Suomen fennougristiikan tilasta ja tulevaisuudesta näkymä

SUOMEN FENNOUGRISTIIKAN TILASTA IA TULEVAISUUDESTA

fl

ämä kirjoitus perustuu alustukseen,

_ l joka pidettiin Helsingissä 15.3.2001

järjestetyssä seminaarissa, juhlittaessa 150- vuotiasta suomen kielen oppituolia. Sen en-

simmäinen haltija M. A. Castrén oli myös suomalaisen fennougristiikan isä. Puheen- vuoromme tarkoitus ei ole evaluoida laitos- ten tai tutkijoiden toimintaa eikä pohtia yk- sityiskohtaisemmin tutkimuksen tulevai-

suudennäkymiä (niitä on jo ansiokkaasti linjannut Alho Alhoniemi Virittäjässä 1996

ja Sananjalassa 1997 julkaistuissa puheen- vuoroissaan). Sitä vastoin yritämme ylei-

semmin pohtia fennougristiikan tehtäviäja

asemaa suomalaisen tieteen kentässä. Avain- asemassa on fennougristiikan suhde lähi- aloihin, ennen muuta sisareensa fennistiik-

kaan. Tästä haluaisimme haastaa keskuste-

lemaan mahdollisimman monet kollegat,

myös fennistit.

Hı sToR ı AANTAA JA KÅSKEE

Fennougristiikan akateeminen ajanlasku alkaa tsaarien ja tsaarittarien Venäjältä, sa-

masta yhteiskuntajärjestyksestä, jonka val-

litessa Helsingin yliopistoon perustettiin suomen kielen professuuri. Venäjän etnisen tilanteen lähempään kartoittamiseen täh- dänneestä 1700- ja 1800-luvun tieteellisestä

toiminnasta muovautui nationalismin aat-

teellisessa vanavedessä kansallisen identi- teetin työväline. A. J. Sjögren ja M. A.

Castrén toimivat Pietarin tiedeakatemian

@

VIRITTÄIÄ 2/2001

toimeksiannosta, mutta ainakin Castrénin

ajatuksia ohjasi myös ohjelmallinen tavoi-

te osoittaa, etteivät suomalaiset ole mitään tyhjästä pudonnutta suokansaa. 1800-luvun suomalaisten fennougristien ulkoiset tavoit- teet kytkeytyivät kiinteästi l800-luvun kan- sallisiin pyrkimyksiin, niin aatteellisiin kuin yhteiskunnallisiin.

Suurta kansallista projektia toteuttaes- saan tutkijat sitoutuivat itse yli oman elin-

ikänsä kantaviin, useita sukupolvia ohjaa- viin hankkeisiin ja jättivät jälkeensä vel-

voittavan perinnön. Tällaisia fennougristi- sia hankkeita olivat erityisesti Suomalais-

Ugrilaisen Seuran keruuohjelma, stipen-

diaattien lähettäminen Venäjällä asuvien kielisukulaistemme pariin ja sanakirjojen ja

keruuaineistojen julkaiseminen seuraavien

sadan vuoden aikana. Näistä hankkeista tuli suoranainen velvoite ja ääneen lausumaton toimintaohjelma monille sukupolville. Ke- ruuohjelman tulosten toimittaminen ja jul- kaiseminen on ollut olennainen osa Suoma- lais-Ugrilaisen Seuran, Suomen ja maail- mankin fennougristista julkaisutoimintaa.

Samasta aatteellisesta taustasta juontuu Setälän kuuluisa sanakirjaohjelma, jonka

ympärille sittemmin paljolti rakentui Koti- maisten kielten tutkimuskeskus.

Suomalainen fennougristiikka ei kui- tenkaan ponnistanut suureen nousuunsa vain kansallisista vaan myös tieteellisistä lähtökohdista: se kuului kielitieteen kan- sainväliseen eturintamaan. Viimeistään nuor-

grammatiikan, tuolloisen ykkössuuntauk-

sen myötä kielitiede alkoi korostaa ››tieteel-

lisyyttään›› nimenomaan luonnontieteellis-

positivistisessa mielessä. Tämä jyrkkä ja kategorinen näkemys ››tieteellisyyden»

luonteesta puolestaan lienee sen taustalla, että sekä setäläläis-nuorgrammaattisen tie-

teellisen paradigman tuloon 1800-luvun lo-

pulla että sen väistymiseen muutamia vuo- sikymmeniä sitten liittyi tunnettuja, suo- rastaan henkilökohtaisuuksiin meneviä skis- moja. Tässä jälkimmäisessä vaiheessahan

fennistiikka katkaisi siteensä menneeseen ja sitä mukaa myös sukukieliin, eikä nyky-

ajan suomenopiskelijoiden enää tarvitse opiskella muinaisunkaı ilaisiaruumissaar- noja. Mutta voisi väittää, että tämä murros oli enää pitkän prosessin loppukouristelua:

fennistien takapotku paatin laitaan, kun norrnaalitieteen laivasilta näyttikin olevan etääntymässä. Samaan aikaan suomen kie-

len esihistorian ja sukukielten tutkijat istui-

vat veneessä kaikessa rauhassa suurkerääjä- sukupolven kalansaalista perkaamassa: työ-

tä riitti, eikä sen mielekkyyttä tarvinnut ky-

sellä.

Mitä siis tapahtui? Yhteiskunta aattei-

neen ja ismeineen on muuttanut suuntansa useaan kertaan ja jättänyt uusia tilauksia kielentutkijoille: uudempi tilaus juontuu sii- tä, että suomen ja sen sukukielten avulla ei ole tarkoitus todistaa menneisyyttä. Kieli on yhteiskunnan omakuva; tutkijat tulkoot pe- rässä. Ja näin on tehty. Suomalaisessa tiede-

yhteisössäja yhteiskunnassa fennistiikkaja

fennougristiikka on helppo erottaa toisis- taan, koska niiden suhde siihen määräytyy erilaisten aatteellisten premissien kautta.

Metta edempää katsottuna, sieltä ››oikeas- ta Euroopasta››, tämä veteen piirretty viiva menettää merkityksensä: ulkomaalaiselle suomen kieli on yksi eksoottinen kieli ek- soottisessa kielikunnassaan, ja ››fennougris- ti» voi tutkia _ niin kuin meilläkin Castré-

nin aikoina - yhtä hyvin nenetsin syntak-

sia kuin alkusointua Kalevalan kielessä.

MITÄ FENNouGRı sT ıı KKA ON JA MITÄ El?

