kirja ole tarjonnut mahdollisuutta määrä- tyypin systemaattiseen tarkasteluun.
Ulkoasultaan teos on miellyttävä. Typo- grafian alalta on kuitenkin syytä huomaut- taa sellaisista epäonnistuneista sivujaoista.
joissa uusi luku alkaa aivan sivun alaosasta (esim. 247, 314). Sivulla l22 tekijä mai- nitsee. että sanoissa iniıreıi jajfiseıi n on analoginen:jäsen-sanan tilalla pitäisi kui- tenkin olla säen. Harmillinen virhe on ››Öi- kekeelsussönaraaınat››(s. 26). Suomen kie- len perussanakirjasta tekijä on käyttänyt lyhennettä SKPS; parempi lyhenne olisi PS.
Tutkimuksessa on ollut käsiteltävänä suppea sanaryhmä. mutta lopuksi Sirkka- Liisa Hahmo lausuu tärkeän toiveen: olisi syytä samaan tapaan tutkia myös sanatyyp- pejä: r : re ~ rA (ciskar ~ sakarmjzı l : le ~ IA (nivel ~ käpälii). Niitä on yleensä käsi- telty n : ne- ja nA-››johdosten›› yhteydessä ja oletettu, että ryhmissä vallitsisi saman- lainen konsonantti-ja vokaalivartalon suh- de. Tämänkin käsityksen on Hahmon tut- kimus asettanut uuteen valoon.
Sanahistoria on ala. jota niin fennistii- kassa kuin fennougristiikassakin on paljon harrastettu. Sirkka-Liisa Hahı nonväitöskir- ja kuitenkin osoittaa. miten paljon vielä
tuntematonta taikka puutteellisesti tai yksi- oikoisesti selitettyä tieteemıne traditionaa- lisilla keskusalueillakin yhä on. Keskuste- luun kielitieteen eri alojen innovatiivisuu- desta Hahmon väitöskirja voisi tuoda uuden näkökulman. lnnovatiivista ei ole yksin sellainen tutkimus, joka ensi kertaa testaa uusia teorioita tai analysoi ennen tarkaste- lemattomia aineistoja. Mahdollisuuden toi- sentyyppiseen innovatiivisuuteen tarjoaa uuden kriittisen synteesin luominen aiem- man tutkimuksen pohjalta. Juuri tällaista innovatiivisuutta edustaa Sirkka-Liisa Hah- mon väitöskirja.I
l-lElKKl l-lURTlA
Tuınpereeııyliopisto, Sı mı neiikielen ja yleıÃveiı kielitieteen laitos, PL 607, 33101 Tmnpere
Sähköposti: sklieliıı @ıı rcı.fi LÄHDE
RuoPPı LA,VEiKKo 1967: Kalevalaja kansan- kieli. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran Toimituksia 284. SKS. Hel- sinki.
MÄÄRÅı sYYTTÅ ı‹oHT ı
Maria Vilkuna Referenssi ja måäröisyys suomenkielisten tekstien tulkinncissa. Suomi I63.
Suomalaisen Kirjallisuuden Seura. Helsinki l992. 202 s. ISBN 95l-7l7-720-8.
aria Vilkunan määräisyyttä ja refe- M renssiä pohtivan teoksen pohjana on tekijän yli kymmenen vuotta sitten valmis- tunut lisensiaatintyö. Teos sekä esittelee teemaan liittyviä lingvistisiä ja filosofisia teorioita - on siis yleinen _ että soveltaa
näiden antia suomen syntaksiin _ on myös fennistinen. Senjulkaiseminen voidaankin nähdä puheenvuorona paljon keskusteltuun kysymykseen spesiekseen kytkeytyvien merkityspiirteiden vaikutuksesta subjektin ja objektin sijanvaihteluun. Työn tavoitteet
@
D vıRıTTAJA4/1095
ovat kuitenkin laajemmat, silläjohdannos- sa tekijä toivoo kirjansa yleisesitykseksi referenssiin liittyvistä semanttisista ongel- mista. Vilkunan aineiston muodostavat kir- jakieliset tekstilauseet ns. HKV-korpukses- ta (ks. kirjallisuutta esittelyn lopusta), min- kä lisäksi hän on poiminut hajaesimerkke- jä puhekielestä.
Vilkunan teos on suppeudestaan (202 sivua) huolimatta niin monitasoinen ja sy- vällinenkin, että ajatuksenkulkujen perin- pohjainen oivaltaminen vaatii paljon aikaa ja uskoakseni jopa tekijän käyttämiin läh- teisiin tutustumista. En pyrikään seuraavas- sa käsittelemään kirjaa tyhjentävästi; for- ınaaliin semantiikkaan perehtymättömänä en siihen pystyisikään. Havainnollistan vain niitä yleisiäja suomen kielen kysymyksiä, jotka syntaksin opettajana olen kahden lu- kukerran jälkeen huomannut tärkeiksi.
