Uralilaisen lingvistisen paleontologian ongelmia — mitä sanasto voi kertoa kulttuurista?
Sampsa Holopainen sampsa.holopainen@helsinki.fi
Johdanto1
Tapani Salminen on monen muun saavutuksensa ohella ansiokkaasti käsitellyt urali- laisen kantakielen ja sen jakautumisen ongelmia monesta lähtökohdasta käsin (ks.
esim. Salminen 1999, 2001, 2002), ottaen kantaa myös lingvistisen paleontologian ongelmiin uralilaisen kantakielen ajoittamisessa ja paikantamisessa (Salminen 2001:
392). Tässä kirjoituksessa pohdin uralilaisen etymologian nykytilaa lingvistisen pale- ontologian kannalta ja erityisesti niin sanotun kulttuurisen rekonstruktion ongelma- kohtia viimeaikaisen etymologisen tutkimuksen valossa. Lähtökohtani on tarkoituk- sellisen kriittinen: tässä seuraan erityisesti James Clacksonin (2000; 2007: 15–19, 196–
213; 2013) huomioita kantaindoeuroopan kulttuurisen rekonstruktion ongelmista ja yritän soveltaa samanlaista kriittistä näkökulmaa kantauralin sanastoon. Tarkoituk- seni ei ole kuitenkaan väittää lingvististä paleontologiaa tarpeettomaksi, vaan osoittaa sen tietyt heikkoudet, erityisesti uralistiikan osalta, ja kannustaa kriittisyyteen uralilai sen esihistorian tutkimuksessa. En esitä yleiskuvaa kantauralilaisen kulttuurin rekonst- ruktiosta vaan käsittelen muutamia ongelmakohtia tarkemmin.
Uralilaista lingvististä paleontologiaa tutkiessa täytyy pitää mielessä, että tutkija kohtaa oikeastaan kaksi eri kysymystä: miten hyvin metodi toimii yleisesti, ja miten hyvin sitä voi uralistiikassa soveltaa. Pelkkä lingvistisen paleontologian toimivuus yleisellä tasolla tai jonkin toisen kielikunnan osalta ei automaattisesti tarkoita, että myös kantauralin puhujien kulttuurista saadaan samalla metodilla automaattisesti paljon irti. On myös selvää, että tutkittavan kantakielitason ajallinen syvyys vaikuttaa metodin tarkkuuteen. Esimerkiksi kantasuomalaisesta kulttuurista voidaan sanaston valossa sanoa enemmän kuin kantauralilaisesta.
Uralilaisen esihistorian tutkimuksessa lingvistisen paleontologian ongelmat ovat aina ajankohtaisia, ja viime vuosikymmenten etymologinen tutkimus on tehnyt vanhat paleolingvistiset työt pahasti vanhentuneiksi (vaikka näihin yhä näkeekin viitteitä, ks.
esim. Mallory 2019). Edelliset aiheeseen keskittyvät laajemmat esitykset kuten K.
1 Olen kiitollinen juhlakirjan toimitukselle, anonyymille vetaisarvioijalle sekä Janne Saarikivelle ja Jussi Ylikoskelle hyödyllisistä kommenteista. Artikkelia kirjoittaessani olen työskennellyt Itävallan tiede- akatemian APART GSK -apurahalla Wienin yliopiston suomalais-ugrilaisessa laitoksessa (Fellowship holder of the Austrian Academy of Sciences (APART-GSK) at the Department of European and Comparative Literature and Language Studies (Finno-Ugrian Studies) of the University of Vienna).
Häkkinen (2001) tai Gulya (1993) ovat jo vähintään parinkymmenen vuoden takaa, ja Kallion (2006) ja J. Häkkisen (2009) huomiotkin ovat jo yli kymmenen vuoden takaisia. Saarikivi (2014) lähestyy aihetta lähinnä läntisten uralilaisten kielten (saa- men, itämerensuomen ja mordvan) näkökulmasta. Muutamia metodologisia huomi- oita kantauralilaisen kulttuurin rekonstruktiosta esittää Fejes (2009: 172), joka kom- mentoi Péter Hajdún näkemyksiä aiheesta. Rekonstruoitavissa olevan yhteissanaston pienen määrän takia kantauralilainen kulttuurinen rekonstruktio on myös sikäli “epä- vakaa”, että muutamankin sanan heitto suuntaan tai toiseen voi saada kuvan näyt- tämään aivan toiselta (mm. Mallory 2001: 355 on todennut tilanteen olevan tältä osin hyvin erilainen kuin kantaindoeuroopan sanaston tutkimuksessa).
Lisäksi indoeurooppalaisen kielihistorian tutkimuksen piirissä on kulttuurisen rekonstruktion metodia viime aikoina myös voimakkaasti puolustettu (Perelstvaig &
Lewis 2015: 168–169; Olander 2019), koska sen tuloksia on ehkä liiankin heppoisin perustein asetettu kyseenalaisiksi. Varhaisessa tutkimuksessa on kuitenkin esitetty niin ylipositiivisia näkemyksiä kantakielen puhujien kulttuurin rekonstruoinnista (ks. esim.
Bartha 1988: 17–23, 162–171), että kritiikki on aina paikallaan.
Kirjoituksen otsikko mukailee Aulis J. Joen vuonna 1959 ilmestynyttä artikkelia Paleolingvistiikkamme ongelmia. Vaikka tuo kirjoitus on jo yli 60 vuotta vanha, on kiin- nostavaa huomata, että monet Joen esittelemät ongelmat ovat edelleen samoja, eikä edelleenkään ole saatu selviä ratkaisuja esimerkiksi sellaisiin ongelmiin, kuin milloin ja mistä suomen sanojen porsas ja jyvä edeltäjät oli lainattu (on tietysti selvää, että molemmat ovat indoeurooppalaisperäisiä lainasanoja, kuten Jokikin 1959: 52 toteaa, mutta tarkemmat yksityiskohdat ovat kiistanalaisia; ks. esim. Koivulehto 2016: 128–
130, Kallio [käsikirjoitus], Holopainen 2019: 103–105, 190–193; 2021). Laajemmin voi todeta, että koko lingvistisen paleontologian metodin ongelmat ovat edelleen samoja kuin 1800-luvulla, ja samoista kysymyksistä kiistellään edelleen. Metodilla on selvästi sekä puolustajansa (esim. Hegedűs 1999) että vastustajansa (esim. Clackson 2000).