Fennougristiikasta puhuttaessa on ensim-

mäiseksi rrıietittävä, mitä fennougristiikalla

kulloinkin tarkoitetaan. Havainnollistamme tämän asian ongelmallisuutta seuraavassa viiden karkeistavan luonnehdinnan avulla.

l . Kansallisromanttinenfennougristiik- ka. Fennougristiikka on kielitieteellistä esi- historiantutkimusta. Se pyrkii selvittämään, mistä taustastaja aineksista suomen kieli on lähtöisin. Nämä peruskysymykset ovat suo- raa perua 1800-luvun aatemaailmasta, Cast- rénin, Snellmanin ja Lönnrotin ajasta, mutta yhteiskunnallinen tilaus on jatkuvasti ajan- kohtainen. Ennen kaikkea kysymyksenaset- telun polttopisteessä on oma kansa: fenno- ugristiikka on Suomen heimon juurten et-

sintää, ja muille suomalais-ugrilaisille kan- soille heltiää korkeintaan sivuosa-Oscarei-

ta. Hyvä esimerkki kansallisesta fennoug- ristiikasta ovat suomen kielen etymologiset sanakirjat: niiden tekeminen tietenkin vaa-

tii koko kielikunnan tuntemusta, ja siinä on

otettava kantaa myös vertailevan fennoug- ristiikan keskeisiin kysymyksiin, mutta koko työn perimmäinen päämäärä on puh- taasti kansallinen, suomalaista kieliyhteisöä palveleva. Epätieteellisempää näkemystä,

jossa kielellisen esihistorian tutkimus on

pelkkä kansallisen historian ja identiteetin- rakennuksen pikku apulainen, havainnollis- takoon Unkarin lentoyhtiön Malévin mai- nos takavuosilta: ››Kymmenen miljoonaa sukulaistasi odottaa sinua Unkarissa»

Kansanomaiset kuvataulut, joissa tiet- ty ihmisjoukko väinämöislakit päässä tal- lustaa Volgan mutkasta sitkeästi kohti Suo- men luvattua maata, edustavat tietenkin yl- tiöpopulaaria näkemystä, joka luonnollises- ti on liian yksinkertainen ollakseen totta.

Monet fennougristit ovat nähneet ankaras- ti vaivaa tehdäkseen selväksi, että kielihis-

torian kuvausmallit eivät ole tyhjentävää

ı>

@

kuvausta suomalaisten etnisistä juurista.

Mutta seuraava ja vakavampi kysymys kuuluu, jääkö fennougristiikasta mitään jäl-

jelle, jos se ylipäätäänkin aletaan liittää vain historiallisiin kuvatauluihin. Entä jos fen-

nougristiikkaa tarvitaan suomen kielen kan- nalta vain siinä määrin kuin historiallisia kuvatauluja tarvitaan: fennougristista tutki- musta siteerataan fennistisen tutkimuksen

johdannossa, kun on valotettava jonkin il- miön taustoja, ja sitten mauri saa mennä?

2. Puristinen fennougristiikka. Toisen tulkinnan mukaan fennougristiikka on ver-

tailevaa tai deskriptiivistä kielentutkimus- ta, jonka pääsubstanssia ovat suomalais-

ugrilaiset kielet. Vertailevaa tutkimusta voi

olla esimerkiksi historiallinen, typologinen

tai kielikontaktitutkimus, deskriptiivisen fennougristiikan tavoite taas on kuvata eri suomalais-ugrilaisia kieliä mahdollisim- man luotettavasti. Näistä kohteen ja meto- din määritelmistä rakentuu mukavaja van- kasti perusteltu tieteellinen norsunluutomi, jossa tutkija pysyy lestissään ja tekee sitä,

mihin oma pätevyys riittää.

Tiukasti tai lähinnä kieleen rajoittuval-

la fennougristiikalla on monta vertailukoh- detta maailmalla: on indoeuropeistiikka tai indoeurooppalaisten kielialueiden mukaan tavoitteensa fokusoivat romanistiikka, sla- vistiikka, baltologia, germanistiikkaja niin edelleen. Nämäkään eivät silti välttämättä ole kieleen rajoittuvia tutkimusaloja. Vaik- ka Helsingin yliopistossa Castrénin profes- suurista ovat omiksi oppituoleikseen ja aloikseen eronneet esimerkiksi folkloris- tiikkaja kotimainen kirjallisuus, germanis- tiikkaan voi maailmalla ja Suomessakin kuulua yhtä hyvin keskiyläsaksan äänne- historiaa kuin entisen DDR:n kirjallisuuden ideologisia ongelmia. Rajanveto on paljol- ti yliopistollisten oppiaineiden resurssiky- symys. Jos kieli ei ole useimpien opiskeli-

joiden äidinkieli, se ei ole pelkästään koh- de vaan myös kulttuurintutkimuksen väli-

ne. Tällöin ei ole järkeä opettaa Suomessa unkaria tai Saksassa suomea erikseen niil-

le, joita kiinnostavat possessiivisuffiksit, ja niille, joita kiinnostavat Béla Bartók tai Alvar Aalto.

3. Sosioekologinen fennougristiikka.

Fennougristiikka on ala, joka tutkii suoma- lais-ugrilaisten kielten väistymistä ja kan- sojen assimiloitumista valtaväestöihin sekä

suomalais-ugrilaisten kulttuuristaja ekolo-

gista nyky-ympäristöä.

Suomen kaltaisessa kansalaisyhteis- kunnassa, jossa sananvapaudella on pitkät perinteet, sosiaaliset ja ekologiset ongelmat herättävät usein pienen ihmisen vastuun

suurista ongelmista. Pieniä suomalais-ugri-

laisia kieliä tarkoitettaessa _ niin Suomen- lahden ympäristössä, Pohjois-Skandina- viassa kuin Siperiassakin puhuttuja - mo- nenlaiset yksilöä, kieliryhmääja kulttuuria koskevat ongelmat ovat arkipäivää. Pahim- millaan uhattuina eivät ole pelkästään kieli ja elintavan ainutlaatuisuus, vaan myös elinympäristö, kuten Siperian herkillä öljy-

kentillä. Kosketuksiin joutuminen tämän

todellisuuden kanssa poikii väistämättä

palokuntalaistoimintaa. Kansalaisaktivisti

herää päiväuniltaan ja vaatii alkuperäiskan-

sojen oikeuksien tunnustamista ja ekoka- tastrofeja lieventäviä pelastustoimia.

Suomen kielellä on lukuisia sovellus- mahdollisuuksia ja -tarpeita nyky-yhteis- kunnassa; suomalaisen fennougristiikan

suhde yhteiskunnallisiin kysymyksiin taas on ollut etäinen ja ongelmallinen. Maail- mansotien välillä Suomen fennougristit pysyivät aika tiiviisti erillään poliittisesta

Suur-Suomi-haihattelusta, toisen maail-

mansodan jälkeen vältettiin >›neuvostovas-

taiseksi›› leimautumista, että ylipäätään oli- si voitu tehdä edes jonkinlaista yhteistyötä rautaesiripun läpi. Neuvostoliiton hajottua on otettu pieniä askelia käytännön tasolla

mutta vältetty suuria kannanottoja tieteen-

alan nimissä. Tämä on sinänsä järkevää,

mutta voi tuottaa sitä suurempia ongelmia, mitä enemmän niin sanottua yhteiskunnal- lista vaikuttamistaja osallistumista tiedeyh- teisöltä vaaditaan.

