Tieteellinen elämä näkymä

259

T I E T E E L L I N E N E L Ä M Ä

JÜRGEN HABERMAS täytti vii- me kesäkuun 16. päivänä 70 vuotta. Saksassa useat laatu- lehdet huomioivat Haberma- sin syntymäpäivän näyttäväs- ti. Die Zeitissa Habermasin seuraaja Axel Honneth Frank- furtin laitokselta (sen 75-vuo- tispäiviä puolestaan juhlittiin syyskuussa) julkaisi Haber- masista laajan “aatebiografian”

(Ideenbiographie) otsikolla

“Unser Kritiker”. Honneth kiin- nittää huomiota muun muas- sa siihen, kuinka Habermas – joka on “epäilyksettä yksi nykyajan merkittävimpiä filo- sofeja ja yhteiskuntateoreetik- koja” – on radikalisoitunut 1980-luvulta lähtien. Süddeut- sche Zeitung pani vielä Zeitia paremmaksi. SZ julkaisi sekä vanhan, yli 90-vuotiaan nesto- rin Hans-Georg Gadamerin ar- tikkelin “Die Meister der Kom- munikation” että itsensä Pier- re Bourdieun artikkelin “Vive le Streit!”. Bourdieu ilmaisee kirjoituksessaan kunnioituk- sensa ja ihailunsa Jürgen Ha- bermasille ja tämän tuotan- nolle. Hieman ulkokohtaisesti Bourdieu (69 v.) löytää heille molemmille yhteisiä historial- lisia ja filosofisia leikkaus- kohtia, vaikkeivät he ole teks- teissään juuri toisiinsa viittail- leetkaan. Habermasia alettiin kääntää ranskaksi verraten myöhään, vasta 1970-luvun lopulla, mutta Bourdieu ker- too tutustuneensa Habermasin ajatteluun – teokseen Der Strukturwandel der Öffentlich- keit (1962) – niinkin varhain kuin jo vuonna 1963. Bourdieu löytää myös yhtymäkohtia heidän viimeaikaisista kriitti- sistä kannanotoistaan euroop- palaisen hyvinvointivaltion puolesta. Saammekohan ensi vuonna lukea Habermasilta vastaavanlaisen tekstin “Hom-

mage à Pierre Bourdieu”, kun Bourdieu täyttää 70 vuotta?

PETER SLOTERDIJK, joka tun- netaan Suomessakin hienosta kaksiosaisesta teoksestaan Kritik der zynischen Vernunft (Suhrkamp, 1983), on aikaan- saanut melkoisen myrskyn saksalaisessa julkisuudessa (mm. FAZ, Der Spiegel ja Die Zeit). Karlsruhelainen filoso- fian ja estetiikan professori Sloterdijk piti kesällä baijeri- laisessa Elmaun linnassa “fa- sistsoidiksi” väitetyn esitelmän

“Regeln für den Menschen- park – ein Antwortbrief über den Humanismus” – yleisölle, joka koostui pääasiassa juuta- laisista filosofeista ja teologeis- ta. Isoon julkisuuteen juttu tuli, kun siitä lähti kiertämään hu- humylly ja jostain saatu epä- tarkka referaatti, joiden poh- jalta kirjoitettuja juttuja ilmes- tyi syyskuun alussa sekä Spie- gelissä että Zeitissa. Sloter- dijkin tulkittiin kannattavan

“biotekniikkaan” perustuvaa

“biopoliittista” ja elitististä ro- dunjalostusoppia, “Zarathust- ra-projektia” – mikä Saksassa jos missä on arka aihe. Epäi- lyksiä ei vähentänyt liioin se, että Sloterdijk omisti puheen- sa Martin Heideggerin kirjoi- tukselle “Brief über den Hu- manismus” (jonka suomennos muuten on ilmestymässä Tut- kijaliiton Paradeigma-sarjassa tänä syksynä). Huhumylly sai Sloterdijkin tarttumaan kynään ja lähettämään Zeitiin tyylilli- sesti loistokkaat mutta äkäiset kirjeet yhtäältä Thomas Ass- heuerille (joka oli kirjoittanut Sloterdijkista Zeitiin), toisaalta Jürgen Habermasille, jonka Sloterdijk katsoi – aiheesta tai aiheetta – olevan koko huhu- kampanjan takana, muun muassa siksi että Assheuer oli

Habermasin vanha oppilas.

