hankkeissa myös tutkimaan. Ehkäpä tutki- muskeskuksesta puolestaan löytyisi henki- löitä, jotka vastaavasti mielellään vieraili- sivat käytännön opetustyössä yliopistojen puolella.
On muitakin alueita, joilla kaivataan sellaista valtakunnallista koordinointia.
joka sopisi tutkimuskeskuksen tehtävänku- vaan. Esimerkiksi äidinkielenopetus koko- naisuutena ei tällä hetkellä kuulu kenelle- kään, vaan tämäkin kenttä on monella ta- voin hajonnut. Suomen kielen ja sen käy- tön tulevaisuus on kuitenkin paljolti äidin- kielenopettajien varassa. Vaikka tutkimus- keskuksenkin voimavarat ovat rajalliset.
yhteydenpito äidinkielenopettajiin olisi vastaisuudessa tärkeää.
Ei liene liioiteltua sanoa, että Kotimais- ten kielten tutkimuskeskus on fennistiikan
alueella merkittävin instituutio maassam- me. Tutkimuskeskuksen keskeiset toimi- alueet liittyvät kaikkien suomalaisten päi- vittäin käyttämään kieleen ja sen julkaisu- jen ja kannanottojen vaikutus koskettaa kaikkia suomalaisia. Tämä seikka kuvastuu myös käsillä olevasta tutkimuspoliittisesta ohjelmasta. Sitä leimaa vastuu suomen kie- len tulevaisuudesta muuttuvassa maailmas- sa, mutta siitä näkyy myös luottamus kes- kuksen ja sen tutkijoiden asiantuntemuk- seen ja ammattitaitoon meille kaikille tär- keissä tehtävissä.I
HEIKKI PAUNONEN Tampereen yliopiston
suomen kielenja yleisen kielitieteen laitos, Pyynikintie 2, 33200 Tampere
Sähköposti: skhepa@uta.fı'
SUOMEN FENNOUGRISTIIKAN TU LEVAISUUDENNÄKYMIÄ
ennougristiikka on kansainvälisin ns.
kansallisista tieteistämme. Sen synty- juuret ovat niin sanoakseni EU:n maaperäl- lä. 1600- ja 1700-luvulla Venäjän uralilais- kansoja ja niiden kieliä tutkivat ja vertaili- vat - myös suomeen ja unkariin - hollan- tilaiset, ruotsalaiset ja ennen muuta saksa- laiset tutkijat.
1800-luvulla fennougristiikan painopis- te siirtyi vähitellen Unkariin, Viroon ja Suomeen. Erityisesti Suomessa organisoi- tiin autonomian aikana valtavat kenttäke- ruut Venäjän suomensukuisten keskuuteen.
Vuoden 1917 jälkeen yhteytemme itään totaalisti katkesivat. Venäjän sukukanso- jemme kansalliset kulttuurit lähtivät kuiten- kin nopeaan nousuun; ennen pitkää myös
VlRlTTÄlÄ 3/1996
kansalliskielten ja -kulttuurien tutkimus kohosi merkittävään asemaan alueiden yli- opistoissa ja tutkimuskeskuksissa.
Sukukansojemme omat tutkijat eivät tällöin paljonkaan läntisestä tutkimuksesta tienneet, me täällä Suomessa emme mitään idän tilanteesta. Niinpä kun itse kävin 1950- luvun puolimaissa marin kurssia, kieltä opiskeltiin kuin sanskritia, kuten opettaja- ni Paavo Siro myöhemmin totesi; hänkään ei ollut koskaan syntyperäisen marin puhet- ta kuullut.
Tänään tilanne on aivan toinen; yhtey- det sukukansoihimme toimivat nyt parem- min kuin koskaan. Tällä seikalla on merkit- tävä vaikutus tämän päivän ja huomisen suomalaisen fennougristiikan tarkasteluun.
Käsittelen lyhyesti seuraavia kysymyksiä:
l. Missä kohdin perinteistä tutkimusta on syytä täydentää ja jatkaa?
2. Onko aikamme fennougristiikkaan nousemassa uusia tutkimustehtäviä?
3. Hyödyttääkö meidän tutkimuksem- me myös sukukansojemme omaa tutkimusta ja kenties jopa kansojen identiteetin vahvistumista? Tämä on tietenkin eri tason kysymys kuin edelliset. Näkökohta on joka tapauk- sessa mainittu mm. tutkimuskeskuk- sen tutkimuspoliittisessa ohjelmassa.