Ongelma on jo ajankohtainen niillä

alueilla, joissa alkuperäiskansojen ihmis- oikeustoiminta on kyseenalaistanut perin- teisen akateemisen tutkimuksen arvoneut- raaliuden: kysytään esimerkiksi, onko oi- kein, että länsimainen lingvisti lennähtääjo-

honkin viidakkokylään muutamaksi kuu-

kaudeksi, kerää aineistoa yliopistonsa arkis- toihin, tekee väitöskirjan ja etenee akatee-

misella urallaan, mutta kielen puhujayhtei-

sölle itselleen ei jää tästä kaikesta käteen kuin haastattelupalkkioita. Vaikka fenno- ugristiikan kaapeista tuskin löytyy kovin kammottavia kolonialismin luurankoja, tut-

kimuksen arvotaustan pohtiminen voi silti

olla aiheellista. Joka tapauksessa näitä ky- symyksiä tulee eteen sitä enemmän, mitä enemmän esimerkiksi tutkimusrahoitusta sidotaan kansainvälisiin tai luonnontietees- tä lainattuihin malleihin,joihin kuuluu tut- kimuksen eettisyyden arviointi.

4. Politisoitu fennougrirrtíikka. Tämä näkökulma liittyy kiinteästi edelliseen koh- taan. Sisältöä tärkeämpi on muoto: fenno- ugristiikka pyrkii parantamaan suomalais- ugrilaisten kansojen mahdollisuuksia omil- la asuinalueillaan ja edistämään niiden osal- listumista päätöksentekoon.

Politisoituneen ››fennougristiikan» ha- vainnollisin esimerkki ovat kielisukulaisuu- den perusteella valittujen osallistujen väli- set suomalais-ugrilaiset maailmankongres- sit. Helsingissä järjestettiin viime joulu-

kuussa kolmas tällainen kokous. Politisoi-

tuneelle fennougristiikalle on tyypillistä myös se, että poliittisetjohtajatjulistautu- vat ››fennougristeiksi». Pyyteetön motivaa- tio voi olla varsinkin huomion kiinnittämi- nen Venäjän suomalais-ugrilaisten vähem- mistöjen yhteiskunnalliseen tilanteeseen.

Tulkitsemme näin esimerkiksi sen, että

eduskunnan puhemies on ilmoittanut ole- vansa fennougristi. Mutta tuskinpa kukaan keksisi ehdottaa, että Puolan Sejmin puhe-

mies on indoeuropeisti.

Politisoitu fennougristiikka on siis si-

doksissa Suomen, Viron ja Unkarin yhteis- kuntaan -ja niiden kansallisromanttisiin painotuksiin. Nämä tosin ovat eri maissa

erilaiset: Unkarissa fennougristiikan suhde

kansallisen identiteetin rakennustyöhön on

ollut paljon löyhempi ja ongelmallisempi

kuin meillä, Virossa taas politisoidulla fen- nougristiikalla on selvät kytköksensä Viron ja Venäjän ulkopoliittisten suhteiden erityis-

ongelmiin.

5. Postmoderni fennougristiikka. Fen- nougristiikkaa on kaikki, mikä liittyy suo- malais-ugrilaisten kielten puhujiin: heidän

aineellisen ja henkisen kulttuurinsa sekä tapojensa tutkiminen, kuvaileminen tai ke-

rääminen.

Käsitteellinen liberalismi on tässä veny- tetty äärimmilleen. Substanssiksi kelpaa suomalais-ugrilaisten kirjoittama kirjalli- suus, etnofuturismi, eksotiikkahakuinen kulttuurimatkailu, etnografistenfilmien te- keminen tai esineiden keräily. Fennougris-

tin on osattava tulkata virosta ja unkarista suomeen ja takaisin, samoin parista, puhuja-

määrältään pienemmästä kielestä. Ja tieten- kin hän osaa myös venäjää, jota ilman Ve- näjällä ei ole elämää, puhumattakaan ta-

vallisista Euroopan valtakielistä. Fennoug-

ristin täytyy tuntea marien modemia taide- lyriikkaaja pystyä kertomaan obinugrilais- ten karhunpeijaisista. Hänen on parasta olla perillä myös perinnöllisyystieteestäja sii-

tä, mitä se kertoo samojedien, saamelaisten

ja suomalaisten menneisyydestä.

Tässä näkemyksessä kohtaavat useat

taustatekijät. Ensinnäkin: fennougristiikka

on todellakin maantieteellisesti suuren osan pohjoista Euraasiaa kahmaiseva ala, jonka piiristä vielä nykyäänkin löytyvät - ellei- vät parhaat niin ainakin ainoat - asiantun- ı>

@

tijat monen niin sanotun eksoottisen kansan kulttuuriaja nykytilaa koskeviin kysymyk- siin. Fennougristien on monesti pakkokin

olla nykykatsannossa poikkeuksellisen laa-

jakatseisia ja monitaitoisia, koska jo pelk-

kä saksan-, venäjän- ja unkarinkielisten klassikkolähteiden hallinta vaatii monipuo-

lisempaa kielitaitoa kuin se ››äidinkieli ja

englanti» -pohja, jolla monet kielentutkijat nykyään toimivat. Mutta toisaalta fennoug- ristiikka-käsitteen rehevöityminen liittyy

myös uudempiin monitieteisyysvirtauksiin, perinteisen akateemisen tutkimuksen kysy-

myksenasettelujen sinänsä aiheelliseenkin kyseenalaistamiseen sekä perinteisen kirjal- lisen kulttuurin rapautumiseen, joka näkyy

myös elämyksellisyyden leviämisenä oppi-

velvollisuuskouluihin ja kenties kohta yli- opistoihinkin.

FENNOUGRISTIIKAN LAIIT PUNTARISSA

Tässä esittämämme määritelmät eivät niin-

kään ole »fennougristiikan›› eri lajeja kuin

fennougristiikan eri julkisuuskuviaja näkö-

kulmia sen lievealueisiin. Kysymys ei täs-

sä ole siitä, mitä fennougristiikka oikeasti ja oikeimmillaan on. Siitähän lienevät kaik- ki yhtä mieltä, että fennougristiikassa on ko- va periaatteellinen ydin, historiallis-veıtai- leva kielisukulaisuuden tutkimus, ja sen ympärillä pragmaattista reuna-aluetta eli suomalais-ugrilaisten nykykielten ja niiden puhujien kulttuurin, historian jne. tutkimus-

ta periaatteessa lähes rajattomiin. Siihen aikaan, kun tieteenihanne yleensäkin oli

historioivaja se palveli suoraan yhteiskun- nan tarpeita, reuna-alue liittyi ytimeen il- man periaatteellisia ongelmia; nyttemmin reuna-alueen rajaavat käytännön syyt, eli

fennougristiikkaan luetaan lähitieteitä sen verran kuin kussakin yhteydessä tarkoituk-

senmukaiseksi katsotaan. Esimerkiksi kan- sainvälisissä fennougristikongresseissa on

vuosikymmenten ajan ollut mukana kirjalli-

suudentutkimusta, arkeologiaaja kansatie- dettä, samoin niin sanottuja fennistisiä tai

hungarologisia esityksiä.

