Kehysanalyysini tuloksia ei voida tutkimuksen puutteen vuoksi verrata suoraan muista eläinteksteistä tai -representaatioista erotettuihin kehyksiin. Tulokset ovat joka tapauksessa jossain määrin keskus-telutettavissa erilaisten vieraslajipuheen analyysien kanssa (ks. Franklin 2014; Milton 2000; Potts 2009; Seymour 2013), mikä näkyy myös tulososiossa tehdyistä vertailuista. Ei ole kovin yllättävää, että tulokset yhtenevät joiltain osin myös toisiin strukturalismin avulla haittaeläin- ja vieraslajikes-kustelua lähestyviin tutkimuksiin (ks. esim. Jerolmack 2008). Sellaiset analyysit, jotka lähestyvät on-gelmaeläinpuhetta ympäristöä koskevien käsitysten ja niiden kulttuuristen rakenteiden kautta näyttä-vät siis nostavan esiin samanlaisia jäsennyksiä ainakin länsimaiden sisällä. Jos kuitenkin halutaan selvittää, pidetäänkö siirrettyjä eläimiä vain ongelmina vai suhtaudutaanko niihin kenties toisella
tapaakin, on ongelmapuheeseen keskittyviä strukturalistisia tarkasteluja täydennettävä esimerkiksi tässä esitellyllä kehysanalyysillä.
Tutkielman tarkastelujakson jälkeen EU:n ja Suomen haitalliseksi vieraslajiksi tuomitsemaa supikoi-raa on tarkasteltu sanomalehdissä sellaisissakin kehyksissä, jotka konstruoivat supikoiran näistä vi-rallisista tulkinnoista poikkeavalla tavalla. Kehysanalyysin tulokset tukevat tältä osin aikaisemman tutkimuksen väitteitä ihmisen ja eläinten välisten suhteiden ambivalenttisuudesta (ks. Kupsala & Tuo-mivaara 2004), joka näyttää tutkielman perusteella ulottuvan myös huolta herättäviin metsien tulok-kaisiin. Eläinsuhteiden moderni ambivalenssi näkyy supikoirakirjoituksissa esimerkiksi siten, että MT (20.10.1984) pitää supikoiraa ”selkeästi vahinkoeläimenä”, jonka ”kantaa on syytä verottaa”, mutta saman lehden seuraavassa supikoirajutussa (MT 7.2.1985) myötäeletään talvipakkasia katselun kehyksen supikoiran kanssa.
Peilattaessa aineistosta erottamiani kehyksiä aikaisempaan tutkimukseen huomataan katselun kehyk-sen tarkastelutavan muistuttavan jossain määrin niitä reprekehyk-sentaatioita, joilla munkkiarattia suojelevat newyorkilaiset puolustavat muualta tulleen papukaijan oleskeluoikeutta. Vaikka katselun kehystä ei voidakaan lukea Seymourin (2013) tutkimaksi eläinsuojeluretoriikaksi, on siinä paljon samaa kuin representaatioissa, jotka tekevät munkkiaratista sellaisenaan ja ilman välinearvoja ihmisen ihailun kohteeksi kelpaavan eläimen. Näissäkin representaatioissa kiinnitetään huomiota eläimen tekemisiin ja ihaillaan sen kykyjä. (Emt., 62–63.)
Kummastelun kehyksen kohdalla taas voidaan kysyä, missä määrin kyseessä on juuri sanomalehtien uutisdiskurssille tyypillinen tapa käsitellä asioita. Aineiston sanomalehtien lisäksi kehys näyttää kui-tenkin olevan myös Yleisradion yhä käyttämä mediakulttuurinen jäsennys, johon tukeudutaan pai-kallisesti poikkeavien, muttei uhkina pidettyjen, eläinten kohdalla (ks. esim. Tolonen 2018). Myös konfliktin kehyksessä lienee joitain piirteitä, jotka tekevät kehyksestä draamallisia jännitteitä koros-tavaan mediakerrontaan (Väliverronen 1996, 118–120) sopivan käsittelytavan.
Vaikka supikoiraa ei määritelläkään kummastelun, katselun, hyväksikäytön ja urheiluharrastuksen kehyksissä uhaksi, puuttuu varsinainen supikoiran suojelupuhe aineistosta, (ellei aikaisia kummaste-lun kehyksiä sitten lueta sellaiseksi). Tässä aineistossa havaittavat suomalaisten supikoirasuhteen jännitteet eivät siten vaikuta niin suurilta, että ne voisivat johtaa merkittäviin ympäristö- tai eläinpo-liittisiin kiistoihin supikoiraa eri kehysten valossa tarkastelevien välillä. Tältä osin on ymmärrettävää, miksi valtio on voinut tehdä söpönnäköisestä koiran lähisukulaisesta rauhoittamattoman eläimen, jonka kuka tahansa eläinten kivuttomasta lopetuksesta mitään tietämätönkin saa tappaa.