4. Mitkä ovat fennougristiikkamme re- surssinäkymät?
Traditionaalinen fennougristiikka on luon- teeltaan diakronista. Sen ydinalueena on ollut äännehistoria, etymologia sekä diakro- ninen morfologia. Ja vaikka monet maam- me fennougristeista ovat olleet myös kieli- teoreetikkoja, on fennougristiikka aina ol- lut myös aineistoja tuottavaa ja aineistosi- donnaista.
Vanhojen aineistojen julkaiseminen on jatkunut autonomian ajoista tähän päivään ja sen on syytä jatkua vielä jonkin aikaa:
esim. tärkeimmät murresanakirjat, joiden satavuotias aineisto on tutkimukselle kor- vaamattoman arvokasta, on työstettävä val- miiksi.
Sitä paitsi joissakin julkaisuhankkeissa on myös kansainvälinen yhteistyö mahdol- lista ja tarpeen. Hyvänä esimerkkinä tästä on juuri valmistunut 2 700-sivuinen Paaso- sen - Heikkilän - Kahlan mordvan murre- sanakirja. Sen toimitustyön pitkäaikaisiin avustajiin kuuluvat paitsi saksalainen Hans- Hermann Bartens myös syntyperäiset mordvalaiset Aleksandr Feoktistov ja Gri- gori Jermuškin; viimeksi mainitut ovat teh- neet epätasaisen aineiston tarkistamisessa mittavan työn.
Lainasanatutkimus on aina ollut kes- keistä fennougristiikkaa. Nyttemmin on Jorma Koivulehto avannut uusia näkymiä
suomen lainojen tutkimukseen ja kielemme historiaan. Samalla tavalla tulisi käydä kä- siksi myös sukukieltemme sanastoon; täl- löin myös niiden varhaisvaiheisiin tulisi uutta valoa. Miten paljon lopulta esim.
mordvassa on iranilais- tai balttilaisperäis- tä sanastoa? Selvitys voisi valaista itäme- rensuomenkin syntyä, onhan mordva hyvin läheinen sukukielemme.
Sukukieliimme pohjautuvaa nimistöä eivät suomalaiset ole samassa määrin tut- kineet. Nyt on saamen nimistökartasto, positiivista kyllä, tutkimuskeskuksen työlis- talla. Mutta paikannimitutkimuksen alalla olisi enemmänkin tehtävää. Uutta tietoa sukukansojemme vanhoista asuma-alueis- ta -ja lisiä mm. keskusteluun kielikuntam- me kielten eriytymisestä ~ toisi varmaan Pohjois- ja Keski-Venäjän paikannimien systemaattinen keruu ja tutkimus. Toki tämä työ on nyt alkanut mm. entisellä merjalais- alueella. Mutta laajamittaisena keruu ja tut- kimus on mahdollinen vain hyvin organi- soituna yhteistyöprojektina venäläisten tut- kijoiden kanssa.
Mutta myös sukukielten äänne-, muo- to- ja syntaktisten rakenteiden vertailevas- sa tutkimuksessa on yhä runsaasti tehtävää.
Positivistinen havainto, että eri kielissä on esimerkiksi yhteisiä muotoaineksia, on tut- kimukselle vasta lähtökohta. Tutkijan tulee selvittää, mikä on eri elementtien asema ja suhde muihin elementteihin kielen muoto- ja ilmaisujärjestelmässä. Ja vertailu naapu- rikielten rakenteisiin voi puolestaan paljas- taa kontakteihin perustuvaa, pinnalta näky- mätöntäkin vaikutusta. Niin ikään subst- raatti- ja superstraatti-ilmiöiden tutkiminen on hyvin tärkeää mm. pyrittäessä saamaan lingvistisiä vastauksia uusiin olettamuksiin kielikuntamme alkuperäisestä puhuma- alueesta.