Fennougristiikan sisältä katsellen noi-

den erilaisten julkisuuskuvien olemassaolo

tai niiden eronteko ei ole ongelma: mansi-

kirjailija Juvan Sestalovin runojen resep-

tiota voi ja miksei pitäisikin tutkia, ja tie-

tenkin suomalais-unkarilaiset kulttuurisuh- teet tai lingvistisen diversiteetin tukeminen ovat hienoja asioita. Ongelmat syntyvät

fennougristiikan ulkopuolella, päättäjien ta-

holla, viimeistään siinä vaiheessa, kun re- sursseja aletaan jakaa. Siinä vaiheessa on mietittävä, miten iso viipale kakusta fen-

nougristiikalle voidaan antaa ja minkälai- selle fennougristiikalle: kenelle kuuluu yli-

muistoinen nautintaoikeus aikoinaan kan- sallisin perustein ja ihan erilaisten, paljon

nykyistä suppeampien näköalojen pohjal- ta syntyneisiin instituutioihin. Fennougris-

tien ongelmana ei tässä vaiheessa ole edes se, että joku haluaa nimittää kulttuuripoli- tiikkaa tai väestögenetiikan tulosten popu- larisointia fennougristiikaksi, vaan pikem-

minkin se, että kaikki fennougristiikka ja

suomalais-ugrilainen -sanojen esiintymät lasketaan yhteen ja ala todetaan hirvittävän yliresursoiduksi.

Toinen ja nykyään ehkä yhä päivänpolt-

tavampi ongelma on, että ulkopuoliset ei-

vät kaiken tämän ››fennougristiikaksi» ni-

metyn röykkiön takaa enää näe tai hahmo- ta fennougristiikan varsinaista kovaa ydin-

tä. Ja jos olemme edes vähän itsekriittisiä, on pakko kysyä, hahmotammeko aina itse- kään. Tavallinen veronmaksaja ei pysty ku- vittelemaan, mitä hänen verovaroillaan teh- dään esimerkiksi yliopiston nimikkolaitok- sessa. Haave todellisesta sivistysyliopistos-

taja lahjakkaista opiskelijoista ei tietenkään

ole vain fennougristien tai humanistien mur-

he, vaan koko yliopistoinstituution kehittä- misen peruskysymyksiä.

Fennougristiikkaan kietoutuujulkisuus-

kuvan ja resursoinnin lisäksi vielä kolmas

kysymys eli monitieteisyyden vaara. Kun

mennään perinteisen kielitiede-kielihisto-

ria-akselin ulkopuolelle, muuttuu ››suoma- lais-ugrilaisuuden›› käsite kulttuurisidon- naiseksi ja vaikeasti soveltuvaksi. Se, mikä on fennougristiikkaa Hollannissa, ei välttä- mättä olekaan fennougristiikkaa Suomessa.

Ja koska tieteellisellä ongelmanasettelulla ei enää ole yhtä ainoaa peruskysymystä niin kuin Castrénin aikoihin, eli pääongelmat

eivät enää liiku ››Volgan mutka vai Siperia»

-akselilla, voidaan monitieteisyyden nimis-

sä ajautua multidiletantismiin. Vaarana on, että koulutuksen sisältö poimitaan perintei- sestä kielentutkijankoulutuksesta mutta tu-

lokseksi toivotaan moniulotteisia näkökul-

mia niin sanottujen suomalais-ugrilaisten kansojen kulttuuriin. Kielitieteenja kulttuu- rin, ideologisen ytimen ja ympäröivän to- dellisuuden yhteen sovittaminen on toki myös laajempi ongelma, joka koskee myös fennistiikkaaja muitakin tieteenaloja.

FENNOUGRISTIIKKA KlELlTlETEEN KENTÄSSÄ- lTSElSARVO VAI ORPOLAPSI

Olemme siis väittäneet. että fennougristii- kan ydin hukkuu usein kulttuuris-poliittis- historiallisen painolastin alle. Kielitieteelli- sen profiilin mataluus puolestaan voi sitten johtaa esimerkiksi siihen, että muilta aloil- ta tai niihin vedoten voivat tutkijatkin hypä- tä fennougristisille foorumeille esittämään vallankumouksellisia mielipiteitä alan ydin- kysymyksistä, puhumattakaan aina valp- paasta suuresta yleisöstä.

Fennougristiikkaa uhkaa vaara pudota kahden tuolin, metodologian ja ideologian

eli tieteellisen legitimaation ja moraalisen legitimaation, väliin. Tieteellisen legitimi-

teetin määrittää yleinen kielitieteen teoria, mutta sen silmissä suomalais-ugrilaiset kie-

let ovat vain yksi enemmän tai vähemmän eksoottinen kieliryhmä muiden joukossa:

komin tutkiminen Suomessa ei ole siltä kannalta sen tärkeämpää kuin vaikka maya- kielten tutkimus. Olennaista olisi saada ai-

kaan yleiskielitieteellisesti kiinnostavia tu- loksiaja toimittaa ne yleiskielitieteellisille- kin foorumeille. Tätä asiaa ei fennougris-

tiikassa ehkä vieläkään ole riittävästi tiedos-

tettu, vaikka potentiaalia siihen olisikin.

Moraalisesta legitimaatiosta, siis kansalli-

sen tieteen asemasta, fennougristiikka jou-

tuu kilpailemaan fennistiikan kanssa, mut- ta tätä työnjakoa ei oikein missään ole otettu julkisilla pöydillä käsiteltäväksi. Nyttem- min voisi kansallisten prioriteettien lisäksi argumentoida myös kansainvälisyydellä;

fennougristiikkahan on aidosti kansainväli- nen tutkimusala, vaikka ei olekaan tottunut sillä asialla elämöimään - mutta kansain-

välisiähän ovat suomalaisessa katsannossa esimerkiksi suomalainen anglistiikka tai

germanistiikkakin.

Kielitieteen teorian kannalta fenno- ugristiikalla on loistava menneisyys varhai- sen komparatistiikan avantgardena. Suoma- lais-ugrilainen kielisukulaisuushan keksit-

tiin samoihin aikoihin indoeurooppalaisen

kanssa tai itse asiassa vähän ennenkin. Fen- nougristiikalla on vankkoja näyttöjä nuor- grammatiikan kultakaudelta sekä mahtava, vielä hyvin vähän hyödynnetty potentiaali erinäisillä yleiskielitieteellisesti kiinnosta- villa aloilla, kuten typologiassa tai areaali- ja sosiolingvistiikassa - siitä puhumatta- kaan, että tähänastisia saavutuksia on yleis-

kielitieteellisillä foorumeilla propagoitu

riittämättömästi ja niin sanotussa kansain- välisessä kielitieteellisessä kirjallisuudessa törmää toistuvasti vanhentuneisiin tietoihin

ja perättömiin väittämiin.

