Väitöksenalkajaisesitelmä Helsingin yliopistossa
18. kesäkuuta 2003
Nyt juuri on alkamassa tilaisuus, joka osin muistuttaa niitä tilanteita, joita olen väitös- kirjaani varten tutkinut. Lektioni jälkeen siirrymme vastaväittäjäni kanssa keskuste- lemaan tutkimuksestani. Keskustelu käy- dään englanniksi — kielellä, joka on meil- le molemmille toinen kieli eli äidinkielen jälkeen opittu kieli. Myös väitöskirjaani varten tutkin keskusteluja, joissa ainakin yksi keskustelijoista joutuu käyttämään toista kieltä. Lisäksi täällä kateederilla käy- tävä keskustelu on institutionaalinen: kes- kustelijoilla on tietyt roolit ja keskustelulla tietty päämäärä. Tämän keskustelun tavoit- teena on selvittää, voiko tiedeyhteisö hy- väksyä tutkimukseni tohtorin opinnäyte- työksi. Myös tutkimassani aineistossa val- taosa keskusteluista on institutionaalisia.
Puhujat tapaavat toisensa ja keskustelu käy- dään jonkin tietyn päämäärän saavuttami- seksi. Ja kuten tässä nyt käsillä olevassa ti- lanteessa, myös aineistossani institutionaa- lisen päämäärän saavuttaminen edellyttää
keskustelun onnistumista, sitä, että puhujat pystyvät tulkitsemaan toistensa vuoroja ja tekemään itsensä ymmärretyiksi huolimatta mahdollisesta kielitaitonsa rajallisuudesta.
Olen väitöskirjaani varten tutkinut vuo- rovaikutustilanteita, joissa suomea toisena kielenä puhuvat ja äidinkielenään suomea puhuvat keskustelevat keskenään. Erityi- sesti olen tarkastellut näitä tilanteita vuoro- vaikutuksen etenemisen ja ymmärtämisen kannalta. Suurin osa aineistostani on nau- hoitettu institutionaalisissa tilanteissa: eri oppilaitosten toimistoissa, joissa keskuste- lijoina ovat suomalainen toimistosihteeri ja useimmiten maahanmuuttaja-asiakas.
Toisella kielellä käytävät institutionaa- liset keskustelut ovat yleistyneet huimasti globalisaation myötä. Harvan työkielenä on enää vain äidinkieli, ja vielä harvemmat hoitavat työnsä äidinkielellään pelkästään muiden syntyperäisten puhujien kanssa.
Maahanmuuttajilla ja kielellisten vähem- mistöjen edustajilla toisen kielen käytön vaatimus on vielä laajempi. Se ei ulotu pel- kästään työelämään, vaan kaikenlainen asioiden hoito — koulutus, sosiaali- ja terveydenhuolto, ylipäätään yhteiskunnan
Kakkoskielistä vuorovaikutusta
SALLA KURHILA
lektiot
jäsenenä oleminen — edellyttää toimimis- ta toisella kielellä. Toimimisen pitäisi myös onnistua — päämääräsuuntautuneissa insti- tutionaalisissa keskusteluissa päämäärän saavuttaminen riippuu olennaisesti vuoro- vaikutuksen onnistumisesta.
Miten sitten lähteä tutkimaan synty- peräisen ja ei-syntyperäisen välistä vuoro- vaikutusta, suomi toisena kielenä -keskus- telua? Tämäntyyppistä tutkimusta on tois- taiseksi tehty vain vähän; ylipäätään suo- men käyttö toisena kielenä on melko uusi tutkimusala. Suomen opettamisella toisena kielenä on pitkät perinteet, ja suomenkieli- siä kurssi- ja oppikirjoja on julkaistu laajalti erityisesti viime vuosikymmeninä, mutta ensimmäinen suomi toisena kielenä -väitös- kirja ei ole kymmentäkään vuotta vanha.
