlipalon jälkeen rakentamista tiiällä uu- della talolla jatkettiin suurella joukolla ja ennen talvea talon pakarissa

ja

kuistika- marissa voitiin asua. Myös lehmät voitiin tuoda uuteen navettaan ja hevoset talliin.

Näin kertoo sukukirjamme. Siitå on nyt 102 vuotta.

Voin hyvin uskoa todeksi kertomukset kovasta työnteosta näillä tantereilla talon rakennusvaiheessa ja _sen jälkeisinä vuosi- na. lapsia

oli

kolme tänne muutettaessa

ja heitii

siunaantui toiset kolme ^lisää.

Lapsiltakin vaadittiin kovaa työpanosta eikä koulunkiiyntiä tästii syystli katsottu kolmelle vanhimmalle kovin tarpeellisek- si. Vanhin poika

Iklle

sai käydä kansa- koulua kolme vuotta, vanhin tytåir Man- di ei joutanut kouluun lainkaan äitinikin sai käydä kansakoulua vain kaksi vuotta.

Onneksi

täällä jo silloin toimi

Låinsi- Suomen kansanopisto. Sinne menoa ei

haluttu tai voitu

estää

ja

sinne he yksi toisensa jälkeen _myös menivät. Niinpä

Mandikin kiivi

kansanopiston, suoritti

sen jälkeen

kansakoulun oppimäärän,

meni Jyväskylän seminaariin

ja

sen jäl- keen jatkoi opintoj aan kansakoulunopet- tajien yliopistollisilla jatkokursseilla suo- rittaen mm. kasvatusopillisen tutkinnon.

Äitini Anna oli

kaksivuotias tänne muutettaessa.

Vime

hetkellä hänet oli pelastettu palavasta kodista. Hänelle tåis- tåi talosta, sen pelloista ja _metsistii

tuli

to- dellinen koti, koko elämän keståivä asuin- sija

ja

työn kohde.

Äitini

osaksi lankesi myös vanhempiensa hoitaminen heidän voimiensa ehtyessä, koska toiset sisaret, Mandi ja Iida, olivat valinneet kansakou- lunopettajan uran. Isoäitini Sofia kuoli vuonna

l9ll ^ja

heti sen jälkeen tapahtui sukupolven vaihdos,

kun nuorin

veljek- sistä Erland sai

tilan

isännyyden. Van- hemmat

veljet Kalle ja

Oskari ostivat

kumpikin oman tilan, joille

^perustivat

perheensä.

Erland oli käynyt Orismalan maamies- koulun

ja

saanut

paljon

uudenaikaista

oppia.

Thlossa

alkoikin

voimaperäinen maatalouden kehittaminen.

Kun

Erland

oli

poikamies,

äitini hoiti

emännyyttä.

Hänkin valmistautui vetiiytymään mah- dollisen uuden emännän tieltä

ja

raken-

nutti

yhdessä sisarensa

Mandin

kanssa tähän lähelle asuintalon, joka viimeksi oli maanmittausinsinööri Saarron omistuk-

sessa ja jolla paikalla nyt on Kaisa ja Jou- ko Mäkitalon uusi rakennus.

IGikki

kui- tenkin muuttui,

kun

Erland Hannulaan

iski

sukumme,

niinkuin

monen muun huittislaisen suvun senaikainen vitsaus,

nimittain keuhkotauti. Enoni

Erland kuoli jo _{vuonna 1918.} Ennen kuolemaan- sa hän lahjoitti suuren summan rahaa, lä- hes koko arvioimansa omaisuuden Turun Suomalaiselle Yliopistoseuralle.

Tila oli nyt

perikunnan.

Hyvä

metsä auttoi lahjoituksen maksamisessa.

Äitini

lunasti talon muilta sisaruksilta

ja

meni

heti sen jälkeen naimisiin isäni Johannes Jaatisen kanssa. Hän oli äitini kohtaloto- veri. Seitsenpäisestå lapsijoukosta hän

o[

ainoa pitemmälle kouluttamaton

ja

ko-

tiin

vanhempiaan auttamaan jiiänyt _lap- si. Isänsä kanssa hän

kiivi

muuraamassa sekä kotipitiijåissiiän Tyrvåiållä että

lähipi täjisä.

lirossa meidiinkin talossamme on

vielä neljä

kaunista,

isäni

muuraamaa kaakeliuunia.

