tion: Philosophy and linguistics.
Bristol: Thoemmes.
HYMES, DELL 1964: Introduction: Toward ethnographies of communication.
– American anthropologist, erikois- julkaisu 66, 3, osa 2.
LARSEN-FREEMAN, DIANE 1997: Chaos/
complexity science and second lan- guage acquisition. – Applied linguis- tics 18 s. 141–165.
LEKTORSKY, V. A. – ENGESTRÖM, YRJÖ (toim.) 1990: Activity: theories, methodology
& problems. Orlando: Paul M.
Deutsch Press.
LONG, MICHAEL 1996: The role of linguis- tic environment in second language acquisition. – W. C. Ritchie & T. K.
Bhatia (toim.), Handbook of second language acquisition s. 413–468. San Diego: Academic Press.
–––– 1997: Construct validity in SLA re- search. – Modern language journal
81 (iii) s. 318–323.
MALINOWSKI, BRONISLAW 1961 [1922]: Ar- gonauts of the Western Pacific. New York: E. P. Dutton.
OCHS, ELINOR 1988: Culture and language development: Language acquisition and language socialization in a Samoan village. Cambridge: Cam- bridge University Press.
OCHS, ELINOR – SCHIEFFELIN, B. B. 1995: The impact of language socialization on grammatical development. – Paul Fletcher & Brian McWhinney (toim.), The handbook of child lan- guage s. 73–94. Oxford: Blackwell.
RUTHERFORD, WILLIAM 1987: Second lan- guage grammar: Learning and teach- ing. London: Longman.
WOLF, GEORGE – LOVE, NIGEL (toim.) 1997:
Linguistics inside out: Roy Harris and his critics. Amsterdam: Benjamins.
alla Kurhilan väitöskirjassa Co- constructing understanding in second language conversation on 317 sivua ja läh- deluettelo. Johdannon, yhteenvedon ja ly- hyen, korjaamista käsittelevän luvun lisäksi kirjassa on kolme päälukua, joiden aiheet ovat toisen korjaaminen, sanahaut ja ym- märrystarjoukset. Tutkimusaineistona on 16 tuntia »autenttista keskustelua erilaisis- sa institutionaalisissa ja arkitilanteissa» (s.
18). Aineisto on kerätty Suomessa.
Kirjan nimi viittaa kahteen eri tutkimus- alaan, toisen kielen oppimiseen ja keskus- telunanalyysiin. Käsittelen tässä arviossa- ni väitöskirjan merkitystä näiden kahden alan kannalta.
TOISEN KIELEN OPPIMINEN
Toisen kielen oppimisen tutkimus on eriy- tynyt omaksi tutkimushaarakseen sovelta- van kielitieteen piiristä, ja sen pääpiirteet
S
Salla Kurhila Co-constructing understanding in second language conversation. Helsinki: Uni- versity of Helsinki 2003. 335 s. ISBN 952-91-5974-9.
SYVÄLLINEN TUTKIMUS KAKKOSKIELISESTÄ
VUOROVAIKUTUKSESTA
ovat peräisin chomskylaisesta sääntöihin perustuvasta kieliopista. Kielen kaikkien rakenteiden luettelemisen sijaan kielitietei- lijä voi kuvata kieliopin, joka synnyttää kaikki kielen rakenteet. Tästä alkoi kieli- opin ymmärtäminen dynaamisena ilmiönä.
Käsitystä luovasta, sääntöihin perustu- vasta kieliopista sovellettiin kielenoppimi- seen »välikielihypoteesin» muodossa. Sen mukaan kielenoppija omaksuu kieliopin sääntöjä jo alusta lähtien. Hänen kielensä saattaa vilistä virheitä, mutta virheet ovat vain seurausta ja merkki siitä, että kielioppi kehittyy. Opettajan on siis ymmärrettävä, millaisessa vaiheessa oppijan kielioppi on voidakseen järjestää opetusmateriaalin ja -menetelmät siihen sopiviksi. Välikieli- teoriasta nykyaikaisen kielenopetuksen miljoonabisnes sai tuekseen nykyaikaisen teorian, joka joidenkin mukaan oli aivan oma tieteenalansakin.