Näistäkin karsin osia, ja jätän pois mm.
definiittisyyden kääntämistä koskevat ha- vainnot, vaikka Vilkuna käsitteleekin niitä _ englantiaja suomea esimerkkeinä käyt- täen _ kautta teoksen.
Näen Vilkunan teoksessa kaksi pääjuon- ta: l) sellaisen definiittisyyden tulkinnan, joka pitää tätä referenssin puolta yhtenäise- nä mutta suhteellisena (luvut 2ja 3) sekä 2) niiden referenssiin liittyvien muiden seik- kojen pohdiskelun,jotkajotenkin vaikutta- vat määräisyyteen (luvut 4, 5 ja 6 pääpiir- tein). Lisäksi kirja sisältää johdanto- ja pää- tösluvun. Käsittelen Vilkunan ajatuksia mainitsemani kahtiajaon avulla; esimerkit ovat sekä kirjasta että minulta.
REFERENSSI jA DEFINIITTISYYS
Referenssi määritellään yleisesti kielellisen ilmauksen ja sen ulkoniaailmassa olevan tarkoitteen suhteeksi. Vilkuna tarkentaa tätä määritelmää pragniaztttiseen suuntaan sano- malla, että se,joka itse asiassa viittaa, ei ole
ilmaus vaan puhuja. Referenssi näyttääkin olevan hänelle puheakti Searlen tavoin ymmärrettynä: siinä puhuja rajaa ilmauksen tarkoitteen tarkoitukseensa sopivaksi. Tar- koitteita voivat _ myös tutunjaon mukaan _ olla sekä konkreettiset oliot (esineet, ihmiset) että abstraktisemmat teot, tapahtu- mat ja prosessit (ns. toisen asteen entitee- tit)ja näitäkin abstraktisemmat tilatja suh- teet (ns. kolmannen asteen entiteetit). Ylei- sen tavan mukaan Vilkuna käsittää referens- sin lähinnä substantiivilausekkeiden omi- naisuudeksi: juuri niillä puhuja poimii ul- komaailmasta tarkoitteita.
Substantiivilauseke on Vilkunan mu- kaan määräinen eli definiittinen silloin, kun puhuja haluaa kuulijan tunnistavan sen tar- koitteen yhdeksi ja ainoaksi kyseisessä kon- tekstissa. Referenssin on siis oltava niin yksiselitteinen, että tarkoite voidaan pai- kantaa ainutkertaiseksi. Jos siis sanon Äiti- ni kävi eilen. Viittaan sanalla äitini definiit- tisesti, koska tiedän kuulijan tietävänjokai- sella ihmisellä olevan vain yksi äitija tilan- teesta päättelevän (ilmankin omistusliitet- tä), kenen äidistä on puhe. Jos sen sijaan sanoisin Serkkuni kiivi eilen,jäisi Serkkuni- substantiivi useimmissa konteksteissa inde- finiittiseksi ilman lisätarkennetta: onhan ihmisillä yleensä useita serkkuja.
Definiittisyydessä on siis kyse puhujan valinnasta: haluaako hän kuulijan paikan- tavan tarkoitteen ainutkertaiseksi vai ei.
Paikannusohjeena puhuja voi käyttää esi- merkiksi välitöntä tilannetta: käsky Sulje portti portista kuljettaessa ei jätä tulkinnan- varaa,ja sama käsky porttiin kiinnitettynä- kin on yhtä yksiselitteinen. Paikantamisoh- jeena voi olla myös ennalta mainittuusjoko suoraan (Ostin uuden auton. Se on ranska- lainen.) tai implikoidusti (Ostin uuden au- ton. Moottori on Ló-litrainen.) Sekä pro- nominin se että substantiivin nioottori tar- koitteet ovat yınpäristössäänainutkeıtaisik- si tunnistettaviaja ilmaukset siten definiit-
tisiä. Edellä mainitusta serkustakin voin halutessani tehdä määräisen. jos kuulija esimerkiksi on tavannut vain yhden serkku- ni: Se Serkkuni, jonka tapasi! kesäillii, kävi eilen.