7.2.1 Määrällisestä analyysistä ja kulttuurisista muutoksista
Myös konfliktin kehyksen hallitsevuuden osoittavat määrällisen analyysin tulokset kertovat, ettei ai-neistossa puhuta supikoiran oleskeluoikeuden puolesta äänekkäästi. Hyväksikäytön ja urheiluharras-tuksen kehysten pienet frekvenssit eivät ole tässä valossa yllättäviä, sillä supikoiraa tuskin kyettäisiin julistamaan haitalliseksi vieraslajiksi, jos se olisi taloudellisesti tai virkistyksellisesti laajalti hyödyn-netty villieläin.
Konfliktin kehyksen pidempään jatkunut valta-asema sen sijaan oli jonkin asteinen yllätys vierasla-jipuheen tuoreuden ja aikaisemman tutkimuksen valossa. Esimerkiksi kuudennen luvun alussa käsi-tellyt historialliset katsaukset antavat olettaa, että katselumuotoiset eläinsuhteet korostuvat moderni-saation edetessä (ks. Franklin 1999, 62–83; Sironen 1996), mikä voisi näkyä aikakausittaisissa ke-hysmäärissä myös tässä tutkielmassa.
Modernisaation liitetyt luonto- ja eläinsuhteiden muutokset (ks. Franklin 1999; Sironen 1996) eivät kuitenkaan ole havaittavissa aineistossani, sillä katselun kehyksen suhteellinen frekvenssi ei kasva kohti tarkastelujakson loppua. Parjatun maahan muuttajan tapauksessa katselun kehys ei siis näytä olevan millään tavoin modernisaation myötä esiin nouseva tarkastelutapa, vaikka Suomikin on käynyt tarkastelujakson aikana läpi elinkeinorakenteen muutosta ja ihmiset ovat siirtyneet maaseudulta kau-punkeihin.
Aineistoni rajallisuuden takia edellä mainittuja modernin ihmisen luonto- ja eläinsuhteissa tapahtu-neita muutoksia ei toisaalta välttämättä nähtäisi siinä kovinkaan selvästi. Myös supikoirakirjoittelua hallitsevat ongelmaeläinkonstruktiot saattavat vaikuttaa siihen, ettei katselun kehys nouse ajan myötä keskeisempään asemaan. Vähemmän ongelmallisten eläinten kohdalla katselun kehystä vastaavat ja
”postmodernin ajan hengen mukaiset”, eläimistä itsestään lähtevät tarkastelutavat (ks. Franklin 1999, 62–83) saattaisivat näkyä analysoimallani ajanjaksollakin.
Vaikka mainittuja ihmisen eläinsuhteen muutoksia ei voidakaan havaita aineistostani, konfliktin ke-hyksen sisällä on kuitenkin nähtävissä merkkejä jonkinlaisesta ”ekologisesta käänteestä”. Tähän viit-taa se, että aikavälillä 1996–2015 supikoira ongelmallisteviit-taan useimmiten sen vierauden ja ”alkupe-räislajistolle” aiheuttamien ongelmien takia (ks. taulukko 6). Franklinin (1999) teoria eläinsuhteiden (post)modernisoitumisesta ei liene kuitenkaan jäsennysvoimaisin käsitteistö selittämään ekologisten näkökohtien nousua konfliktin kehyksen sisällä.
Suomalaisessa kontekstissa kuvaavamman vaihtoehdon voisi tarjota esimerkiksi Heiskalan (1993b, 98–100) tutkimusryhmän sanoma- ja aikakauslehtiaineistosta havaitsema ympäristötietoisuuden
nousu vuosien 1951 ja 1990 välillä. Hänen (emt.) kuvaamat muutokset saattavat auttaa ymmärtämään, miksi supikoiran juuri luontoon kohdistamat uhat nousivat aineistossani yleisimmäksi ongelma-konstruktion tuottamistavaksi 1990-luvulla.
Ympäristötietoisuuden nousu muuttaa luontoa koskevia käsityksiä siten, että luonto aletaan mieltää arvokkaaksi ja uhanalaiseksi, mikä tekee siitä samanlaisen yhteiskunnallisen järjestämisen ja suun-nittelu kohteen kuin muutkin yhteiskunnan hallinnoimat maa-alueet. Kaupunkisuunsuun-nittelusta poike-ten ”luontosuunnittelu” vain tarkoittaa sitä, että luonto pidetään ihmisvaikutuksen ulkopuolella.