Välikieli oli tärkeä innovaatio, mutta sillä oli kääntöpuolensa: välikieli on kog- nitiivinen käsite. Kielenoppimisen tutkimus otti esikuvakseen psykologian, ja siitä tuli soveltavaa psykologiaa. Toisen kielen op- pimisen tutkimuksissa otettiin käyttöön tes- tausmenetelmät, ryhdyttiin tekemään kont- rolloituja, kokeellisia tutkimuksia ja kehi- tettiin lukuisia malleja ja »teorioita» siitä, miten kieli siirtyy puhujan päähän. Tässä asetelmassa avaintermiksi tuli kompetens- si, kyky generoida kielen muotoja. Kielen käyttö, performanssi, oli merkityksetöntä, koska se chomskylaisen näkemyksen mu- kaan on pelkkää degeneroitunutta kompe- tenssia.
Kurhilan kirjan nimi ei kuitenkaan viit- taa toisen kielen oppimiseen vaan toisella kielellä käytäviin keskusteluihin. Siten hä- nen työnsä edustaa alan uutta suuntausta.
Sen takana ovat ensinnäkin Claire Kram- schin ja Leo van Lierin tapaiset tutkijat, jotka ovat kiinnostuneita toisen kielen ekologiasta eli siitä, kuinka kieltä opitaan
— ekologisesti — vuorovaikutuksessa ja vuorovaikutuksen kautta. Toisekseen uuden suuntauksen taustalla on ryhmä tutkijoita, joiden tutkimus perustuu vygotskilaiseen ja bahtinilaiseen ajatteluun. Näistä tutkijois- ta esimerkiksi James Lantolf ja Joan Kelly Hall ovat puoltaneet uutta tasapainoa, jos- sa kielen käyttöä ja oppimista ei enää ero- tettaisi toisistaan. Kolmas ryhmä tulee kes- kustelunanalyysin puolelta ja on kiinnostu- nut ennen kaikkea siitä, mitä ihmiset teke- vät käyttäessään muuta kuin ensimmäistä kieltään.
Kurhila kuuluu tähän kolmanteen ryh- mään: hän on kiinnostunut kakkoskielisen vuorovaikutuksen empiriasta; samalla hän- tä kuitenkin tietyssä määrin kiinnostaa myös kielenoppiminen ja -opetus. Kurhilan kirja käsittelee sellaisten ihmisten kielen- käyttöä, joilla kielenoppimisprosessi on vielä käynnissä. Toistaiseksi emme tiedä kovin paljon siitä, mitä kielenoppijat kielel- lä tekevät, koska toisen kielen oppimista käsittelevissä tutkimuksissa — psyko- logiasta lainattuine metodeineen — ei ole viitsitty siihen perehtyä.
Kurhilan kirja on siis erinomainen esi- merkki kakkoskielisiä keskusteluja käsitte- levästä uudesta tutkimuksesta, jota yhä useammat tutkijat eri puolilla maailmaa harjoittavat. Se antaa toisen kielen oppimis- ta käsitteleville tutkimuksille uuden sosio- lingvistisen ulottuvuuden ja vaikuttaa siten tutkimuskysymyksiin, metodeihin, aineis- toihin ja lopulta myös kielen opetusta kos- kevaan teoriaan.
KESKUSTELUNANALYYSI
Toinen tutkimusala, johon kirjan nimi viit- taa, on siis keskustelunanalyysi. Keskuste- lunanalyysissä keskustelu ymmärretään osallistujien yhteiseksi saavutukseksi ja merkityksen ja ymmärtämisen ajatellaan rakentuvan vuorovaikutuksessa eli niitä ei
ole »sanoissa itsessään». Niin kutsutun tele- mentaatiomallin mukaisissa toisen kielen oppimiseen liittyvissä tutkimuksissa tutki- taan kieltä, joka sijaitsee puhujan mielessä, kun taas keskustelunanalyytikot tutkivat vuorovaikutusta, jonka keskustelun osanot- tajat rakentavat yhdessä. Näiden kahden ajattelutavan välillä on huikea ero.
Keskustelunanalyysi kuvaa arkista vuorovaikutusta ja Drew’n ja Heritagen työn vaikutuksesta instituutioiden kieltä.