Yleisesti lingvistisestä paleontologiasta ja sen ongelmista
Lingvistisen paleontologian käsite on kaikille historiallisen kielitieteen tutkijoille tuttu ja sen metodit ja tutkimushistorian pääpiirteet on kuvattu useissa alan käsikirjoissa (mm. Anttila 1989: 372–374; Campbell 1999: 339–373), joten tyydyn tässä kertaamaan sen periaatteet vain lyhyesti. Yksinkertaisesti metodissa on kyse siitä sinänsä itsestään selvästä seikasta, että kantakieleen (tai muuhun postuloituun kielenvaiheeseen) re- konstruoitu sanasto antaa keinoja kielenpuhujien kulttuurin ja yhteiskunnallisen elämän rekonstruoimiseen. Jos kieleen voidaan rekonstruoida viljelyskasvien nimiä, voidaan olettaa puhujien harjoittaneen maanviljelyä tai ainakin eläneen yhteiskun- nassa, jossa maanviljelyn tuotteita käytettiin ja jos kieleen voidaan rekonstruoida merellistä luontoa kuvaavaa sanastoa, voidaan kielenpuhujien olettaa asuneen meren läheisyydessä.
Pisimmälle tämän(kin) metodin voidaan sanoa kehitetyn indoeurooppalaisten kielten tutkimuksessa. Näillä kielillä on pitkä tutkimushistoria, laaja tutkijakunta, ja kieliaineiston suuren määrän ja vanhojen kielenmuistomerkkien takia kantaindo- eurooppalaisesta kulttuurista ja yhteiskunnasta tiedetään periaatteessa hyvinkin pal- jon: esimerkiksi vaunuihin liittyvä teknologia, kotieläinten nimitykset sekä jopa iso osa mytologiasta voidaan rekonstruoida jonkinlaisella tarkkuudella (ks. esim. Mallory
1991; Anthony 2007; Kölligan 2017; Zimmer 2017; Olander 2019). Kuitenkin juuri indoeuropeistiikan piirissä on esiintynyt ajoittain myös kovaa kritiikkiä lingvististä paleontologiaa kohtaan (Schlerath 1987; Clackson 2000, 2013; Tremblay 2005: 121–
159), ja kulttuuriseen rekonstruktioon myönteisesti suhtautuvat tutkijatkin kuten Zimmer (2017) tunnustavat myös metodin heikkoudet. Zimmer (2017: 77) toteaa muun muassa, että muodon ja merkityksen rekonstruktiot tulisi pitää erillään: lingvisti voi rekonstruoida muodon, mutta merkityksen tutkimus on pikemmin filologin teh- tävä. Vaikka Zimmer itsekin myöntää tämän olevan kärjistys, on tässä kieltämättä totuuden siemen.
Käytännössä tilanne on kuitenkin aina monimutkaisempi, ja oli käytössä miten hyvä aineisto tahansa, on paleolingvistisessä metodissa aukkonsa. Suurin ongelma on se, että jonkin sanan puute ei automaattisesti tarkoita, etteikö sen kuvaamaa käsitettä olisi tunnettu (ks. esim. Kallio 2006: 8), mutta toisaalta on väkinäistä olettaa jonkin käsitteen olleen tunnettu, jos sille ei voi rekonstruoida sanaa. Kehäpäätelmien vaara on siis ilmeinen. Tiedetään kuitenkin aivan hyvin, että sanoja katoaa ja korvaantuu kielihistorian saatossa, joten kaikki yhteissanastoon perustuva argumentointi on aina hataraa, varsinkin jos kyseessä on tuhansia vuosia vanha kantakieli.
Myös diakroninen semantiikka aiheuttaa suuria ongelmia. Kuten mm. Schlerath (1998: 87) toteaa, äännelakiin verrattavissa olevaa metodia ei semanttisessa rekon- struktiossa ole, ja esihistoriallisten merkitystenkehitysten selvittely onkin aina varsin hankalaa ja tulokset usein epävarmoja (ks. myös Schlerath 1998: 87).
Vielä suurempi ongelma on se, että jos sukulaiskielten vastineina pidetyt sanat eivät ole oikeasti toistensa vastineita, vie lingvistinen paleontologia pahasti harhaan.
Vaikka tämä huomio voi tuntua triviaalilta, on uralistiikassa huomattu kantapään kautta, miten hankala tilanne väärien vastineiden kanssa voi olla. Esimerkiksi Joki (1959: 52) perustelee maanviljelyn varhaista tuntemusta indoeurooppalaisperäisen jyvä-sanan lainautumisella suomalais-ugrilaiseen kantakieleen, mutta nykyään näyttää selvältä, että suomen jyvä-sanan oletetut vastineet etäsukukielissä (kuten mordvan juv
’Acheln’, udmurtin ju ’Getreide’) ovat rinnakkaisia lainasanoja (K. Häkkinen &
Lempiäinen 1996: 154–156, Holopainen 2019: 103–105).
Oma ongelmansa liittyy aina myös tutkimustulosten tulkintaan. Esimerkiksi kantaindoeurooppalaisen kulttuurin ja yhteiskunnan rekonstruktio ei suoraan anna selvää kuvaa siitä, missä ja milloin kantaindoeurooppaa on puhuttu, ja samasta aineis- tosta voivat eri tutkijat tehdä hyvinkin erilaisia johtopäätöksiä. Esimerkiksi Gamkrelidze (1994) todistelee eteläistä, lähellä Kaukasiaa sijainnutta alkukotia hevos- sanastolla, siis samalla sanastolla jolla toiset sijoittavat alkukodin nimenomaan pohjoisemmas Itä-Euroopan aroalueelle — samalla kulttuurisanastolla voi siis perus- tella varsin erityyppisiä alkukoteja!
Kantauralin sanasto ja kulttuurinen rekonstruktio
Kantauralin lingvistisen paleontologian tutkimus on monella tapaa erityisen ongelmal- lista. Ensinnäkin kysymys kytkeytyy taksonomian ongelmiin: uralilaisen kielikunnon taksonomiaa ja jakaantumishistoriaa ei edellekään ole tyydyttävästi selvitetty (tästä ks.
erityisesti Salminen 2001, 2002 ja hiljattain Aikio 2022) eikä ole lainkaan selvää, miten “kantauralilainen sanasto” voidaan määritellä. Vaikka esim. Aikion (2015) ja Zhivlovin (2014) etymologisissa töissä on erityyppisiä kriteerejä sanaston kantaurali- laisuudelle, on syytä huomata, etteivät nämä kriteerit välttämättä tarkoita, että kaikki
käsitellyt sanat tosiaan palautuvat kaikkien uralilaisten kielten yhteiseen kantakieleen.
Esimerkiksi itämerensuomeen, mordvaan ja permiin rajoittuva sana yleensä täyttää samat äännehistorian kriteerit kuin varsinainen kantauralilainen sanasto, ja täten se on äännehistorian tutkimuksen kannalta merkittävä osa aineistoa, mutta suppean levikin takia ei ole takeita, että sana oikeasti palautuu uralilaiseen kantakieleen saakka. Lyhy- esti voidaan siis todeta, että koska emme voi tyydyttävästi rekonstruoida kantauralin sanastoa, emme voi myöskään rekonstruoida kantauralilaista kulttuuria.