Saksassa on siis käynnissä jäl- leen kiista, Streit, jonka lop- putuloksesta ei tosin vielä ole tietoa. Sitä odotellessa lukija voi tutustua Sloterdijkin esitel- mään, jonka hän on sittemmin julkistanut johtamansa Institut für Kulturphilosophie und Medientheorie der Akademie der Bildenden Künste (Wien) -laitoksen www-sivuilla (rightleft.net/html/elmau.html).

Tekstin on määrä ilmestyä vie- lä tämän vuoden puolella Mar- tin Heideggeria käsittelevässä antologiassa (Suhrkamp).

SUOMALAISET suurkustanta- mot eivät ole viime vuosina – tai vuosikymmeninä?! – juuri- kaan vaivautuneet julkaise- maan yhteiskuntatieteellistä käännöskirjallisuutta. Tämä sivistys- ja kulttuuritehtävä on jäänyt tyystin pienkustantamo- jen kontolle, mutta hyvin ne ovat sen hoitaneetkin, kenties paremmin kuin koskaan koko suomalaisen kirjallisuuden his- toriassa. Niinpä oli yllättävää nähdä Otavan syksyn uutuuk- sissa peräti kaksi Pierre Bour- dieun kirjan suomennosta.

Otava julkaisi Bourdieulta hä- nen sangen tuoreet ja Ranskas- sa bestsellereiksi yltäneet pam- flettinsa Televisiosta ja Vasta- tulet: Ohjeita uusliberalismin vastaiseen taisteluun; mo- lemmat Tiina Arppen taitavi- na käännöksinä. Kirjasten ot- sikot jo kertovat hyvin niiden sisällöstä: Televisiosta on len- nokasta bourdieuläistä media- kritiikkiä; Vastatulet puoles- taan poliittista Bourdieutä, pu- heita ja pieniä poleemisia ar- tikkeleita, mutteivät kumpi- kaan mitenkään Bourdieutä parhaimmillaan. Toisaalta on ehkä hyvä ja virkistävääkin saada suomeksi näyte polee-

261

misesta tyylistä ranskalaiseen tapaan. Lukekaa vaikkapa Bourdieun lyhyt Philippe Sol- lers -ryttäys, “Sollers sellaise- naan” Vastatulista (Suomessa siitä nousisi varmaankin kun- nianloukkaussyyte!). Molem- piin Bourdieun teoksiin sisäl- tyy lisäksi Niilo Kaupin joh- danto. Outoa kyllä sama Kau- pin juttu on julkaistu johdan- tona kummassakin kirjassa.

Pikemminkin olisi ollut paikal- laan julkaista eri kirjoissa hie- man erilaiset, kirjojen sisältöön suhteutetut johdannot. Vaikka Kaupin johdanto onkin valai- seva ja sympaattinen, tuplasti samaa Kauppia on jo hieman liikaa. Siitä voisi jo valittaa kuluttaja-asiamiehelle Suo- messa, vallankin kun hintaa uusilla Bourdieuillä on peräti 120 mk (alkuperäiset ranska- laiset kirjaset maksavat vain vaivaiset 30 frangia kappale).

LJUBLJANAN SILMÄNKÄÄN- TÄJÄ Slavoj Žižek kirjoittaa London Review of Booksissa (18. maaliskuuta 1999) post- modernista yliminästä. Essee on hänen uusimman kirjansa The Ticklish Subject (Verso 1999) teemojen rautaisannos.

Žižek pohtii lacanilaisesta psy- koanalyysistä ammentavan kulttuurianalyysin näkökul- masta, miten nykyään, salli- vuuden ja valinnanvapauden aikana totalitarismi nousee uudestaan ja on vetovoimai- nen. Pääpointti on yksinker- tainen: ehdoton autoritaarisen johtajan valtaan alistuminen vapauttaa postmodernin ihmi- sen “refleksiivisten” valintojen pakosta ja sallii ihmisten teh- dä, mitä mielivät ja haluavat.

Kirjoitus on asiaa tietysti psykoanalyyttisen kulttuurikri- tiikin harrastajille ja “refleksii- visestä modernisaatiosta” kiin-

nostuneille. Muut lukijat voi- vat hauskuuttaa itseään Žiže- kille leimallisilla häpeämättö- millä rinnastuksilla ja pienten huomioiden ilotulituksella.

