MAAHANMUUTTAJA MEDIASSA: KONSTRUKTIONISTINEN ANALYYSI SANOMALEHTIEN SUPIKOIRAKIRJOITUSTEN
KEHYKSISTÄ 1956–2015
Ville Malila Pro gradu -tutkielma Sosiologia Itä-Suomen yliopisto Yhteiskuntatieteiden laitos Lokakuu 2019
Tekijä
MALILA VILLE Työn nimi
Maahanmuuttaja mediassa: Konstruktionistinen analyysi sanomalehtien supikoirakirjoitusten ke- hyksistä 1956–2015
Oppiaine
Sosiologia Työn laji
Pro gradu -tutkielma Tutkielman ohjaajat
Castrén Anna-Maija Päivämäärä
Lokakuu 2019
Sivumäärä
106 + 2 liitettä (9 sivua) Tiivistelmä
Tarkastelen tässä pro gradu -tutkielmassa, miten Suomeen 1900-luvun puolivälissä levinnyttä supi- koiraa on määritelty sanomalehdissä. Neuvostoliiton sisäisten lajisiirtojen seurauksena Eurooppaan levinnyt supikoira on viimeaikaisen vieraslajikeskustelun tunnetuksi tekemä ja tuomitsema nisäkäs.
Se kyseenalaistaa monia luontoa koskevia kulttuurisia käsityksiä, joita aikaisemmat ongelmaeläin- puheen analyysit ovat nostaneet esiin.
Analysoin sanomalehtien supikoirakirjoituksia soveltamalla Goffmanin kehysanalyysiä konstrukti- onistisesti. Ymmärrän kehykset sanomalehtien supikoirakuvauksia organisoivina määritelminä, jotka tekevät selkoa siitä, millainen olento supikoira on ja miten ihmisen tulee siihen suhtautua. Mää- ritellessään supikoiraa sanomalehdet osallistuvat sitä koskevien käsitysten muotoiluun ja ylläpitoon eli supikoiran sosiaaliseen konstruointiin.
Erittelen Etelä-Suomen Sanomissa, Länsi-Savossa ja Maaseudun Tulevaisuudessa vuosina 1956–
2015 julkaistujen supikoirakirjoitusten kehyksiä käyttämällä tätä tutkielmaa varten kehitettyä ana- lyysimetodia. Tämän analyysin perusteella esitän, että sanomalehdet kirjoittavat supikoirasta vii- dessä erilaisessa kehyksessä, jotka nimeän konfliktin, katselun, hyväksikäytön, urheiluharrastuksen ja kummastelun kehyksiksi. Analysoin myös kehysten merkitysmaailmoja tuottavaa puhetta uus- strukturalistisen ja diskurssiteoreettisen käsitteistön avulla tuoden ilmi muun muassa niitä kulttuuri- sia erotteluja, joilla konfliktin kehyksen ongelmaeläin rakennetaan.
Teen päivätyistä supikoirajutuista myös määrällistä sisällön analyysiä, jossa lasken juttuja hallitse- vien kehysten frekvenssit kymmenvuotiskausittain ja hahmotan mediakulttuuristen kehystämisen ta- pojen ajallisia muutoksia ristiintaulukoinnin avulla. Tulosten perusteella konfliktin kehys on selke- ästi yleisin tarkastelutapa siitä lähtien, kun supikoirasta ei enää kirjoiteta kummastelun kehyksen outoutena. Ongelmatulkinta on hallinnut sanomalehtien supikoirakirjoituksia jo 1970-luvulta lähtien, vaikka julkinen vieraslajihuoli nousi vasta myöhemmin. Mediakulttuurisessa kehystämisessä ei ta- pahdu merkittäviä muutoksia muiden kehysten pysyessä marginaalissa
Asiasanat
Supikoira, sanomalehti, sosiologia, konstruktionismi, kehysanalyysi, kulttuuri, uusstrukturalismi Säilytyspaikka
Itä-Suomen Yliopisto Muita tietoja
Ei
Author
MALILA VILLE Title
Immigrating Animals in Media: A Constructionist Look at Frames of Newspaper Raccoon Dog Stories 1956–2015
Academic subject
Sociology Type of Thesis
Master’s Thesis Supervisors
Castrén Anna-Maija Date
October 2019
Pages
106 + 2 appendices (9 pages) Abstract
In this thesis I examine Finnish newspapers’ role in social construction of raccoon dog that spread to Finland in mid-20th century as a result of intra-Soviet relocations. Raccoon dog has been a hot topic of recent discussion about alien species and it has been defined an invasive animal. It thus does not seem to fit in our cultural conceptions of nature that previous studies have shed light on.
I use Goffman’s frame analysis to look at how newspapers have defined human-raccoon dog rela- tionship over the years. I apply the concept of frame inside constructionist and neostructuralist frame- work and understand frames as definitions of situations that organize newspapers’ raccoon dog nar- rations. Frames offer accountings of what is it that is going on this narration, what kind of animal raccoon dog is and how humans should relate to it. By framing raccoon dog newspapers take part in its social construction and shape our understandings of it.
By using a specialist and novel frame analytic methodology I distinguish five frames from raccoon dog stories that are published in Etelä-Suomen Sanomat, Länsi-Savo and Maaseudun Tulevaisuus between 1956 and 2015. The frames of conflict, watching, exploiting, sporting and wondering are created by different linguistic and cultural choices. This speech is also studied from discourse theo- retic and neostructuralist perspective that are able to point out discourses and cultural distinctions used in framing of raccoon dog.
Dated newspaper stories make timely comparisons possible and this analysis is conducted by count- ing frequencies of raccoon dog writings’ primary frames periodically. I use crosstabulations to illus- trate the changes in ways of framing between every ten-year period. This analysis shows that the frame of conflict has dominated newspaper writing since raccoon dog established its population in Finland. Problem animal construction of raccoon dog has prevailed in newspaper coverage of this non-human animal from 1970s onwards in spite of the concept of invasive alien species did not emerge in public discourse until 1990s. No significant changes are spotted in media cultural framing because other frames have stayed in margin since raccoon dog became common in Finland.
Keywords
Raccoon dog, Newspaper, Sociology, Constructionism, Frame Analysis, Culture, Neostructuralism Archive Location
University of Eastern Finland Library Additional Information
N/A
1 JOHDANTO... 1
1.1 Aikaisempi tutkimus... 4
1.2 Tutkimusasetelma... 6
2 TUTKIELMAN TEOREETTISET LÄHTÖKOHDAT... 9
2.1 Kehysteoreettinen käsitteistö... 11
2.2 Mediatekstien kehykset... 13
2.3 Kehystämisen kulttuuriset välineet... 16
3 AINEISTO JA SEN KERUU... 21
3.1 Sanomalehdistä aineistona... 21
3.2 Aineiston rajaaminen... 23
3.3 Aineiston sanomalehdet... 25
3.4 Aineiston keräys... 26
4 ANALYYSIN TOTEUTUS JA TULKINNAN KULKU... 28
4.1 Kehysanalyysi tutkimusasetelmassani... 29
4.2 Analyysiprosessi ja kehysten erottaminen... 29
4.3 Juttukohtaiset kehykset... 36
5 KONFLIKTIN KEHYS: UHKAAVA ONGELMAELÄIN JA SEN HALLINTA... 39
5.1 Konfliktin kehyksen erityispiirteet... 40
5.2 Konfliktin kehyksen merkitysmaailman rakentamisesta... 45
5.2.1 Hyödylliset ja haitalliset eläimet... 46
5.2.2 Demoninen supikoira: vaaralliset ja vaarattomat eläimet... 48
5.2.3 Supikoira kulttuurista järjestystä kyseenalaistavana tuholaisena... 50
6 MUUT KEHYKSET JA KEHYSTEN VÄLISET VALTASUHTEET... 55
6.1 Katselun kehys... 55
6.1.1 Katselun kehyksen erityispiirteet... 57
6.1.2 Katselun kehyksen ihminen... 59
6.2 Hyväksikäytön kehys... 60
6.2.1 Hyväksikäytön kehyksen erityispiirteet... 61
6.2.2 Hyväksikäytön kehyksen ihminen... 62
6.3.1 Urheiluharrastuksen kehyksen erityispiirteet... 65
6.3.2 Urheiluharrastuksen kehyksen ihminen... 67
6.4 Kummastelun kehys... 68
6.4.1 Kummastelun kehyksen erityispiirteet... 69
6.4.2 Kummastelun kehyksen supikoira... 70
6.4.3 Kummastelun kehyksen ihminen... 71
6.5 Kehysten väliset valtasuhteet eri aikoina... 73
7 YHTEENVETOA, KESKUSTELUA, POHDINTAA JA JOHTOPÄÄTÖKSET... 75
7.1 Yhteenvetoa... 76
7.2 Keskustelua, pohdintaa ja suuntaviivoja jatkotutkimukselle... 78
7.2.1 Määrällisestä analyysistä ja kulttuurisista muutoksista... 80
7.2.2 Eläimiin ja luontoon kytkeytyneistä kansallisaatteista... 81
7.2.3 Kulttuurin tuholaisista ja demoneista: moderneja ongelmia?... 82
7.2.4 Ongelmakonstruktiot ideologisena kommunikaationa?... 83
7.2.5 Tulosten siirrettävyydestä... 85
7.2.6 Teoreettis-metodologiset pohdinnat... 87
7.2.7 Tutkijan positio(i)stani... 89
7.3 Johtopäätökset... 90
LÄHTEET... 92
LIITTEET LIITE 1. Aineiston rajaamisesta LIITE 2. Aineiston sanomalehtijutut TAULUKOT JA KUVIOT TAULUKKO 1. Aineiston sanomalehtien supikoiramaininnat kymmenvuotiskausittain... 26
TAULUKKO 2. Aineiston juttujen julkaisijat ja julkaisuajankohdat... 27
TAULUKKO 3. Yhteenveto kehysanalyysin tuloksista... 36
TAULUKKO 4. Utilitaristisen haittaeläimen konstruktiot konfliktin kehyksissä... 48
TAULUKKO 5. Demonikonstruktiot konfliktin kehyksissä... 50
TAULUKKO 6. Tuholaiskonstruktiot konfliktin kehyksissä... 54
TAULUKKO 7: Primaarikehysten absoluuttiset ja suhteelliset frekvenssit tarkastelukausittain... 73
KUVIO 2. Sanomalehtijuttujen sekundäärikehykset kymmenvuotiskausittain... 38 KUVIO 3. Ongelmaeläimyyden kulttuuriset rakenteet konfliktin kehyksessä... 52
1 JOHDANTO
Ei-niin-hirveästi akateemista pääomaa kerryttänyt isäni ei ollut uskoa, kun kerroin graduni käsittele- vän supikoiria. Hän päätti varmistaa asian yhtä lailla yhteiskuntatutkimusta tuntemattomalta veljel- täni, joka vastasi – yhtä lailla tutkimusaihettani epäilevänä – että olin puhunut palturia. Yhteiskunta- tieteellinen eläintutkimus on joskus herättänyt samanlaisia epäilyjä sosiologienkin joukossa (ks. esim.
Kruse 2002, 375–377).