Suomen opettamisella toisena kielenä on siis pitkät perinteet verrattuna kakkos- suomen käytön tutkimukseen. Oppijoita on perehdytetty suomen objektin sijamuotojen saloihin jo vuosikymmenten ajan. Sen si- jaan se, miten oppijat — vaihtelevine tai- toineen objektista ja muista kieliopin il- miöistä — todellisessa elämässä onnistuvat kommunikoimaan syntyperäisten kanssa, on noussut kiinnostuksen kohteeksi vasta aivan viime aikoina. Autenttisen kielen- käytön tutkimus voi kuitenkin hedelmöit- tää opetusta: tarkastelemalla todellisia kielenkäyttötilanteita saadaan kartoitettua toisaalta keskusteluissa tyypillisesti esiin- tyviä kielellisiä rakenteita, jotka siis ovat opetuksen kannalta keskeisiä, ja toisaalta sitä, minkälaisia ongelmia kakkoskielen pu- hujat kieltä käyttäessään kohtaavat.
Oma tutkimukseni keskittyy lähinnä jälkimmäiseen kysymykseen, ymmärtämi- seen ja ymmärtämisen mahdollisiin ongel- miin vuorovaikutuksessa. En ole väitöskir- jassani suoraan ottanut kantaa tutkimukse- ni pedagogisiin vaikutuksiin tai mahdolli- suuksiin. Työni on perustutkimusta, toistai- seksi vielä melko tutkimattoman alueen
kartoitusta, pikemminkin kuin konkreetti- sia sovelluksia, ohjeita tai neuvoja. Kuiten- kin onnistuneet ja toimivat sovellukset poh- jaavat nimenomaan vankkaan perustutki- muksesta saatuun tietoon. Toivon ja uskon, että tarkastelemalla oikeita vuorovaikutus- tilanteita ja niiden ongelmakohtia tutkimuk- seni hyödyttää myös sitä laajaa akateemi- sen yhteisön ulkopuolista joukkoa, joka on tekemisissä suomi toisena kielenä -opetuk- sen kanssa. Palaan kysymykseen tutkimus- tulosteni sovellettavuudesta tai pedagogi- sesta ulottuvuudesta vielä lektioni loppu- puolella, kun olen esitellyt tutkimukseni lähtökohtia ja joitain tuloksia.
Tutkimukseni metodi on keskustelun- analyysi, ja lähtökohtani ymmärtämisen tutkimiseen on keskustelunanalyyttinen.
Tämä tarkoittaa, että peilaan ymmärtämis- tä, sen onnistumista ja ongelmakohtia kes- kustelijoiden kielelliseen ja ei-kielelliseen toimintaan, heidän vuorojensa rakenteeseen ja ajoitukseen.
Ymmärtäminen on keskustelun ja kes- kustelijoiden lähtökohta ja oletusarvo, sitä ei normaalitilanteissa tarvitse erikseen osoittaa. Esimerkiksi se, että olemme ym- märtäneet keskustelussa esitetyn kysymyk- sen, näkyy siitä, että tuotamme kysymyk- seen tietyntyyppisen, syntaktisesti ja se- manttisesti soveliaan vastauksen. Odo- tuksenmukaisen seuraavan vuoron tuotta- minen toimii todisteena edellisen lausuman ymmärtämisestä. Ymmärtäminen on siis tavallaan keskustelun rakennusaine, joka on piilevästi läsnä keskustelussa: häiriöttömäs- ti etenevä vuorovaikutus, jossa odotuksen- mukaiset vuorot seuraavat toisiaan, on it- sessään osoitus ymmärtämisen ongelmatto- muudesta.
Aina keskustelu ei kuitenkaan etene häiriöttömästi. Keskustelu voi pysähtyä, jos puhuja esimerkiksi alkaa hakea, miettiä tai korjailla sanottavaansa, tai jos vastaanottaja haluaa korjata, tarkentaa tai tarkistaa jotain
edellä sanottua. Tutkimuksessani olen kes- kittynyt analysoimaan tällaisia katkos- kohtia — kohtia, joissa puhujien välinen yhteisymmärrys ja vuorovaikutuksen ete- neminen on vaakalaudalla. Tällaisia katkos- kohtia löytyy kaikesta inhimillisestä vuoro- vaikutuksesta, niin syntyperäisten kuin ei- syntyperäisten välisestä, mutta on selvää, että mitä vähemmän yhteistä kielellistä ja kulttuurista maaperää keskustelijoilla on, sitä enemmän työtä yhteisymmärryksen saavuttamiseksi on tehtävä.