(Heiskala 1993b, 99.) Johdannossa esitetyllä luontokäsitystypologialla muutos voitaisiin ilmaista niin, että luonnon ihailijan tapa käsittää luonto vahvistui 1900-luvun jälkimmäisellä puoliskolla.
Voidaan esittää, että näissä kulttuurisissa muutoksissa supikoirasta muodostui ongelma muillekin kuin luontoa välineellisesti hyödyntäville. Kun myös luontoa toisella tapaa ymmärtävät ja arvottavat huolestuivat supikoirasta, löytyi luonnon koskemattomuuden varjelusta nyt vastuussa olevan jul-kishallinnon ”supikoirasodalle” (MT 3.9.2010) riittävä poliittinen tuki. Supikoiran haitalliseksi vie-raslajiksi julistaminen lienee osa tätä jatkumoa. Tukea ja oikeutusta supikoiran vastaisille toimille saattaa löytyä myös ”nationalisoivasta” ympäristödiskurssista (ks. Franklin 1996). Käsittelen seuraa-vassa lyhyesti sen asemaa aineistossa sekä siihen liittyviä jatkotutkimusmahdollisuuksia.
7.2.2 Eläimiin ja luontoon kytkeytyneistä kansallisaatteista
Odotin myös löytäväni aineistosta enemmän nationalistisia jäsennyksiä, joilla supikoirasta tehdään Suomeen kuulumaton muukalainen. Suomen ja supikoiran Suomeen leviämisestä pitkälti vastuussa olevan Neuvostoliiton valtiollisten suhteiden historian sekä esitellyt tutkimukset (Fine & Christofo-rides 1991; Franklin 1996, 2014; Potts 2009; Song 2000) huomioon ottaen oli yllättävää, kuinka vä-hän nationalismi näkyi supikoirakirjoituksissa.
Tämän aineiston perusteella supikoiran ei siis voida väittää symboloivan mitään tiettyä rodullistettua vähemmistöryhmää ja tulevan representoiduksi heihin liitetyin stereotypioin, kuten vieraslajeja on esitetty kuvattavan (Sagoff 1999, 19). Vaikka supikoiran todettiin useampaan otteeseen olevan Suo-meen kuulumaton, ei sitä kutsuttu kertaakaan neuvostoliittolaiseksi tai venäläiseksi. Jos supikoira käytetään symbolisesti suomalaista ja venäläisten suhteiden käsittelyyn, niin sanomalehdet eivät näytä olevan siihen sopiva foorumi.
Konfliktin kehyksen supikoirahuolella saatetaan kuitenkin tuottaa yleisemmin meitä ja muita sekä erotteluun liittyviä hierarkioita. Tarkasteltaessa supikoirakirjoituksia tästä näkökulmasta oleellista on siis suomalaisten tapa käyttää koskemattomia metsiä ja luontoa kansallisena symbolinaan, jonka
pyhyyden supikoira kyseenalaistaa uhkaamalla sekoittaa siihen jotain ulkopuolista. Luonnon koske-mattomuuden ritualistinen varjelu, on siten mahdollista tulkita toiminnaksi, joka uusintaa suomalai-suuden arvon ja erillisyyden suhteessa muihin kansoihin.
Ihmis-eläinsuhteiden sosiologisissa tarkasteluissa on havaittu, että ainakin australialaiset ja uussee-lantilaiset ovat ottaneet paikallista eliöstöä kansallissymboleikseen (Franklin 1996; Potts 2009). Erä-maiden, luonnon tai eläimistön avulla ilmaistujen ja ylläpidettyjen kansallisten ideoiden ja luonnon puhtauden ritualistisen vaalimisen välille hahmoteltua yhteyttä voitanee tarkastella esimerkiksi kan-sallisilla vertailuilla. Tutkielmaa seuraava jatkotutkimus voisikin siten kysyä, pidetäänkö luonnon ulkopuolisiksi käsitettyjä eläimiä yhtä suurina luonnon tuholaisina myös siellä, missä erämaat, luonto ja sen eläimet eivät ole olleet kansallisaatetta kohottavia ja uusintavia symboleja. Franklinin (1996) löydökset saattavat viitata tähän suuntaan, sillä hän toteaa ”nationalisoivan diskurssin” tehneen pai-kallisesta luonnosta australialaisuuden symbolin. Tällä on yhteys siihen, kuinka australialaiset luokit-televat ja suhtautuvat eläimiin sekä myös siihen, ettei ympäristön järjestystä yllä pitävä ja eläinpopu-laatioita kontrolloiva metsästys kohtaa Australiassa samanlaista kritiikkiä kuin Yhdysvalloissa ja Iso-Britanniassa (emt.).