Fennistiikalle fennougristiikka toimii edelleen välttämättömänä taustoittajana paitsi historiallisissa myös typologisissa ja kielen muuttumista koskevissa kysymyk-

@

sissä. Pari esimerkkiä: Maria Vilkuna poh- ti Tieteen päivillä tammikuussa monelta kannalta ja ansiokkaasti sitä, kuinka ainut- laatuinen suomen kieli on, ja päätyi lopul-

ta siihen, että varsinkin objektin eri muodot ovat rakenteellisesti poikkeuksellinen omi-

naisuus. Globaalisti ainutlaatuisella piir-

teellä on syvät suomalais-ugrilaiset juuret, ja selitystä siihen voi etsiä muiden itä- merensuomalaisten ja saamelaiskielten tai mordvan avulla. Samoin pronominien käy- tössä tapahtuvat muutokset, niin ainutker- taisia kuin ne suomen kannalta ovatkin,

ovat myös sukukielistä tuttuja. Yleissuo- men normeja rikkova se-pronominin tun-

keutuminen persoonapronominien sarjaan

on pelkästään odotuksenmukaista, jos sitä

verrataan demonstratiivipronomineista läh- töisin oleviin yksikön 3. persoonan prono- mineihin esimerkiksi liivissä, virossa, vat- jassa ja marissa. Liivistä, virosta, vepsästä ja mordvasta löytyy monenlaista näyttöä deiktisen pronominin erikoistumisesta sup- peaan kieliopilliseen tehtävään esimerkik- si määräisyyden ilmaisijana.

Mutta onko fennougristiikka tosiaankin

vain fennistiikan taustoittaja ja lisävalaisi-

ja? Eikö paremminkin ole niin, että fenno- ugristiikka on fennistiikan ympärillä kuin valkuainen keltuaisen: suomen kielen eri- koiskysymyksistä on vaikea päästä laajem- piin ympyröihin muuten kuin koskettamatta

suomalaisittainkin fennougristiseksi määri-

teltävää aluetta? Tämän huomaa tiukoinkin perusfennisti ulkomaisiin tutkijaympyröi- hin tai maallikoidenkin pariin mennessään.

Ja vaikka myönnettäisiinkin, että fennoug- ristiikassa koko kenttää hallitsevien suur- mestarien aika alkaa olla ohi ja tyypillinen nykyfennougristi on paremminkin esimer-

kiksi marin tai nenetsin erikoisasiantuntija,

ei fennisti kansainvälisestä näkökulmasta katsottuna ole sittenkään muuta kuin yksi samantapainen spesialisti lisää. Jos fen- nougristiikka onkin nykysuomalaisen yh-

Q?

teiskunnan ja koulutuspolitiikan kannalta fennistiikan pieni, marginaalinen taustaosa-

nen, kansainväliseltä tai tieteenteoreettiselta kannalta katsellessa tämä suhde kääntyy päälaelleen. Kärjistäen voisi väittää, että

fennistiikan irrottautumiselle fennougristii- kasta on yhteiskunnalliset ja tiedepoliittiset syynsä mutta ei tieteellisiä perusteita... Mer- killisintä kuitenkin on, että tästä kysymyk- sestä on julkisesti keskusteltu niin perin vä- hän. Onko kumpikin osapuoli katsonut pas-

siivisen strategian parhaaksi?

Fennistiikan ohella fennougristiikka on

elänyt välttämättömässä ja _ ainakin Suo- messa - hedelmällisessä vuorovaikutuk- sessa semmoistenkin naapurialojen kanssa kuin skandinavistiikka, germanistiikka, bal-

tologia, slavistiikka tai altaistiikka. Alaa ulkopuolelta katselevilta unohtuu liian hel- posti, että fennougristiikka on olennaisilta

osiltaan myös kontaktilingvistiikkaa, jopa

sen kaikkein klassisin historiallis-vertaile- va ydinalue: eihän koko kielisukulaisuuden yksi tärkeä peruspilari, etymologia, tule toi- meen ilman lainasanatutkimusta. Viime ai-

koina balttilaisista lainasanoista käyty ety-

mologiadebatti lienee osoittanut ainakin sen, että esimerkiksi baltologian tuntemusta fennistien ja fennougristien taholla voisi huoletta lisätä. Myöskään fennougristiikan ja slavistiikan yhteistyön merkitystä ei ny- kyään voi liikaa korostaa, kun poliittiset esteet kansainvälisen yhteistyön tieltä ovat periaatteessa poistuneet ja esimerkiksi ei- slaavilaisten kansojen osuutta venäjän kie- len ja venäläisyyden syntyyn pitäisi pystyä entistä vapaammin pohtimaan.

Yksittäiskielten ja -kieliryhmien tutki-

muksen, fennougristiikasta germanistiik- kaan ja edelleen vaikka iranistiikkaan, suh-

de yleiseen kielitieteeseen on edelleen oma

ongelmansa: onko yleinen kielitiede ylim-

män tiedon vartija ja metodiikan määrääjä, jolle muut kieliaineet toimittavat aineistoa, vai muiden kieliaineiden kulloisiakin tar-

peita palveleva mahdollisimman monipuo-

linen työkalulaatikko? Tämä ei taaskaan ole niinkään ongelma tutkijoille itselleen, vaan

päättäjille ja voimavarojen jakajille. Jos

kerran kielitieteen periaatteiden ja metodien pitäisi olla universaalitja kaikkia ihmiskie- liä koskevat, eikö niiden opetusta ja sovel- tamista voisi taloudellisuusmielessä keskit-

tää yleisen kielitieteen huoleksi? Sittenhän voisi jättää filologialaitokset käytännön kielitaitoaja kulttuurituntemustajakelevik-

si materiaalipankeiksi, jotka pyörisivät esi-

merkiksi syntyperäisten lehtorien tai kieli- assistenttien varassa, ja osan voisi vaikka

››ulkoistaa›› esimerkiksi asianosaisten mai- den ja valtioiden kulttuuri-instituuttien sekä ystävyysseurojen tai muiden sellaisten kol- mannen sektorin tahojen kannateltavaksi...

Tämä malli, niin taloudelliselta ja teo- reettisesti järkevältä kuin se tuntuukin, joh- taisi melkoisiin ongelmiin, kuten kärjistyk- sellämme pyrimme osoittamaan. Ihmiskie- len universaalius on enemmän aksiooma kuin hedelmällinen lähtökohta tutkimuksel- le saati yliopistolliselle opetukselle. Ei myös- kään ole perusteltua odottaa, että yksi teo- ria- ja metodipankki antaisi, ainakaan ilman tolkuttoman suuria lisäresursseja, riittävät ja yleispätevät työkalut käteen yhtä lailla äi- dinkielensä stilistiikkaa tutkivalle fennistil- le, 1600-luvun ihmisten kirjeenvaihtoa tut- kivalle anglistille ja kuudentuhannen vuo- den takaisia äännekehityksiä pohtivalle fen- nougristille. Lisäksi on yleisesti tiedossa, että siinä missä yhden tehtävä on laatia kai- ken selittäviä teoreettisia aparaatteja, toisen tehtävä on etsiä vastaan kapinoivia fakto- ja, jotka lopulta jopa kumoavat teorian.

Näinhän esimerkiksi kielitypologiaja uni- versaalitutkimus toimivat.