Indefiniittisyys on Vilkunan mukaan definiittisyyden puuttumista eikä sen itse- näinen määrittely ole tarpeen. Indefiniitti- senkin substantiivin tarkoite voidaan usein paikantaa, mutta jos paikantaminen ei tee tarkoitteesta ainoaa kontekstissaan, ei pai- kannus ole definiittisyydelle riittävä. Niin- pä sanottaessa Ville näki tien vieresxsii au- tion talon. Hän katsoi sitiãiiiıt ikkunasta.
ovat sekä talon että ikkunasta indefiniitti- siä, vaikka ikkunasta-sanan tarkoite voi- daankin paikantaa jo mainittuun taloon kuuluvaksi. Mutta toisin kuin auton ja moottorin, ei talon ja ikkunan suhde ole yksiyksinen: kun talossa voi olla useita ikkunoita ja kun puhuja ei yksilöi tarkoi- tetta paremmin. ei kuulija voi päätellä. oli- ko kyse talon ainoasta ikkunasta tai _jos ikkunoita oli yleiseen tapaan monta _ mistä niistä Ville kurkisti.
Substantiivilausekkeen definiittisyys ei edellytä sen tarkoitteen faktista olemassa- oloa. Voin siis hyvin sanoa sinulle Olisi ltauskti tavata ensiıniniiineıMaiıi sis ı kiiv-sa nyt ihminen. jos luotan sinun yınmärtàivän tarkoitteeni paitsi definiittiseksi myös hy- poteettiseksi. Jos näin teet. olen saavuttanut tavoitteeni päästä puhumaan tämän mieli- kuvitushenkilön mahdollisista oniinaisuuk- sista ja kokemuksista. Molemmat tiedäm- me, kenestä keskustelemme. vaikka mitään todellista identitioitavaa ei olekaan olemas- sa.
Vilkuna haluaa pitää definiittisyydenja indefiniittisyyden erossa ns. tutusta ja uu- desta tiedosta. Eihän keskusteluun tulevan uuden tarkoitteen tarvitse olla epiimàiäräi- nen eikä definiittisen. tunnistettavaksi ku- vatun kuulijalle tuttu. Jos vaikkapa sanon Ostin eilen Suoı neııKiivalehdeı i.Kannett-
sa oli Esko Ahon kuva. on kansi-sanan tar- koite kyllä keskustelussa ensi kerran esillä mutta silti heti definiittinen: on kyse yksi- selitteisesti yhden tietyn lehden (numeron) yhdestä ainoasta kannesta. Voin myös sanoa Carl Bild! vaati rauhaa Bosvı iaan,jolloin mainitsemastani henkilöstä ei voi erehtyä, mutta toinen asia on, ettei ilınaukseni defi- niittisyys tee häntä kuulijalle yhtään tutum- maksi; tämä voi jopa kysyä, kenestä puhun.
Termien tuttuus tai tunnettuus sijasta Vilku- na ottaakin parempana käyttöön termin tun- nistettavuus. Tämä on nähdäkseni perustel- tua. sillä tunnistettavuus viittaa vahvemmin itse kielenkäyttöön kuin psykologisempia vivahteita mieleen tuovat vanhat termit.
Vilkuna ei kuitenkaan johdonmukaisesti pidä kiinni termien eroista, sillä mielestäni hän puhuu tuttuudesta/tunnettuudesta pai- koin silloinkin, kun tarkoittaa juuri prag- maattisempaa tunnistettavuutta (esim. si- vuilla 52 ja 53).
Oleellista Vilkunan definiittisyys-käsi- tykselle on se. että hän liittyy siihen jo ai- nakin Terho Itkosen (1980) selkeästi hah- ınottelemaan ajatukseen, jonka mukaan definiittisyydessä ei ole tarpeen erottaa notiivista ja kvantitatiivista puolta toisis- taan. Kvantiteetti on tosin Vilkunallakin yhtenä ınerkitysdimensiona aine- ja jouk- kotarkoitteiden määräisyydessä, mutta hän ei nosta sitä yhtä tärkeään asemaan kuin esimerkiksi Larjavaara ( l 988). Jaollisiinkin tarkoitteisiin definiittisesti viitatessaan pu- huja haluaa kuulijan tunnistavan ne ainut- kertaisiksi kokonaisuuksiksi.joiden yhtään alkiota ei saa kontekstissajäädä viittauksen rajaaman tarkoitepaljouden ulkopuolelle.
Definiittinen viittaus kieltää siis ylijääınän.
Jos käsken sinua Lakaise liiekkcı/roskat/
viittaan definiitisti koko tilanteessa tutulla lattialla olevaan hiekkamäärään tai roskien joukkoon. mutta vain siihenja yksinomaan siihen. En käskyllä tarkoita koko talon sii- voamista. Kontekstin ulkopuoliset hiekkaja
b
@
roskat ovat irrelevantteja referenssini defi- niittisyydelle, mutta jos jätät hiukankin hiekkaa tai yhdenkin roskan kyseiselle lat- tialle. et ole täyttänyt tarkoitustani.