Tutkimuskeskuksen ohjelmassa on mai- nittu myös sekä itämerensuomen muoto- opin arkisto että etäsukukielten muoto- ja
l>
lauseopin tietokannat. Tällaiset atk-pohjai- set aineistot ovat tutkimukselle ensiarvoi- sen tärkeitä. Ja sitä paitsi ainakin osa niistä on laadittavissa yhteistyönä syntyperäisten tutkijoiden kanssa. Tietokantojen luojien ei tule unohtaa myöskään johtimia: johdosten tutkimus on pahoin laiminlyöty alue.
Tänään, jolloin mm. sukukansojemme tutkijoiden tutkimus äidinkielistään on käy- tettävissämme, meillä on sukukielistä pal- jon kieliopillista tietoa. Se ei tosin aina hyvin sovellu vertailevan rakennetutkimuk- sen pohjaksi. Mutta joka tapauksessa suo- men kielen historiallisen kieliopin laadinta pitäisi pikaisesti saattaa alkuun. Esimerkik- si nykyisin valrrıistuvallasuomen maisteril- la on hyvin hatara käsitys siitä, miten ja minkälaisista aineksista suomi on muotou- tunut. Ja syynä on sopivan tenttikirjallisuu- den puute. Tämä puute olisi poistettava.
Edellä hahmottelemani tutkimustehtä- vät tähtäävät paljolti fennougristiikan perin- näisten kysymysten selvittämiseen: mikä on uralilaiskielten alkuperäinen kanta, miten eri kielet ovat syntyneet ja miten aikojen saatossa kehittyneet?
Mutta esiin on nostettava myös uusi problematiikka. Miten sukukielemme ovat muuttuneet ja muuttumassa näinä vuosi- kymmeninä, yhteiskunnan teollistumis- ja kaupungistumisprosessin aikana, ja Venä- jän sukukielistä puheen ollen: venäläisty- mis- ja venäläistämistendenssien painees- sa? Hahmottelen muutamia tutkimustehtä- viä Venäjän sukukansoja ajatellen; monet niistä soveltunevat kuitenkin mutatis mutandis myös saameen.
Satakunta vuotta sitten merkittiin suku- kansojen kylistä muistiin mm. kansansatu- ja. Tänään voitaisiin koota samoista kylis- tä samanlaista materiaalia ja tutkia, miten sen sanasto ja lauserakenne on muuttunut.
Nykyisin tallennustyössä apuvälineiksi tar- joutuvat paitsi magnetofoni myös video.
Sitä paitsi mm. tässä on yksi alue, jossa
kielentutkimus ja folkloristiikka voisivat toimia yhteistyössä. Mutta kielen muuttu- misen selvittämiseksi tulisi edelleen tutkia, miten kansanrunouden kieli eroaa arkipäi- vän puheesta ja kuinka suuret ovat erot eri ikäluokkien kielen välillä.
Mutta kielen muuttumista voi tutkia myös muulla tavoin, mm. testausmenetel- män avulla. Esimerkiksi marin yliopiston ensimmäinen suomen lehtori teki laudatur- työnsä testaamalla opiskelijoidensa lau- seenvastikkeiden ja sivulauseiden käyttöä;
alkuperäisestä maristahan useimmat sivu- lausetyypit, mm. että-lause, puuttuvat ko- konaan. Tämäntyyppiset testit voivat paljas- taa aivan perusluonteisia kielen muutospro- sesseja.
Myös kirjakielten tutkimuksella voi- daan selvittää samoja kysymyksiä. Miten esim. sanomalehtikielessä näkyy 1920-lu- vun huiman nousun jälkeen 30-luvun stali- nismi tai Hruštševin 50-luvun koulurefor- mi, miten oman aikamme kielen puhdistus- pyrkimykset? Onko saman kielen kirjakie- liä oikeastaan jopa useampia: käytetäänkö kylän arkiasioiden kertomiseen eri kieltä kuin valtakuntaa koskevien uutisten tiedot- tamiseen? Ja niin edelleen.
Hyvä hanke on tutkimuskeskuksen kir- jaama sukukielten leksikon tutkimus. Sen avulla voidaan osoittaa näiden kielten olen- nainen ero esimerkiksi suomeen nähden.
Kun suomessa on vanhoista kantasanoista johdettu suuret määrät uusia sanoja, on tämä kehitys Venäjän sukukielissämme paljolti estynyt ja estetty. Ja sukukielten nykytilanteessa on suuri vaara, ettei johta- misprosessi enää kunnolla käynnistykään.