Äitini, ^jonka omistuksessa talo oli kuo- lemaansa, vuoteen 1968, saakka,

oli

ih- meellinen ihminen. Viisaasti hän johdat- teli talon asioita, väsymättä ja joutuisasti hän teki työtä

niin

talossa

kuin

puutar- hassa

ja viiliin

pelloillakiq hän oli avuli-

as,

seurallinen, ulospåiin suuntautuva, jatkuvasti uutta omaksuva

ja

hyvåiä kir-

jallisuutta

lukeva valveutunut henkilö.

Tuossa talossa hän asui

yli

80 vuotta

ja hoiti

siinä

talon

emännyyttii

yli

kuusi vuosikymmentii ja pitkiä aikoja isännyyt- tiikin. Jokainen paikka tiiällä muistuttaa hänestå. Hän tunsi koko tilan tarkemmin

kuin

kukaan

muu. Vielä

vanhanakin, vaikka

ei

vuosikausiin

ollut

kiiynyt

pai

kalla, hän tiesi, mikä niskaoja pitåä avata, mistä varjostavat pensaat poistaa, mistä metsää myydä jne.

Äitini

ansiota ilmei- sesti oli, ettii myös isästiini kehittyi hyvä

ja innostunut

maanviljelijä

ja

metsän hoitaja. Yhdessä ahkeroiden he saivat ti-

lan

kukoistamaan. Valitettavasti isäni kuoli

jo

vuonna 1954.

Meitii

lapsia

oli

kaksi, Anna-Liisa

ja

minä. Sisareni

oli minua

kolme vuotta vanhempi ja oli minulle kaikessa turvana

ja

esikuvana.

Vieläkin

suren

sitii,

ettii hän

jo

23 vuotiaana kesken lääketieteen opiskeluaan kuoli poikansa Jarmo Rauta- kosken syntymään.

Vuonna 1928, jolloin olin neljävuotias,

oli tuosa

päiirakennuksessa

suuri

re-

montti. Muistan hyvin, miten sain muu- rata isän kanssa. Siinä remontissa talon ikkunat suurennettiin. Silloin poistettuja vanhoja pokia nyt muuttelen pienemmik- si. Kuisti suurennettiin pihasiiveksi, mut-

ta

mielestiini

tuo

rakennus

on

edelleen rauhallinen ulkomuodoltaan.

Ilulen,

^et-

t?i se tiillaisena tyydyttiiisi myös isoisäni Juhan varmaa rakentajan tyylisilmää.

Heti

remontin jälkeen

tuli

lamakausi.

Vaikka

olin

vasta kuusivuotias, muistan painostavana

äidin ja

isän kamppailun velkojen maksamiseksi. Meillä se päättyi hyvin, mikii ei suinkaan tapahtunut kai-

kille

velkavaiheessa oleville

tiloille.

Tä- män jälkeen

tuo ialo

kokikin ehkii ^par- haimman aikansa niin sisiillä kuin ympä- rillään. Sota katkaisi tiimän jakson niin- kuin monta muutakin 1930-luvulla alka- nutta suotuisaa kehitysjaksoa.

Sisareni Anna-Liisa lähti kouluun

Tu-

kuun lukioluokille vuonna 1937.

lautta-

kylän Yhteiskoulu

oli

vielä silloin keski-

koulu. Minun vuoroni tuli

låhteii Tur-

kuun heti

talvisodan

jälkeen

_vuonna

Hannulan talo 1930-luvulla, jossa kunnossa se edelleen on.

1940. Kummallekin se

merkitsi

lähtöä pois kotoa. Jarmo asui täällä isovanhem- piensa luona kuitenkin aina ylioppilaak- situloonsa saakka.

Kun äitini

^jonkun

vuoden päästti tämän jälkeen kuoli, talo

jäi

meille kahdelle, Helsingissä asuvalle.

Onneksi oiva naapurimme Erkki Rostedt ja hänen nuorikkonsa Liisa halusivat tul-

la

tähän taloon asumaan

ja

he hoitivat taloa

ja

pihamaata suurella huolella yh- deksän vuoden ajan.

Vuodesta 1979 talo on

ollut

minun ja vaimoni Pirkon omistuksessa. Se on mei-

dän

toinen kotimme, meidän huolenpi- tomme kohde

ja

mieluinen työmaamme

milloin

viranhoidolta suinkin fänne eh- dimme.