Vaikka definiittisyys voidaan siis ym- märtää yhtcnäiseksi ilmiöksi, on se Vilku- nan mukaan luonteeltaan myös suhteellis- ta. Substantiivit eivät siis välttämättä ole binaarisesti joko definiittisiä tai indefiniit- tisiä, vaan vivahteita on käytössä enemmän.
Definiittistä kuvausta käyttäessään puhu- ja haluaa viestiä kuulijalle, että ››minä tie- dän, mikä, ja haluan sinunkin tietävän», indefiniittistä aidossa mielessä ››minä en tiedä, mikä, enkä siis luule sinunkaan tie- tävän» (vrt. Isäsi kävi ovella ja Joku mies kävi ovella). Mutta hän voi myös vihjata, että ››minä kyllä tiedän, mikä, mutta en halua sinun tietävän››, jolloin on kyse jo Tuomikosken havaitsemasta ja ns. semi- notiiviseksi spesiekseksi kutsumasta ta- pausryhmästä ( 1969: 27-28). Vilkunan mu- kaan tämän merkitysvivahteen saa aikaan tarkenne eräs (Eriis mies kävi ovella), ja hän viittaakin tällä kohtaa Tuomikosken havain- toihin.
Definiittisyyden suhteellisuus menee kuitenkin Vilkunan esityksessä syvemmäl- le. Ensiksikin hän monikon nominatiivien definiittisyyttä pohtiessaan esittää, että ne ovat aidosti definiittisiä vain silloin, kun se tarkoitejoukko, johon niillä viitataan, on yksiyksinen jonkin kontekstista tunnistet- tavan tarkoitejoukon kanssa. Ylijäämiä ei siis saajäädä. Niinpä ravintolassa istuessa- ni voin sanoa Tiiä/lä on vstävälliset tarjoi- lijat,ja kuulija ymmärtää minun viittaavan ınääräisesti juuri kyseisen ravintolan tarjoi- lijoihin. Hänellä on siis vertailukohta,johon hän viittaukseni tarkoitejoukon suhteuttaa.
Jos tällaista vertailukohtaa ei kontekstissa ole. viittaa noıninatiivi Vilkunan mukaan joko indefiniitisti tyypilliseen paljouteen kyseistä paljoutta (poikaset lauseessa Kis- saniınesai kolmet poikaset) tai _ mikä tär-
@
keää _ on definiittisyydeltään irrelevant- ti. Tällöin puhujan ja kuulijan tulkinta voi olla erilainen,ja tulkintaa ohjaa vain pyrki- mys tulkita tarkoitteeksi ››maksimaalinen kokonaisuus, jokajoko on olemassa tai on kontekstin antamissa oloissa mahdollinen, realistinenja relevantti» (s. 72). Niinpä sa- noessani Hiiret ovat taas viinie yonäi käy- neet koinerosszı, asetan ehkä vastuuseen kaikki talossa asuvat hiiret, mutta sanoes- sani Roomalaiset lıiivitrivíit Karthcı goiien usko likikään kaikkien roomalaisten osal- listuneen itse tekoon. Vaikka en tässä mene enempiin yksityiskohtiin, on Vilkunan poh- dinta monikon noıninatiivienmerkityksis- tä yleensäkin kovin antoisaa. Samoin vah- vistuu käsitys, että partitiivi on nimen- omaan indefiniittisyyden sija.
Definiittisyydeltään irrelevanttien mo- nikkomuotojen ohella tulee ilmiön suhteel- lisuus ilmi erityisesti puhekielessä. Vilku- na esitteleekin Lauri Carlsonin termin dis- kurssidefiniittisyys, jokajuuri viittaa erään- laiseen määräisyyden neuvoteltavuuteen.
Josjoku kysyy minulta Milloin tyiisi ifalıiiis- tuu ?, voinjoskus olla definiittinen vastauk- sella Helı nikı i ıı sszımutta joskus vasta päi-, vämäärällä 28. ltelınikııııta. Ristiriita syntyy puhujanja kuulijan erilaisista tavoitteistaja odotuksista, joiden välillä molemmat tasa- painoilevat. Kirjan sivut l26-l35, joilla Vilkuna käsittelee definiittisyyttä arkisessa puhekielessä, ovatkin monin tavoin teoksen kiinnostavimpia. olkoonkin, ettäjo aineis- ton luonne tekee käsittelystä epäsystemaat- tista. Lisätutkimusten tarve on tällä kohdin ilmeinen.