Salminen (2001: 392) toteaa: “Whatever paleolinguistic evidence is presented in the discussion about Urheimat, one thing is certain; the etymological material must be reliable and well-established. Luckily, Janhunen (1981) and Sammallahti (1988) have critically examined the stock of proposed Uralic etymologies and at least as far as Samoyed material is involved, their etymological word-lists must be regarded as highly conclusive.” Ensimmäisen lauseen kanssa on helppo olla samaa mieltä, mutta huomio Janhusen ja Sammallahden sanalistojen täydellisyydestä on ikävä kyllä optimismia, joka on sittemmin osoittautunut ennenaikaiseksi uusien etymologisten tutkimusten (esim. Aikio 2002, 2006, 2015; Zhivlov 2014, Metsäranta 2020) myötä. Oikeastaan Janhusen ja Sammallahden sanalistojen ei koskaan ollut tarkoituskaan olla täydellisiä listoja, vaan ne ovat kokoelma sellaista sanastoa, joka 1980-luvun äännehistoriallisen tiedon valossa täyttää tiukimmat kriteerit; osa hankalista mutta mahdollisista etymo- logioista on jätetty pois. Tämä on äännehistorian tutkimuksen kannalta välttämätön ja tarpeellinen ratkaisu, mutta lingvististä paleontologiaa on hankala pohjata sanalistaan, joka ei ole täydellinen. Toisaalta minkään kantakielen sanaston rekonstruktio ei ole eikä voikaan olla täydellinen.
Aikio (tulossa) toteaa kantauralia käsittelevässä yleisesityksessään, että kantaura- liin palautuu vain noin 50 sanaa, jotka liittyvät materiaaliseen kulttuuriin ja tekno- logiaan. Erityisen huomionarvoinen on Aikion maininta siitä, että tämä sanasto liittyy kulttuurimuotoon, joka ajallisesti on selvästi kantauralia vanhempana aikana kehitty- nyttä: metsästäjä-keräilijä -elämänmuoto ja luontoon liittyvä sanasto ei siis itsessään kerro kovin paljon kantauralilaisten kulttuurista eikä varsinkaan anna juuri välineitä kantauralin ajoittamiseksi. On sinänsä kiintoisaa todeta, että paljon myöhempien väli- kantakielten kuten kantasaamen tai kantasamojedin sanasto (ks. Lehtiranta 1989;
Janhunen 1977) ei sinänsä anna kuvaa paljoakaan “kehittyneemmästä” kulttuurista, mikä osoittaa taas hyvin, ettei lingvistiseen paleontologiaan voi luottaa liikaa.
Vaikka Aikion toteamus kuulostaa sinänsä itsestään selvältä, eroaa se kuitenkin aikai- semmista esityksistä. K. Häkkinen (2001) esittelee UEW:n sanaston pohjalta melkoi- sen määrän kantauralin kulttuurisanoja, ja tämä kuva on runsaamman sanastoai- neksen takia paljon rikkaampi ja monipuolisempi kuin Aikion pessimistisempi mutta tiukempiin kriteereihin perustuva näkemys. Valitettavati vain toinen voi olla oikeassa, ja siksi onkin harmillista, että Mallory (2019: 46–57) tuoreessa metodologisessa katsa- uksessaan vertaa kantauralin kulttuurisanastoa indoeurooppaan nimenomaan K.
Häkkisen (2001) vanhentuneen aineiston pohjalta.
Erinäisistä syistä kulttuurin eri osa-alueiden sanoja on säilynyt eri suhteessa, mikä hämää rekonstruktiota: esimerkiksi monet sukulaistermit ovat säilyneet erittäin hyvin, ja monilla niistä on laajempi levikki kuin esim. ruumiinosien nimillä tai numeroilla.
Esimerkiksi suomen sanat käly ja setä palautuvat kaikkien tiukimpien kriteerien valossa uralilaiseen kantakieleen (Sammallahti 1988: 536, 538; SSA s.v. käly, setä), ja ne anta-
vat sinänsä arvokasta evidenssiä kantauralilaisten sukulaissuhteista. Toisaalta mitään sisarusten nimityksiä ei kantauraliin voi rekonstruoida, ja on kiistanalaista, voidaanko kantauraliin rekonstruoida ’isää’ tarkoittavaa sanaa (Holopainen 2019: 97–99). Suku- laissuhteista kuitenkin voi periaatteessa saada melko kattavan kuvan; sen sijaan esi- merkiksi merkitykselle ‘varvas’ ei voida rekonstruoida mitään uralilaista sanaa, vaikka tämäkin käsite oli varmasti tunnettu. Tietenkin tällaisessa tilanteessa täytyy vain myöntyä toteamaan, että osa sanoista on kadonnut, mutta käytännössä tämä aiheuttaa ongelmia. Jos esimerkiksi sanoja ‘karhu’, ‘hirvi’ tai ‘hylje’ ei voida rekonstruoida, mitä tiedetään kantauralilaisten suhteesta näihin eläimiin ja niiden merkityksestä?
Sammallahden (1988) sanalistan kantauralilaisessa osuudessa ei myöskään esiinny yh- tään varsinaista kalalajin nimeä (ainoastaan kattotermi *kala ’kala’). Kantauralin puhujat ovat kuitenkin varmasti tunteneet useita kalalajeja, ja olisi erikoista olettaa, ettei kalastus olisi ollut tärkeä elinkeino.
Havainnollistaakseni lingvistisen paleontologian ongelmia esittelen tässä muuta- mia esimerkkejä ongelmallisista tai sellaisina pidetyistä (kanta)uralilaisista sanoista.
Kyseiset sanat ovat äänneasunsa tai levikkinsä puolesta mahdollisia (kantauralilaisen ajan jälkeen saatuja) lainoja tai substraattisanoja, minkä johdosta niiden käyttäminen kantauralilaisen kulttuurin rekonstruktiossa on kyseenalaista. Tämä ei ole täydellinen listaus epäsäännöllisistä sanoista, vaan tarkoitus on käsitellä muutamia sanoja, jotka eivät ole tietääkseni joutuneet tällaisen kritiikin kohteeksi aiemmin. Näiden lisäksi samanlainen argumentaatio pätee moniin vanhastaan tunnettuihin epäsäännöllisiin, mahdollisiin kulkusanoihin, kuten suomen vaski uralilaisine vastineineen < ? kanta- uralin *wäśkä (UEW: 560–561), jota on usein pidetty kulkusanana (Róna-Tas 1979:
424; Aikio 2015: 43).
? PU *pićla ‘pihlaja’ > suomen pihlaja, mordvan piźol, piźel, marin pizle, pə̑zle, udmurtin paleź, komin peli̮ś id., pohjoismansin paśar ‘pihlajanmarja’, pohjois-hantin piśȧr id.