Tarkastelemieni medioiden tapauksessa on syytä muistaa, ettei supikoira ole niissä ongelma vain luonnossa, sillä aineiston viimeisten kymmenvuotiskausien sanomalehdissä nousee myös huoli inhi-milliseksi mielletyissä tiloissa löntystelevistä supikoirista. Pohdiskelen seuraavaksi muutamia ihmis-ten eläin- ja keskinäisissä suhteissa tapahtuneita muutoksia, jotka ovat saattaneet olla kaupunkisupi-koiriin kohdistuvan mediahuolen taustavaikuttimia tai mahdollistajia.
7.2.3 Kulttuurin tuholaisista ja demoneista: moderneja ongelmia?
Inhimillisen kulttuurin piiriksi jäsentyvien alueiden supikoirat konstruoituvat siis esimerkiksi pulujen (Jerolmack 2008) tapaan väärässä paikassa oleviksi ja saastaisiksi eläimiksi. Näiden löydösten taus-talla lienee monia modernisaatioprosessin alle niputettuja kehityskulkuja. Kaupungistumisen, eriyty-neen työnjaon, teollisen kehityksen ja luonnon valloituksen seurauksena keskimääräinen henkilö ha-vaitsee elinpiirissään yhä vähemmän inhimillisen kontrollin ulkopuolella olevia toislajisia eläimiä.
Modernisaation seurauksena (elävät) ei-inhimilliset eläimet ovat myös osa yhä harvempien ihmisten toimeentulotapoja. (Franklin 1999.)
Ihmisten tilallinen erottautuminen suuresta osaa muuta eläinkuntaa sekä sen haltuun otto saattavat auttaa ymmärtämään myös sosiozoologisen hierarkian demoneiksi konstruoitujen supikoirien suurta mediahuomiota. Rabieksesta kärsivät supikoirat nimittäin kadottavat ihmisarkuuttaan ja pystyvät si-ten sekä lähestymään ihmistä että uhkaamaan ihmishenkeä ja terveyttä aivan toisella tapaa kuin
ihmisen kontrollissa olevat ja kulttuurisia paikkojaan noudattavat villit tai kesyt eläimet. Eläinkunnan haltuun oton taustaa vasten ihmisen henkeä ja eläinkunnan hallinnoijan asemaa poikkeuksellisesti kyseenalaistavasta supikoirasta voidaan näin ollen luoda uutismedian diskursiiviset ehdot täyttävä vaarallinen ongelmaeläin.
Luonnon haltuun ottanut nykyihminen kokee siis olevansa siinä määrin turvassa terveyttä uhkaavilta eläimiltä, että kun tällaisina pidettyjä eläimiä ilmenee, on se uutisarvoinen poikkeama. Pohdiskeltu yhteys saa vahvistusta terveysuutisointia käsittelevistä tutkimuksista, joiden mukaan terveydestä on tullut niin normaali olotila, että media voi tarttua kaikenlaisiin terveyshaittoihin ja -uhkiin aiempaa kiivaammin (ks. Järvi 2014). Myös 1960-luvun ”rabiessupikoirien” vähäinen mediahuomio aineis-tossa viittaisi tähän suuntaan, vaikka toisaalta myös mediakentällä tapahtuneet muutokset (ks. esim.
Helle 2009; Herkman 2009) ovat vaikuttaneet rabiesuutisoinnin ajalliseen vaihteluun.
Vaarallisen demonin konstruktiota ja muita ongelmakonstruktiota voidaan tarkastella myös siitä nä-kökulmasta, tukeeko tällainen supikoirakuvasto kenties joidenkin ympäristö- ja eläinpolitiikan intres-siryhmien tavoitteita. Kun supikoiran ongelmakonstruktioita tarkastellaan eläinten hyväksikäyttösuh-teita yllä pitävänä ideologiana tai ympäristöpoliittista valtaa tuottavana symbolisena pääomana, avau-tuu tutkielman pohjalta erityisesti kriittisiä eläintutkijoita kiinnostavia mahdollisuuksia jatkotutki-mukselle. Viitoitan seuraavaksi tällaista jatkotutkimusta konfliktin kehyksen tuottamistapoja koske-viin tarkasteluihini ja aikaisempaan tutkimukseen nojaten.