SPESIFISYYS jA GENEERISYYS
Substantiivilauseke on Vilkunan mukaan spesifinen silloin, kun puhuja viittaa sillä erityiseen tarkoitteeseen, jonka olemassa- olon hän itse tietää muttajota hän ei välttä-
ınättä esittele kuulijalle definiittisesti. Vaik- ka spesifisyys siis onkin definiittisyyden sukua. se on tästä riippumaton referenssin piirre.
Yleensä definiittinen substantiivi on kyllä spesifinenkin. kuten esiınerkiksijo edellä mainitsemassani lauseessaÄitini käivi eilen sana äitini: tarkoite on paitsi tunnis- tettavissa myös puhujan mukaan epäilemät- tä tietty olemassa oleva henkilö. Samoin kulkevat indefiniittisyys ja epäspesifisyys yhdessä lauseessa Unohdin ostaa lainpun.
koska puhujan mielessä tuskin on mitään erityistä lamppuyksilöä: siis hänen on pu- huttava myös indefiniittisesti. Sen sijaan eräs vstitviiıı i seuraavassa lauseessa in- definiittiseksi, vaikka puhuja viittaa erityi- seen tarkoitteeseen ja on kyllä spesifinen:
Eräs ystäväini kävi eilen. Lauseke ensiın- nıäinenMarsissa kiiyıivtihminen taas viit- taa tunnistettavaan. definiittiseen yksilöön, mutta koska häntä ei ole olemassa. puhujan viittaus on epäspesifinen.
Spesifisyys vaatiikin Vilkunan mukaan tarkoitteen faktista olemassaoloa, joten monet erityyppiset hypoteettisiin asiantiloi- hin viittaavat lauseet suosivat epäspesifisiä substantiivilausekkeita. Vilkuna kutsuu näitä toteutumattomuuskonteksteiksi. Sel- vimpiä niistä on kielto: kun sanon Hallituk- sella ei ole tvöllistiiıiıisohjelınaa. ei ohjel- ma-sanalla ole tietenkään erityistä tarkoitet- ta; yhtä epäspesifinen on myös sana lanıp- pu implisiitin kiellon sisältävässä lausees- sa Unohdin ostaa lanıpuıı. Tyypillisiä toteu- tumattomuuskonteksteja ovat myös mah- dollisiin maailmoihin viittaavat modaaliset lauseyhteydet kuten futuuriset ilmaukset:
jos aion ostaa auton, kun saan lottovoitoıı, on auto tietysti epäspesifinen. eikä Tiinal- lakaan ole vielä hellimisen kohdetta lau- seen Tiina toivoo pikkııveljeämukaan.
Myös ns. kvantifioivat kontekstit luovat epäspesifisyyttä, vaikka niissä voidaankin puhua faktisistaja aikasidoksisista asianti-
@
loista. Epäspesifisyys syntyy siitä. että tar- koitteita on yhtaikaa monta. sillä nämä lau- seyhteydet viittaavat nimensä mukaisesti useisiin samankaltaisiin tapahtumiin tmsziin. Niinpä laivamatkustajan sanoma Joka kerta kun vlitiıiAtlantin, _v.st‹'iv_v.s't_viı1 kapteenin kanssa sisältää epäspesifisen substantiivin kapteeni. Kun kussakin laivas- sa on silti vain yksi kyseinen henkilö. on sana Vilkunan mukaan kuitenkin definiitti- nen. Luonnollisesti kvantifioiva konteksti voi olla hypoteettinenkin: toiveessa kun mi- nusta tulee rikas, ostan joka vuosi uudeii auton on auto-sana sekä epäspesifinen että indefiniittinen.
Kun epäspesifisiä referenssejä esiintyy herkästi hypoteettisiin asiantiloihin viittaa- vissa lauseissa, on spesifisten konteksti usein faktuaalis-aikasidoksinen. Tällöin puhutaan joko menneistä tai nykyisistä reaalimaailman tiloistaja tapahtumista, sel- keimmissä tapauksissa lisäksi konkreetti- sista tarkoitteista, joiden olemassaolo on helppo havaita. Niinpä lauseessa Ville osti eilen vihreiiıi nıaastop_vorän, ınctasto- pvörii kuulijalle kyllä indefiniittiseksi, mutta hän tajuaa puhuttavan yhdestä erityi- sestä esineestä. Faktuaalis-aikasidoksisuus ei toisaalta takaa spesifisyyttä, sillä vaikka- pa sanomalla Ville etsii uutta niaastojiviiriiä puhuja vain kertoo Villen ostopuuhista ja vielä täysin indefiniittisestä ja epäspesifi- sestä pyörästä. Spesifiseksija definiittisek- sikin pyörän saa lausetta modifioimalla:
Ville etsii eilen varastettua pviirääiisa".
