Asiantuntijuus ja moniammatillisuus sosiaali- ja kriisipäivystystyössä

ASIANTUNTIJUUS JA MONIAMMATILLISUUS SOSIAALI- JA KRIISIPÄIVYSTYSTYÖSSÄ

Sari Terkki 226487

Pro gradu -tutkielma Sosiaalityö

Itä-Suomen yliopisto 15.03.2021

TIIVISTELMÄ Tiedekunta

Yhteiskuntatieteiden ja kauppatieteiden tiedekunta

Laitos

Yhteiskuntatieteiden laitos Tekijä

Sari Terkki Työn nimi

Asiantuntijuus ja moniammatillisuus sosiaali- ja kriisipäivystystyössä Oppiaine

Sosiaalityö

Työn laji

Pro gradu -tutkielma Tutkielman ohjaaja/ohjaajat

Yliopistonlehtori Riitta- Liisa Kinni ja yliopisto-opettaja Piia Puurunen Aika

15.03.2021

Sivumäärä 60

Sosiaali- ja kriisipäivystys on virka-ajan ulkopuolella toimiva sosiaaliviranomainen. Toiminta perustuu sosiaalihuoltolain velvoitteeseen, jossa sanotaan, että kiireellinen ja välttämätön apu täytyy turvata kaikille. Toiminnan järjestäminen on kuntien lakisääteinen tehtävä. Tutkielmassa tarkastellaan asiakastyön tilastoinnin kautta minkälaista sosiaalialan asiantuntijuutta ja osaamista moniammatillisen yhteistyön tekeminen edellyttää sosiaali- ja kriisipäivystyksessä. Toiminta on 24/7 tapahtuvaa, koko ajan lähtövalmiudessa olevaa työtä.

Tutkimuksen konteksti on Kymenlaakson sosiaali- ja terveyspalveluiden kuntayhtymä Kymsote, missä sosiaali- ja kriisipäivystys toimii kaksinapaisesti (Kouvola ja Kotka) ympärivuorokautisen päivystyksen yhteydessä. Yhteistyö terveydenhuollon kanssa on tärkeää. Asiakastyön tilastointia ei ole Kymenlaakson sosiaali- ja kriisipäivystyksessä aikaisemmin tutkittu. Tilastointia seurataan tammi- elokuun 2020 ajan. Tutkimuskysymykset ovat millaisia määrällisiä muutoksia sosiaali- ja kriisipäivystyksen yhteydenotoissa on tapahtunut ja miten moniammatillinen työ ja sosiaalialan asiantuntijuus näyttäytyvät yhteydenotoissa.

Tutkimusaineisto on määrällinen ja muodostuu Webropol- ja Serena -tilastointiin työntekijöiden syöttämistä merkinnöistä, joista poimitaan ne, jotka vastaavat parhaiten moniammatillisuutta, asiantuntijuutta ja yhteistyöntekemistä koskeviin kysymyksiin. Analyysimenetelmä on tilastollisesti kuvaava analyysi, jolla kuvataan tilastoissa tapahtuneet määrälliset muutokset seurantajakson aikana.

Työskentely sosiaali- ja kriisipäivystyksessä vaatii sekä sosiaalipäivystyksen että kriisipäivystyksen osaamista. Työskentely on usein yksinäistä, puhelimessa tapahtuvaa neuvonta ja ohjaustyötä eli palveluohjausta Moniammatillisuus näyttäytyy viranomaisten yhteydenotoissa sekä työskentelyssä muiden ammattiryhmien kanssa. Huoli-ilmoituksia ikäihmisistä ja lastensuojeluilmoituksia tehdään paljon. Hätäkeskus on tärkein yhteistyökumppani. Työn ennalta-arvaamattomuus tekee työstä haasteellista ja vaativaa.

Asiakastilastointi on yksi tärkeä osa työn näkyväksi tekemistä. Sen avulla voidaan kehittää ja muuttaa palvelua tarvittaessa. Kymsotessa sosiaali- ja kriisipäivystyksen tilastointi hakee vielä muotoaan.

Asiakastilastointia olisi hyvä hioa selkeämmäksi ja paremmin tietoa antavaksi.