(UEW: 376; Aikio 2015: 44)
Tämä uralilainen sanue on äänneasultaan varsin epäsäännöllinen, eikä ole lain- kaan selvää, palautuvatko tässä mainitut uralilaiset sanat tosiaan *ćl-yhtymään. Toi- saalta voisi olettaa, että yhtymän *ćl kehitystä ei tunneta tarkasti, mutta koska kyseessä on lehtipuun nimi, voi myös olettaa, että sana on lainattu kantauralin murteisiin niiden levittäytyessä eteläisemmille alueille. Myöskään vokaalivastaavuus ei ole säännöllinen: udmurtin a ei ole kantauralin *i:n säännöllinen jatkaja, eikä mord- valaiskielten i myöskään säännöllisesti palaudu kantauralin *i:hin. Jos sana esiintyisi vain ns. suomalais-permiläisissä kielissä, sitä olisi helppo pitää samanlaisena subs- traattisanana kuin esim. pähkinää (Aikio 2015: 44–47). Obinugriin asti ulottuva levikki kuitenkin pakottaa pitämään sitä periaatteessa vanhempana.
Tämän etymologian arvioimista vaikeuttaa se, että on epäselvää, onko osa tässä rinnastetuista sanoista johdoksia: UEW:ssa esitetään obinugrilaisten kielten sanojen äänneasulle kaksi vaihtoehtoista selitystä, joista toisen mukaan hantin ja mansin -r on johdinaines, toisen mukaan yhtymä *ćl on muuttunut (kantaobinugrissa?) ćr-yhty- mäksi, joka selittäisi hantin ja mansin nykyasut. Ensiksi mainittu selitys olettaa, että yhtymä *ćl on kehittynyt pelkäksi ś:ksi hantissa ja mansissa. Koska muita esimerkkejä uralilaisesta ćl-yhtymästä ei ole, on selitysten arviointi hankalaa: Riese (2001: 52, ala- viite 71) kannattaa ajatusta johdosetymologiasta ja pitää UEW:n ajatusta muutoksesta
*ćl > *ć (> hantin, mansin ś) todennäköisempänä äännekehityksenä, mutta epäsel-
väksi jää, miksi tämä äännekehitys olisi todennäköisempi. Obinugr-laisissa kielissä esiintyy joka tapauksessa johdin -r, ja sanat paśar ja piśȧr näyttävät sikäli johdoksilta.
Tämä voisi kuitenkin olla myös myöhemmän kansanetymologisen reanalyysin tulosta.
Lopuksi on vielä todettava, että r-johtimen edellä ei yleensä esiinny sidevokaalina kantamansin *ǟ:tä, ainakaan ei Riesen (2001: 52–53) listaamissa obinugrilaisissa perintösanoissa, joten johdosselitys on sikäli epävarma. Obinugrilaisten kielten ’pihla- jaa’ tarkoittavien sanojen historiassa on siis runsaasti ongelmallisia kohtia, mikä havainnollistaa hyvin, miten monimutkainen uralilainen sanue on kyseessä.
? PU *kaćmi > komin komiʒ́, kúmić ‘spring onion’, udmurtin kumi̮ź ‘valkosipuli’, länsimansin χōsman ‘sipuli’, unkarin hagyma ‘sipuli’ (UEW: 164–165; Zhivlov 2014:
130)
Tämäkin uralilainen sana on kasvin nimi, joka tärkeän ravintokasvin nimenä voisi hyvinkin olla lainaa. Sanan levikki on suppea, ja keskikonsonantistossa esiintyy selit- tämätöntä vaihtelua. Sana voisi tässä valossa olla rinnakkainen laina permiläisiin kie- liin, mansiin ja unkariin. Joka tapauksessa sen äänneasu on niin epäsäännöllinen, että sanan pitämiseksi kantauralilaisena tarvitaan lisää evidenssiä. Tietysti voi pohtia, onko unkarissa kehitys gy < *ćm säännöllinen; yleensä ei unkarin gy palaudu kanta- uralin *ć:hen, mutta yhtymään *ńć se voisi palautua. Vaikuttaa kuitenkin epätoden- näköiseltä, että *ćm-yhtymässä olisi *ć muuttunut gy:ksi mutta m säilynyt. Permiläisen konsonanttiyhtymän voi varmaankin selittää metateesin kautta (tätä esittää Zhivlov 2014), jolloin ainoastaan mansi edustaisi alkuperäistä *ćm-yhtymää säännöllisesti. Jos sana olisi lainaa jostakin substraattikielestä, voisi olettaa sanan sisällä olleen jokin uralilaisille mahdoton konsonanttiyhtymä, joka on sitten substituoitu eri tavoin esi- permissä, esimansissa ja esiunkarissa.
Kiinnostavaa, on että samankaltainen sipulia tarkoittava sana esiintyy myös tšuvassissa: kǝ̑šmi 'брюква, бушма' (Rédei & Róna-Tas 1980: 126–127). Rédei ja Róna- Tas pitävät tätä sanaa uralilaisena lainana, mikä turkkilaisen etymologian puuttuessa onkin todennäköistä, mutta tarkka lainanantajakieli on epäselvä: permiläisen lainan ollessa kyseessä pitäisi sanan olla hyvin vanha laina, koska šm-yhtymä sopii permi- läisten kielten keskikonsonantistoon huonosti. Rédei ja Róna-Tas ehdottavat myös mahdollisuutta, että sana on lainattu (kanta)unkarista tšuvassin esimuotoon: mikäli unkarin hagyma tosiaan palautuu asuun *kaćmi, olisi tämä selitys varmaankin mahdol- linen, joskin myös vokaalisubstituutio tulisi selvittää perusteellisesti. Sekä uralilaisten sanojen että tšuvassin sanan historia kaipaa tarkempaa tutkimusta.
? PU *śo/arma > pohjoismansin surėm ‘a jurta tetőnyílása, füstnyílása; Dachluke, Rauchabzug der Jurte’, tundranenetsin sarwa ’Verbindungsstelle der Zeltstangen oben;
die oberen Enden der Zeltstangen von da an, wo die Zeltdecke aufhört’, enetsin sámaʔa ’Rauchloch’ (UEW 463; Aikio 2013: 16)
Tämä ‘räppänää’ tarkoittava sana ei sinänsä ole äänteellisesti ongelmallinen (Aikion 2013 rekonstruoima *śa/orma johtuu lähinnä siitä, että samojedin ja mansin sanat voivat edustaa kumpaa tahansa kantauralin vokaalia), mutta se on sikäli hyvä käsitellä tässä yhteydessä, että vastaavaa kulttuuri-innovaatiota ns. suomalais-permi- läisellä taholla ilmaiseva *räppänä on fonotaksinsa takia osoittautunut luultavaksi substraattisanaksi (Aikio 2015: 46). Kyseisen sanan itämerensuomesta permiin ulot- tuva levikki onkin jo sinällään epäilyttävä. Sopii kysyä, onko kantauralin *śorma tai
*śarma kovinkaan paljon varmempi vastinesarja: tämä sanue rajoittuu pelkästään poh- joisiin samojedikieliin ja mansiin (UEW:n epävarmana listaama kamassin vastine māzəro ‘Zeltöffnung oben, Rauchloch im Zelt’ on äänteellisesti täysin epäsäännöl- linen). Sana palautuu kantauraliin lähinnä sikäli, että se esiintyy samojedin lisäksi yhdessä toisessa kielihaarassa. Näin suppean levikin valossa voisi kuitenkin miettiä, täyttääkö tällainen sana tosiaan kantauralilaisen sanan kriteerit.