Definiittisyyden tavoin Vilkuna pitää myös spesifisyyttä relationaalisena ilmiönä.
Tämä on odotettavaa jo siksi, että itse viit- taamisen eli referenssin rajatkin ovat hämä- rät. Tietääkseni filosofisessa semantiikassa kysytäänjatkuvasti peruskysymystä: mihin ylipäänsä voimme viitata (ks. esim. Ches- terman l99l: l87-l9l). Vasta tästä seuraa kysymys, milloin referentiaaliseksi todettu ilmaus on spesifinen. Ja vasta sitten voinee
D
kysyä, milloin tarkoite on kuulijan ainutker- taiseksi identifioitavissa eli definiittinen.
Kun Vilkunan teos lähtee purkamaan vyyhtiä definiittisyyden joutuu kir- joittaja tuon tuostakin sukeltamaan syvem- mälle, koska referenssin eri puolet ovat monin säikein kiinni toisissaan. Perusoii- gelmaan referentiaalisistaja ei-referentiaa- lisista ilmauksista tekijä tarttuu ehkä liian- kin vähän, sillä sen esilletuonti jo teoksen alussa olisi ollut paikallaan. Tällöin vyyh- tiä olisi voinut ehkä purkaa lukijalle ystä- vällisemmin. Poimin seuraavassa ne muu- tamat referentiaalisuuden rajoista kertovat kohdat, jotka Vilkunan teos on minulle avannut.
Referentiaalisuus loppuu tavallaan sii- hen, missä puhuja tulee ulkomaailmasta _ tarkoitteiden maailmasta _ kielensisäi- seen. merkitysten maailmaan. Kuten tun- nettua, näiden kahden maailman tajan ve- dostajajopa rajan tarpeellisuudesta on se- mantiikassa oltu eri mieltä (ks. esiin. Häk- kinen 1994: 168-169). Tätä tässä ratkaise- inatta hahmottuu keskeiseksi kysymys.
milloin puhuja puhuu tarkoitteesta, milloin kategoriasta. Luonnehtiva predikatiivi on Vilkunan mukaan tyypillisesti ei-referen- tiaalinen (Ville on lääkäri), muttajoskus sa- makin substantiivilauseke voi saada sekä referentiaalisen että ei-referentiaalisen tul- kinnan. Vilkuna esittelee esimerkkinä Keith Donnellanin käsityksen kielen referentiaa- lisesta ja attributiivisesta käytöstä. Kun vaikkapa tulisin murhapaikalle. jossa eräs Smith on surmattu, voin sanoa Sntithiı i ınıırhaaja onınieleiıvikaiıieıi. Tällöin Sniit- hin mı irhctajaon minulle kategoria. jonka ominaisuuksia luonnehdin tietäniíittåi ke- tään tarkoitetta tai epäspesifistä tarkoittei- den ryhmääkään, josta puhuisin. Jos sen sijaan sanon tämän lauseen oikeudenkäyn- nin aikana,jossa tietty henkilö on syytetty- nä, viittaan tähän yksilötarkoitteeseen ja tämän henkilön ominaisuuksiin, vaikka hän
ei olisikaan todellinen Smithin murhaaja.
Murhapaikalla käytän siis lauseketta attri- butiivisesti. oikeudenkäynnin aikana refe- rentiaalisesti.
Olen myös referentiaalinen, jos viittaan mihin tahansa tietyn luokan edustajaan.
Siispä sanoessani Norsu elää hyvin vanhak- si tarkoitan norsulla mitä tahansa kyseiseen kategoriaan kuuluvaa yksilöä. Olen samal- la maksimaalisen epäspesifinen. Tällaisia viittauksia on tapana kutsua geneerisiksi ja ilmiötä geneerisyydeksi. Vilkunan mukaan geneerisyys on yksi referenssityyppi, ja hän katsoo sen epäspesifisyyden alalajiksi.
Geneerisiä substantiivilausekkeita esiintyy hänen mukaansa vain geneeristen eli aika- sidoksettomien predikaattien yhteydessä, koska erityisen aikasidoksisen teon suorit- tajaksi ei voi kuvitella mitenkään yksilöi- mätöntä olentoa.