7.2.4 Ongelmakonstruktiot ideologisena kommunikaationa?
Nostin jo viidennessä luvussa esiin, että tutkielman tulokset kyseenalaistavat joitain suomalaisten peto- ja vahinkoeläinvihan historiallisista muutoksista esitettyjä väitteitä (ks. Pohja-Mykrä 2014).
Villieläinten haitallisuutta koskevat kulttuuriset erottelut ovat tässä valossa yllättävän yleinen ongel-maeläimyyden rakenne viimeisimmilläkin tarkastelukausilla (ks. taulukko 4). Tämän ongelmaksi konstruoimisen tavan toistuvuus ja yleisyys saa kysymään, voidaanko supikoirapuhetta tarkastella ideologisena eli alistus- tai valtasuhteita oikeuttavana ja itsestään selväksi tekevänä kielen käyttönä (ks. esim. Jokinen & Juhila 1993; vrt. Stibbe 2001).
Eläinten kategorisointi alkuperäisiin ja vieraisiin on vallan käyttöä siinä missä muukin todellisuuden nimeäminen. Sosiaalisesti jaettujen ja selkeiden jaottelukriteerien puuttuessa (Smout 2011, 65; War-ren 2007) vieras- ja alkuperäislajiston määrittely on siinä määrin mielivaltaista, että kategorisoinnit muotoutuvat pitkälti ympäristöpoliittisten ryhmittymien intressien ja vallan perusteella (vrt. Franklin 2014, 150). Vieraslajipuhetta ideologisena kommunikaationa tarkastelevassa analyysissä lähdettäi-siin siis liikkeelle siitä, että eläimiä ei kategorisoida alempiarvoisiksi vieraslajeiksi vain siksi, että ne
ovat päätyneet ihmistoimien seurauksena uusille luonnon alueille. Ongelmalliseksi vieraslajiksi ni-meämisen syitä voidaan etsitä sen sijaan luontoa taloudellisesti hyväksikäyttävien ja ympäristöpoliit-tisesti vaikutusvaltaisten ryhmien eläin- ja luontosuhteista, joita luonnon tulokkaiden katsotaan uh-kaavan. Puheet alkuperäislajeja ja luonnon puhtautta tai kulttuurin inhimillisyyttä uhkaavista tuho-laiseläimistä sekä kaikkia ihmisiä uhkaavista demoneista kuitenkin kätkevät vieraslajivihan taloudel-liset ulottuvuudet ja tekevät vieraslajin ongelmallisuudesta laajalti jaetun käsityksen.
Tässä ajatuskulussa vieraslajihuoli siis tarjoaa villieläimiä hyväksikäyttäville mahdollisuuden kate-gorisoida ja merkityksellistää eläimet taloudellisia intressejään tukevalla mutta myös muihinkin kuin eläimiä hyväksikäyttäviin ryhmiin, ”yhteiseen etuun”, vetoavalla tavalla. Eläimiä osana Uuden-See-lannin metsästäjäkulttuuria tarkasteleva Reis (2014, 302, 306) väittää vierauden olevan ainakin tälle kulttuurille yksi metsästyksen legitimaatio, jolla metsästystä voidaan perustella sen oikeutuksen ky-seenalaistaville tahoille. Myös Franklin (1999, 50) toteaa nationalistista ympäristödiskurssia käyttä-vien ja haitallisiin luonnon tulokkaisiin keskittykäyttä-vien australialaismetsästäjien välttävän julkisen kri-tiikin. Suomalaisen luonnon puolustamisen voidaan ajatella toimivan samalla tavoin supikoiran pyyn-tikampanjoita oikeuttavana symbolisena pääomana.
Kriittinen eläintutkija Yates (2009, 142) taas on esittänyt, että ei vain vieraiksi kutsuttuja lajeja, vaan luontoa yleisemminkin hallinnoivat ja sen (kulttuurista) järjestystä yllä pitävät metsästäjät konstruoi-tuvat ”ihmiskunnan suojelijoiksi” ja ”sankareiksi”. Metsästys ja metsästäjät tuskin saisivat samanlai-sia merkityksiä, jos toiminta sanoitettaisiin riistanhoidoksi, jonka tarkoituksena on kasvattaa riistata-loudellisesti arvokkaampien eläinten lukumäärää ja palvella vain metsästäjien intressejä.