Asiasanat

asiantuntijuus, moniammatillisuus, sosiaali- ja kriisipäivystys, tilastointi Säilytyspaikka Itä-Suomen yliopiston kirjasto Muita tietoja

ABSTRAC Faculty

Faculty of Social Sciences and Business Studies

Department

Department of Social Sciences Author

Sari Terkki Title

Expertice and multiprofessionality socialwork in social and crisis emergency duty Academic subject

Social work

Type of thesis Master’s thesis Supervisors

Senior lecturer Riitta-Liisa Kinni and university teacher Piia Puurunen

Date

15.03.2021 Pages

60

The social and crisis emergency service is an authority operating outside office hours. Its operation is based on the obligation of the Social Welfare Act, which states that urgent and necessary assistance must be secured for all. The organization of this authority is a statutory task of the municipalities. This thesis examines, through the statistics of client work, what kind of expertise and know-how in the social work, cooperating in the Social and crisis emergency duty would appear to require. Its operation is a 24/7 under constant standby.

The context of the study is the Kymenlaakso Social and Health Services, Kymsote, where the Social and crisis emergency duty operates bipolarly (Kouvola and Kotka) in connection with the 24-hour emergency services. Cooperation with healthcare is important. Client work statistics in the

Kymenlaakso Social and crisis emergency have not been studied before. The statistics were examined during January-August 2020. Research questions are: what kind of quantitative changes have taken place in the social and crisis service contacts, and how multiprofessional work and social work expertise appear in those contacts.

The data are quantitative and consists of entries fed by employees in the Webropol and Serena statistics.

Entries that are relevant to the questions on multiprofessionalism, expertise and cooperation were selected to the analysis. The method of analysis is a statistically descriptive analysis aimed at describing the quantitative changes in the statistics during the observation period.

Working in the social and crisis emergency duty requires skills in both social and crisis services. The work itself is often solitary, mostly telephone counselling and guidance work, i.e. case management.

Multiprofessionalism is evident in contacts between authorities and in working with other professional groups. There are a lot of concerned reports about the elderly, as well as child protection reports. The emergency center is the most important partner. The unpredictability of the work makes it challenging and demanding.

Client statistics are one of the important parts of making the work visible. They can be used to develop and modify the service if needed. In Kymsote the compilation of these statistics is still finding its shape.

It would be good to hone the client statistics to be even more clear and informative.

Keywords

Authority, multiprofessional, Social and Crisis emergency duty, statistics

Archive location University of Eastern Finland Library Additional information

SISÄLTÖ

1 JOHDANTO ... 7

2 TUTKIMUSTEHTÄVÄ JA TUTKIMUSKYSYMYKSET ... 10

3 SOSIAALI- JA KRIISIPÄIVYSTYS MONIALAISESSA YMPÄRISTÖSSÄ ... 12

3.1 Moniammatillinen työ ... 12

3.2 Moniammatillinen työ terveydenhuollossa ... 14

3.3 Sosiaalityön asiantuntijuus ... 19

3.4 Sosiaalityön asiantuntijuus terveydenhuollossa ... 21

4 SOSIAALI- JA KRIISIPÄIVYSTYS KÄYTÄNNÖN TOIMINTANA ... 23

4.1 Terveydenhuollon sosiaalityö ... 23

4.2 Sosiaali- ja kriisipäivystystyö ... 25

4.3 Sosiaali- ja terveydenhuollon yhteistyötä määrittelevät säädökset ... 27

4.4 Sosiaali- ja kriisipäivystyksen kehittyminen... 30

5 TUTKIMUKSEN TOTEUTTAMINEN ... 32

5.1 Tutkimusaineisto ... 32

5.2 Aineiston analyysi ... 33

5.3 Tutkimuksen etiikka ... 35

6 TULOKSET ... 36

6.1 Yhteydenottomäärien muutokset kunnittain ... 36

6.2 Yhteydenottojen määrät eri vuorokaudenaikoina ... 37

6.3 Tehtävää toteuttaneet työntekijät ... 38

6.4 Yhteydenottojen kohderyhmässä (ikä) tapahtuneet muutokset ... 39

6.5 Sosiaali- ja kriisipäivystykseen yhteyttä ottaneet tahot ... 40

6.6 Muita yhteydenottotahoja ... 42

6.7 Työtehtävissä esiintyneet hälytyskeskuksen koodit ... 43

6.8 Mitä asiaa yhteydenotto koski ... 44

6.9 Yleisimmin käytetyt työmenetelmät ja työtehtävät ... 46

7 YHTEENVETO JA POHDINTA ... 48

LÄHTEET ... 56

TAULUKOT

Taulukko 1. Yhteydenottokunnat 36

Taulukko 2. Yhteydenottojen määrä eri vuorokaudenaikoina 38 Taulukko 3. Tehtävää toteuttaneet työntekijät 39 Taulukko 4. Työn kohderyhmä jaoteltuna iän mukaan 40