Arkikielisesti sanottuna geneeriset lau- seet luovat siis yleistyksiä. Näinä Vilkuna jakaa Dahlin tapaan satunnaisiinja noomi- siin. Satunnaiset yleistykset koskevat logii- kan termein yhtä maailmaa, noomiset useita eli yleensä reaalimaailmamme lisäksi ns.
mahdollisia maailmoja. Samakin lause voi saada molemmat tulkinnat. Jos sanon Ystii- väni äiiinestäiiiiit vihreitä, minut voi tulkita satunnaiseen tapaan siten. että kaikki ystä- viksi kutsumani henkilöt kannattavat vih- reää puoluetta, ja noomisesti tämän lisäksi siten. että myös kaikki mahdolliset, tulevat ystäväni toimivat samoin, eli jos aiot ystä- väkseni, sinun on täytettävä tämä kriteeri.
Noomiset yleistykset merkitsevät siis en- nustettavuutta. Sen takia ne ovat usein vi- vahteiltaan myös normatiivisia ohjeita.
Geneerinen substantiivilauseke voi olla sekä yksikössä että monikossa: Koiralla/
koirilla on ıieljä jalkaa. Monikko sallii kuitenkin useampien poikkeusten olemas- saolon ja on muutenkin merkitykseltään avoimeinpi (vit. definiittisyyden yhteydessä sanottuun). Tätä osoittaa Vilkunan Helsin-
gin Sanomista poimima lipsahdus: Suoı na- lainen hankkii vuosittain 4 iniljoonact mies- tenleliteii. Näin hyvin kauppa ei käyne, vaan kirjoittaja on tähdännyt vapaampaan. kol- lektiiviseen merkitykseen. johon päästään monikolla: Suomalaiset hankkivat - -. Yk- siköllinen geneerinen referenssi on myös pidettävä erossa ns. lajireferenssistä. Ero havainnollistuu esimerkeistä Norsu elää livviti vanhaksi ja Norsu elää suurina lau- moina Afrikan savanıieillci,joista ensim- mäisessä on geneerinen. epäspesifinen re- ferenssi, mutta jälkimmäisessä viitataan spesifisesti yhteen tiettyyn eläinlajiinja sen elintapoihin. Tällainen lajireferenssi lienee myös definiittinen, koska se yksilöi tarkoi- telajinsa identiteetin eroon kaikista muista lajeista.
Geneerisyyteen kytkeytyy myös ns.
geneerinen nolla,jossa yleensä henkilötar- koitteinen lauseke jää kokonaan lauseesta pois. Vilkuna kutsuukin näitä tapauksia Hakulisenja Karttusen mukaisesti ››kadon- neen henkilön lauseiksi›> tai lyhenteellä MP-lauseiksi (engl. missing person). Esi- merkiksi lauseessa Jos (x) käv torilla, (x) näkee kaikenlaista xzn asemaan käy genee- risesti kuka tahansa ihminen. Näillä lauseil- la on tunnetusti kuitenkin minä-ja sinäviit- teistä käyttöä. joka on nähty yhtenä todis- teena suomen kielen pyrkimyksestä välttää puhujanja kuulijan persoonaan viittaamis- ta keskustelussa. Vilkuna kyllä noteeraa tämän. mutta katsoo. että erityistä minä tai sinä -tulkintaa ei useinkaan ole tarvis teh- dä, vaikka nolla ei olisikaan ihan geneeri- nen. Myös näiden lauseiden suhde vastaa- vaa pyrkimystä heijastavaksi sanottuun passiivin käyttöön nousee esille. muttajää hajahuomioiden asteelle. Lukijalle tuleekin taas vaikutelma hedelmällisten lisätutki- musten tarpeesta. Otollisimman aineiston tarjonnee arkinen puhekieli. Voi vain ounas- tella. että sillä asteikolla. jonka toisessa päässä ovat täysin spesifiset referenssit ja
toisessa täysin geneeriset, on tilaa monen- laiselle epäspesifisyyden vivahteikkuudel- le.
LOPUKSI
Kun Vilkuna tarkastelee sellaisia semantti- sia distinktioita, joilla ei suomen kielessä ole rakenteellisia ilmaisimia. hän liikkuu konkreettisista esimerkeistään huolimatta koko ajan hyvin abstraktisessa inaailmas- sa. Olisinkin toivonut. että tekijä olisi sel- keälläjäsentelylläja kielenkäytöllä pysty- nyt helpottamaan lukijan tietä läpi tämän väistämättä tiheän asioiden viidakon. Vali- tettavasti Vilkunan teos kuitenkin ras- kaslukuiseksijajopa vaikeatajuiseksi aina- kin sellaiselle. jolla ei ole vankkoja pohja- tietoja käsitellyistä kysymyksistä. Tämä on harmi siinäkin mielessä. että tekijä toivoo johdannossa työtään yleisesitykseksi refe- renssiin kytkeytyvistä ongelmista. Asiaa kirjassa on tähän tarkoitukseen ehkä liikaa- kin, mutta tekstin raskaslukuisuus karkot- tanee osan kiinnostuneista.