On helpompi kommunikoida venäläislaino- jen avulla kuin opetella uusia johdoksia.
Mutta paitsi sukukieliä pitäisi tutkia myös niiden puhujia. Missä oloissa suku- kansamme jäsen säilyttää äidinkielensä?
Entä mitkä tekijät johtavat siihen, että hän vaihtaa äidinkielensä totaalisti Venäjään?
Juuri kielen ja sen käytön muuttumista omalla vuosisadallamme voitaisiin hyvin tutkia yhdessä syntyperäisten tutkijoiden kanssaja samalla koskettaa myös kansojen identiteettikysymyksiä.
Esittämäni tutkimushankkeet eivät teo- reettisessa mielessä uutuudellaan häikäise.
Mutta sukukieltemme tutkimiseen ei juuri- kaan esimerkiksi sosiolingvistisiä menetel- miä ole käytetty. Ja kun muutokset ovat nopeita, voivat tutkimusten tulokset olla odotettuakin merkittävämpiä.
Välittömämmin kuin tutkimusyhteistyö palvelevat sukukansojamme käytännön sa- nakirjojen tuottamishankkeet: ne saavat kansan tajuamaan, että sen kieli on arvokas, kansainväliseenkin kanssakäymiseen sovel- tuva. Niinpä äskettäin Suomessa laaditusta marilais-suomalaisesta tulkkisanakirjasta otettiin Marissa oma tuhannen kappaleen painos; se myytiin siellä nopeasti loppuun.
Tällaisella sanakirjalla on näet käyttöarvon lisäksi myös symboliarvo. Kirjakielten sa- nakirjojen tuottaminen Venäjän sukukan- soillemme soveltuisi hyvin tutkimuskes- kukselle.
Humanistiset ainelaitokset syntyivät l950-ja 1960-luvulla Suomen yliopistois- sa professuurien ympärille. Kuten sanottu, tähän aikaan fennougristiikkaa tutkittiin maassamme vain kirjallisesti (poikkeukse- na saame ja esim. Pertti Virtarannan keruu- työ). Meillä oli muutamia supertutkijoita, jotka hallitsivat yksinään valtavia alueita laajasta tutkimuskentästä. Useamman opet- tajan ja tutkijan yksiköille ei fennougristii- kassa näyttänyt olevan tarvettakaan.
Nyt on tilanne uusi: tutkimusja tutkijat ovat kosketuksissa elävien kielten ja niitä puhuvien ihmisten kanssa. Edessä ovat ai- van uudet haasteet. Mutta nyt ollaan tilan- teessa, jossa yliopistojen resursseja leika- taan. Siitä huolimatta on pakko sanoa: sekä Helsingin että Turun fennougristiikan pitäi- si välttämättä saada muutama pysyvä lisä- virka, jotta kestävät tutkimussuhteet suku- kansojemme yliopistoihin kyetään luomaan ja jotta edes pakollinen opetus voitaisiin antaa vuosittain eikä vain joka toinen tai joka kolmas vuosi.
Piristävän lisäruiskeen fennougristiikan opetukseen on kiistämättä vuodesta 1989 alkaen tuonut syntyperäinen etäsukukielen opettaja: ensin mordvalainen, sitten mari, udmurtti ja nyt komi. Opiskelijat voivat opetella nyt myös puhumaan etäsukukiel- tä. Tämä taas merkitsee hyvää valmiutta mm. kenttäkeruisiin.
Fennougristiikka on niitä harvoja huma- nistisia aloja, joilla Suomi on jo pitkään ollut kansainvälisesti kiistattomia kärkimai- ta. Muun maailman suhteesta maahamme kertonee hyvin seuraava episodi. Mainitsin äskettäin Upsalan professorille Lars-Gun- nar Larssonille, että Helsingin yliopiston fennougristiikan virka saattaa tulla täyte- tyksi vain määräaikaisesti, viideksi vuodek- si. Prof. Larsson huomautti tähän lakonises- ti: Milloinkahan Allahin rukoileminen kiel- letään Mekassa? I
ALHO ALHONIEMI
Suomalaisen ja yleisen kielitieteen laitos, Fennicum, 20014 Turun yliopisto