Sanomalehtien supikoirakirjoituksista löytyy siis useita tapoja sanoittaa supikoirajahti, niin ettei toi-minta näytä liittyvän millään tavoin riistataloudellisen edun maksimointiin. Ymmärrettynä ympäris-töpoliittiseen vallan tavoitteluun liittyväksi strategiseksi kommunikaatioksi ovat nämä ongelmaksi konstruoimisen tavat pienempää intressiryhmää koskettavia riistahaittoja parempi tapa merkityksel-listää supikoirajahti. Vaikka onkin mahdotonta sanoa, missä määrin aineistossa esiintyy tietoista stra-tegista kommunikaatiota, toimii ongelmapuhe ei-strategisessakin käytössä ympäristöpoliittista valtaa tuottavana symbolisena pääomana. Konstruoimalla supikoira luonnon tuholaiseksi vedotaan erityi-sesti suosiotaan ja vaikutusvaltaansa kasvattavaan (Hajer 1995; ks. myös Haila 2001; Laine & Joki-nen 2001) ympäristödiskurssiin ja usein metsästäjien kanssa vastakkain asetettuihin ”luonnon suoje-lijoihin.”
Konfliktin kehyksen supikoirakonstruktioiden taustalla lienee siten useita tekijöitä, jotka liittyvät esi-merkiksi sanomalehtien rooliin yhteiskunnallisen keskustelun ja identiteettien määrittelyn areenana
sekä lehdissä käytävään ympäristöpoliittiseen kamppailuun ja sen intressiryhmien pyrkimyksiin.
Myös ihmisen kasvanut kontrolli muuhun eläinkuntaan ja kulttuurissa tapahtuneet muutokset näyttä-vät vaikuttavan siihen, millä tavalla supikoirasta tehdään ongelma. Esimerkiksi Heiskalan (1993b) kuvaama ympäristötietoisuuden nousu ja vieraiden ja kotoisten lajien erottelun tulo julkiseen keskus-teluun ovat kulttuurisia muutoksia, jotka vaikuttavat siihen, miten luonto ja sen eläimet käsitetään.
Käsitellyt ihmis-eläinsuhteiden modernisaatiota ja kulttuuria koskevat muutokset tarjoavat jatkotut-kimuksen vahvistusta vaativia selityksiä sille, mikä tässä jäi tarkastelun rajauksen vuoksi tutkimatta.
Suomalaiset sanomalehdet näyttävät siis tulkitsevan supikoiraa tavoilla, joilla aikaisempi tutkimus on todennut puhuttavan muistakin huolta herättävistä ja siirretyistä eläimistä. Kun sanomalehtien puhetta tarkastellaan luonto- ja eläinsuhteiden modernisaatiota käsittelevien tutkimusten valossa, huomataan kuitenkin, ettei eläinsuhteiden modernisaatio kosketa supikoiran tapaisia ongelmaeläimiä. Aineistoni on toisaalta kapea-alainen katsaus verrattuna laajempiin eläinsuhteiden tarkasteluihin, mutta sen kat-tamalle jaksolle ajoittuu Suomessa modernisaatiokehitystä, jonka pitäisi näkyä eläinsuhteissa Fran-klinin (1999) tutkimusten nojalla. Vaikka aineiston medioiden suhtautumisessa supikoiraan onkin erotettavissa muun muassa eläinsuhteita laajemmin leimaavaa ”modernia ambivalenssia”, ovat ensi-sijaisesti ongelmaeläimiksi käsitetyt lajit siis erityistapauksia, eivätkä niitä (villi)eläimiä yleensä, joista ihmis-eläinsuhteiden sosiologiaa on kirjoitettu (ks. emt.). Jatkotutkimuksen on syytä kiinnittää tähän huomiota ja pohtia spesifimpien teoreettisten jäsennysten mahdollisuutta tarkasteltaessa ihmis-ten suhtautumista ongelmiksi käsitettyihin eläimiin. Tarkastelen seuraavaksi tulosihmis-ten siirrettävyyttä yleisemmällä tasolla ja pohdin, missä määrin aineiston sanomalehdistä saadut tulokset kertovat laa-jemmista supikoira- ja vieraslajikäsityksistä.