Toki Vilkunan teos on tervetullutja an- siokas lisä suomenkieliseen seınanttiseen kirjallisuuteen. Se on raskas. mutta kiehto- vakin. Suuresti arvostan sitä, että tekijä on siirtänyt definiittisyyden tarkastelun ilmiön luonteelle luonnolliseen pragmaattiseen suuntaan. Tämä näkyy läpi teoksen ja en- nen kaikkea siitä. että kohteina ovat teksti- lauseet systeemilauseiden asemesta. Myös Vilkunan varovainen spesies-termin syrjäy- tys suomen kielestä saattaa olla paikallaan, sillä ainakin heti kirjan luettuani olen altis yhtymään kirjoittajan näkemykseen, että
››kysymystä `Ilmaiseeko suomen kieli spe- siestäja iiiiten'?` ei mielestäni tulisi pitää- kään niin tärkeänä kuin kysymyksiä erilais- ten suomen muotojen ja sanojen ilmaise- mista semanttisista distinktioista›› (s. 177).
Seuraava askel olisi tutkia näitä referenssin.
spesifisyyden ja definiittisyyden toistensa
@
D
kanssa risteytyviä uomia puhekielestä. Toi- von mukaan Maria Vilkuna voi tarttua asiaanj
KAljA KUIRI
Polvikatu 2 B 8, 33100 Tainpere LÄHTEET
CHESTERMAN, ANDREW 1991: On definite- ness. A study with special reference to English and Finnish. Cambridge University Press, Cambridge.
HAKUUNEN, AULi - KARLssoN, FRED - Vit- KUNA, MARiA 1980: Suomen tekstilau- seiden piirteitä: kvantitatiivinen tut-
kimus. Helsingin yliopiston yleisen kielitieteen laitoksen julkaisuja 6.
Helsinki. (Ns. HKV-korpus on täniän työn korpus.)
HÄKKiNEN, Kaisa 1994: Kielitieteen perus- teet. Tietolipas 133. Suomalaisen Kir- jallisuuden Seura, Helsinki.
lrkciisifiiv. TERiio 1980: Spesies suomessaja gerinaanisissa kielissä. - Virittäjä 84 s. 27-38.
LARiAvAARA. MArri 1988: Suomen kvanti- tatiivinen spesies. - Virittäjä 92 s.
469-503.
Tuomikoski, R. 1969: Asemoisilmaustem- me luokittelusta. Suomi 1 14:4. Suo- nialaisen Kirjallisuuden Seura. Hel- sinki.
KIELIOPIN SYNTY
joan Bybee, Revere Perkins jaWilliam Pagliuca The evolution ofgramrnar. Tense. as- pect and modality in the languages of the worlclThe University of Chicago Press. Chicago &
London 1994. ><><ll + 398 s. ISBN 0-226-08665-8.
ämä kirja käsittelee kielten typolo- T giaa, tarkemmin sanottuna kieliopil- listen kategorioitten alkuperää, syntyäja ke- hitystä. The evolution of`grtiiiiiiiaı'on itse asiassa loppuraportti vuosikymmenen kes- täneestä tutkimushankkeesta. GRAM- CATS-projektissa kartoitettiin kaikki ver- bin morfologiset kategoriat (minkä ansios- ta voidaan tehdä eräitä yleisempiäkin pää- telmiä. mm. kielen morfologisen tyypinja eräiden kieliopillistumiseen liittyvien me- kanismien suhteista). Kirjassa keskitytään kuitenkin tempuksen, aspektin ja modaali- suuden (TAM) ilmaisukeinoihin.
Kirjan takakannen kertoman mukaan Joan Bybee, Revere Perkinsja William Pag-
VlRlTTÄlÄ 4/1995
liuca esittävät kieliopin kehityksestä uuden teoriaiıjoka mullistaa generatiivisen kieli- opin selitysmallit. Tekijöiden mukaan kie- liopillisten kategorioiden merkityssisältö kehittyy vähitellenja prosessi on hämmäs- tyttävän samankaltainen eri kielissä. ››Evo- luutio» on avainsana tekijöiden typologis- ta ideologiaa arvioitaessa: se esiintyy pait- si tämän kirjan otsikossa, myös sekä Per- kinsin ( 1980) että Pagliucan ( 1982) väitös- kirjojen nimissä.
Tempus- ja aspektirintamalla Bybeen ja kumppaneiden kirja vertautuu merkittävyy- dessä Coiiirien perusteoksiin (1976. 1985).
Pääasialliset hypoteesinsa Bybee muotoili