Mutta mikä vielä tärkeämpää, tieteen- historia osoittaa, että tiede- ja yliopisto-

maailmassa pieni on usein kaunista ja ha-

jautettu tehokasta. Generativismin kulta- kaudelta on toivottavasti opittu se, että ih-

miskielen universaaleja lainalaisuuksia ei voi loputtomiin louhia yhdestä nimeltä mai- nitsemattomasta länsigermaanisesta kieles- tä (tässä voisi siteerata sitä ilkeämielisesti Paul Postalin nimiin pantua määritelmää, jonka mukaan ››a linguistic universal should be attested in at least one language, if pos- sible››). Suomessakin on nähty myös, mi-

ten yksi vaikutusvaltainen tiedepaavi voi viedäjopa koko alan vuosikymmeniksi ha- koteille, niin kuin fennistiikan ja fennoug-

ristiikan historiassa viime vuosina paljon puitu E. N. Setälän astevaihteluteorian esi-

merkki osoittaa. Kunnianhimoista teoreet-

tista kielentutkimusta tarvitaan siis mahdol-

lisimman monella tahollaja monien nimik-

keiden alla. Fennougristiikkaa ei näin ollen tarvita pelkästään kansallisten perinteiden tiedemuseoksi, sillä perusteella, että ››totta- han meillä fennougristiikkaa on oltava, kun meillä on sitä aina ollutja siinä on aikoinaan tehty niin hienojaja isänmaallisiajuttuja», vaan sillä on selvä kielitieteellinen ja tiede- poliittinen tilaus tulevallekin vuosituhan- nelle.

Kartoitettuamme fennougristiikan ideo- logisia taustatekijöitä on aika tähdätä tule- vaisuuteen. Direktiivien sijasta pyrimme et- simään fennougristiikan keskeiset kiinne- kohdat. Miten ajatuksia voidaan soveltaa, jää sekä fennougristien että fennistien ja muiden tutkijoiden kuin myös päättäjien ja viime kädessä koko yhteiskunnankin har- kittavaksi.

TULEVAISUUDEN TIENVI lTAT JA KIINNEKOHDAT

Fennougristiikka on vähitellen lunastanut kunniavelkansa 1800-1900-luvun taitteen keruumestareita kohtaan. Fennougristiikka on saanut myös sanoa kantansa siihen, mitä oikeastaan tiedetään Suomen kielen ja väes- tön alkuperästä, mutta se on oltava valmis täydentämään näkökantojaan jatkossakin.

Q?

D

Alan synkronoinnilla sekä muuttuneen yhteiskunnan että tiedeyhteisön tavoitteisiin

on ainakin kolme ulottuvuutta, jos indivi- dualistinen tutkijan yksilötaso jätetään huo- miotta: l. Tutkimus- ja yliopistolaitosten

taso, 2. Kansalliset tavoitteet sekä 3. Kan- sainväliset kiinnekohdat.

Vähimmäisvaatimukseksi kullekin ta-

solle voi asettaa perinteiden ja oman erityis- alan rakentavan eikä vain konservoivan säilyttämisen, siis sen tekemisen, mitä muu- ten ei tehtäisi missään. Tässä suhteessa fen- nougristiikka eroaa olennaisesti esimerkiksi

anglistiikasta, jossa voidaan yrittää tehdä

samaa mitä muuallakin, mutta paremmin.

Anglistiikka on siksi myös helpommin kan- sainvälisten asiantuntijaraatien evaluoita-

vissa kuin fennougristiikka, jossa tulee eteen hankalia kysymyksiä: onko parempi, että jotain eksoottista kielimuotoa tai eri- koiskysymystä tutkitaan vaikka naiivisti ja

kunnianhimottomasti kuin että sitä ei tutkit- taisi ollenkaan? Erottelemme pääongelmat ja -tavoitteet tasoittain.

1. Laitosıaso.Jokaisen tai Suomen kum- mankin, Helsingin ja Turun yliopiston, fen-

nougristisen oppituolin edessä ovat ny-

kyään tietysti samat ongelmat kuin muilla- kin ja erityisesti pienillä humanistisilla ai- nelaitoksilla: yliopiston yleisten tuotanto- vaatimusten sopeuttaminen alan omiin vaa- timuksiin. Kun opetetaan niin sanottuja ek- soottisia kieliä ja kulttuureja eli kun opis- kelijat joutuvat periaatteessa lähtemään liikkeelle nollatasolta, jo perustietojen ja -kielitaitojen opiskelu täyttää suuren osan opintoviikkokiintiöstä. Jos opintosuorituk- sia sitten on tuotettava tietty määrä ja opis- keluaikoja lyhennettävä, tarkoittaa se väis- tämättä riman laskemista.

Jotenkin pitäisi volyymia säädeltäessä

kuitenkin kyetä ottamaan huomioon se, että

vaikka merkittäviä suomalais-ugrilaisten kielten tutkijoita ei tule eikä voida työllis-

tää kovin monta kappaletta sukupolvea koh-

ti, näiden muutamankin löytäminen ja kas- vattaminen edellyttää sitä, että vuodesta toiseen pidetään tarjolla tiettyä minimimää-

rää fennougristista akateemista opetusta.

Tämä on tarpeen silläkin uhalla, että suu-

relle osalle opiskelijoista ei koskaan myö- hemmin ole mitään käytännön hyötyä sii-

tä, ettäjoskus on tullut opiskeltua äännehis-

toriaa tai udmurtin alkeita. Ylellisyys on tässä asiassa välttämättömyyttä. Oman suu- ren säätelyongelmansa muodostaa tietysti kielitieteellisen opetuksen tasapainottami-

nen kulttuurin- ja yleissivistävän opetuksen

kanssa. Missä määrin esimerkiksi fennoug- ristiikan laitokselta voidaan vaatia Unkarin ja Viron kulttuurin ja käytännön kielitaidon

opettamista _ kannatteleeko siinä kääpiö

järıiıäisrä?

Omalta kannaltaan vastaaviin kysy- myksiin joutuu vastaamaan myös ainoa suomalainen tutkimukseen erikoistunut lai- tos, jonka tehtäväkenttään fennougristiikka

kuuluu: Kotimaisten kielten tutkimuskes- kus. Sen toimintaa on rytmitetty osin toisin

kuin yliopistojen, mutta samanlaiset kysy- mykset koskettavat sitäkin: lähtevätkö lai-

toksen ja sen työntekijöiden tavoitteet vain

tutkijoiden omista lähtökohdista, laitoksen prioriteeteista vai vuorovaikutuksesta muun tutkijayhteisön kanssa.