Ihmiselämät ovat kuitenkin kietoutuneet lukemattomilla tavoilla yhteen muiden eläinten elämien kanssa, vaikka yhteydet ovat jääneet vaille huomiota ja tunnustusta niin arkielämässä kuin sosiologi- sissa keskusteluissa (Hobson-West 2007, 24; Kruse 2002, 375–377; Myers 2003; Peggs 2012,1–2;
Tovey 2003, 197; Tuomivaara 2010, 116). Ainakin jälkimmäisten osalta tilanne on muuttumassa, sillä yhteiskuntatieteellinen kiinnostus toislajisiin kytköksiimme on kasvanut viimeisinä vuosikym- meninä. Emme siis ole enää ainoa laji sosiologeille, kuten Myers (2003) julistaa eläinten asemaa yhteiskunnassa ja sosiologiassa tarkastelevan artikkelinsa otsikossa. Hän (emt.) kehottaakin sosiolo- geja jättämään taakseen George Herbert Meadin (1863–1931) ajatukset, joiden mukaan eläimet eivät kuulu yhteiskuntatieteellisiin tarkasteluihin.
On toisaalta ymmärrettävää, ettei ihmisten ja muiden eläinten välisen kanssakäymisen laajuus tule huomioiduksi. Yhteiskunnan modernisoituessa toislajiset eläimet koskettavat konkreettisesti yhä pie- nempää osaa väestöstä, joka toisaalta hyväksikäyttää taloudellisesti yhä suuremmat määrät eläimiä (Franklin 1999; Tuomivaara 2010, 115). Työnjaoltaan eriytyneessä, kaupungistuneessa ja alituisessa refleksiivisessä myllerryksessä muuntuvassa nyky-yhteiskunnassa ihmisten ja eläinten suhteet saavat varsin erilaisia muotoja kuin vaikkapa 1900-luvun alussa (Franklin 1999, 3, 34–61). Modernisoitu- miseen liittyvät, ja esimerkiksi lemmikkikulttuurin kehittymisessä näkyvät, eläinsuhteiden muutokset ovat yhdessä eläinkysymysten politisoitumisen kanssa nostaneet ihmis-eläinsuhteet yhteiskuntatie- teellisiin keskusteluihin. (Emt., 1, 84; Tuomivaara 2010, 115). Tutkielmani on muun muassa ympä- ristösosiologiasta ja strukturalistisesta perinteestä ammentava puheenvuoro ihmis-eläinsuhteita kos- kevaan sosiologiseen keskusteluun.
Tutkielma auttaa ymmärtämään suomalaisten suhdetta heidän varauksella vastaanottamaan metsien tulokkaaseen lähtemällä konstruktionistisesti liikkeelle siitä, että supikoiraa koskevat käsitykset ovat yhteiskunnallisen merkitysten määrittymisen prosessin tulosta. Kuulun siihen hyvin suureen väestön- osaan, jolle supikoira ei ole (materiaalisuudestaan huolimatta) muuta kuin tässä prosessissa syntynyt kulttuurinen konstruktio. Ymmärrykseni supikoirasta on muodostunut yksistään sen perusteella, mi-
ten supikoiraa on kuvattu kulttuurisesti: kuinka siitä on puhuttu, kirjoitettu, tehty luontodokumentteja ja niin edelleen. Tutkielma avaa tätä supikoiran yhteiskunnallisen identiteetin kehkeytymistä kiinnit- tämällä ensinnäkin huomiota siihen, miten sanomalehdet ovat tuottaneet supikoiralle merkityksiä määrittelemällä sen erilaisiin ihmis-eläinsuhteen kehyksiin. Toiseksi tutkielma kartoittaa myös (me- dia)kulttuurisia puhetapoja ja merkitysjärjestelmiä, joihin mediat nojaavat kehystäessään supikoiraa Tutkielmani on täten ennemminkin analyyttinen kuin kriittinen ja poliittista muutosta tavoitteleva puheenvuoro (ks. Juhila 1999), vaikka lukijat saattavatkin pitää joitain sanavalintojani poikkeuksel- lisina. Sanavalintojen tarkoituksena on konstruktionistisen kielikäsityksen (ks. esim. Jokinen & Juhila 1999, 79; Suoninen, Jokinen & Juhila 1997, 43–44; Törrönen 2010b, 278–289) mukaisesti kiinnittää huomio eläimiä koskevan kulttuurisen ja tässä erityisesti kielellisen ilmaisun ja eläinten kohtelun yh- teyteen. Esimerkiksi ihmisistä ja eläimistä puhuminen ylläpitäisi ihmisen ja eläimen ehdotonta käsit- teellistä erottelua eli ”ihminen-eläindikotomiaa”, joka toiseuttaa eläimet ja sallii niiden kohtelun ta- voilla, joilla emme kohtelisi toisia ihmisiä (ks. Kupsala & Tuomivaara 2004, 313–315). Vaikka en siis suoranaisesti kritisoikaan tutkielmassani näitä tapoja, en myöskään halua antaa niille oikeutusta käyttämällä sanoja, jotka merkityksellistävät eläimen siksi, mitä ihminen ei ole. Tekstin luettavuuden vuoksi olen kuitenkin viitannut muihin eläimiin pelkkinä eläiminä ja saatan kirjoittaa esimerkiksi alkuperäislajit ilman heittomerkkejä, vaikka tarkoituksenani ei ole uusintaa varsin mielivaltaista (ks.
Smout 2011, 65; Warren 2007) vieraiden ja alkuperäisten lajien erottelua.
Perustelen ja esittelen johdannossa tutkimusasetelmani. Perustelut nojaavat monilta osin aikaisem- paan tutkimukseen, jonka avulla kohdistin katseeni tiettyihin supikoirakeskustelun piirteisiin. Tut- kielman johdanto pitää täten sisällään myös kirjallisuuskatsauksen, jossa käyn tutkielmaa suuntavii- voittaneiden tutkimusten lisäksi läpi muitakin vieras- tai haittaeläinpuheeseen keskittyneitä yhteis- kuntatieteellisiä tutkimuksia. Kerron kuitenkin ensiksi hieman tuosta karvaisesta nelijalkaisesta, josta aineistossa kirjoitetaan.
On vaikea kuvitella saavansa tappouhkauksia tuuheaturkkisen ja söpönnäköisen koiraeläimen pennun hengen pelastamisesta. Jos pennun nimi on supikoira (Nyctereutes procyonoides), näin kuitenkin voi käydä. (ks. Kasurinen 2018.) Supikoira ei ole ollut vain nettivihan, vaan myös edellisen hallituksen EU-politiikan keskiössä, mikäli kriittisiä politiikan kommentaareja on uskominen (Karvala 2018).
Tämä on paljon lähes ketun kokoiselta ja kaikkiruokaiselta koiran sukulaiselta, joka asettui Suomeen vasta 1900-luvun jälkimmäisen puoliskon aikana (Holmala & Kauhala 2017). Tutkielman konstruk- tionistisen otteen mukaan julkinen huomio ei kuitenkaan ole niinkään supikoiran kuin meidän supi- koiralle merkityksiä eri tavoin tuottavien ihmisten tekosia.
Supikoira siirtoistutettiin itäisen Aasin alkukodistaan Länsi-Venäjälle 1930-luvun vaihteessa ja Suo- meen se alkoi levittäytyä 1950-luvulla. (Holmala & Kauhala 2017.) Lehtiniemi, Nummi ja Leppä- koski (2016, 94) arvioivat supikoiran Suomen aikuiskannaksi 85 000 yksilöä. Metsästys ja suuri poi- kaskuolleisuus harventavat lisääntymiskaudella lähes kolminkertaistuvaa kantaa (Holmala & Kau- hala 2017; Lehtiniemi ym. 2016, 94).
Supikoirat herättävät siis ihmiseläinten keskuudessa tunteita ja puhetta niin kansallisella kuin kan- sainvälisellä tasollakin. Sanomalehtiarkistot paljastavat suomalaisten käyneen keskustelua jo hyvän aikaa. Jos lakikirjauksia ja ministeriöiden toimenpidesuunnitelmia pidetään jonkinlaisina keskustelun päätepisteinä, ovat suomalaiset ja Euroopan Unioni muodostaneet mielipiteensä supikoirista, joiden kannalta viime vuosien päätökset eivät ole mieluisaa kuultavaa. EU on luokitellut supikoiran haital- liseksi vieraslajiksi, jonka populaatiot on pyrittävä hävittämään tai rajaamaan mahdollisimman pie- niksi (Eur-lex 2019a, 2019b). Suomessa siitä tehtiin juuri lainsuojaton eläin, jonka metsästysoi- keudettomat ja eläinten lopetustaidottomatkin saavat tappaa (Finlex 2019).
Supikoiran lailliset kategorisoinnit ovat tietysti poliittisia sopimuksia, joissa näkyvät politiikan ken- tän osapuolten valtasuhteet ja intressit. Julkisessa keskustelussa ja päätöksenteossa supikoira on yhtä kuin sitä koskevat käsityksemme, sillä supikoiraa itseään ei lainata lehdessä tai kuulla eduskunnassa.
En kiinnitä tällä toteamuksella tutkielmaani episteemiseen relativismiin, jossa kaikkia supikoiran kulttuurisia konstruktioita pidetään yhtä pätevinä, vaan haluan sen sijaan painottaa kulttuuristen kon- struktioiden tutkimisen tärkeyttä.
Ympäristösosiologiaa 1990-luvulta lähtien hallinnut konstruktionistinen paradigma korostaa tieteen, arkipuheen ja median tapaisten diskursiivisten muodostumien tuottamien konstruktioiden, puhetapo- jen ja kulttuuristen jäsennysten asemaa luontoa koskevien havaintojen muodostumisessa. Käsityk- semme ympäristöongelmista ja soveliaasta ympäristöpolitiikasta syntyvät niiden välittäminä. (Sep- pänen & Väliverronen 2000, 330.) Modernien eläinsuhteiden on vastaavasti katsottu muotoutuvan enneminkin eläimiä koskevan kulttuurisen kuvaston kuin välittömien eläinkontaktien tai eläinten bio- logian perusteella (Tuomivaara 2010, 118).
Supikoiraan ja muihin ihmisen siirtämiin lajeihin liittyvän vieraslajihuolen avaamiseksi on siis syytä paneutua supikoiran kulttuuriseen representointiin, jolla siis tarkoitan yleisesti kohdettaan merkityk- sellistävää ilmaisua ja tässä erityisesti sanomalehtikirjoittelua. Koska yhteiskuntatieteellinen eläin- tutkimuskin kasvaa vielä lapsen kengissään (ks. esim. Kupsala & Tuomivaara 2004, 310; Tovey 2003, 196), ei ole yllättävää, etteivät suomalaiset sosiaali- ja kulttuuritieteilijät ole ottaneet vieraslajien, saatikka supikoiran, kulttuurisia ilmaisuja tutkimuskohteikseen.