Aivan viime aikoihin saakka keskustelun- analyysi on kuitenkin pysynyt yksikielise- nä. Kurhilan tutkimus on siis tavallaan uutta myös keskustelunanalyysissä. Siinä käsitel- lään uudenlaista aineistoa ja ehkä hiukan uudenlaisia kysymyksiäkin. Aineiston kaik- ki keskustelijat eivät kuulosta »tavallisilta»
puhujilta eivätkä toimi »tavallisten» puhu- jien tavoin, ja heidän identiteettinsä yhtei- sön jäseninä saattavat olla epäselviä. Vas- taavanlaista keskustelunanalyyttistä tutki- musta ovat tehneet Anthony Wootton kie- lenoppimisen ja Minna Laakso kielen häi- riöiden alalta.
TUTKIMUKSEN ANTI
Kurhila esittää tutkimuskysymyksensä joh- dannossa. Syntyperäisen ja ei-syntyperäi- sen kategorioita on pidetty itsestään selvi- nä toisen kielen oppimiseen liittyvissä tut- kimuksissa. Kurhila osoittaa, että ne eivät ole sisäisiä kategorioita vaan sosiaalisesti rakennettuja jäsenyyksiä. Ei-syntyperäi- syys voidaan tehdä merkitykselliseksi vuorovaikutuksessa.
Toisen kielen oppimista käsittelevissä tutkimuksissa on yleensä liitetty puheessa tuotetut epäsäännönmukaisuudet puhujan kompetenssin puutteeseen, ja juuri tähän Kurhila tarttuu. Hän ei tosin haasta toisen kielen oppimisen teoreettista ydintä, vaan tarjoaa vain kainosti vuorovaikutusta kos- kevia näkemyksiään lisiksi muuten kogni-
tiivisesti suuntautuneeseen toisen kielen op- pimisen tutkimukseen. Aluksi kirja tuntuu- kin kallistuvan toisen kielen oppimisen puoleen, mutta alkaa vähitellen vaikuttaa yhä enemmän keskustelunanalyyttiseltä tut- kimukselta. Tätä voi pitää kirjan pienenä heikkoutena. Kurhila ei ota keskustelun- analyysin ja toisen kielen oppimisen tutki- muksen välisiä metodologisia ja filosofisia eroja riittävän vakavasti eikä osoita, mitä metodologisia seurauksia hänen tutkimuk- sellaan on toisen kielen oppimista käsitte- leville tutkimuksille. Kurhilan kirja ei ni- mittäin ole pelkkä lisä toisen kielen oppi- misen tutkimukseen. Päinvastoin se on yksi syvällisimmistä kakkoskielistä vuorovaiku- tusta käsittelevistä tutkimuksista. Kurhila olisi voinut päättää mennä pitemmällekin toisen kielen oppimista käsittelevän tutki- muksen haastamisessa. Se, että hän tuo ra- dikaaleja, uusia näkökulmia ilmiöihin, jot- ka ovat pitkään olleet keskeisiä toisen kie- len oppimisen tutkimuksessa, on itsessään todiste uudentyyppisestä paradigmasta.
Toisessa luvussa Kurhila pohjustaa tu- levia lukuja esittelemällä intersubjektiivi- suuden käsitteen. Intersubjektiivisuuden arkkitehtuuri perustuu vuorottelun raken- teeseen. Korjaaminen on keskeistä katkos- kohtien paikkaamisessa ja ongelmien sel- vittämisessä. Siksi korjaaminen ja siihen liittyvät toiminnot ovat keskeisiä puheen ymmärtämisessä erityisesti silloin, kun jol- lakulla osallistujista on vajavainen kieli- taito.
Seuraavissa kolmessa luvussa kuvataan korjauksia, sanahakuja ja ymmärrystarjouk- sia, jotka kaikki omalla tavallaan paikkaa- vat puheen ongelmia. Kaikissa kolmessa luvussa lukija voi seurata eri tapoja suhteut- taa suuntautuminen ymmärtämiseen eli in- tersubjektiivisuus vuorovaikutuksen ling- vistisiin aspekteihin.