Paljon on tuo satavuotias rakennus ko-

kenut.

Tuskin sen kokemukset kuiten- kaan ovat kovin erilaisia kuin muiden yh- tä vanhojen Huittisten ja Satakunnan ta- lojen. Neljät omistajat ja kolme sukupol- vea

on

vuosisataan mahtunut. Neljästi

on

kauppakirjat

tehty ja

neljästi taloa maksettu.

Jokaisesta sukupolvesta

on

täältäkin lähtenyt osa muualle asumaan, lähinnä pääkaupunkiin'yhteiskunnan palvelijoik- si. Niin täältä kuin muistakin taloista läh- teneet ovat saaneet mukaansa osan yhtei- seslå varallisuudesta. Uskon kuitenkin, että taloudellisia eväitä paljon _tiirkeäm- pää on

ollut

se henkinen perintq jonka

lähtijät ovat juuriltaan

saaneet. Koko meidän yhteiskuntamme kehityksen kan- nalta

on ollut

suuri onni,

ettii

se virka- miehistö

ja

talouselämän

johto

_{on muo-} dostunut pääasiassa maaseudun ihmisis- ta. Vaikka erilaisissa tehtävissä toimivat tuntevat luontaisesti yhteenkuuluvuutta

ja

vaikka poliittisten

tai

muiden tarkoi- tusperien vuoksi joskus pyritään kärjiståi- mään

eri

kansalaispiirien etujen ristirii- taa,,

me

suomalaiset olemme kuitenkin harvinaisen yhtenäistli kansaa. Meillä on

kaikilla

samat perusarvot,

me

olemme

kaikki hyvin

koulutettuja, meillä

ei

ole

mitään

taloudellista

tai

sivistykselliståi etuoikeutettujen luokkaa ja _{meillä on hy-} vin toimiva, turvallisuutta luova kansan- valta. Maaseutu ja aikaisemmin erityises-

ti

maatilat eivät ole turhaan luovuttaneet osaansa tämän yhteiskunnan rakentami- seksi.

llulenpa,

ettei kukaan maalaisoloista kaupunkilaiselämään

siirtynyt

unohda synnyinseutuaan.

Minulle

joka olen syn- tynyt tuossa keittiön viereisessä kamaris- sa, kotiseutu on ollut aina mielessä. Olen aina tiennyt mistä olen kotoisin ja _minne pakollisten

kuvioiden jälkeen

palaan.

[,uulen, että moni muukin haluaisi pala- ta, jos se olisi mahdollista. Muistan hy- vin, kun keskustelin

tiitini

Mandi Hannu-

lan

kanssa hänen viimeisinä päivinään.

Olin hoidellut hänen asioitaan

jo

joitain aikoja

ja

valmistauduin tiiytäntöönpane- maan hänen viimeistä tahtoaan. Hän oli vuosikymmenet paitsi Eduskunnan ^jäse- nenä myös Helsingin kaupunginvaltuus- tossa

ia

monet vuodet kaupunginhalli- tuksessa. Hän jos _kukaan

oli

tehnyt ^pal-

jon

_työtä kotikaupunkinsa Helsingin hy- väksi. Siinä hän antoi ohjeita myös hau- tajaisistaan. Hän toivoi ettii kun aika hä- net jättää, minä henkilökohtaisesti saat-

taisin hänet Helsingistii tänne

Yli- Hannulaan, lapsuutensa

ja

nuoruutensa

kotiin ja

että hänet täällä haudattaisiin talon tyttåirenä. Tein parhaani tiiyttiiäkse- ni hänen toiveensa. Siita on nyt 35 vuot- ta. Vasta vuosikymmenien saatossa mi- nulle on avautunut miksi tätini, tuo tar- mokas, kokonaan

omin

voimin elämäs- sään edennyt helsinkiläinen kunnallis- neuvos tahtoi tulla täällä synnyinpitäjäs- sään haudatuksi talon tyttärenä.

Menneitä muistelleet ajatukseni katke- sivat, kun päiväuniltaan herännyt Anna

tuli minua

auttamaan. Katsoin veistii- määni vanhaa puuta, nuuhkaisin siitii ko- timetsän tuoksua vuosisatojen takaa ja

jatkoin leikkimökin

rakentamista sata- vuotiaassa pihapiirissä.

3l