1.1 Aikaisempi tutkimus
Kansainvälisellä yhteiskuntatutkimuksen kentällä alueelta toiselle siirretyt lajit ovat kuitenkin saaneet jonkinlaista huomiota (vrt. Seymour 2013, 56). Esimerkiksi Annie Potts (2009) erittelee uusseelanti- laisten kettukusua koskevasta ”vihapuheesta” diskursseja, jotka konstruoivat kettukusun ulkoiseksi maahan tunkeutujaksi, intentionaalisesti pahantahtoiseksi, söpöydellään hämääväksi sekä ympäristö- tietoisten muotiraaka-aineeksi. Hän (emt., 16–17) nostaa kuitenkin esiin myös näitä populaarikult- tuurin diskursseja kyseenalaistavia taiteellisia kettukusurepresentaatioita. Uusseelantilaisten tapoja representoida ja demonisoida kettukusu on myös vertailtu australialaisten vastaaviin painottaen eläin- suhteiden kulttuurista välittyneisyyttä (ks. Milton 2011).
Mona Seymour (2013) taas kiinnittää vieraslajihuolen sijaan huomionsa puheeseen, jolla puoluste- taan siirrettyjen eläinten oleskeluoikeutta. Hän tarkastelee, miten munkkiarattia suojelevat newyorki- laiset representoivat tätä alueelle levinnyttä papukaijaa. Tutkimuksen tulosten mukaan munkkiaratit representoitiin neljällä eri tavalla: urbaanina voimavarana, itsessään arvokkaana ihailun kohteena, yhteisön jäseninä ja marginalisoituna väestöryhmänä. Munkkiarattia verrataan representaatioissa muihin alueen monitaustaisiin ihmisiin ja ahdingossa oleviin marginaaliryhmiin, millä kyseenalais- tetaan papukaijan vieraus ja herätellään auttamisen halua. (Emt.)
Strukturalismista ammentava australialaissosiologi Adrian Franklin (2014) esittää, että villiintynei- den kulkueläinten (feral animals) luonnon likaajaksi konstruoitumiseen vaikuttavat myös sosiaaliset valtasuhteet ja yhteisökäsitykset. Luonnon ja kulkukissojen suhde on hänelle meidän ja vieraiden välisen suhteen symbolista ilmaisua, mikä selittää, miksi kulkukissoja vihataan Australiassa muttei Iso-Britanniassa. Franklinin (emt., 149) mukaan brittiläiset ovat kulttuurisen itseymmärryksensä mu- kaan monimuotoinen ja ulkopuolisia elementtejä suvaitseva ja sisään ottava kansa. Nuorempana kan- sana australialaiset taas ovat pitäneet tiukemmin kiinni meidän ja muiden erottelusta ja vaalineet vah- vaa yhtenäiskulttuuria torjumalla sen ulkopuolisia uhkia, joita paikalliseen luontoon kuulumattomana pidetty kissa edustaa. Australialaisuuden puhtauden vaaliminen näkyy näin ollen Britanniaa tiukem- massa suhtautumisessa kulkukissoihin. Kulttuurin rajoja kyseenalaistavat ja luontoon ihmisen toi- mesta levinneet eläimet saattavat kuitenkin välttyä vainolta, jos ne ovat tärkeässä asemassa sosiaalista valtaa omaavien eliittien eläinsuhteissa. (Emt.)
Luontoon kuulumattomina pidettyjä eläimiä tarkasteleva yhteiskuntatieteellinen tutkimus on käsitel- lyt muulloinkin näitä lajeja valtaväestön tai jonkin meidän ulkopuolisen symbolina (ks. esim. Coates 2005; Fine & Christoforides 1991; Potts 2009; Song 2000). Toisinaan vieraslajin symboloima ulkoi- nen uhka on myös nimetty tarkemmin joksikin paikallisessa sosiaalisessa kontekstissa huomiota
herättäneeksi ihmisryhmäksi (ks. Fine & Christoforides 1991). Myös muualta ja muiden toimesta suomalaisten luokse päättynyt supikoira saattaa toimia tällaisena symbolisena resurssina.
Myös antropologi Kay Milton (2000) kohdistaa katseensa kulttuurin rakenteisiin tarkastellessaan Iso- Britanniassa vieraslajina pidetyn kuparisorsan hävitystä. Hän selvittää missä määrin hävitystä voi- daan jäsentää todellisuuden elementit tietyllä tapaa erottelevan käsitejärjestelmän kategorioiden ritu- alistisena rajanvetona. Kuparisorsan kohdalla oleellisia ovat luonnon ja kulttuurin erillisyyttä raken- tavat kulttuuriset erottelut. Ihmistoiminnan seurauksena Iso-Britanniaan päätynyt kuparisorsa on tästä näkökulmasta luontoa saastuttava ongelma silloin, kun luonto käsitetään kaikesta inhimillisesti eril- liseksi. (Emt.) Luontokäsityksiä, niiden historiaa sekä ihmisen osaa niissä tarkastelevan Williamsin (2003, 54) mukaan kyseessä on ”hyvin suosittu luonnon merkitys.”
Luontoa ja ihmisen luonnollisuutta koskevat kulttuuriset käsitykset näyttävät siis olevan keskeisessä asemassa, jos halutaan ymmärtää ihmisten siirtämilleen villieläimille antamia merkityksiä. Tämän perusteella on syytä luoda katsaus myös luontokäsityksiä kartoittaneisiin tutkimuksiin. Kun vierasla- jikeskustelua tarkastellaan luontokäsityksistä ja niiden kulttuurisista rakenteista lähtien, tulevat kes- kustelun historialliset kytkökset ilmi, toisin kuin vain sanojen esiintymiseen pohjaavissa tarkaste- luissa. Jälkimmäisessä tapauksessa vieraiden ja alkuperäisten erottelua saatetaan erehtyä pitämään vain ”viimeaikaisena kulttuurisena konstruktiona” (Smout 2011, 55). Vaikka sana ”vieraslaji” il- maantui esimerkiksi englantilaiseen (emt.) ja yhdysvaltalaiseen (Simberloff 2011) keskusteluun vasta 1900-luvun jälkimmäisellä kolmanneksella, on sen merkitsemä idea alkuperäistilassa olevista ja
”luonnollisista” ympäristöistä ihanteellisena ja oikeana luontona kuitenkin vanhempaa perua (ks.
Väyrynen 2006; Williams 2003).
Luontokäsitysten historiallisessa katsauksessa luonnon tutkimista, suojelua ja parantelua edellyttänyt ihmisen ja luonnon erilliseksi ymmärtäminen alkoi yleistyä keskiajan ja valistuksen vaihteessa. Seu- ranneelle modernille ajalle on siten ollut tyypillistä ymmärtää luonto joko ihmisen kosketuksen pi- laavalta vaikutukselta säästyneeksi villiksi luonnoksi tai parantelun ja hyväksikäytön kohteena ole- vaksi inhimillisen vaurauden tavoittelun välineeksi. Usein vastakkain asetettujen ”luonnon ihailijoi- den” ja ”parantelijoiden” käsityksiä luonnosta yhdistää siis ihmisen ja luonnon erottaminen. (Wil- liams 2003, 52–65.)
Myös ympäristösosiologi Jarno Valkonen (2010, 46) erottaa nämä tavat käsittää luonto, mutta täy- dentää modernien luontokäsitysten luokittelua kolmannella tavalla, jossa luonto ymmärretään elol- liseksi kokonaisuudeksi. Valkosen mukaan esimoderni tapa kieltää ihmisen ja muun luonnon
erillisyys tekee paluun jälkimodernissa ajattelussa ilmeten esimerkiksi ekologisesti kestävien tuotan- totapojen painottamisena (emt., 46).
Muiden vieraseläinvihaa käsittelevien tutkimusten (ks. Milton 2000; Franklin 2014) esiin nostamat luontokäsitykset vaikuttavat olevan keskeisessä asemassa tarkasteltaessa supikoiran saamia merki- tyksiä. Supikoira ei nimittäin ole vain ihmistoiminnan seurauksena suomalaisten villinä luontonaan pitämille alueille levinnyt eläin, vaan myös sen siirtelyssäkin painaneiden taloudellisten näkökohtien (ks.esim. ESS 5.6.1999; ESS 8.4.2006) kautta merkityksellistetty eläin. Hailan (2003) mukaan erä- maat ja koskematonta luonto on lisäksi valjastettu Suomessa myös nationalismin palvelukseen teke- mällä niistä kansallisia symboleja.
Näyttää siltä, ettei vain luonnon koskemattomuuden varjelijoilla, vaan myös toisella tapaa luonnon käsittävillä ja siihen kansallistunteita liittävillä on jotain sanottavaa supikoirasta. Ymmärtääksemme tätä puhetta on syytä kiinnittää huomio siihen, miten luonto ymmärretään erilaisissa tavoissa merki- tyksellistää supikoira. Lapin metsätuhojen herättämän mediakeskustelun laajuudenkin taustalla on esitetty olleen se, että suomalaiset liittävät metsiin monia erilaisia arvoja: niin taloudellisia, ekologisia kuin kulttuurisia (Väliverronen 1996, 80). Myös Suomen metsiin muualta levinnyt supikoira kiinnos- taa siten olettavasti metsää eri näkökulmista tarkastelevia ja arvottavia tahoja, mikä tekee supikoiraa kuvaavista sanomalehtiteksteistä moniäänisen ja sosiaalitieteellisesti kiinnostavan aineiston.
1.2 Tutkimusasetelma
Aiempien tutkimusten perusteella suurempaa mediahuomiota keräävän vieraslajihuolen alta löytyy myös toisenlaisia tapoja suhtautua siirrettyihin lajeihin (ks. Potts 2009; Seymour 2013). Ihmisen suh- teet näihin eläimiin ovat siten monimuotoisempia kuin niitä koskevien poliittisten päätösten tai suu- rimpien otsikoiden perusteella voisi olettaa. Ihmis-eläinsuhteiden sosiologiassa on yleisemminkin nostettu esiin eläinsuhteiden ambivalenttisuus (ks. Kupsala & Tuomivaara 2004) ja eläinkonstrukti- oiden tilanteittainen vaihtelu (ks. esim. Aaltola 2006, 62). Supikoiratekstejä tutkittaessa on siis valit- tava, keskittyykö ongelmakonstruktioihin vai muodostaako tutkimusasetelman sellaiseksi, että myös toisenlaisilla supikoiratulkinnoilla on mahdollisuus tulla huomioiduksi.
Valitsin jälkimmäisen vaihtoehdon soveltamalla aineistolähtöistä kehysanalyysiä media-aineistoihin.
Mediarepresentaatioiden kehysanalyysi voidaan yhdistää myös kulttuurin merkitysjärjestelmien tuot- tamisen tarkasteluun (ks. Luhtakallio 2005). Tähän supikoirakuvausten puoleen paneudutaan tässäkin tutkielmassa, sillä esitellyt tutkimukset osoittavat strukturalistisen antropologian käsitteistön olevan jäsennysvoimainen lähestymistapa, kun tarkastellaan ihmistoiminnan liikuttelemia lajeja. Ammennan
strukturalistisesta perinteestä käyttämällä sen ideoita päivitetymmän uusstrukturalistisen yhteiskun- tateorian käsitteistössä (ks. Heiskala 2000), jota selvennän toisessa luvussa.