Korjaamisesta Kurhila huomauttaa, että ei-syntyperäisten puhujien puheessa on
monia muotoja, joita voitaisiin korjata, mutta vain joitakin niistä korjataan. Tästä herää kysymys, miksi osa korjataan ja osaa ei. Kurhilan mukaan korjaukset kasaantu- vat tietynlaisiin ympäristöihin, ja hän kuvaa näitä ympäristöjä. Hän toteaa, että keskuste- lijoilla on selvä taipumus minimoida mah- dolliset peräkkäiset häiriöt, joita korjaukset voivat aiheuttaa. Eräs minimoinnin keino on upottaa korjaus keskustelun seuraavaan toimintoon.
Avoimiakin korjauksia on, mutta ne teh- dään tavoilla, jotka häiritsevät keskustelua mahdollisimman vähän. Kurhila kutsuu niitä ohimennen (en passant) tehdyiksi korjauksiksi. Yleensä niitä tekevät synty- peräiset puhujat, jotka ovat kielen asiantun- tijoita. Näissäkin korjauksissa näkyy suun- tautuneisuus meneillään olevaan toimin- taan. Avoimia korjauksia esiintyy myös sil- loin, kun ei-syntyperäinen puhuja epäröi puheessaan. Silloin korjauksissa käytetään yleensä partikkeleita, jotka suuntaavat käynnissä olevaa vuorovaikutusta.
Avoimet korjaukset tehdään hyvin ly- hyinä sekvensseinä, mikä poikkeaa synty- peräisten puhujien välisestä keskustelusta, jossa korjaukset voivat johtaa pitkittynei- siin neuvotteluihin. Hyväksymällä suorat korjaukset ei-syntyperäinen puhuja sopeu- tuu syntyperäisen puhujan »kaikkialla läs- nä olevaan identiteettiin» kielen asiantun- tijana. Tätä syntyperäisen puhujan identi- teettiä ei aina tehdä merkitykselliseksi, vaikka toisaalta siitä voi tehdä merkityksel- lisen milloin tahansa. Kolmannessa luvus- sa havainnollistetaan oivallisesti intersub- jektiivisuuden ja muotoon suuntautuneisuu- den välistä vuorovaikutusta. »Kaikkialla läsnä olevan identiteetin» käsitteen avulla selitetään, miksi korjaukset tehdään eri ta- valla syntyperäisen ja ei-syntyperäisen pu- heessa. Luvulla on paljon annettavaa käyn- nissä olevaan tutkimukseen, joka koskee korjauksia monikielisissä keskusteluissa.
Sanojen hakemista käsittelevässä nel- jännessä luvussa on vakuuttava kuvaus vuorovaikutuksellisista sanahauista, jotka Kurhila on nimennyt erityisiksi tutkimus- kohteikseen. Etenkin tässä luvussa käy ilmi, että Kurhila pitää katsetta osallistujien pää- asiallisena resurssina. Luvussa kuvataan kolme erityyppistä ratkaisua, joihin ei- syntyperäinen puhuja voi päätyä etsiessään oikeata sanaa: hän voi valita lainasanan, mukauttaa sanan suomen kieleen tai raken- taa hakunsa sanojen semanttisen läheisyy- den varaan. Kurhila osoittaa, että vaikka ensimmäinen tapa sujuu ongelmitta (puhuja tuottaa lainasanan ja syntyperäinen puhuja ehdottaa mahdollista käännöstä), tilanne on hankalampi, jos ei-syntyperäinen puhuja käyttää ongelman ratkaisuun toisen kielen ainesta. Silloin tavoite on epäselvempi: ei- syntyperäisellä puhujalla on tieto tarvitta- vasta sanasta, kun taas syntyperäisellä pu- hujalla on lingvistinen kompetenssi. Kol- mannessa tekniikassa haku rakennetaan semanttisen läheisyyden varaan, useimmi- ten jonkin toisen sanan negaation avulla.