Yksi avainsana on tietenkin synergia eli keskinäisen työnjaon miettiminen. Ja, mi-

käli mahdollista, sellaisten synergiameka-

nismien kehittäminen,joiden varassa voisi tehdä suunnitelmia pitemmällekin aika- välille kuin ne pari kolme vuotta, jotka yk- sittäinen hanke tai yhden pätkätutkijan tai vierailijan työkomennus kestää. Paradok- saalista kyllä, samalla kun puhutaan tietei- denvälisyydestä ynnä muusta, kehitellään sellaisia arviointi-, rahoitus- ja hallintajär-

jestelmiä, jotka herkästi edellyttävät jokai-

sen palikan sijoittumista yhteen _ja vain

yhteen _ lokeroon. Fennougristiikka tar-

vitsee edelleen mahdollisimman laaja-alai-

sia ja yhteistyökykyisiä asiantuntijoita, ei

kirurgisia täsmäspesialisteja, vaikka nämä olisivatkin halvempia kouluttaaja helpom- pia hallintomiesten lokeroida. Mutta myös suomalaisen fennougristiikan satavuotias minimitavoite eli jokaisen kieliryhmän eri-

tyistuntemus on edelleen ajankohtainen.

2. Kansallinen taso. Keskinäisen työn- jaon kysymysten kautta liu`umme seuraa- valle eli kansalliselle tasolle. Koska Poh-

jois-Kalotista Siperiaan ulottuva alue on

maantieteellisesti laaja ja suomensukuisia kieliä on laskutavasta riippuen jopa neljättä- kymmentä, on parin kolmen yliopisto- ja tutkimuslaitoksen helppo vallata oma revii-

rinsä pelkän kielellisen ja etnokulttuurisen

substanssin perusteella. Ei tarvitse ruveta vertailemaan sovellettavaa metodia ja lä- hestymistapojen paremmuutta. Kenttä on riittävän hajanainen, jotta alakin alkaa näyt- tää siltä pyrkiessään täyttämään minimi- tavoitteensa.

Humanistiseen tutkijanvapauteen liittyy julki lausumaton lupa olla vapaa individua- listi. Individualistinen sirpaloituminen ku-

vannee kaiketi myös fennistiikan kehitystä

viime vuosikymmeninä. Jos perussubstans- siltaan näin rajatun alueen sisällä erikois- tuminen on johtanut näin pitkälle, on selvää, että fennougristiikan laariin jää vielä paljon laajempi labyrintti, jossa tutkija harvoin pääsee näköetäisyydelle kollegan kanssa.

Vaikuttaakin siltä, että kansallisella tasolla ympyrä on sikäli sulkeutunut, että histo- rialliset velvoitteet, kuten kielikunnan ja yk- sittäisten tytärkielten esihistorian selvittä- minenja vanhojen keruuaineistojenjulkai- seminen, eivät enää ohjaa alan toimintaa kokonaisuutena, vaan ne ovat enemmän rutiininomaisia toimintamuotoja. Yliopis- toissaja tutkimuslaitoksissa harjoitettavan fennougristiikan ja niissä työskentelevien fennougristien välistä sarkajakoa olisikin

syytä tarkastella uudestaan. Tarvittaisiin siis kansallista kokonaisstrategiaa, kuten jotkut

@

ovat jo ehdottaneetkin.

Olisiko siis aihetta luoda jonkinlainen

puolivirallinenja ainakin puolijulkinen kan- sallinen elin tai neuvottelupöytä sen pohti- miseen, mitä fennougristiikalla Suomessa tarkoitetaanja miten fennougristiikkaa Suo-

men tiedepolitiikan kentässä kehitetään?

Yksi avainkysymys tässä on juuri »kansal- liseksi›› etiketöityjen voimavarojenjakami-

nen fennougristiikan ja fennistiikan kesken.

Tärkeää ei tässä ole rajanveto, tutkimus- aiheiden rajapyykittäminenja tutkijoiden ni- milaputtaminen, vaan synergia. Pitäisi kehit- tää jokin semmoinen, tutkijoiden henkilö- kohtaisista suhteistaja hyvästä tahdosta tai lyhytjänteisistä teemaprojekteista riippu- maton mekanismi, joka mahdollistaisi ope- tuksen ja tutkimuksen yhteistyön fennistii- kan ja fennougristiikan välillä ilman sitä vaaraa, että fennougristiikan resurssit valui-

sivat fennistiikan palvelukseen (päinvastai-

sestahan ei nyky-Suomessa ole pelkoa).

Tässä joudutaan palaamaan äsken mainit-

tuun tutkijaindividualismiin. Ääripäät kär-

jistäen voisi kysyä: Onko kansallisten tie- teiden kenttä valtion viljelmä, tarvitaanko sinne kansankomissariaattia määräämään viisivuotissuunnitelmat tuotantotavoittei- neen? Vai onko se herrasmiesten kartano, jossajoutilas luokka ylimuistoisella oikeu- dellaan metsästelee niitä eksoottisia elukoi- ta mitä milloinkin mielii? Ja löytyisikö näi- den ääripäiden väliltä jokin toimiva vaih- toehto?

3. Kansainvälíıı eııtaso. Fennougristiik- ka ei kuitenkaan ole vain kansallinen vaan mitä olennaisimmin kansainvälinen tieteen- ala, jolle kansainvälinen yhteistyö ja yhtey- denpito on elintärkeää. Siksi on käytettävä

vielä hetki kansainvälisen perspektiivin

pohtimiseen. Kansainvälisellä fennougris- tiikalla on ainakin kahdet kasvot: monien kielisukulaistemme kulttuuriympäristö Ve- näjä ja toisaalta läntinen maailma. Yksi

suuri ongelma on. että rautaesirippu on

l>

pystyssä edelleen, kieli-, tenninologia- ja

metodologiamuurin muodossa: Venäjän fennougristit lähestyvät tutkimusongelmia usein venäjän kielestäja venäläisestä tutki-

mustraditiosta ja kulttuuritaustasta käsin.

Lännen tutkijat taas eivät tätä kieli- ja tra- ditiotaustaa tunne vaan yrittävät uida fen- nougristiikan kysymyksiin esimerkiksi suo- men tai unkarin kielen kautta, mikä ei aina

ole se itsestäänselvästi paras lähestymis-

reitti.

Yhteistyön kehittämisessä Venäjän ja

lännen välille on tunnetusti kasapäin poliit-

tisia, taloudellisia ja kulttuurisia ongelmia.

Vaarana on toisaalta sortua holhoavan kolo- nialistiseen asenteeseen. Tätä edustaa esi- merkiksi taannoinen lehtikirjoitus, jossa esi- tettiin, että suomalaisten tutkijoiden avulla kehitettäisiin kaikille karjalaisille, siis toi- sistaan syvästi eroavien murteiden puhujil- le, yhteinen kirjakieli, kun eivät karjalaiset kerran itse saa sitä aikaan. Toisaalta taas

»paikallisten omilla ehdoilla» toimiva si-

vullinen herkästi joutuu jonkin paikallisen poliittisen kiistan osapuolen käsikassaraksi.