Žižekin mukaan modernin, kantilaisen moraaliperiaatteen

“Voit, koska sinun täytyy” nu- rinkääntyminen tihentyy Viag- rassa, joka julistaa “Sinun täy- tyy, koska kykenet”. Edelleen:

liberaalit, “jälkipoliittiset” ih- misoikeudet merkitsevät jokai- sen kymmenen käskyn rikko- mista; esimerkiksi oikeus yk- sityisyyteen on huorinteke- misen sallimista, ilmaisun ja lehdistön vapaus valehtelun sallimista, uskonnonvapaus taas sallii muiden jumalien palvelemisen. Žižek myös kommentoi herkullisesti yhtä hyvin liberaalia, poliittisesti korrektia rasisimia, joka nyky- ään kohdistuu Balkanin kan- soihin, kuin psykoanalyysin kohtaloa refleksiivisessä mo- dernissa, jolloin enää ei ole vain kleinilaisia, annafreudilai- sia, kohutilaisia ynnä muita tul- kintoja vaan myös kleinilaisia, annafreudilaisia, kohutilaisia ynnä muita oireita, so. sellai- sia joita ei ole olemassa vailla viittausta tiettyyn psykoanalyy- sin haaraan.

Kenties hersyvin Žižekin heitoista koskee Bill Gatesin imagoa: “Gates ei ole partiar- kaalinen Isä Herra, ei edes korporatiivinen Iso Veli, joka johtaa joustamatonta byro- kraattista valtakuntaa sihteeri- ja apulaiskaartin ympöimänä saavuttamattomassa ylimmäs- sä kerroksessa. Sen sijaan hän on Pikkuveli, ja hänen tavaton tavallisuutensa ilmentää niin kammottavaa (unheimlich) hirviömäisyyttä, ettei se voi enää ottaa tavallista julkista muotoaan. Valokuvissa ja piir- roksissa hän näyttää samalta

kuin kuka tahansa, mutta hä- nen kiero hymynsä osoittaa piilevää pahaa, jota on mah- doton esittää. [...] Bill Gatesis- sa, Pikkuveljessä, tavallinen ruma kaveri käy yksiin elä- mämme totaalista hallintaa ta- voittelevan hullun neron hah- mon kanssa. Varhaisissa James Bond -elokuvissa paha nero oli eriskummallinen hahmo, joka oli puettu joko ylellisesti tai maolaisen komissaarin har- maaseen univormuun. Gatesin kohdalla naurettavia naamiai- sia ei enää tarvita: pahaksi neroksi paljastuu naapurin poika.”

HANNU SIVENIUS täytti heinä- kuussa 50 vuotta. Legendaa- risen filosofian tuntiopettajan kunniaksi julkaistiin syntymä- päiville juhlakirja. Kirjan nimi on Totuuden raivo ja sen ovat Loki-kirjoille toimittaneet Niko Aula, Ari Hirvonen ja Sami Santanen.

Sadan kappaleen numeroi- tuna painoksena ilmestynyt ja kanneltaan (Niko Aula) huip- putyylikäs kirja on myös sisäl- löltään intiimi. Ystävät, suku- laiset ja oppilaat kirjoittavat muisteloita, runoilevat ja eräät naiset lähettävät valokuviakin Hannusta. Filosofointiakin löy- tyy mutta sekin on intiimiä tai helläkätistä. Helmiä ovat Han- nun kunniaksi tehdyt Hölder- lin-käännökset: “Niin kuin py- häpäivänä...” (Miika Luoto) ja

“Esipuhe Hyperioniin” (Jussi Kotkavirta). Tähän ylevään kontrastoituu oudosti kirjan osastojen väliotsikointi, mikä tulee Villin lännen lukemistois- ta. Suku paljastaa kirjassa Han- nun länkkärien ystäväksi nuo- ruudessaan.

Hannun oppilailta piirtyy kuva Hannusta suurena filo- sofian lukijana, jonka oppi-

262

neisuuden ja viisauden luo nämä oppilaat janoavat ja joka sitten myös “jättää jäljen arvos- telukykyyn”. Mimeettisen kou- lun filosofi Susanna Lindberg tiivistää tämän: “[...] kerran toisensa jälkeen jäljittelen Han- nu Siveniusta pitämällä samois- ta kirjoista kuin hänkin”.