7.2.5 Tulosten siirrettävyydestä
Aikakauslehtien kansikuvien sukupuolirepresentaatioita kehysanalyysillä tarkasteleva Luhtakallio (2005, 196) kertoo perustavansa aineiston tutkijaluennan ”oletukseen, jonka mukaan laveasti ottaen yhteisen kulttuurin – vaikkapa länsimaisen kulttuurin – jakavilla ihmisillä on taipumus tehdä saman-kaltaisia ensisijaistulkintoja kansikuvien kaltaisista kulttuurituotteista” (tutkijan suhteesta kansanme-netelmällisiin tunnistamisen ja tulkinnan tapoihin ks, myös. Heiskala 1990a, 27). Luhtakallion (2005, 196) luultavimmin Goffmanilta (1986, 21) omaksuttu etnometodologinen oletus ei välttämättä päde tässä esitetyllä tavalla toteutetussa kehysanalyysissä, enkä voi siten väittää kehystulkintoja samalla tapaa tunnistettaviksi. Tulosten siirrettävyyttä voidaan kuitenkin arvioida pohtimalla, missä määrin aineisto ilmentää laajempia kulttuurisia tapoja merkityksellistää supikoiraa tai muita vieraslajeja.
Kun tarkastellaan SPPS-ohjelman avulla, miten sanomalehtijuttujen primaarikehykset jakautuvat erottamiini kehyksiin ESS:ssä, LS:ssä ja MT:ssä, huomataan, että aineiston sanomalehdet muistutta-vat kehysjakaumiensa osalta toisiaan. Tämä antaa olettaa, että ne edustamuistutta-vat jossain määrin myös ylei-sempää sanomalehtipuhetta. Analysoimani sanomalehdet poikkeavat tietysti joiltain osin esimerkiksi Iltalehdestä tai Helsingin Sanomista. Kuitenkin myös jälkimmäinen kertoo supikoiran torjuntatekno-logioista (Hiiro 2017) ja otsikoi supikoirajuttunsa hälyttävästi: ”Supikoirasta on tullut kaikkein tuhoi-sin riesa” (Valtavaara 2017). Konfliktin kehys ja sen mukaisiin supikoiratulkintoihin sitoutuminen ei siis ainakaan rajoitu pääkaupunkiseudun ulkopuolisten ja pienempien kuntien näkökulmasta supikoi-rasta kirjoittaviin aineiston lehtiin. Keräsin alun perin aineistokseni myöhemmin hylkäämiäni tuo-reempia ja useammista lehdistä lähtöisin olevia supikoiratekstejä, joiden olen huomannut toistavan lopullisen aineiston teemoja ja väitteitä. Uskallan siten väittää, etteivät analysoimani sanomalehdet poikkea supikoirapuheensa osalta suuresti muista sanomalehdistä.
Sen pohtiminen, missä määrin sanomalehdet ovat ikkuna laajempaan kulttuuriin ja kertovat yhteis-kunnassa vallalla olevista käsityksistä, on haastavampaa, mutta en toisaalta näe, miksei näinkin olisi.
Määrällisen analyysin tulokset ovat ainakin linjassa supikoiraa koskevien poliittisten päätösten kanssa. Myös supikoiran ongelmallisuuden monet perustelut tekevät todennäköisemmäksi sen, että tässä aineistossa hallitseviksi osoittautuneet ongelmatulkinnat ovat laajemminkin jaettuja. Eri tavalla luontoa ja sen eläimistöä merkityksellistävät tahotkin voivat siis käsittää supikoiran ongelma-eläimeksi ja jäsentää supikoirasuhteensa konfliktiseksi.
Koska puhdas ja alkuperäinen luonto sekä sen ihannointi on siis ollut yksi suomalaisen nationalismin tapa määritellä ja uusintaa suomalaisuutta, voidaan esittää, että tutkielman tulokset pätevät todennä-köisimmin sellaisissa ”kansallisissa kulttuureissa”, joissa kansallisuuskäsitykset liittyvät (koskemat-tomaan) luontoon. Haila (2003, 179) mainitsee näin tapahtuneen esimerkiksi Pohjois-Euroopassa ja -Amerikassa. Aineistossa todetaankin edelliseen liittyen, että
”(r)uotsalaiset ovat saaneet meiltä lahjaksi uuden pienpedon [supikoiran muodossa]. Tulokkaasta on noussut naapurissa jo melkoinen meteli ja paniikki” (MT 25.2.2009)
Lähteinä käyttämieni tutkimusten perusteella ainakin Australia (ks. esim. Franklin 1996, 2014) ja Uusi-Seelanti (ks. esim. Potts 2009) vaikuttavat myös alueilta, joissa kansalliset ideat on kytketty tietynlaiseen ja ihmisvaikutuksilta lähes ritualistisesti varjeltavaan ”alkuperäisluontoon”.
Siirryn keskustelu- ja pohdintaosion lopuksi analyysin toteutusta, käyttämäni käsitteistön jäsennys-voimaisuutta ja tutkijan positiotani koskevaan reflektioon. Käsittelen myös tässä kohdin hieman sitä, mitä nämä pohdinnat merkitsevät jatkotutkimukselle.