Hyvin kiinnostavia esimerkkejä ovat haut, joissa ei-syntyperäinen puhuja hakee kieliopillisesti oikeaa muotoa, kun taas syntyperäinen puhuja on suuntautunut in- tersubjektiivisuuteen. Erilainen suuntautu- minen voi johtaa vuorovaikutuksen epä- johdonmukaisuuteen, etenkin jos synty- peräinen puhuja on suuntautunut johonkin institutionaaliseen tavoitteeseen, kuten lo- makkeen täyttämiseen, ja ei-syntyperäinen puhuja yrittää tuottaa kieliopillisesti oikean muodon. Näissä tapauksissa syntyperäinen puhuja ei omaksu kaikkialla läsnä olevaa rooliaan oikean muodon aikaan saamisek- si. Tämä havainto on hyvin olennainen sen keskustelun kannalta, jota käydään toisen kielen oppimisen tutkimuksessa vuorovai- kutuksen merkityksestä kielenoppimiselle, ja samalla se on selvästi yksi Kurhilan tut- kimuksen tärkeimmistä tuloksista.
Viidennessä luvussa kuvataan ym- märrystarjouksia. Korjausten ja sanahaku- jen tapaan tässäkin on kyseessä tekniikka, joka paikkaa intersubjektiivisuutta. Puhe- kumppani voi eri tavoin ilmaista ymmärtä- vänsä aiemman lausuman. Kurhila osoittaa, että ymmärrystarjoukset voivat suuntautua eteenpäin ja taaksepäin, eli ne voivat muo- toilla uudelleen edellisen vuoron tarkoitusta tai tulosta tai ilmaista jonkin aiemman vuo- ron mahdollista seurausta ja siten viedä vuorovaikutusta eteenpäin. Ymmärrys- tarjoukset toimivat samassa ympäristössä kuin korjaukset.
Viimeisessä luvussa esitetään tiivistelmä tutkimuksen pääkohdista. Kurhila ilmaisee hyvin selkeästi ei-syntyperäisyyttä koskevan näkemyksensä, joka poikkeaa toisen kielen oppimisen tutkimuksen piirissä esitetyistä.
Lisäksi hän esittää kantansa selvemmin kuin aiemmin on esitetty kakkoskielistä vuoro- vaikutusta käsittelevässä keskustelunana- lyysiin pohjautuvassa tutkimuksessa.
JOHANNES WAGNER
Sähköposti: jwa@language.sdu.dk Suomennos: Terhi Vartia, Valtasana
avid Crystalin Language death on selkeä ja helppotajuinen johdatus kielten katoamisen problematiikkaan. Kir- jansa ensimmäisessä luvussa Crystal esitte- lee yksityiskohtaisia arvioita maailman kiel- ten tilanteesta: maailmassa puhutaan tällä hetkellä noin kuutta tuhatta kieltä, mutta sadan vuoden kuluttua niistä lienee jäljellä 600–3 000. Seuraavaksi Crystal käsittelee sitä, miksi kielten katoamisesta pitäisi huo- lestua, minkä jälkeen hän siirtyy analysoi- maan kielten katoamisen syitä. Kirjansa loppuosan hän käyttää uhanalaisten kielten pelastusstrategioiden esittelyyn.
Crystalin kirjan kanssa hyvin saman- tyyppisen teoksen Vanishing voices: The
extinction of the world’s languages ovat kirjoittaneet Daniel Nettle ja Suzanne Ro- maine. Se on monipuolinen, perusteellinen ja runsain esimerkein havainnollistettu esi- tys. Kielten katoamisesta piirtyy konkreet- tinen kuva, jossa keskeisiä ovat inhimilli- set tekijät — ihmiset eivät ole pelkästään numeroita tilastoissa, vaan lukijan kaltaisia järkeviä olentoja. Kirjassa kuvataan run- saasti tosielämän tilanteita, joissa lukijakin vaihtaisi rakkaan äidinkielensä vieraaseen kieleen. Samalla lukijalle valkenee, että maailmassa on tuhansia ihmisiä juuri tällä hetkellä vastaavanlaisessa tilanteessa. Kiel- ten katoaminen yhdistyy vakuuttavasti luonnon tuhoutumiseen, ihmisoikeusrikko- David Crystal Language death. Cambridge: Cambridge University Press 2000. 198 s.
ISBN 0-521-65321-5.
Daniel Nettle ja Suzanne Romaine Vanishing voices: The extinction of the world’s languages. Oxford: Oxford University Press 2000. 241 s. ISBN 0-19-513624-1.