Tutkimuksessani analysoin aineistosta- ni kolmenlaisia katkoskohtia: syntyperäis- ten tekemiä korjauksia, ei-syntyperäisten itsekorjauksia ja syntyperäisten tuottamia ymmärtämisehdokkaita. Otan nyt esille yhden näistä, ei-syntyperäisten eli ei-natii- vien tekemät itsekorjaukset, koska niiden avulla voi valottaa yhtä ilmiötä, joka tutki- muksestani nousi esiin: osapuolten erilais- ta suhtautumista kieliopilliseen korrektiu- teen. Vaikuttaa nimittäin siltä, että ei-natii- vit pitävät kieliopin oikeellisuutta vuoro- vaikutuksessa tärkeämpänä kuin natiivit suomenpuhujat. Tämä näkyy muun muas- sa siinä, että ei-natiivit aloittavat usein kie- liopillisia itsekorjauksia, toisin sanoen en- nen lausuman loppuunsaattamista ryhtyvät muokkaamaan sitä kieliopillisesti. Sen si- jaan natiivit eivät oma-aloitteisesti juuri korjaa ei-natiivien kieliopillisia muotoja.
Seuraava katkelma kuvaa tilannetta, jossa ei-natiivi aloittaa kieliopillisen itsekorjauk- sen. Katkelmassa J on ei-syntyperäinen ja S on syntyperäinen suomenpuhuja.
01 J: .hhhh Sitte he (0.2) huomaa huomu- huom- huoma=
02 S: =Jo[o huomas
03 J: [Ohuomat °huomas°
04 S: Joo
Tässä katkelmassa ei-natiivi on parhail- laan kertomassa natiivipuhujalle tietystä tapahtumasta, kun hänen kuvauksensa kes-
keytyy huomata-verbin taivutukseen. Ei- natiivi ei tyydy tuottamaansa muotoon, vaan alkaa hakea toista aikamuotoa, imper- fektiä. Katkoskohta saadaan varsin nopeasti paikattua: muutamien uudelleenaloitusten jälkeen natiivipuhuja tuottaa tavoitemuo- don, jonka ei-natiivi rekisteröi toistamalla.
Natiivin vahvistuksen (rivillä 4) jälkeen osapuolet palaavat takaisin keskeytynee- seen toimintaan.
Katkoskohdan niukkuus ja keskusteli- joiden nopea palaaminen päälinjalle heijas- tavat kielellistä epäsymmetriaa osapuolten välillä. Natiivipuhuja täydentää ei-natiivin lausuman kielellisesti kompetentimman asemasta: tämä ilmenee ensiksikin täyden- nyksen nopeudessa. Natiivi tuottaa täyden- nyksen päällekkäin ei-natiivin puheen kans- sa tämän vielä etsiessä vaihtoehtoja. Toisek- si natiivipuhuja ei tarjoa täydennystään mahdollisena ratkaisuna, jonka ei-natiivi voi hyväksyä tai hylätä, vaan tuottaa sen lakonisesti oikeana vaihtoehtona. Tämä näkyy esimerkiksi siitä, että lausumassa on ymmärtämistä ja sivujuonteen lopetusta hakeva partikkeli joo. Ei-natiivi myös hy- väksyy täydennyksen kielellisesti epäsym- metrisestä asemasta: hän toistaa muodon välittömästi, vaatimatta perusteluja tai ky- seenalaistamatta natiivin auktoriteettia. On- gelman esiintymisen jälkeen tarvitaan siis kaksi hyvin lyhyttä vuoroa liimaamaan kat- koskohta umpeen, niin että keskustelijat voivat jatkaa keskeytyneestä aiheesta.
Aina katkoskohtien paikkaaminen ei käy näin sujuvasti. Ongelmakohdat voivat pitkittyä, erityisesti jos osapuolet eivät suuntaudu selkeästi kielellisiin identiteettei- hinsä. Analyysini osoittaa, että natiivit ei- vät yleensä aktivoi kielellisesti kompeten- tin rooliaan: he suuntautuvat keskustelun etenemiseen ennemminkin kuin lausumien kieliopilliseen korrektiuteen. Tämä näkyy esimerkiksi siinä, että natiivit eivät oma- aloitteisesti korjaa ei-natiivien kielioppia —
korjaukset ovat reaktioita ei-natiivien ha- kuihin ja muokkauksiin.