Tapaustutkimus: kantaugrin sanasto
Ongelmat eivät suinkaan lopu uralilaisen kantakielen tutkimukseen, vaan myös postuloitujen tytärkielten sanasto- ja kulttuurirekonstruktioon liittyvät aivan samat ongelmat. Vaikka selvästi rekonstruoitujen kantakielten (kantasuomi, kantasaame ym.) sanaston tilanne on sinänsä aivan selvä, liittyy näidenkin sanojen tulkintaan omat ongelmansa.
Kokonaan oman ongelmansa muodostavat niin sanottut välikantakielet (kanta- ugri, suomalais-permiläinen kantakieli ym.) sanastoineen: viimeaikaisessa tutkimuk- sessa erityisesti niin sanottujen suomalais-permiläisten ja suomalais-volgalaisten jaka- maa kulttuurisanastoa on päädytty pitämään substraattisanastona, koska tämä yhteis- sanasto ei pääsääntöisesti täytä uralilaisen perintösanaston äänteellisiä vastaavuuksia, ja nämä sanastokerrostumat sisältävät myös fonotaksiltaan kummallista ja epäurali- laista sanastoa (ks. erityisesti Aikio 2015: 43–47; Zhivlov 2015).2 Varhaisemmissa lähteissä kuten UEW:ssa nämä sanat rekonsturoitiin välikantakieliin, ja tällaista lähestymistapaa seuraamalla voisi rekonstruoida tietyn kantakielen aikatasolle kaiken- laisia kulttuuri-innovaatioita (esim. tiettyjen kotieläinten kesyttämistä ja viljakasvien käyttöönottoa); sanojen osoittauduttua substraattisanoiksi menettävät tällaiset kult- tuurirekonstruktiot kuitenkin kaiken merkityksensä.
Ugrilaisten kielten kulttuurisanasto muodostaa uralilaisen sanastontutkimuksen kentässä kiinnostavan ja erittäin ongelmallisen kohdan. Vaikka koko ugrilaisen kanta- kielen olemassaoloa on monesti epäilty (Hajdú 1979: 58–61; Kálmán 1988: 395–399;
Salminen 2002; J. Häkkinen 2009), on ugrilaisille kielille yhteisen kulttuurisanaston olemassaoloa yleensä pidetty selvänä todisteena ugrilaisen “yhteisajan” kulttuuri- innovaatioista (ks. esim Honti 1997: 21; Kálman 1988: 398). Yhteisugrilainen sanasto näyttäisikin sisältävän runsaasti kulttuuri-innovaatioihin viittaavaa sanastoa (Gulya 1994). Tällaista sanastoa on erityisesti unkarin ja obinugrilaisten kielten yhteinen hevospaimentolaisuussanasto, mutta myös yhteiset sukulaistermit, lukusanat ja kasvien ja eläinten nimitykset on nähty todisteina kantaugrilaisesta kulttuurista.
Jos esim. hevostermit osoittautuvat lainoiksi, voiko yhteisugrilaista hevoskulttuu- ria olettaa? Selvää on, että esim. obinugrilaiset ovat eläneet paimentolaisyhteiskuntina ja myös historiallisista lähteistä tunnetut kielialueen muutokset todistavat tästä — kyse
2 Ohimennen on todettava, että kaikki Aikion ja Zhvlovin listaamat, levikiltään suppeat länsiurali- laiset sanat eivät kuitenkaan ole välttämättä substraattisanoja. Esimerkiksi Zhivlovin mainitsema *inši
‘ihminen’ (> sm ihminen, md inže ‘vieras’) näyttää äänteellisesti epäsäännölliseltä, mutta Pystynen (2015) on rekonstruoinut tämän sanan alkuun sekvenssin *je-, joka hänen mukaansa tuottaa itämeren- suomeen ja mordvaan säännöllisesti i:n. Jos Pystysen rekonstruktio on oikea, ei tätä sanaa ole äänteel- lisin syin syytä pitää myöhäisenä lainana itämerensuomen ja mordvan varhaisvaiheisiin. Suomalais- permiläisen/volgalaisen sanaston joukosta löytyy varmasti myös muita vastaavia tapauksia, mutta ylei- sellä tasolla oletus substraattisanastosta näyttäisi pitävän paikkansa, koska useimmat tapaukset ovat selvästi joko äännevastaavuuksiltaan tai äänneasultaan epäuralilaisia.
on vain siitä, voiko hevossanastoa rekonstruoida yhteiseen kantakieleen, vai onko kyseessä areaalinen ilmiö.
Esimerkkejä ugrilaisten kielten epäsäännöllisestä hevossanastosta: kantaugrin ?
*luwV ~ *luγV ‘hevonen’ > unkarin ló (: lovat), hantin (itä-) loγ, (etelä-) taw, (pohjois-) law, mansin (etelä-) low, (itä-) lo, (länsi-, pohjois-) luw (UEW: 863–864)
Sanueessa esiintyy epäsäännöllisiä vokaalivastaavuuksia hantin ja mansin mur- teiden (kielten) sisällä: Hontin (1982: 159) kantaobinugrin rekonsturktiossa vokaalin laatu on epäselvä, mikä on merkki siitä, ettei sanalle voi rekonstruoida kantaobin- ugrilaista asua. Sanaa ei esiinny Zhivlovin (2006) kantaobinugrin aineistossa. Periaat- tessa voi olettaa, että sanansisäinen *w tai γ on vaikuttanut vokaalin kehitykseen, mutta rinnakkaistapauksia tarvittaisiin ennen kuin tällaiseen selitykseen voi turvautua.
On siis selvää, että nykytiedon valossa sanalle ‘hevonen’ ei voi rekonstruoida yhte- näistä kantaugrin muotoa.
Sana voi olla lainaa jostakin tuntemattomasta (superstraatti- tai substraatti-) kielestä. Jo Hajdú (1962: 85), joka ei kommentoi sanan äänneasua sen kummemmin, mainitsee, että ‘hevonen’ voi olla lainaa kantaugriin. Sanan epäsäännöllisyys vahvis- taa tätä oletusta, joskin viittaa nimenomaan siihen, että sana on lainattu ugrilaisiin kieliin erikseen. Ugrilaiselle sanueelle on aiemmin esitetty myös turkkilaista etymo- logiaa, vrt. muinaisturkin ulaġ ‘post horse, transport animal’, jonka WOT (1192–1195) hylkää epäuskottavien äännesubstituutioiden ja semantiikan takia. Harmattan (1997:
72) esittämä iranilainen etymologia perustuu täysin spekulatiiviseen “itäiranilaiseen”3 lähtömuotoon *loγǝ < *vlaγǝ < kantairanin *bāraka- (> keskipersian bārag ‘hevonen’).