Jos eläinten konstruoituminen väärässä paikassa olevaksi saasteeksi riippuu esimerkiksi luontokäsi- tysten taustalla olevista erotteluista ja muista kulttuurisista seikoista, avautuu kulttuurin rakenteista mielenkiintoinen näkymä erityistä luonto- tai metsäsuhdettaan usein painottavien suomalaisten supi- koirapuheeseen. Ihmisten siirtämien lajien lukumäärän on myös esitetty kasvavan globalisaation myötä (Lehtiniemi, Nummi & Leppäkoski 2016, 12), mikä lisää tarvetta ymmärtää yhteiseloamme – tai sen mahdottomuutta – siirtolaiseläinten kanssa.
Siirrettyjen lajien yleistyessä lisääntyy todennäköisesti myös niistä käytävä keskustelu, jota jälkimo- derni eläinsuhteiden politisoituminen (Franklin 1999) saattaa kiivastuttaa. Tutkimalla eläinpoliittisia keskusteluja konstruktionistisen sosiologian lähtökohdista on pystytty tuomaan ilmi esimerkiksi eläinkäsitysten eroavaisuuksia, jotka poteroittavat eläinpoliittisia keskusteluja ja vaikeuttavat kiistan ratkaisua (Goedeke 2005, 47–48; Harker & Bates 2007.) Keskustelua herättävään supikoiraan liitty- vien eläinkäsitysten ja sen merkityksiä määrittelevien kehysten ja kulttuuristen rakenteiden esiin tuo- minen saattaa siten auttaa jopa toteuttamaan eläinpolitiikkaa useat asianosaiset huomioivalla ja suu- remman kansanosan legitiimiksi kokemalla tavalla (vrt. Goedeke 2005, 47).
Supikoirakeskustelua käydään usealla eri tavalla ja useiden diskursiivisten muodostumien, kuten tie- teen, taiteen ja arkipuheen sisällä, joten sitä analysoiva tutkija voi koostaa aineistonsa monella eri tapaa. Olen päättänyt tarkastella tässä ajallisten muutosten hahmottelunkin mahdollistavia sanoma- lehtien supikoirakuvauksia. Nykymedia ei ole vain keskeisimpiä eläinkäsitystemme tuottajia (Aaltola 2004, 35–36), vaan yhä useammin myös välittömien luontokokemusten korvaaja (Seppänen & Väli- verronen 2000, 333–334).
Media tuottaa ja levittää omien diskursiivisten ehtojensa muotoilemia vaikutusvaltaisia eläinkuvia, joilla on yhteytensä muihin kulttuurisen ilmaisun alueisiin ja ihmisen eläinsuhteisiin. Se miten eläin- suhteita representoidaan mediassa vaikuttaa eläinkunnan kulttuurisiin jäsennyksiin ja myös siihen, miten ihmisten vuorovaikutus muihin eläimiin järjestyy (Baker 2001, 197; Peggs 2012, 112). Sano- malehdet ja muut kulttuurituotteet eivät siis ole vain ikkuna kulttuurin muutoksiin, vaan osallistuvat itsekin kulttuurin virran suuntaamiseen tuottamalla ja vahvistamalla tietynlaisia käsityksiä, jäsennyk- siä ja puhetapoja (Fairclough 1997, 73; vrt. Heiskala 1993a, 1–2). Näihin kulttuurisiin muutoksiin lukeutuu esimerkiksi viime vuosikymmeninä suurempaa mediahuomiota kerännyt vieraslajihuoli, jonka keskiössä on suojelubiologisesta diskurssista alkunsa saanut ja yleistynyt kulttuurinen tapa ero- tella eläimet alkuperäisiin ja vieraisiin (Simberloff 2011; Smout 2011). Ellemme omaksuisi
kulttuurisesti tätä kotoisten ja vieraiden lajien hierarkkista erottelua, tuskin kohtelisimme tiettyjä eläi- miä täältä pois kitkettävinä ja toisia vaalittavina (vrt. Thomas 1983, 52).
Päivätyt sanomalehtitekstit ovat edellä esitetyn perusteella arvokasta tutkimusmateriaalia konstrukti- onistiselle ihmis-eläinsuhteiden sosiologialle. Tarkastelen tässä tutkielmassa sanomalehtien supikoi- rakirjoituksia media-aineistoihin soveltuvaksi todetulla kehysanalyysillä (ks. Luhtakallio 2005, Väli- verronen 1996). Tutkin sen avulla aineistolähtöisesti erilaisia kanssakäymisen muotoja, joihin ihmi- nen ja supikoira asetetaan sanomalehtikuvauksissa. Ymmärrän kehykset erilaisin kulttuurisin resurs- sein rakennetuiksi tilannetulkinnoiksi ihmisen ja supikoiran suhteesta ja kiinnitän kehysten lisäksi huomiota myös niihin diskursseihin ja kulttuurisiin erotteluihin, joilla kehyksiä ja niiden supikoira- konstruktioita tuotetaan. Kehysten supikoirakonstruktioiden eroja tuon ilmi muun muassa sosiozoo- logiseksi hierarkiaksi kutsutun eläinten luokittelujärjestelmän avulla (ks. Arluke & Sanders 1996, 167–186).
Kehykset ovat siis kieltä käyttämällä ja kulttuurista ammentamalla tuotettuja määritelmiä, jotka jä- sentävät sitä, millainen olento supikoira on kuvatuissa tilanteissa ja kuinka ihmisen tulisi siihen suh- tautua. Lähden siitä, että jokaisessa kehyksessä supikoira konstruoidaan omalla tavallaan ja kuvaa- malla supikoiraa erilaisissa kehyksissä aineiston mediat osallistuvat sitä koskevien käsitysten sekä niiden taustalla olevien kulttuurisen ilmaisun mahdollisuuksien muotoiluun. En täten sovella kehyk- sen käsitettä perinteiseen etnometodologiseen tapaan, vaan sijoitan sen kulttuurista liikkeellä lähtevän konstruktionistisen yhteiskuntateorian laajempaan kehikkoon.
Toteutan laadullisen kehysanalyysin käyttämällä selontekojen ja aktanttimallin osallistujaroolien erit- telyä kehystulkinnan metodisina apuvälineinä. Selvitän niiden avulla, missä erilaisissa kehyksissä sanomalehdet kirjoittavat supikoirasta. Koska sanomalehtiaineistot mahdollistavat ajassa liikkumi- sen, tarkastelen laadullisessa analyysissä erotettujen kehysten ajallista esiintymistä myös ristiintaulu- koinnilla toteutetulla määrällisellä sisällönanalyysillä. Kvantifioimalla supikoirajuttujen kehykset kymmenvuotiskausittain pystyn tutkimaan, millaista ajallista muutosta kehystämisen tavoissa on ta- pahtunut.
Erittelemällä sanomalehtien supikoirakirjoitusten kehyksiä esitetyllä konstruktionistisella otteella, voidaan tuoda Suomessa käytävään ja tulevaisuudessa todennäköisesti vilkastuvaan vieraslajikeskus- teluun siitä puuttuva yhteiskuntatieteellinen puheenvuoro. Kontribuutioni keskusteluun lisää toivot- tavasti ainakin lukijoiden ymmärrystä kulttuurin eri tasoisista jäsennyksistä, joissa ympäristön ja eläinkunnan oliot saavat niiden kohtelua määrittävät merkityksensä. Lisäämällä ymmärrystä eläinten kulttuurisesta ymmärryksestä ottaa tutkielmani osaa Heiskalan (1994) sosiologialle määrittämiin
tehtäviin yhteiskunnan itsetietoisuutena. Tietoisuus siitä, kuinka ihmistoiminnan seurauksena Suo- meen päätynyt laji kuvataan ja määritellään suomalaisessa lehdistössä sekä millaisten diskurssien ja kulttuuristen erottelujärjestelmien kautta ympäristön eläimistö tarkastellaan, auttaa reflektoimaan eläin- ja luontosuhteitamme.
Aloitan tutkielman raportoinnin sen teoreettisista lähtökohdista. Käyn läpi sekä kehysanalyyttiset että muut käsitteistöt, joiden kautta jäsennän sanomalehtien supikoirakirjoituksia. Kerron seuraavaksi, millaisella ja miten koostetulla aineistolla vastaan teorialuvussa esittämiini tutkimuskysymyksiin.
Neljännessä luvussa taas kerron analyysin toteuttamisesta ja kehystulkinnan kulusta, minkä jälkeen käsittelen tuloksia laajalti. Käyn tulosluvuissa läpi jokaiselle kehykselle ominaisia ja sen muista ke- hyksistä erottavia piirteitä sekä kulttuurisia merkityksen tuottamisen tapoja, joilla kehyksiä pystyte- tään. Käsittelen myös kehysten välisiä hallitsevuussuhteita ja niiden ajallista muuntelua määrällisen sisällön analyysin avulla. Tutkielman yhteenvedon jälkeen pohdin vielä tutkimuksen onnistunei- suutta, sen tuloksia sekä niiden siirrettävyyttä ja merkitystä jatkotutkimuksen kannalta.
2 TUTKIELMAN TEOREETTISET LÄHTÖKOHDAT
Yhteiskunnalliseen järjestyksen ehtoihin ja muodonmuutoksiin liittyvien kysymysten esitetään usein olevan sosiologian ydinalaa (ks. esim. Alasuutari 1999 [1993], 180; Goffman 1986 [1974], 13; Gro- now, Noro & Töttö 1996, 20; Heiskala 1990a, 24; Pietilä & Sondermann 1994, 36). Tutkittaessa ihmisten ja muiden eläinten välisiä suhteita sosiologisella käsitteistöllä tulisi kysymyksenasettelun kohdistua siten tähän ”eläinkunnalliseen järjestykseen.” Kulttuurista liikkeelle lähtevän konstrukti- onistisen yhteiskuntateorian (Heiskala 2000a) mukaan järjestyksen pohjalla on kulttuuristen erottelu- jen suhdejärjestelmä, jossa käsitykset erilaisista eläinkategorioista ja niihin sopivista ihmistoimista muodostuvat suhteessa muihin järjestelmän erottelemiin elementteihin. Esimerkiksi rotta saa osak- seen varsin erilaista kohtelua ja toimintaodotuksia riippuen siitä ymmärrämmekö sen lemmikki-, koe- vai villieläimeksi (vrt. Aaltola 2006, 62). Tätä eläinkategorioiden järjestelmää tuotetaan, ylläpidetään ja muovataan sosiaalisesti (vrt. Heiskala 2000a). Laboratoriossa rottaa lemmikin tapaan hellivä tutkija kurtistuttanee vähintään työtovereidensa kulmia, kun taas lemmikkirotalla eläinkokeita tekevä saattaa löytää itsensä psykiatrin tai syyttäjän puheilta, koska koe-eläin ei ole lemmikki ja päinvastoin.