Kun näitä nuorempia oppi- laita lukee, tulee mieleen kaa- mea ajatus, että viime vuosien filosofia-buumin takana onkin Hannu Sivenius. Hän onkin se haamu tai Dasein ohne Prä- senz, joka on vietellyt nuorison parhaimmistoa filosofian yli- opisto-opintojen pariin. Ehkä Saarinen ja Niiniluoto ovat olleet tässä vain Hannun sii- vellä??

OULUN YLIOPISTON aate- ja oppihistorian professori, filo- sofian kandidaatti Juha Man- ninen (53 v.) väitteli tohtorik- si omalla oppialallaan 17.9.

1999. Moni lukijamme var- maan ihmettelee, miksi tunnet- tu professori ja lehdessämme- kin arvostettu kirjoittaja väit- telee. Onko todella niin että Weltgeistiksi eräissä piireissä kutsutun Mannisenkin on väiteltävä päästäkseen oppi- neiden tasavaltaan? Onko Weltgeistin väiteltyä historiakin loppunut?

Ei syytä huoleen! Profes- sori Manninen selostaa itse väittelynsä perusteet. Julkai- semme seuraavassa otteen hänen lectio precursoriansa

lyhennelmästä:

“Yliopiston professoreilta vaaditaan oikeutetusti sitä ja vain sitä, että he ovat eteviä tutkijoita. Koska kuitenkin vanhat oppineisuuteen liitty- vät asiat herättävät erityisesti alani tutkijoiden mielenkiin- toa, asia tuli vuosia sitten pu- heeksi yhteispohjoismaisen aate- ja oppihistorioitsijoiden konferenssin illanistujaisissa.

Mielessäni professori Heikki Wariksen kunnioitettava työ väitöskirjojen ohjaajana ja hänelle omistettu juhlakirja

‘Heikki Waris ja 25 tohtoria’

lupasin silloin kahdelle kolle- galleni, Anto Leikolalle ja Maija Kalliselle, että kun olen saat- tanut satamaan aate- ja oppi- historiassa yhtä monta väitös- kirjaa kuin Heikki Waris, niin väittelen itse ja sitten laitan lapun luukulle.

Yllätyksekseni havaitsin myöhemmin erään bibliogra- fisen selvityksen yhteydessä, että olin muistanut Heikki Wariksen juhlakirjan nimen väärin. Se olikin Heikki Waris ja 15 tohtoria. Sen määränhän olimme aate- ja oppihistoriassa jo ylittäneet. Mitä tehdä?

Siihen vedoten, että en ole vielä lähellä Wariksen juhlakir- jaikää, en katso voivani pitää lupauksen jälkimmäistä osaa, lapun panemista luukulle. Sen sijaan oman väittelemisen osal- ta lupaus täytyy epäilemättä pitää. Sillehän ei voi olla es- tettä. Sellaista tarkoitusta var-

ten professorin tarvitsee vain ottaa käteensä tuorein kirjan- sa tai muu joukko julkaisujaan.

Sitten voidaan katsoa täyttävät- kö ne sen ehdon, joka tiede- kunnan määräyksissä väitös- kirjalle asetetaan eli ovatko ne korkeatasoista tieteellistä tut- kimusta.

Mielestäni professorikun- nan tutkimustyön laadun val- vontaan, sen laadun ja määrän säilymiseen kiinnitetään aivan liian vähän huomiota. Tutki- mus on professorin tärkein tehtävä, koko yliopistolaitok- sen erottava tuntomerkki, josta yliopistot saavat olemassaolon oikeutuksensa. Opetus on tut- kimuksen seurannainen, mis- tä jo Snellman selvin sanoin huomautti.

Voidakseni esittää tämän kritiikin minun on tietysti oltava valmis altistamaan oma tutkimukseni laaduntarkkai- luun.

Toinen lisämotiivi liittyy sii- hen hyvin tunnettuun korre- laatioon, että ei-väitelleiden professoreiden ohjauksessa valmistuu väitöskirjoja monesti vähän. Mutta jos minä Oulun yliopiston humanistisen tiede- kunnan virkaiältäni vanhimpa- na professorina katson mah- dolliseksi altistaa itseni tähän nuorisolle tarkoitettuun initi- aatioriittiin, pitäisi siihen mie- lestäni pystyä kenen hyvänsä muunkin vastaavantyyppises- sä virassa olevan”...