Ugrilaisten kielten hevosta tarkoittavan sanan lainalähde jää siis epäselväksi, mutta ainakaan turkkilainen tai iranilainen alkuperä ei ole todennäköinen.
Kantaugrin ? *närkV ‘satula’ > unkarin nyerëg, hantin (itä-) nöγər 'Sattel’, mansin (etelä) näwrǟ, (itä-, länsi-) naγər, (pohjois-) naɔi̊r (UEW: 874)
Tämä rinnastus on sekä konsonanttien että vokaalien puolesta täysin epäsään- nöllinen (WOT 1210–1213; Zhivlov 2016: 300). Sanalle on esitetty myös turkkilaista lainaetymologiaa (vrt. keskiturkin egär ‘satula’ < ? esiturkin *ńeger), mutta WOT (1210–1213) ei pidä sitä uskottavana (turkkilaiseen sanaan ei voi historiallis-vertaile- van evidenssin valossa rekonstruoida sananalkuista *ń-:ää). Zhivlov (2016: 300) arve- lee sanoja lainoiksi jostain tuntemattomasta kielestä.
Tässä ei ole mahdollista käsitellä ugrilaisten kielten kulttuurisanoja laajemmin, mutta nämä kaksi keskeistä hevos- ja paimentolaiskulttuuriin kuuluvaa etymologiaa voivat viitata siihen, että ugrilainen hevossanasto ei ole yhteisen kantakielen inno- vaatio vaan hantin, mansin ja unkarin esimuotojen erikseen lainaamaa. Ugrilaisia kieliä on puhuttu paimentolaiskulttuurin piirissä varhain, mutta yhteisugrilaista paimentolaiskulttuuria ei voi välttämättä rekonstruoida.
Vaikka yllä mainittujen sanojen iranilaiset lainaetymologiat osoittautuivat epä- uskottaviksi, on ugrilaisissa kielissä myös selviä iranilaislainoja, joista osa liittyy juuri
3 Itäiranilainen haara on taksonominen kategoria perinteisessä iranistiikassa (ks. esim. Windfuhr 2009: 2, 12), mutta viimeaikaisessa tutkimuksessa on myös kyseenalaistettu itäiranilainen haara varsi- naisena taksonomisena yksikkönä (Korn 2019: 248–250), eikä itäiranilaisen välikantakielen rekonstru- ointi ole lainkaan itsestään selvää. Joka tapauksessa Harmattan rekonstruktio ei varsinaisesti perustu mihinkään attestoidusta itäiranilaisesta kielestä saatavaan evidenssiin.
hevospaimentolaisuuteen. Vanhaa lainautumista edustavat unkarin ostor ja mansin
*aćtVr ‘ruoska’, jotka ovat rinnakkaisia lainoja kantaindoiranista (*HaštraH- ‘ruoska’ >
avestan aštr- ‘Geisel, Peitsche, Knute’; ks. Korenchy 1972: 56–57; Holopainen 2019:
156–157). Kiinnostavaa on, että samoin kuin tuntematonta alkuperää olevat hevos- sanat, myös tämä ruoskaa tarkoittava sana on selvästi erikseen lainattu (esi)unkariin ja (esi)mansiin. Tämä tukee ajatusta siitä, että paimentolaisuuskulttuuri oli omaksuttu ugrilaisen kieliyhteyden hajottua.
Ugrilaisen yhteissanaston tilannetta ja asemaa voi hyvin verrata indoeurooppa- laisella taholla esiintyvien, epävarmojen välikantakielten jaettuun sanastoon. Esimer- kiksi kreikan, armenian ja indoiranin suhde on hieman samankaltainen kuin hantin, mansin ja unkarin: yhteistä sanastoa on varsin paljon, erityisesti kreikan ja armenian välillä, ja myös morfologiassa ja fonologiassa esiintyy yhteisiä innovaatioita, joiden lukumäärä ja tulkinta ovat kuitenkin hieman epävarmoja (aihetta ovat käsitelleet perinpohjaisesti erityisesti Clackson 1994, Martirosyan 2013 ja Kim 2018). Aiheeseen kytkeytyy vielä erikseen kreikan ja armenian läheinen suhde fryygian kieleen (tästä ks.
Ligorio & Lubotsky 2018).
Clacksonin (1994) yhteissanaston analyysi osoittaa, että kreikan ja armenian yhteissanasto sisältää selvästi vääriä rinnastuksia, yhteenkuuluvia mutta äänneasul- taan epäsäännöllisiä etymologioita (eli luultavia lainoja), vaikeasti tulkittavia, epäsel- viksi jääviä tapauksia sekä sanoja, joilla on tosiasiassa laajempi levikki indoeurooppa- laisissa kielissä. Tilanne tuntuu kantaugrilaisen sanaston osalta olevan hyvin saman- lainen, vaikka tarkempaa tutkimusta kaivataankin vielä.
Lopuksi
Tapaustutkimukset osoittavat, että lingvistinen paleontologia on haastavaa, ja kanta- uralia nuorempienkin rekonstruktiotasojen kulttuurisanaston tulkinta on ongelmal- lista. Tapaustutkimus kantaugrista osoittaa, että sukukielten jakama yhteinen sanasto ei aina ole sama asia kuin perintösanasto, ja toisiaan muistuttavat sanat voivat osoit- tautua epäsäännöllisiksi ja rinnakkaisiksi lainoiksi. Kantauralin lingvistinen paleonto- logia kertoo hyvin vähä yhtään mistään, ja koska metodi on riippuvainen sanaston tuntemuksesta, on paleolingvistisen tutkimuksen tekeminen liikkuvan maalin ampu- mista. On myös selvää, että niin kauan kuin kantauralin kaltaisten, periaatteessa hyvin rekonstruoitujen kantakielten kulttuurinen rekonstruktio on epävarmalla pohjalla, on kaikki tunnettuja kantakieliä kauempaan menneisyyteen ulottuva paleolingvistinen rekonstruktio (ks. esim. Hegedűs 1999, joka rekonstruoi kantanostraattista kulttuuri- sanastoa) täysin spekulatiivista. Myös arkeologian tulosten yhdistely kielitieteeseen (jota viime aikoina ovat menestyksekkäästi harjoittaneet esim. Lang 2018; 2020 ja Piha 2020) on riippuvainen lingvistisestä paleontologiasta.
LÄHTEET
Aikio, Ante 2002: New and old Samoyed etymologies. – Finnisch-Ugrische Forschungen 57. 9–
57.
——— 2006: New and old Samoyed etymologies (Part II). – Finnisch-Ugrische Forschungen 59.
9–34.
——— 2015: The Finnic ‘secondary e-stems’ and Proto-Uralic vocalism. – Journal de la Société Finno-Ougrienne 95. 26–66.