Kulttuurista liikkeelle lähtevässä konstruktionistisessa yhteiskuntateoriassa maailman jaottelun ja kä- sitteellisen erottelun tavat ymmärretään siis sosiaalisen kulttuurin kehkeytymisprosessin (eli
semioosin) kautta syntyviksi, uudelleen tuotetuiksi ja häviäviksi. Todellisuutta konstruoidaan – uu- dessa tai vanhassa muodossa – kun tulkitsemme maailmaa ja osallistumme merkitysvälitteisillä toi- millamme siihen. Kulttuurissa enemmän tai vähemmän mielivaltaisesti eroteltujen elementtien erilli- syyttä pitävät yllä eri tasoiset artikulaatiot. Ne vahvistavat sosiaalisen todellisuuden jakautuvan tie- tynlaisiin ja omalla tavallaan muihin erotteluihin kytkeytyviin kategorioihin. (Heiskala 2000a.) Jo kaksi lähes samanlaista eläintä villiksi sudeksi ja kesyksi koiraksi erotteleva kielioppi on omantasoi- sensa artikulaatio kuten myös eläimiä koskevat erilaiset lakikirjaukset. Ihmisen ja muiden eläinten välisen kanssakäymisen muotojen taustalla on siten sosiaalisissa käytännöissä tuotettuihin ja ylläpi- dettyihin erotteluihin sekä niiden yhteenliittymiseen perustuvia kulttuurisia järjestelmiä (eli struktuu- reja), joissa eläimet merkityksellistyvät. (Vrt. Emt.) Niiden tarkastelu on oleellista, jos haluamme ymmärtää ihmis-eläinsuhteiden järjestymistä.
Tällaisena erottelujen suhdejärjestelmänä kulttuuri sisältää siis ihmisten sosiaalisessa kanssakäymi- sessä ja todellisissa tulkintatilanteissa muotonsa saavan ja kategorioiden eroihin ja yhteenliittymisiin perustuvan merkitysjärjestelmän, joka säätelee ihmistoimia myös eläinsuhteissa. Myös supikoiraa kä- sittelevää sanomalehtikirjoitusta voidaan pitää kulttuurin merkitysjärjestelmistä ammentavana ja niitä uudelleen tuottavana konkreettisena tulkintana (vrt. Luhtakallio 2005, 191). En kuitenkaan ryhdy te- kemään median supikoiratulkinnoista puhdasta strukturalistista analyysiä. Lähden sen sijaan liik- keelle mediarepresentaatioiden tarkasteluihin sovelletulla kehysteoreettisella käsitteistöllä ja hyödyn- nän strukturalistisia teorioita tarkastellessani myöhemmin kehyksiä rakentavaa kielen käyttöä.
Kehysteoreettinen tarkastelutapa valikoitui vasta tutustuttuani aineistoon ja kehysanalyysiä media- aineistojen tarkastelussa hyödyntäneisiin tutkimuksiin. (ks. Luhtakallio 2005; Väliverronen 1996).
Huomasin supikoirajuttujen käsittelevän niin monenkirjavia tilanteita, että sanomalehtien vaihtele- vista tilannekuvauksista ei kannattaisi tehdä esimerkiksi diskurssianalyysiä, joka etsii yhtä ja samaa asiaa eri tavalla merkityksellistäviä puhetapoja (ks. esim. Jokinen 1999, 39–40).
Goffmanin (1986) kehysteorian ja uusstrukturalistisen semiotiikan suhteesta voidaan todeta Heiska- laan (1997) nojaten, että jälkimmäinen tarkastelee siis kulttuurisen ilmaisun rakenteistumista sosiaa- listen kategorioiden eroja välittäväksi ”koodistoksi” tai ”yhteiskunnallisten merkkien kieliopiksi”, joka sallii kategoriajärjestelmien eri elementeille erilaisia kytkentöjä toisten kulttuuristen erotteluiden elementteihin. Rakenteistuminen mahdollistaa merkityksien välittämisen, koska vain tietyt kulttuuri- set ilmaisut, koodinmukaiset kytkennät, ovat sosiaalisesti hyväksyttyjä. Kehys taas on kulttuurisia ilmaisuja kontekstualisoiva merkitysyhteys ja jaettu tilanteen määrittely, jossa yhteisymmärrys ta- pahtumien kulusta tarkentaa ilmaisujen merkitystä. (Emt., 259–276) Kehys siis auttaa esimerkiksi tulkitsemaan parodioiko, joku kulttuurisella ilmaisullaan luokkajärjestelmää, vai onko hän
”tosissaan” ilmaistessaan kulttuurisen koodiston avulla kuuluvuuttaan johonkin yhteiskuntaluokkaan.
Tässä tutkielmassa kehys taas auttaa ymmärtämään muun muassa sitä, mitä merkityksiä supikoiran petoluokitukset välittävät erilaisissa kuvauksissa.
Selvitän luvun aluksi kehysanalyyttistä käsitteistöä, jolla jäsennän niiden avulla sanomalehtien ku- vauksia supikoirasta ja ihmisen suhteesta siihen. Pyrin hahmottamaan käsitteistön avulla sanomaleh- titekstien supikoiralle määrittämiä identiteettejä tai osallistujarooleja sekä niihin liittyviä inhimillisiä toimintaodotuksia. Kehys siis kokoaa tässä saman käsitteen alle eläinkonstruktiot ja konstruktioihin kytkeytyvät ihmistoiminnot.
2.1 Kehysteoreettinen käsitteistö
Kehys on Erving Goffmanin (1922–1982) sosiologian kentälle tuoma käsite (Luhtakallio 2005, 191;
Väliverronen 1996, 107). Goffmann (1986, 2–6) jatkoi muun muassa Alfred Schutzin (1899–1959) pohdintoja erilaisiksi koettujen merkitysmaailmojen järjestäytymistavoista. Goffman (emt.) halusi ymmärtää ennen kaikkea kuinka ihmiset tekevät itselleen selkoa kohtaamistaan tilanteista ja millä tavoin ne järjestyvät ja merkityksellistyvät inhimillisessä kokemuksessa. Vaikka huomio kohdistuu- kin yksilölliseen tajuntaan, lähdetään kehysanalyysissä sosiologialle ominaisesti liikkeelle siitä, että tajunnan sisältöinä kehykset ovat kulttuurisesti jaettuja. (Emt.)
Goffmania seuranneessa kehysanalyyttisessä tutkimuksessa käsitteistöä on tulkittu ja käytetty usealla enemmän tai vähemmän Goffmanille (1986) uskollisella tavalla (Scheff 2005, 369; ks. Gamson &
Modigliani 1989; Perälä 1990). Kehysanalyysiä on sovellettu myös kulttuuriaineistojen tarkasteluun painottamalla mediarepresentaatioiden roolia ympäristöongelmien konstruoijana (Väliverronen 1996) sekä sukupuolijärjestelmän jatkuvana määrittelijänä (Luhtakallio 2005) eli toisin sanoen ra- kenteistajana. Tutkimusasetelmani on osittain samanlainen kuin kuvallisten sukupuolirepresentaati- oiden kehyksiä ja niiden ajallisia muutoksia tutkivalla Luhtakalliolla (emt.). Painotan kuitenkin Vä- liverrosen (1996, 38–46; 107–108) tapaan tapahtumia ja tilanteita erilaisiin kehyksiin asettavan me- dian roolia yleisenä todellisuuden määrittelijänä ja tulkitsijana eikä vain kulttuuristen merkitysjärjes- telmien uusintajana ja muovaajana.
Selvitän seuraavassa kehysteoreettista käsitteistöä ja sen soveltamista kulttuurituotteiden tarkaste- luun, minkä jälkeen esitän kehysteoreettiseen kehikkoon paikantuvat tutkimuskysymykset. Käsittelen luvun loppupuolella kulttuuri- ja diskurssiteoreettisia käsitteitä, joilla tarkastelen kehyksiä tuottavaa kielenkäyttöä.
Tarkoitan kehyksillä Goffmania (1986) seuraten tilanteen määrittelyitä, joiden avulla pystymme ym- märtämään mitä ympärillämme tapahtuu. Koska kehysanalyysissä lähdetään liikkeelle siitä, että ti- lanne voidaan määritellä usealla eri tavalla ja tasolla (Goffman 1986, 26–27; Peräkylä 1990, 15–19), soveltuu tarkastelutapa hyvin monimuotoiseen aineistooni. Myös Luhtakallio (2005, 192) pitää ke- hystä elastisena ja tilanteiden tulkinnan vaihtelulle ja monitasoisuudelle herkkänä analyysivälineenä.
Kehykset ovat siis viime kädessä kulttuurisiin maailman selityksiin ja ”malleihin” nojaavia jaettuja kokemuksen järjestäjiä, jotka tekevät kohtaamamme tilanteet merkityksellisiksi (Goffman 1986 26–
27, 345, 562). Ne selventävät meille ”mitä tässä on meneillään” ja millaisilla toimintavaihtoehdoilla tapahtumien kulkuun voi vastata ja liittyä (emt., 345). Kehyksiä voidaan kuvata Peräkylän (1990, 16–
17) tapaan ”toimintakokonaisuuksiksi”, jotka virittävät oman tietyillä tavoin järjestyneen ja merki- tyksellistyvän todellisuutensa.
Tilanteiden kehystäminen, kehysten säilyminen ja muuntelu ovat siten riippuvaisia toiminnan järjes- täytymisestä kehyksiä konstituoivien sääntöjen tai rakenteiden mukaisesti (Peräkylä 1990, 154–155).
Esimerkiksi kahvitauon kehys voi muuntua vaikkapa työnteon tai palaverin kehykseksi, kun jokin kahvipöytäkeskustelun osapuoli poikkeaa kahvitauon kehystä organisoivista periaatteista ottamalla työasiat esille. Kehysteoreettisesti ilmaistuna työasioista puhuvan voidaan katsoa murtavan tauon ke- hystä. (Goffman 1986, 345–377; Peräkylä 1990, 22, 155 [esimerkki VM].)
Kehysteorian mukaan tilanteen määrittely voi koostua myös useista tilannetta samaan aikaan määrit- tävistä kehyksistä, jotka järjestyvät kerroksittain siten, että toiset kehykset ohjaavat tulkintaa voimak- kaammin (Goffman 1986, 24–26). Goffman (emt., 24–26) käyttää ensi- ja toissijaisten kehysten kä- sitteitä erotellakseen hallitsevammat kehykset tilannetta vähemmän määrittävistä kehyksistä. Esimer- kiksi työpaikalla työnteon primaarikehykseen sisään voi muodostua myös flirttailun tai vaikkapa kil- pailun sekundaarikehys. Tilanteen eri puolia järjestäviä sekundäärisiä kehyksiä voi olla hyvinkin suu- ria määriä (emt., 26–27), mutta empiirisiin tarkasteluihin sovellettuna niiden määrää on tietysti syytä rajoittaa, ettei analyysi monimutkaistu liiaksi. Näin on toimittu myös tässä tutkielmassa. Perustelen rajaukseni analyysin toteutusta käsittelevässä luvussa.
Kehysten kerrostumista voidaan hahmottaa esimerkiksi täytekakkumetaforan kautta. Uusi kerros uu- della täytteellä muuttaa hieman koko kakun makua, mutta päällimmäisin kerros kuorrutteineen mais- tuu aina ensin ja tekee leipomuksesta täytekakun. Niin pitkään kuin uuden kerroksen täytteenä on jotain kakkuun ja suuhun kelpaavaa eikä esimerkiksi muttereita, pysyy ensisijainen kehystys, eli se, että kyseessä on syötäväksi tarkoitettu kakku, samana. (Luhtakallio 2005, 193.)