Aina natiivit eivät kuitenkaan omaksu kielellisen asiantuntijan asemaa edes res- ponsiivisesti. Tällaisissa tapauksissa näkyy vielä selvemmin osapuolten erilainen suh- tautuminen kieliopilliseen korrektiuteen ja sen merkitykseen keskustelussa. Aineistos- tani löytyy paljonpuhuvia tapauksia, jois- sa ei-natiivit viestivät epävarmuuttaan lau- sumien kieliopillisessa muotoilussa, mutta natiivit eivät silti ryhdy toimimaan kielel- lisinä asiantuntijoina. Seuraava keskuste- lunkatkelma valaisee tällaista tilannetta.
01 R: <Mutta: nythh> ääm mä luulen että #ööm# (1.0) kielet ovat 02 ääm (0.5) tärkeim-
03 S: Mhm.= ((nyökkää)) 04 R: =Tärkeimmät 05 S: Joo.
06 R: Tärk[eimpiä
07 S: [.joo ((nyökkää))
08 R: Hheh .hh $°tärkeimpiä°$ ja: nyt mm=
09 S: =Eli sul on nyt niinku sit (.) suomi ruotsi ja venäjä.
Tässäkin katkelmassa ei-syntyperäinen suomenpuhuja keskeyttää puheensa etsiäk- seen sanalle oikeaa taivutusmutoa; hän pohtii ja tapailee eri muotoja kolmeen eri otteeseen, ennen kuin on valmis jatkamaan kerrontaansa (rivillä 8). Toisin kuin edelli- sessä esimerkissä, natiivipuhuja ei taivuta sanaa ei-natiiville tai kommentoi ei-natiivin esittämien vaihtoehtojen oikeellisuutta. Sen sijaan hän viestii ymmärtämistä koko haun ajan palauteilmauksilla (mhm, joo) sekä ei- kielellisesti nyökkäyksin. Vaikuttaa siis sil- tä, että syntyperäinen suomenpuhuja pyrkii ratkaisemaan ongelmatilanteen toisin kuin ei-syntyperäinen: natiivi pyrkii osoitta- maan, että hän jo ymmärtää, mitä ei-synty- peräinen tarkoitaa. Näin ollen sanan taivut- taminen ja kieliopillisten yksityiskohtien muokkaaminen ei ole tarpeellista. Natiivi suuntautuu keskustelun vuorovaikutuksel-
liseen tavoitteeseen, yhteisymmärryksen saavuttamiseen ja keskustelun sujuvaan etenemiseen ennemmin kuin kielellisiin yksityiskohtiin. Tämä näkyy erityisen hy- vin hänen kolmannesta palautteestaan (ri- villä 7), joka on puhuttu päällekkäin ei-na- tiivin vuoron kanssa. Kuten litteraatiosta näkyy, natiivi viestii ymmärtämistä joo-par- tikkelilla jo ennen kuin on ehtinyt kuulla, mitä muotoa ei-natiivi sanasta on tuotta- massa.
On ilmeistä, että molempien puhujien tavoitteena on haun lopettaminen, mutta heidän keinonsa tämän päämäärän saavut- tamiseksi ovat erilaiset. Ei-natiivin ratkai- su tilanteeseen on puuttuvan muodon löy- täminen, ja hän hakee natiivilta apua tämän ratkaisun saavuttamiseksi. Natiivi taas pyr- kii osoittamaan haun jatkamisen ymmärtä- misen kannalta tarpeettomaksi ja pyrkii ir- rottamaan sekä itsensä että ei-natiivin haus- ta. Tällainen painotusten tai ratkaisutapojen ero pitkittää ongelmatilannetta ja voi ai- heuttaa turhautumista: ei-natiivi ei tunne saavansa apua äidinkieliseltä, ja äidinkieli- nen voi kokea ei-natiivin puheen junnaavan paikallaan tai takertuvan tarpeettomiin yk- sityiskohtiin.
Tutkimukseni antaa siis viitteitä siitä, että syntyperäiset ja ei-syntyperäiset suomen- puhujat suhtautuvat puheen kieliopilliseen korrektiuteen eri tavoin. Suomea kakkos- kielenä puhuvat voivat keskittyä puhees- saan oikeiden muotojen etsintään ja hiomi- seen, kun taas suomea äidinkielenään pu- huville riittäisi vähäisempikin kieliopillisen tarkkuuden taso. Mistä tällainen ristiriita kertoo, ja mitä siitä seuraa tai voisi seurata tämän tutkimuksen ulkopuolella?