Aikio, Ante 2022 = Luobbal Sámmol Sámmol Ánte (Ante Aikio): Proto-Uralic. – Marianne Bakró-Nagy et al. (eds.), The Oxford guide to the Uralic languages. Oxford: Oxford University Press.
https://www.academia.edu/40193033/Proto-Uralic
Anthony, David 2007: The horse, the wheel and the language: how bronze-age riders from the Eurasian steppes shaped the modern world. Princeton, N.J: Princeton University Press.
Anttila, Raimo 1989: Historical and comparative linguistics. Amsterdam/Pihladelphia: John Benjamins.
Bartha, Antal 1988: A magyar nép őstörténete. Budapest: Akadémiai Kiadó.
Campbell, Lyle 1999: Historical linguistics: an introduction. First MIT Press edition. Cambridge, Massaschussets: The MIT Press.
Clackson, James 1994: The Linguistic relationship between Armenian and Greek. Oxford:
Blackwell.
Clackson, James 2000: Time depth in Indo-European. – Colin A. Renfrew, April M.S.
McMahon & Larry Trask (eds.): Time depth in historical linguistics Vol 2. 441–454.
Cambridge: McDonald Institute for Archaeological Research.
Clackson, James 2007: Indo-European linguistics. An introduction. Cambridge: Cambridge University Press.
Clackson, James 2013: The origin of the Indic languages: the Indo-European model. – Angela Marcantonio & Girish Nath Jha (eds): Perspectives on the origin of Indian civilization.
259–287. New Delhi: D. K. Printworld.
Fejes, László 2009: Hajdú Péter tankönyvírói öröksége. – Éva Fancsaly (ed.): Tanár és tanítvány. Írások Györke József és Hajdú Péter tiszteletére 2002–2007. 165–174. Pécs:
Dialóg Campus.
Gamkrelidze, Thomas V. 1994: PIE ‘horse’ and ‘cart’ in the light of the hypothesis of Asiatic homeland of the Indo-Europeans. – Bernhard Hänsel, Bernfried Schlerath & Stefan Zimmer (eds.): Die Indogermanen und das Pferd. 37–42. Budapest: Archaeolingua.
Gulya, János 1993: Protokultur und Linguistik. – Ulla-Maija Kulonen (ed.): Festschrift für Raija Bartens zum 25.10.1993. 113–119. Helsinki: Société Finno-Ougrienne.
Gulya, János 1994: Loch im Stammbaum? (Zur Urheimatfrage der Ugrier und der Ungarn). – János Pusztay (hrsg.): Die Vorgeschichte der uralischen Völker: Materialien eines Inter- nationalen Symposions 14.–16. Oktober 1993 in Szombathely. 45–62. Szombathely:
Berzsenyi Dániel Főiskola, Uralisztikai Tanszék.
Hajdú, Péter 1979: Über Versuche der Gruppierung der uralischen Sprachen. – Erhard Schiefer (hrsg.): Explanationes et tractationes fenno-ugricae in honorem Hans Fromm. 49–
64. München: W. Finck.
Hajdú, Péter 1962: Finnugor népek és nyelvek. Budapest: Gondolat.
Harmatta, János 1997: Iráni nyelvek hatása az ősmagyar nyelvre. – László Kovács & László Veszprémi (toim.): Honfoglalás és nyelvészet. 71–83. Budapest: Balassi.
Hegedűs, Irén 1999: Linguistic palaeontology: for and against – Colin Renfrew & Daniel Nettle (eds.), Nostratic: examining a linguistic macrofamily. 257–267. Cambridge:
McDonald Institute for Archaeological Research.
Holopainen, Sampsa 2021: On the question of substitution of palatovelars in Indo-European loanwords into Uralic. – Journal de la Société Finno-Ougrienne 98. 198–235.
Honti, László 1982: Geschichte des obugrischen Vokalismus der ersten Silbe. Budapest: Akadémiai Kiadó.
Honti, Lászlo 1997: Az ugor alapnyelv kérdéséhez. Budapest: ELTE; Numi-Tórem Alapítvány.
Häkkinen, Jaakko 2009: Kantauralin ajoitus ja paikannus: perustelut puntarissa. – Journal de la Société Finno-Ougrienne 92. 9–56.
Häkkinen, Kaisa 2001: Prehistoric Finno-Ugric culture in the light of historical lexicology. – Christian Carpelan, Asko Parpola & Petteri Koskikallio (eds.): Early Contacts between Uralic and Indo-European: linguistic and archaeological considerations. 169–186. Helsinki:
Suomalais-Ugrilainen Seura.
Häkkinen, Kaisa & Terttu Lempiäinen 1996: Die ältesten Getreidepflanzen der Finnen und ihre Namen. – Finnisch-Ugrische Forschungen 53. 115–182.
Janhunen, Juha 1977: Samojedischer Wortschatz. Helsinki: Société Finno-Ougrienne.
Janhunen, Juha 1981: Uralilaisen kantakielen sanastosta. – Journal de la Société Finno-Ougrienne 77. 219–274.
Janhunen, Juha 2009: Proto-Uralic: what, where and when? – Jussi Ylikoski (ed.): The quasqui- centennial of the Finno-Ugrian Society. 57–78. Helsinki: Société Finno-Ougrienne.
Joki, Aulis J. 1959: Paleolingvistiikkamme ongelmia. – Pertti Virtaranta, Terho Itkonen & Paavo Pulkkinen (toim.): Verba docent. Juhlakirja Lauri Hakulisen 60-vuotispäiväksi. 48–67.
Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.
Kallio, Petri 2006: Suomen kantakielten absoluuttista kronologiaa. – Virittäjä 110. 2–25.
Kallio, Petri: The Proto-Balto-Slavic Loanword Stratum in the Uralic Languages. Julkaisematon käsikirjoitus.
Kálmán, Béla 1988: The history of the Ob-Ugric languages. – Denis Sinor (ed.): The Uralic languages: description, history and foreign influences. 395–412. Leiden: E. J. Brill.
Kim, Ronald I. 2018: Greco-Armenian: the persistence of a myth. – Indogermanische Forschungen 123. 247–272.
Koivulehto, Jorma 2016: Verba vagantur. Jorma Koivulehto in memoriam. Red. Sampsa Holopainen, Petri Kallio & Janne Saarikivi. Helsinki: Suomalais-Ugrilainen Seura.
Korn, Agnes 2019: Isoglosses and subdivisions of Iranian. – Journal of historical linguistics 9: 2, 239–281.
Kölligan, Daniel 2018: The lexicon of Proto-Indo-European. – Jared Klein & Brian D. Joseph with Matthias Fritz (eds.): Handbook of comparative and historical Indo-European linguistics : an international handbook. Vol 3. 2229–2279. Berlin: De Gruyter Mouton.
Lang, Valter 2018: Läänemeresoome tulemised. Tartu: Tartu Ülikooli Kirjastus.
Lang, Valter 2020: Homo fennicus. Itämerensuomalaisten etnohistoria. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.
Lehtiranta, Juhani: Yhteissaamelainen sanasto. Helsinki: Suomalais-Ugrilainen Seura.