Arjen kehystulkinnat ja toiminnallinen orientaatio kehykseen tapahtuvat harvoin reflektiivisen ajat- telun tasolla, mutta samaa tilannetta tulkitsevat ihmiset saavuttavat silti useimmiten yhteistoiminnan edellyttämän jaetun ymmärryksen tilannetta määrittävästä kehyksestä (Goffman 1986, 21).Vaikka kehyksiä tietoisesti ja systemaattisesti tarkasteleva sosiologi nojaakin kehystulkinnoissaan myös ”ar- kiajatteluun” (vrt. Heiskala 1990a, 13, 27) tai “kulttuuriseen esiymmärrykseensä” (Alasuutari 1999 [1993], 118) astuu hän kehyksiä eritellessään sen ulkopuoliseen reflektiiviseen positioon.
Arkisen vuorovaikutuksen järjestyneisyydestä huolimatta järjestyksen kuvailu ja ehtojen selvittämi- nen eivät siis ole tavallisesti arjen kehyksellistä järjestystä yllä pitävien toimijoiden mielessä (Goff- man 1986, 21). Kehysanalyytikon tehtäväksi jää tällöin kehysten nimeäminen ja erittely sekä myös kehysten muuntumien, murtumien ja keskinäisten suhteiden tarkastelu (Luhtakallio 2005, 192; Perä- kylä 1990, 19, 157–158). Sanomalehtiaineistot eivät sovellu kehysten murtumien ja muunteluiden tarkasteluun niin hyvin kuin vuorovaikutukselliset aineistot, joten keskityn laadullisessa kehysana- lyysissäni erilaisten kehysten tunnistamiseen ja erittelyyn.
Kehysanalyysissä lähdetään siis liikkeelle siitä, että tilannekohtaiset tulkintamme järjestyvät kulttuu- risesti jaettuihin kehyksiin, jotka antavat tilanteessa tapahtuville asioille mielen asettamalla ne laa- jempaan, tapahtumien kulkua säätelevään merkitysyhteyteen. Kehysten kerrostumat primaarisen ja sekundaarisen tason kehyksiin järjestävät tilannetta määrittäviä asioita enemmän ja vähemmän tär- keisiin. Ihmiset kokevat täten arjen omalla tavoin merkityksellistyneiden maailmojen tai toimintako- konaisuuksien jatkumona, jossa ihmisten välinen vuorovaikutus pystyttää, murtaa, muuntaa ja asettaa taustalle erilaisia kehyksiä.
Yllä esitelty Goffmanin (1986) kehysanalyysi on kehitetty arjen välittömän vuorovaikutuksen ja ar- kipuheen tarkasteluun. Kehysanalyyttistä käsitteistöä on kuitenkin sovellettu onnistuneesti myös ai- kakauslehtikuvien (Luhtakallio 2005) ja sanomalehtitekstien (Väliverronen 1996) tarkasteluun. Täl- löin on painotettu kehyksen roolia todellisuutta konstruoivana jäsennelmänä (emt.) ja kulttuuristen merkitysjärjestelmien rakenteistajana (Luhtakallio 2005). Käyn seuraavaksi läpi, miten kehysanalyyt- tistä käsitteistöä on sovellettu tässä tutkielmassa sanomalehtitekstien tarkasteluun.
2.2 Mediatekstien kehykset
Aloitan sanomalehtien supikoirakuvan tarkastelun siitä kehysteoreettisesta lähtökohdasta, että tapah- tumat voidaan kehystää monella eri tapaa (ks. esim. Goffman 1986, 26). Ymmärrän sanomalehtiteks- tien kehykset todellisuutta omalla tavallaan määritteleviksi ja merkityksellistäväksi kokonaisuuk- siksi. Ne tuottavat ja ylläpitävät tietynlaisia supikoirakonstruktioita antamalla supikoiran ja ihmisen välisestä kanssakäymisestä omanalaisensa ja kehykselle ominaisella tavalla jäsentyneen kuvauksen.
Sanomalehtien kehykset mahdollistavat siis kuvauksen kohteidensa näkemisen yhdellä tapaa ja yh- dessä merkitysyhteydessä, mutta sulkevat toisenlaiset jäsennykset ulos (Väliverronen 1996, 38–46;
107–109).
Kun kehyksen käsitteen avulla jäsennetään sanomalehtitekstejä, voidaan tapahtumien kehyksiin aset- taminen ymmärtää myös representoinniksi. (ks. Törrönen 2010b, 276–277). Tarkoitan tässä represen- toinnilla jonkin poissa olevan kohteen valikoivaa esittämistä. Konstruktionistisesti ymmärrettynä representaatiot, kuten supikoirasta kertovat sanomalehtitekstit, eivät heijasta kuvauksen kohteitaan sellaisenaan. Kielellinen representointi on täynnä valintaprosesseja, jotka ohjaavat kiinnittämään huomiota representoidun tiettyihin piirteisiin toisten kustannuksella. (Lehtonen 1998 [1996] 44–52;
Törrönen 2010b, 278–289.) Representointi on siten ”jonkin esittämistä jonkinlaiseksi” (Lehtonen 1998, 45).
Representointi on myös sosiaalisia identiteettejä ja toimija-asemia tuottavaa vallan käyttöä, joka mää- rittelee kuvauksen kohdetta käyttämällä kuvaustilanteen ylittäviä kulttuurisia resursseja, kuten dis- kursseja, luokitteluita ja muita kulttuurisia merkityksellistämistapoja (Lehtonen 1998, 44–52; Törrö- nen 2010b, 278–289). Kulttuuriset resurssit rajaavat mahdollisia esittämisen tapoja ja luovat repre- sentaatioiden välille järjestelmällisyyttä (Luhtakallio 2005), jolloin representaatioiden analyysi voi- daan yhdistää esimerkiksi Luhtakallion (emt.) tapaan kulttuuristen merkitysjärjestelmien tarkaste- luun. Ammentaessaan näistä tilanteen ylittävistä kulttuurisista resursseista representaatiot myös yllä- pitävät kuvauksen kohteen esittämistä koskevaa kulttuurista koodistoa ja kielioppia (vrt. Luhtakallio 2005, 191). Paneudun tähän representoinnin puoleen omassa alavussaan.
Näin ymmärrettynä kehys on mediarepresentaatiossa erilaisin tilanteen ylittävin kulttuurisin ja kie- lellisin keinoin tuotettu määritelmä kuvauksen kohteesta. Sanomalehtikuvauksen virittämä kehys jä- sentää ihmisen ja supikoiran suhdetta ja antaa supikoiraan kohdistuvalla ihmistoiminnalle tilannetta määrittelevän ja siitä selkoa tekevän mielen. Se määrittelee supikoiran omalla tavallaan ja tietynlai- siin inhimillisen kanssakäymisen muotoihin kuuluvaksi olennoksi. Kehys on siis tässä sanomalehti- kuvauksen supikoirasta antama tulkinta, joka määrittelee ihmisen suhteen supikoiraan.
Lienee syytä huomauttaa, ettei eläinkonstruktioista puhuminen edellytä sitoutumista ”vahvoihin”
konstruktionismin muotoihin, joissa eläimet ilmenevät meille pelkästään tulkintamme tai relativisti- sesti yhtä pätevien diskurssien tuotteina (Aaltola 2006, 27). Maltillisemmassa konstruktionismissa eläimet eivät ole meille vain kulttuurista konstruktiota, sillä sen mukaan ”materiaalisen todellisuuden rakenne” (Heiskala 2000a, 114) tekee toisista konstruktioista toisia mielekkäämpiä ja parempia (Aal- tola 2006, 19–32, vrt. Heiskala 2000a, 113–123, 197–206). Vaikkei meillä olekaan mahdollista
tarkastella eläimiä muuten kuin kulttuuristen käsitteidemme ehdollistamasta näkökulmastamme, se ei tarkoita, että tämä näkökulma loisi eläimet ja määrittäisi eläimistä itsestään täysin riippumatta eläinkonstruktioidemme sisällön (Aaltola 2006, 28 vrt. Heiskala 2000a, 197–206).
Supikoiraa käsittelevien sanomalehtitekstien kehykset muodostavat siis omat tietyllä tavoin merki- tyksellistyvät maailmansa, joissa supikoira ja ihminen kuvataan erilaisiin toiminnallisiin asemiin. Pe- räkylä (1990) kutsuu näitä asemia identiteeteiksi, kun taas diskurssianalyysin puolella saman tapaisiin asemiin viitataan usein subjektiposition käsitteellä (ks. esim. Jokinen, Juhila & Suoninen 1993, 37–
45). Goffmanin omasta tuotannosta saattaisi löytyä perusteita käyttää kommunikaatioaseman tai roo- lin käsitettä (Goffman 1959, 1981). Tarkastelen kuitenkin tässä toiminnallisia asemia ”toimintaa jä- sentävinä osallistujarooleina (Törrönen 2010a, 181). Tässä yhteydessä käsitteiden välillä ei välttä- mättä ole suuria painotuseroja, mutta kehyksen toiminnallisten asemien käsitteellistäminen osallistu- jarooleiksi kiinnittää kehyksen käsitteen analyysissä hyödynnettyyn aktanttimalliin. Sillä jäsennetään usein myös ei-inhimillisten ja ei-materiaalisten asioiden representaatioissa saamaa asemaa (ks. esim.
Joutsenvirta 2000; Törrönen & Maunu 2005).
Osallistujaroolit siis määrittelevät kehystä ja selventävät sen eroa muihin kehyksiin, joissa sanoma- lehdet käsittelevät supikoiraa. Ne määrittelevät kuvausten kohteiden asemia suhteessa kuvattujen ta- pahtumien ja toimintojen kokonaisuuteen. Osallistujaroolit eivät ole supikoiran tai muiden kehyksen osapuolten välttämättömiä olemuksellisia ominaisuuksia, vaan sanomalehtien kielellisessä toimin- nassa tuotettuja konstruktioita, jotka ammentavat tulkintatilanteen ylittävistä kulttuurista resursseista.
(Perälä 1990, 22–23; Törrönen 2010a, 180–181; 2010b, 282; ks. myös Goffman 1986, 26–27.) Supikoiran mediarepresentaatioihin keskittyvässä yhteiskuntatieteellisessä ihmis-eläinsuhteen tar- kastelussa kannattaa tietysti keskittyä kehyksen ihmiselle ja supikoiralle tuottamiin osallistujaroolei- hin sen sijaan, että analysoisi perusteellisesti kaikki supikoirajuttujen roolit. Kohdistankin kehysana- lyysissä huomioni siihen, millaisia yhdessäolon asetelmia kehykset virittävät supikoiralle ja ihmiselle sekä millaisiin osallistujarooleihin supikoira ja ihminen konstruoidaan kussakin kehyksessä. Ensim- mäinen tutkimuskysymykseni on siis,
millaisissa kehyksissä sanomalehdet käsittelevät supikoiraa ja millaisena ihminen, supikoira sekä niiden suhde kuvataan kussakin kehyksessä?