7.2.6 Teoreettis-metodologiset pohdinnat
Sovelsin siis tässä tutkielmassa etnometodologian ja fenomenologian perinteisiin (ks. Perälä 1990;
Heiskala 1997, 261) yhdistettyä kehysanalyysiä media-aineistojen tarkasteluun. Aineiston koostami-nen Kansalliskirjaston digiarkistoista kävi ehkä jopa liian näppärästi. Tietoisena aineistojen helposta saatavuudesta sorruin luultavasti siihen virheeseen, että kokosin aineistoa ennen kuin olin saavuttanut riittävän varmuuden, mitä teen sillä (ks. Ehrnrooth 1990, 39). Osa aineiston uutismaisemmista eli tapahtumia hyvin etääntyneesti ja kantaa ottamatta kuvailevista teksteistä aiheuttikin aluksi pään vai-vaa enkä ollut varma, miten lähestyä niitä. Päätös keskittyä analyysissä ihmisen ja supikoiran suhteen representaation teki kuitenkin myös tällaisista kehysanalyyttisesti lähestyttäviä.
Kehyksen käsiteellä sanoma- ja aikakauslehtiaineistoja lähestyneistä esimerkkitutkimuksista (ks.
Gamson & Modigliani 1989; Luhtakallio 2005; Väliverronen 1996) huolimatta tarkastelutavan so-veltaminen ei käynyt haasteitta. Kun ymmärsin, että Goffmanin (1986) käsitteistöä voidaan seurata tarkasti vain merkitysten tilanteista ja vuorovaikutuksellista rakentumista painottavissa asetelmissa, aloin kuitenkin ymmärtää, kuinka käsitettä tulisi käyttää sanomalehtiaineistojen analysoinnissa. Alun perin aineistoon sovittelemani diskurssianalyyttinen tarkastelutapa olisi luultavasti ollut aloittelijays-tävällisempi vaihtoehto, jos vain olisin osannut rajata jo alussa tutkimuskysymykset sen puitteisiin sopivalla tavalla. Tältä osin tutkielma saattaakin johtaa jonkinlaiseen artikkeliin, jossa tarkastelen supikoiran ongelmallistavien diskurssien ajallista muutosta.
Koska kehysanalyysin metodiikkaa ei ole tavattu avata tarkemmin (ks. kuitenkin Perälä 1990, 145–
173) asetti sekin omat haasteensa analyysille. Kehysanalyytikot lienevät nojanneet tässä (Luhtakal-lion 2005, 195) tapaan Goffmanin (1986, 1–2, 26) oletukseen arkielämän kehysten tunnistettavuu-desta saman kulttuurin piirissä. Oman analyysini painottaessa kehyksen käsitteen konstruktionistisia ulottuvuuksia etnometodologisten sijaan, kaipasin systemaattisempaa analyysimetodia. Diskurssi-analyytikoilta (ks. esim. Suoninen 1999) lainaamani selontekojen käsite sekä representaatioiden toi-mija-asemia jäsentävä aktanttimalli vastasivat tähän tarpeeseen. Ne auttoivat siis operationalisoimaan kehyksen käsitteen virittämiä ongelmanasetteluja pienemmiksi ja aineistoon pureutuvimmiksi osaky-symyksiksi. Tältä osin tutkielma on myös omanalaisensa avaus kehysanalyysistä ja sen metodiikasta käytävään keskusteluun.
Kulttuurisiin jäsennyksiin huomion kiinnittävien uusstruktralistisen ja diskurssiteoreettisen käsitteis-tön yhdistäminen kehysanalyysiin ei liene yleisin tai helpoin valinta (ainakaan gradun tekijälle). Yh-distämällä käsitteistöt voidaan kuitenkin tarkastella ensinnäkin, millä erilaisilla tavoilla sanomalehdet
määrittelevät ja tulkitsevat supikoiraa sekä ihmisen suhdetta siihen ja toiseksi, miten ja millaisia kult-tuurisia resursseja käyttämällä media tuottaa näitä määritelmiä.
Päädyin tähän ajoittain raskaaltakin tuntuneeseen, mutta käsitteistöjen työn jaon selkiydyttyä toimi-vaksi osoittautuneeseen ratkaisuun, koska halusin sekä antaa merkitysten moneudelle
Päädyin tähän ajoittain raskaaltakin tuntuneeseen, mutta käsitteistöjen työn jaon selkiydyttyä toimi-vaksi osoittautuneeseen ratkaisuun, koska halusin sekä antaa merkitysten moneudelle