Ligorio, Orsat & Alexander Lubotsky 2018: Phrygian. – Jared Klein & Brian D. Joseph with Matthias Fritz (eds.): Handbook of comparative and historical Indo-European linguistics: an international handbook. Vol 3. 1816–1831. Berlin: De Gruyter Mouton.
Mallory, J. P. 1991: In search of the Indo-Europeans. Language, Archaeology and Myth. London:
Thames and Hudson.
Mallory, J. P. 2001: Uralics and Indo-Europeans: problems of time and space. – Christian Carpelan, Asko Parpola & Petteri Koskikallio (eds.): Early Contacts between Uralic and Indo-European: linguistic and archaeological considerations. 345–366. Helsinki: Société Finno-Ougrienne.
Mallory, J. P. 2019: Proto-Indo-European, Proto-Uralic and Nostratic: A brief excursus into the comparative study of proto-languages. – Birgit Anette Olsen, Thomas Olander &
Kristian Kristiansen (eds.): Tracing the Indo-Europeans: New Evidence From Archaeology and Historical Linguistics. 35–58. Oxford: Oxbow.
Martirosyan, Hrach 2013: The place of Armenian in the Indo-European language family: the relationship with Greek and Indo-Iranian. – Journal of Language Relationship 10. 85–
137.
Metsäranta, Niklas 2020: Periytyminen ja lainautuminen. Marin ja permiläisten kielten sanaston- tutkimusta. Väitöskirja. Helsingin yliopisto.
Olander, Thomas 2019: The Indo-European homeland: introducing the problem. – Birgit Anette Olsen, Thomas Olander & Kristian Kristiansen (eds.): Tracing the Indo-Euro- peans: New Evidence From Archaeology and Historical Linguistics. 7–34. Oxfrod: Oxbow.
Perelstvaig, Asya & Martin W. Lewis 2015: The Indo-European controversy. Facts and fallacies in historical linguistics. Cambridge: Cambridge University Press.
Piha, Minerva 2020: Eteläsaamelaiset rautakautisessa Pohjolassa. Kielitieteellis-arkeologinen näkökulma.
Turun yliopisto. Turun yliopiston julkaisuja. Sarja C, osa 498. Turku.
Pystynen, Juho 2015: Semivowel losses and assimilations. Presentation in CIFU XII, August 19 2015. Oulu.
https://www.academia.edu/15172786/Semivowel_losses_and_assimilations_in_Fin nic_and_beyond
Rédei, Károly & András Róna-Tas 1980: Őspermi és votják jövevényszavak a csuvasban. – Nyelvtudományi Közlemkények 82. 125–133.
Riese, Timothy 2001: Historische Nominalderivation des Wogulischen. Wiesbaden: Harrassowitz.
Ringe, Don 2004: Reconstructed ancient languages. – Roger D. Woodard (ed.): The Cambridge Encyclopedia of the World’s Ancient Languages. 1112–1128. Cambridge: Cambridge University Press.
Róna-Tas, András 1978: A nyelvrokonság. Kalandozások a történeti nyelvtudományban. Budapest:
Gondolat.
Saarikivi, Janne 2014: Reconstruction of culture and ethnicity. Remarks on the methodology of historical-comparative linguistics (on the basis of Western Uralic Languages). – Eldar Heide & Karen Bek-Pedersen (eds.): New Focus on Retrospective Methods:
Resuming Methodological Discussions-Case Studies from Northern Europe. 186–216.
Helsinki: Academia Scientiarum Fennica.
Salminen, Tapani 2001: The rise of the Finno-Ugric language family. – Christian Carpelan, Asko Parpola & Petteri Koskikallio (eds.): Early Contacts between Uralic and Indo- European: linguistic and archaeological considerations. 385–396. Helsinki: Société Finno- Ougrienne.
Salminen, Tapani 2002: Problems in the taxonomy of the Uralic languages in the light of modern comparative studies. – Лингвистический беспредел: сборник статей к 70- летию А. И. Кузнецовой. 44–55. Москва: Издательство Московского университета.
Sammallahti, Pekka 1988: Historical phonology of the Uralic languages with special reference to Samoyed, Ugric and Permic. – Denis Sinor (ed.), The Uralic languages: description, history and foreign influences. 478–554. Leiden: E. J. Brill.
Schlerath, Bernfried 1987: Können wir die urindogermanische Sozialstruktur rekonstruieren?
Methodologische Erwägerungen. – Wolfgang Meid (toim.): Studien zum indoger- manischen Wortschatz. 249–264. Innsbcruck: Innstitut für Sprachwissenschaft der Universität Innsbruck.
Schlerath, Bernfried 1998: Religion der Indogermanen. – Wolfgang Meid (toim.): Sprache und Kultur der Indogermanen. Akten der X. Fachtagung der Indogermanischen Gesellschaft, Innsbruck, 22.–28. September 1996. 87–102. Innsbcruck: Innstitut für Sprachwissen- schaft der Universität Innsbruck.
Tremblay, Xavier 2005: Grammaire comparée et grammaire historique. Quelle réalité est reconstruite par la grammaire comparée? – Gérard Fussman, Jean Kellens, Henri-Paul Francfort &
Xavier Tremblay: Āryas, Aryens et Iraniens en Asie Centrale. Paris: De Boccard. 21–196.
UEW = Károly Redei 1988: Uralisches Etymologisches Wörterbuch. Band I-II: Unter Mitarbeit von Marianne Bakró-Nagy, Sándor Csúcs, István Erdélyi †, László Honti, Éva Korenchy †, Éva K. Sal und Edit Vértes, Band III: Register Zusammengestellt von Attila Dobó und Éva Fancsaly. Wiesbaden: Harrassowitz.
Windfuhr, Gernot 2009: Dialectology and topics. – Gernot Windfuhr (ed.), The Iranian Languages. Routledge language family series. London: Routledge. 5–42.
WOT = Róna-Tas, András & Árpád Berta (with the assistance of László Károly) 2011: West Old Turkic. Turkic loanwords in Hungarian. Wiesbaden: Harrassowitz.
Zhivlov 2006 = Живлов, Михаил 2006: Реконструкция праобско-угорского вокализма.
Unpublished dissertation. Moscow.
Zhivlov, Mikhail 2014: Studies in Uralic vocalism III. – Journal of Language Relationship 12.
113–148. Moscow.
Zhivlov 2015: Неиндоевропейский субстрат в финно-волжских языках. X традиционные чтения памяти С. А. Старостина. Handout of a presentation, 27 March 2015.
www.academia.edu/11689161/Неиндоевропейский_субстрат_в_финно- волжских_языках
Zhivlov, Mikhail 2016: The origin of Khanty retroflex nasal. – Journal of Language Relationship 14/4. 293–302.
Zimmer, Stefan 2017: The culture of the speakers of Proto-Indo-European. – Jared Klein &
Brian D. Joseph with Matthias Fritz (eds.): Handbook of comparative and historical Indo- European linguistics: an international handbook. Vol 1. 75–85. Berlin: De Gruyter Mouton.