Kuten Isenberg (2002, 60) toteaa, villin luonnon representaatiot ovat ilmauksia ihmisten luontoon kirjoittamista arvoista ja aikansa kulttuuriin kytkeytyneitä, jolloin myös supikoirarepresentaatioiden kehyksissä tapahtuneet muutokset kertovat kulttuurisista muutoksista. Aineistona käytetyt päivätyt
sanomalehtitekstit mahdollistavat kulttuurin ajallisten muutosten hahmottelun. Tutkin täten laadulli- sen kehysanalyysin jälkeen juttukohtaisia kehyksiä määrällisellä sisällönanalyysillä, ja selvitän myös, millaista ajallista muutosta kehystämisen tavoissa on tapahtunut?
Olen avannut jo edellä kehyksen käsitteen yhteyttä uusstrukturalistiseen käsitteistöön, joka valottaa kulttuurin merkitysjärjestelmän rakenteita sekä rakenteistumista yhteiskunnallisia identiteettejä mää- rittäväksi ja välittäväksi koodistoksi. Kehystäessään supikoiraa sanomalehdet uusintavat esimerkiksi eläinkuntaa ongelmallisiin ja ”hyviin” eläimiin erottelevia kulttuurisia rakenteita. Se, millaisten mer- kitysten välittämiseen kulttuurin koodiston mahdollistamia ilmaisuja käytetään, riippuu kehyksestä ja sama ilmaisu saatetaan tulkita eri kehyksissä eri tavalla. Kun sanomalehdet representoivat supikoi- raa, ne siis käyttävät kulttuurin suomia mahdollisuuksia eri kehysten tuottamiseen sopivalla tavalla, joka merkityksellistää kuvauksen kohteet kehyksen mukaisesti ja jäsentelee ne kehystä määritteleviin osallistujarooleihin. Tarkastelen seuraavaksi millaisia kulttuurisia välineitä aineiston mediat käyttä- vät asettaakseen supikoiran erilaisiin kehyksiin.
2.3 Kehystämisen kulttuuriset välineet
Tarkastelen tässä sanomalehtien kehyksiä rakentavaa kielenkäyttöä jo edellä mainitun uusstruktura- listisen käsitteistön ja diskurssin käsitteen avulla. Kehysten tuottamistapojen analyysi auttaa siis ym- märtämään sitä, miten ja millaisilla kielellisillä ja kulttuurisilla keinoilla supikoira konstruoidaan tie- tynlaiseksi ja tietyllä tapaa suhtauduttavaksi olennoksi kussakin kehyksessä.
Määrittelen tässä diskurssin toistuvasti käytetyksi sanastoksi, jolla jokin asia voidaan kuvata ja mer- kityksellistää. Sanastot tuottavat todellisuudesta erilaisten käsitteellisten erotteluiden ja diskurssin käsitteille määrittelemien suhteiden välittämän kuvan. Eri diskurssit avaavat erilaisia näkökohtia asi- oihin ja muotoilevat kulttuuria ja yhteiskuntaa monilla vaikeasti hahmotettavillakin tavoilla. Se, mil- laisia merkityksiä asiat saavat ja millaiseksi jaettu todellisuus muotoutuu, riippuu siis siitä, missä diskursseissa tarkastelemme asioita. (Jokinen ym. 1993; Suoninen 1999; vrt. Törrönen 2010b, 287–
289; Wetherell & Potter 1992.)
Kehyksiä rakentavaa kielen käyttöä voidaan tutkia diskurssien laajemman sanaston sijaan myös tar- kastelemalla eri kehyksissä esiintyviä kulttuurisia erotteluja. Alasuutarin (2011, 115) mukaan niiden avulla voidaan tarkastella juuri sitä, miten erilaisia asioista annettuja kuvauksia ja tarinoita kerrotaan.
Kulttuurisia erotteluja tarkastellaan usein semioottisiin taustateorioihin nojaten (Alasuutari 1999, 117). Tässä kulttuuristen erottelujen tarkastelun teoreettiset taustat löytyvät siis jo osittain ilmi tuo- dusta uusstrukturalistisen semiotiikan käsitteistöstä, jota käytän Heiskalan (1997, 2000a, 2000b)
syntetisoimassa muodossa. Käsittelen sen kehikossa erilaisia eläinkuntaa jakavia ja merkityksellistä- viä erotteluita.
Kategorisoimalla supikoira eri tavoin esimerkiksi alkuperäinen-vieras- tai peto-kaikkiruokainen-kas- vissyöjäerotteluissa voidaan supikoiralle tuottaa erilaisten kehysten edellyttämiä merkityksiä ja osal- listujarooleja. Näitä eri kehysten supikoirakonstruktioita voidaan jäsentää ja vertailla keskenään myös Arluken ja Sandersin (1996, 167–186) esittämällä sosiozoologisella hierarkialla (sosiozoological scale), joka kuvaa heidän mukaansa kulttuurista tapaamme jakaa eläimet eriarvoisiin luokkiin. Täl- löin esimerkiksi kappaleen alussa mainitut eläinkunnan kulttuuriset erottelut tulee ymmärtää so- siozoologisen hierarkian luokkajärjestelmän rakenteistajiksi, joilla luokkaeroja ja luokkien eriarvoi- suutta tuotetaan. Uusstrukturalistisen semiotiikan kielellä tarkastelemani kulttuuriset erottelut ovat siis sosiozoologisen hierarkian artikulaatioita. Esittelen ensiksi eri kehysten supikoirakonstruktioiden hahmottamisessa käyttämäni sosiozoologisen hierarkian eläinluokat ja selvennän vielä sen jälkeen joitain uusstrukturalistisia käsitteitä.
Sosiozoologinen hierarkia on siis kulttuurinen erottelujärjestelmä, joka asettaa erilaiset eläinkatego- riat ihmisten sosiaalista hierarkiaa vastaavaan (ja symboloivaan) luokkajärjestelmään (Arluke & San- ders 1996, 167–186). Arluke ja Sanders (emt., 167–186) nojaavat strukturalismin perinteisiin oletuk- siin maailman binaarisesta kategorisoinnista esittäessään, että jaamme eläinkunnan ensinnäkin hyviin ja pahoihin eläimiin. Heidän mukaansa pidämme lemmikkejä ja säyseästi teolliseen hyväksikäyt- töönsä alistuvia instrumentaalisia eläimiä ”hyvinä eläiminä.” Niiden alapuolelle sijoittuvat pahat eläi- met taas erottelemme kummajaisiin (freaks) ja haittaeläimiin (vermin) sekä demoneihin, jotka uhkaa- vat ihmisten terveyttä ja asemaa eläinkunnan hallitsijana. (Emt., 167–186.)
Kummajaiset ovat kategoriarajoja ja ylittämättöminä tai pyhinä pidettyjä käsitteellisiä erotteluita uh- maavia anomalioita, jotka herättävät ihmisissä useimmiten inhon tunteita (Arluke & Sanders 1996, 176–178). Haittaeläimet tai tuholaiset taas kyseenalaistavat paikkansa niitä merkityksellistävissä erottelujärjestelmissä ja uhkaavat friikkejä selvemmin ihmisiä ja ympäristöään likaantumisella ja saastumisella. Demonit puolestaan uhkaavat ihmisen eläinsuhteita leimaavaa subjekti-objekti- tai herra-orja-asetelmaa asettaessaan ihmisen hengen ja terveyden vaaraan (Emt., 178–186.) Viittaan myöhemmin näihin sosiozoologisen hierarkian ”pahojen” eläinten luokkiin ongelmaeläiminä.
Tuomivaaran (2010, 126) mukaan muutkin eläinkuntaa jäsentäviä luokituksia tarkastelleet sosiologit ovat lähestyneet niitä strukturalistista kulttuuriteoriaa hyödyntäen (ks. Eder 1996, 58–106; vrt. Fran- kin 1999, 9–10). Ei olekaan ihme, että perinteen keskeisimpiin ja lainatuimpiin teoreetikoihin lukeu- tuvan Mary Douglasin (2000) vaikutus näkyy myös sosiozoologisessa hierarkiassa.
Douglas (2000) kiinnittää huomionsa kulttuurin kategorisia erotteluita kyseenalaistaviin tapauksiin ja esittää, että tulkitsemme kaikki kulttuurin rakenteita kyseenalaistavat asiat puhtautta uhkaavaksi saasteeksi. Hän (emt.) tarjoaa siis yleisemmän ja vahvemmin strukturalistiseen perinteeseen kiinnit- tyvän teorian, sille, miksi Arluken ja Sandersin (1996, 178–180) tuholaisiksi kutsumia eläimiä pide- tään saastaisina ja ongelmallisina. Sosiologisen eläintutkimuksen puolella ainakin Colin Jerolmack (2008) on selittänyt tältä pohjalta kaupunkipuluihin kohdistunutta huolta.
Douglasin (2000) mukaan lika kyseenalaistaa kulttuurin kategorisia erotteluita ja siksi sen siivoami- nen on rituaalista rajanvetoa, joka uusintaa kulttuurin erottelujärjestelmiä sekä niiden elementtien välisiä suhteita ja hierarkioita. Kulttuurista eläinmaantiedettä edustavat Wolch & Philo (1998) kutsu- vat saastuttavina pidettyjä ei-inhimillisiä eläimiä transgressiivisiksi (emt. 110) viitaten juuri kulttuu- risten rajojen rikkoutumiseen.
Heiskalan (1997, 2000a) uusstrukturalismi ja Douglasin (2000) ajatukset toimivat siis taustateorioina tarkastellessani, millaisten kulttuuristen erotteluiden avulla sanomalehtiteksti kehystää supikoiraa eli tuottaa supikoirasta eri kehysten mukaisia konstruktioita. Mainittujen taustateorioiden puitteissa so- velletun sosiozoologisen hierarkian roolina taas on jäsentää näitä median kehystämisen supikoiralle tuottamia asemia eli osallistujarooleja.
Sosiozoologinen hierarkia ei kuitenkaan ota selkeästi kantaa villieläinten yhteiskunnalliseen paik- kaan, minkä vuoksi käsitteistö saattaa vaatia täydennystä tai muokkausta, kun analysoidaan villiä supikoiraa käsitteleviä sanomalehtitekstejä. Arluke ja Sandersin (1996, 167–186) esityksen perus- teella on toisaalta selvää, että luonnonvaraisetkin eläimet voidaan kategorisoida esimerkiksi välineel- lisiksi, haitallisiksi tai demonisiksi eläimiksi tilanteesta riippuen (ks. Arluke & Sanders 1996, 167–
186). Uskallan täten lähteä testaamaan sosiozoologisen hierarkian kykyä jäsentää niitä asemia tai osallistujarooleja, joihin villi supikoira määritellään eri kehyksissä. Eläinkunta voitaisiin varmasti jakaa toisenlaisiinkin luokkiin, mutta strukturalistiselle perinteelle ominainen hyvien ja ongelmallis- ten eläinten jako on vaikeammin kyseenalaistettavissa. Keskitynkin tarkastelemaan ennen kaikkea sellaisia supikoirakirjoituksissa esiintyviä kulttuurisia erotteluita, jotka määrittelevät luokkahierar- kian hyvien ja ongelmallisten eläinten joukkoja ja tuottavat tätä kautta supikoiralle kehysten mukaisia merkityksiä.