On useita mahdollisia syitä sille, miksi kakkoskielenä suomea puhuvat tuntuvat keskittyvän sanojen muotoihin ja taivutta- miseen syntyperäisiä puhujia enemmän.
Ensiksikin on mahdollista, että keskittymäl- lä kielellisiin yksityiskohtiin ei-natiivit
osoittavat kiinnostustaan kyseiseen kieleen ja sen oikeaan tuottamiseen, rakentavat identiteettiään tarkkoina ja huolellisina kielenkäyttäjinä. Tämä saattaa olla erityisen relevanttia aineistossani, koska suuri osa keskusteluista on nauhoitettu suomen ope- tusta antavien instituutioiden toimistoissa.
Tällaisia muodonhakujaksoja on kuitenkin myös arkikeskusteluissa; esimerkiksi edel- linen katkelma oli ystävien välisestä kes- kustelusta.
On myös mahdollista, että ei-natiivien aloittamat kieliopilliset itsekorjaukset ovat- kin itse asiassa keino pyrkiä eteenpäin kes- kustelussa. Jos ei-natiivi huomaa, että hän ei löydä oikeaa taivutusmuotoa, hän voi aloittaa kieliopillisen haun siinä toivossa, että natiivi tuottaisi muodon ja näin vapaut- taisi ei-natiivin aikaavievästä prosessoin- nista, ja keskustelu voisi edetä. Tällöin siis osapuolilla on sama päämäärä, keskustelun eteneminen, mutta keinot sen saavuttami- seen ovat erilaiset.
Kolmas syy ei-natiivien kieliopillisiin itsekorjauksiin voi olla se, että ei-natiivit pitävät kieliopillista oikeellisuutta ymmär- tämisen kannalta olennaisempana kuin na- tiivipuhujat. Jos näin on, suomen opetus toisena kielenä on haasteen edessä: miten opettaa suomea ja erityisesti suomen moni- puolista muoto-oppia, niin että opetus edes- auttaa vuorovaikutusta eikä jarruta sitä. Se, että natiivit pyrkivät eteenpäin keskustelus- sa tunnistettuaan merkityksen kannalta olen-
naisimmat osat ei-natiivien lausumista, osoittaa, että ymmärtäminen vuorovaiku- tuksessa ei välttämättä vaadi nominien tai verbien taivutuksen loppuunviemistä sa- malla tavoin kuin kirjoitetussa kielessä.
Väitöskirjatutkimukseni haastaa pohti- maan käsitystämme kielestä ja kieliopin ja kielenkäytön suhteesta. Alkuaikojen tutki- mus kielenoppimisesta oli pitkälti virhe- lähtöistä; analysoitiin esimerkiksi oppijoi- den tekemiä virheitä erilaisissa kirjoitus- tehtävissä. Kielioppivirheet ovat olleet polttopisteessä, koska pyrkimyksenä on nii- den karsiminen, oikean kielen opettaminen.
Oikeakielisyys onkin selvä päämäärä kirjoi- tetussa kielessä, mutta kun siirrytään puhee- seen ja vuorovaikutukseen, asia mutkistuu.
Ei olekaan enää ilmeistä, minkälaista kie- limuotoa tulisi opettaa, mikä olisi tavoitel- tava malli. Puhuttu suomi on olennaisesti erilaista kuin kirjoitettu — se mikä kirjoi- tuksessa on kieliopillisesti oikein, saattaa puheessa olla triviaalia tai kuulostaa oudol- ta. Voidaankin kysyä, minkälainen ilmaus on puheessa korrekti: sellainen, joka nou- dattelee kielioppisääntöjä, vai sellainen, jol- la puhuja onnistuu saamaan itsensä ymmär- retyksi. Perusteellinen mikrotason tutkimus kakkoskielisistä keskusteluista voi siis an- taa uutta tietoa kielen ja kielenkäytön on- gelmista ja näin haastaa kielenopetuksen — ja kielenpuhujat — miettimään uudelleen kieliopin, kielitaidon ja sujuvuuden käsit- teitä.
SALLA KURHILA Co-constructing understanding in second language conversation. Hel- sinki: University of Helsinki 2003.
Suomen kielen laitos, PL 3, 00014 Helsingin yliopisto Sähköposti: salla.kurhila@helsinki.fi