Melkoinen osa Venäjä-painotteisen

kansainvälisen fennougristiikan ongelmista ruumiillistuu kansainvälisissä fennougristi- kongresseissa. Ne ovat jokseenkin ainoa koko maailman fennougristiikan tutkijoita kokoava kehikko, mutta samalla ne ovat kansallisia kulttuuri- ja mediatapahtumia,

joihin poliittiset tahotkin hanakasti pyrki-

vät mukaan. Tämän kaksoisroolin rasite osoittaa, että kansallisia ja tieteellisiä kri- teerejä ei ole helppo yhdistää. Tuloksena on yhä kaoottisempia suurtapahtumia, joissa kaikista pyhistä päätöksistä huolimatta sekä

aihevalikoima että tieteellinen taso on toi-

vottoman kirjavaa: kongressiesitelmille ei, uskomatonta kyllä, ole vieläkään saatu ai- kaan toimivaa tieteellistä laatukarsintaa.

Fennougristikongressin symboloiman kansainvälisen fennougristiikan merkittävä haaste tällä hetkellä onkin tieteellisen pro-

ãš

fiilin terävöittäminen, siitä huolimatta, että

fennougristiikan historiallis-ideologisetjuu-

retja opiskelijavolyynı intarjoama taloudel- linen kasvupohja ovat kansallis-kulttuuri-

sissa harrastuksissa. Tieteellisen profiilin terävöittämiseen vapaimmat kädet ovat tä- mänhetkisessä tilanteessa, muutaman muun keskuksen ohella, nimenomaan suomalai- silla fennougristiikan laitoksilla.

Toinen kansainvälisyysnäkökulma avau-

tuu länteen, Länsi- ja Keski-Eurooppaan ja etenkin angloamerikkalaisten virtausten hallitsemaan maailmaan, johon suomalai-

nen yhteiskunta on nykyään voimakkaasti

kallellaan. Tässä katsannossa fennougris- tiikka on paitsi suomalais-ugrilaisista kie- listä, niiden puhujistaja heidän kulttuuris- taan sisältönsä etsivä ala, myös osa maail- man lingvistiikkaa. Fennougristiikkaja fen- nistiikka palaavat tässä näkökulmassa sa-

maan alkujuureen. Kielitieteen teorian for-

malistisimpien suuntauksien lajinkehitys on vienyt niin pitkälle, että ne eivät tarvitse argumentointiinsa välttämättä ollenkaan kieliainesta. Mutta lukuisien teorioiden ja oletettujen universaalien pätevyys testataan luonnollisten kielten laboratoriossa. Fenno- ugristiikallaja suomalais-ugrilaisilla kielil-

lä on tältäkin kannalta tavoiteltavana pal-

jon enemmän kuin satunnaiset viittaukset

eksoottisina kielinä.

Kun muistetaan tarkastella fennougris- tiikkaa nimenomaan kansainvälisenä tie- teenhaarana eikä kansallisena intressinä,

korostuu, paradoksaalista kyllä, kansallinen

näkökulma eli Suomen ja suomalaisten fen- nougristien vastuu kansainvälisessä tiede- yhteisössä. Siitä, miten paljon fennougris-

tiikkaa maailmalla tunnetaan, ja miten pal-

jon esimerkiksi yleiskielitieteellisten kysy- mysten tutkijat ovat perillä fennougristiikan saavutuksista, on suuri vastuu nimenomaan suomalaisilla. Tämä on asia, jota ei saa päästää unohtumaan päättäjiltäkään: on olemassa ei vain kansallisesti vaan myös

maailmanlaajuisesti relevantti tieteenala, jossa suomalaisilla on ainakin mahdollisuu-

det etulyönti- ja johtoasemaan.

Viestimme on siis se, että fennougristii-

kalla on paitsi pitkät perinteet myös kunnol- liseen tutkimukseen tarvittava perusinfra-

struktuuri, jota täytyy hyödyntää oikealla tavalla. Sitä oikeaa tapaa voi etsiä tehosta-

malla synergiaa alan sisälläja suomalaises- sa tiedeyhteisössäja kehittämällä fennoug-

ristiikan, siis myös fennistiikan, potentiaa- lia suhteessa kansainväliseen tiedeyhtei- söön. Ensimmäinen askel siihen, että tämä hurskas toivomus voisi lähteä toteutumaan, on nöyrä ja rehellinen keskustelu kaikkien asianosaisten kesken. I

Rı HoGRUNTHAL JOHANNA LAAKSO

FENNOUGRISTIIKKA:

LINGVISTIIKKAA VAI FILOLOGIAA?

KOMMENTTI EDELLISEEN PUHEENVUOROON

aikka suomalaisen fennougristiikan I alalla on jatkuvasti tuotettu sekä ai- nutlaatuista tutkimusta vähän tunnetuista kielistä että saavutettu kansainvälisesti kor- keatasoisia yleislingvistisiä tuloksia, on suomalaisten fennougristien keskuudessa viime vuosina yleistynyt huoli siitä, että alalla harjoitettava tutkimus ja koulutus etäytyvät yhä kauemmaksi niin yliopistojen kuin kansallisen koulutuspolitiikankin ta- voitteista.

Nähdäkseni tähän kehitykseen on lähin-

nä kaksi syytä, jotka käyvät ilmi Laakson

ja Grünthalin esityksestä. Ensinnäkään ny- kyisessä vahvan ja suhteellisen stabiilin kansallisen tietoisuuden olosuhteissa ei fen- nougristiikalla voi olla samalla tavalla yh-

teiskunnallista »tilausta›› kuin vaikkapa sata

vuotta sitten. Toisekseen fennougristiikan tieteellistä mormaaliparadigmaa» on viime aikoina arvosteltu väliin vakavammin. vä- liin heppoisemmin tieteellisin perustein, mikä on saanut aikaan sinänsä aivan tervettä

keskustelua tieteenalan tavoitteista.

Laaksoja Grünthal tulkitsevat tilannetta

siten, että fennougristiikka selviytyy kohti

tulevaisuutta parhaimmin korostamalla pro-

Qä

fiiliaan erityisesti suomen sukukieliin eri- koistuneena lingvistiikkana,joka on meto- disesti suuntautunut historialliseen ja kont- rastiiviseen tutkimukseen. Toisena vaihto- ehtona Laakso ja Grünthal väläyttelevät mahdollisuutta kehittää fennougristiikkaa laajemmin suomalais-ugrilaisten kulttuu- rien kysymyksiin paneutuvaksi alaksi, mut- ta mikäli olen oikein ymmärtänyt heidän intentionsa, tämä on vähemmän toivottavaa tai ainakin hankalampaa.

Tästä asiasta voi toki olla eri mieltä. Mie-

lestäni fennougristiikalla on erinomaiset mahdollisuudet kehittyä monipuoliseksi kieli-ja kulttuurialaksi,jos sitä vain määrä- tietoisesti uskalletaan tähän suuntaan ohja- ta. Tämä tosin edellyttää tieteenalan ››ling- vistisen ytimen» arvioimista uudelleen ja sen pohtimista, mihin muuhun fennougris-

tinen tietämys kelpaa kuin historiallisen ja kontrastiivisen lingvistiikan harrastami-

seen. Korostaakseni eroa yksipuolisen ling-

vistisistä tutkimusintresseistä nimittäisin

tällaista fennougristiikkaa suomalais-ugri-

l>

VIRITTÄIÄ 2/2001