Kun sovelletaan uusstrukturalistista semiotiikkaa eläinsuhteiden tarkasteluun, ajatellaan siis, että myös muut eläimet saavat merkityksensä eläinkuntaa ja ympäristöä jäsentelevissä erottelujärjestel- missä, jotka järjestävät ihmisen suhteita muihin eläimiin. Ymmärrän tässä sosiozoologisen hierarkian tällaiseksi erilaisten kulttuuristen erottelujen avulla tuotetuksi ja yllä pidetyksi erottelujärjestelmäksi,
johon uusstrukturalistinen semiotiikkaa (ks. Heiskala 1997, 2000a, 2000b) viittaa struktuurin yleis- käsitteellä.
Struktuurit ymmärretään sosiaalisia kategorioita ja niiden välisiä suhteita muotoileviksi erottelujär- jestelmiksi, joiden elementit merkityksellistyvät keskinäisten erojensa ja elementteihin kytkettävissä olevien muiden erottelujen elementtien kautta. Struktuurit eivät pakota ihmisiä ”ulkoapäin”, vaan ovat todellisuutta tulkitsevien ja nimeävien ihmisten tuottamia ja ylläpitämiä. Struktuurien uudelleen tuottaminen tarkoittaa niiden elementtien – olivat ne sitten esimerkiksi yhteiskuntaluokkia tai suku- puolia – erillisyyden vahvistavia kulttuurisia ilmaisuja eli artikulaatioita. Perinteisen sukupuolijärjes- telmän tapaiset struktuurit alkavat liueta, kun esimerkiksi vaatekappaleet tulevat kaikkien ihmisten käyttöön eikä binaarinen sukupuolijärjestelmä artikuloidu enää sukupuolittuneessa vaatetuksessa.
(Heiskala 2000a, 2000b.)
Struktuuria ei siis voida kutsua esimerkiksi rakenteeksi ymmärrettävyyden lisäämiseksi, vaan ennem- minkin tulisi ajatella, että kulttuurin virrassa tuotetaan toistuvasti struktuurien ”rakenteita”. Etsin su- pikoirateksteistä juuri tällaisia sosiozoologista hierarkiaa rakenteistavia kulttuurisia erotteluita, kun tarkastelen erotteluiden avulla kehysten merkitysmaailmojen tuottamista. Luettavuuden vuoksi koe- tan kuitenkin välttää jatkossa uusstrukturalistisen semiotiikan käsitteistöä siellä, missä asiat ovat se- litettävissä lähempänä arkikieltä olevilla ilmaisuilla.
Jos halutaan ymmärtää, miten kehyksiä ja niiden eläinkonstruktiota tuotetaan, on siis syytä tarkastella eläimiä ja ympäristöä jäsentäviä kulttuurisia erotteluita. Esimerkiksi Miltonin (2000) kuparisorsa- kampanjoita käsittelevä tutkimus ohjaa kiinnittämään huomiota ainakin inhimillisten ja ei-inhimillis- ten prosessien väliseen erotteluun, kun tutkitaan siirrettyjen villieläinten saamia merkityksiä.
Douglas (2000) muistuttaa, että kulttuurisia erottelujärjestelmiä kannattaa tarkastella myös niiden tul- lessa kyseenalaistetuksi. Kuten sosiozoologisen hierarkian tuholaiskategoriakin antaa ymmärtää, voi- daan ongelmatulkintoja selittää tietyissä tapauksissa parhaiten sillä, että tuodaan ilmi eläinten käy- töksellään rikkomia kategorisia erotteluita ja niistä koostuvia kulttuurisia järjestelmiä. Aikaisemman tutkimuksen perusteella ihmistoiminnan vaikutuksesta toisiin ympäristöihin levinneet lajit vaikutta- vat olevan anomalisessa asemassa ainakin joissain ympäristöä koskevissa kulttuurisissa jäsennyk- sissä, mutta saattavat uhata symbolisesti myös ihmisten välisiä erontekoja (ks. esim. Franklin 2014;
Milton 2000).
Hyödynnän edellä esittelemääni strukturalistista ja diskurssiteoreettista käsitteistöä aineiston ehdoilla ja kehyskohtaisesti. Etsin niiden avulla sanomalehtiteksteistä kehyksen jäsentämän tilanteen ylittäviä kulttuurisia tapoja merkityksellistää eläimiä joko diskurssin laajemmalla sanastolla tai kulttuuristen
erottelujen kautta. Joitain kehyksiä pystyttävää kielenkäyttöä saattaa olla hedelmällisempää jäsentää diskurssin käsitteellä, jos niiden taustalla näyttää esimerkiksi olevan aikaisemman tutkimuksen ja kulttuurisen esiymmärrykseni tunnistama laajempi puhetapa. Toisinaan kehyksen tekstit taas saatta- vat sisältää paljon kulttuurisia kategorisointeja, joilla tuotetaan kehykselle ominaista kuvaa supikoi- rasta, mutta on vaikea yhdistää kategoriajärjestelmiä johonkin tiettyyn diskurssiin.
Ymmärrän siis tässä diskurssit ja kulttuuriset erottelut kehystämisen kulttuurisiksi resursseiksi, joita tarkastelemalla voidaan kiinnittää huomiota siihen, miten supikoira konstruoidaan sellaiseksi olen- noksi kuin se kussakin kehyksessä jäsentyy. Kehysanalyysissä erotetut kehykset auttavat ymmärtä- mään ennemminkin sitä, mitä määritelmiä ja merkityksiä sanomalehdet antavat supikoiralle kuvates- saan sitä erilaisissa tilanteissa. Eläimistölle ja ympäristölle merkityksiä tuottavat diskurssit ja kult- tuuriset erottelut taas auttavat ymmärtämään, miten kehyksiä ja niiden virittämiä merkitysmaailmoja tuotetaan. (vrt. Jokinen & Juhila 1999, 66–76.)
Näihin kulttuurisiin resursseihin nojatessaan kehystäminen myös uusintaa tällaisia tapoja merkityk- sellistää maailmaa. Kehystäminen vaikuttaa siten siihen, millaisena eläinten tulkitsemisessa käyttä- mämme kulttuuriset välineet jatkavat matkaansa kulttuurin kehkeytymisen virrassa eivätkä kehystä- misen seuraukset rajoitu näin vain siihen, miten merkityksellistämme ja kohtelemme supikoiraa.
Myös sanomalehtien supikoiratekstejä voidaan siis tarkastella Goffmanin (1986) kehittämän kehys- analyyttisen käsitteistön avulla. Tällöin huomio kiinnittyy kehyksen rooliin todellisuuden määritteli- jänä, joka sulkee vaihtoehtoiset todellisuuskuvaukset pois. Asettamalla supikoiran erilaisiin kehyk- siin sitä käsittelevissä kirjoituksissa media ottaa osaa supikoiran yhteiskunnalliseen määrittelyyn eli sosiaalisen konstruointiin. Tuottaessaan näitä kehyksiä sanomalehdet myös muotoilevat ja uusintavat kulttuurin käsitteellisten erottelujen suhdejärjestelmää, jossa ympäristön oliot saavat merkityksensä.
Hyödyntämällä kehysanalyyttisen käsitteistön rinnalla esiteltyä diskurssiteoreettista ja strukturalis- tista käsitteistöä voidaan tarkastella myös, miten ja millaisilla kielellisillä ja kulttuurisilla keinoilla kehyksen kuva supikoirasta tuotetaan. Tämä voidaan katsoa kehysanalyysiä täydentäväksi tutkimus- kysymykseksi, jolle aineisto kuitenkin saattaa asettaa rajoituksensa, eikä se välttämättä saa yhtäläistä huomiota jokaisen kehyksen kohdalla. Käyn seuraavassa luvussa läpi, miten ja millä tavoin kooste- tulla aineistolla vastaan luvussa esitettyihin kysymyksiin supikoirakirjoitusten kehyksistä ja niiden pystyttämisestä.
3 AINEISTO JA SEN KERUU
Tutkielman aineistoksi muodostui lopulta 198 sanomalehtijutun kokonaisuus, joka koostuu Etelä- Suomen Sanomien, Länsi-Savon ja Maaseudun tulevaisuuden supikoirakirjoituksista vuosilta 1956–
2015. Näissä sanomalehtiuutisissa, -reportaaseissa ja -artikkeleissa supikoira on erilaisissa yhteyk- sissä joko jutun pääaihe tai selkeä osa sitä. Kuvaan tässä luvussa aineistonkeruuprosessia sekä sen aikana tekemiäni valintoja perusteluineen, minkä jälkeen esittelen aineiston sisältöä ja ajallista jakau- tumista lyhyesti.
3.1 Sanomalehdistä aineistona
Sanomalehtiuutiset, -reportaasit ja -artikkelit ovat omanlaisiaan kommunikaation muotoja, jotka eroavat diskursiivisilta ehdoiltaan esimerkiksi mielipidekirjoituksista ja taiteellisesta ilmaisusta. Tul- lakseen tulkituksi journalismiksi tekstin on siis täytettävä tietyt muodolliset kriteerit, jotka säätelevät toimittajien todellisuudesta tekemien tulkintojen esitystapaa. (Vrt. Fairclough 1997, 53–60; Heiskala 1990, 19–20.) Mediatutkimuksessa erilaisiin teksti- ja kulttuurituotetyyppeihin viitataan usein genren käsitteellä (Väliverronen 1998, 35–36).
Tarkasteltaessa median tapaa tuottaa merkityksiä on syytä pitää median diskursiiviset ehdot mielessä, vaikka samoja medioita koskevissa ajallisissa vertailuissa ehtoja voidaankin pitää vakioituina (vrt.
Heiskala 1990b, 252). Laadullinen kehysanalyysini on kuitenkin siinä määrin aineistolähtöinen, että päätin perehtyä viestinnän tutkimukseen ymmärtääkseni paremmin journalististen tekstien erityis- luonnetta ja hahmottaakseni siten paremmin asetelman kannalta kiinnostavia aineiston eroja ja yhtä- läisyyksiä. Se, että media puhuu supikoirasta niin kuin media puhuu muistakin aiheista, ei olisi ko- vinkaan kiinnostava lausuma sosiologisessa diskurssissa. Mediatutkimuksen kentällä tällaiset lausu- mat saattaisivat toimia jo hieman paremmin. Etsin viestinnän tutkimuksesta apua myös siihen, miten median aatteelliset kytkökset voidaan huomioida mediatekstianalyysissä.
Joukkoviestinnän tutkija Esa Väliverrosen (1996) tutkimus Lapin metsätuhoja käsitelleestä media- keskustelusta tarjoaa valaisevan esimerkin siitä, miksi media-aineistojen analyysissä on syytä kiin- nittää huomiota myös aineiston kontekstiin. Väliverronen (emt.) määrittää kiistan kehyksen yhdeksi tiedotusvälineiden tavaksi jäsentää metsätuhoja, mutta toteaa toisaalta myös, että puolesta-vastaan- asetelma on yleisemminkin osa journalistista esitystapaa. Tämä lienee pakottanut hänet pohtimaan, missä määrin analysoitavan tekstin kiistelyt ovat journalistisen diskurssin muotoseikkoihin mukautu- mista ja miltä osin ne ilmentävät muista teksteistä poikkeavaa kiistan kehystä (ks. emt., 118).