Taulukko 5. Yleisimmät yhteydenottajat 41

Taulukko 6. Muita yhteydenottotahoja 42

Taulukko 7. Työssä esiintyneet yleisimmät hätäkeskuksen tehtäväkoodit 43 Taulukko 8. Tapahtumalaji eli mitä asiaa yhteydenotto koski 45 Taulukko 9. Yleisimmät työmenetelmät ja työtehtävät 46

1 JOHDANTO

Sosiaalipäivystystä, joka on osa sosiaalipalveluiden kokonaisuutta, järjestetään ympärivuorokautisen ja välttämättömän avun turvaamiseksi kaikille niille, jotka tarvitsevat hoivaa, turvaa ja apua erilaisissa hätä- ja kriisitilanteissa. Työn kohteena voivat olla ongelmaiset nuoret tai hoivaa vaille jääneet lapset, ikäihmiset, joiden kunto äkillisesti heikkenee tai päihteidenkäyttäjät, jotka tarvitsevat nopeasti hoitoa. Keskeistä työssä on kiireellisen palvelutarpeen arvioiminen. Työ voi olla sekä neuvontaa että välttämättömien sosiaalipalveluiden toimeenpanoa. Lisäksi ohjataan jatkopalveluiden piiriin ja tarvittaessa varmistetaan palveluiden saatavuus. Palvelun laadun ja asiakasturvallisuuden toteutumiseksi kaikissa päivystävissä yksiköissä on oltava riittävät voimavarat ja osaaminen. (Ollila ym. 2019, 8; Sosiaali- ja terveysministeriö 2018, 1–2.)

Kriisityön kehitys on tapahtunut ilman lainsäädäntöä tai hallinnon ohjausta, kenttälähtöisesti ja ruohonjuuritasolla. Toiminta ehti olla käynnissä lähes kymmenen vuotta ennen kuin ohjeistukset ja työtä tukeva lainsäädäntö astuivat voimaan. Tiettävästi mikään muu toimintamalli ei ole kehittynyt yhtä nopeasti. Salli Saari ja Tuula Hynninen (2010, 44–45) kirjoittavat, että kriisiryhmien perustamisessa on liikkeelle panevana voimana ollut paikkakunnalla tapahtunut järkyttävä tapahtuma, kuten pankkivankidraama tai koulubussionnettomuus. He puhuvat tutkimuksessaan äkillisistä järkyttävistä tapahtumista ja niitä seuraavista sopeutumisprosesseista. Kriisikeskus Mobilen (2020) mielestä kriisi voi olla seurausta äkillisistä tai järkyttävistä elämänvaiheista tai tapahtumista. Kriisit voidaan jakaa kehitys- ja elämäntilannekriiseihin kuten murrosikään, muuttamiseen tai eroon sekä traumaattisiin kriiseihin kuten läheisen kuolemaan, sairauteen tai onnettomuuteen. Kriisi voi olla seurausta myös useista samanaikaisista kuormittavista asioista tai erilaisista elämäntilanteista. Katastrofi- ja kriisipsykologinen toimintamalli on tullut Norjasta Suomeen 1980- ja 90-lukujen vaihteessa. Norjaan malli saapui Yhdysvalloista ja muokkautui psykologiseksi jälkipuinniksi. M/S Estonian haaksirikon jälkeen 1994 tapahtui varsinainen läpimurto. Kriisiryhmien toimintamalli löi itsensä nopeasti läpi. Kattava, kunnallisten kriisiryhmien verkosto oli Suomessa kehittynyt 1990-luvun loppuun mennessä. (Saari & Hynninen 2020, 43–45.)

Jane Barryn (2004, 395–398) mielestä sosiaalihuollon maasto on kuoppainen. Hän kertoo artikkelissaan Pohjois-Irlannin ja Englannin sosiaali- ja terveydenhuollon yhteistyöstä, joka on alkanut jo yli 30 vuotta sitten. Barry kirjoittaa, että Englannissa 70-luvulla päivätyössä olevat sosiaalityöntekijät kutsuttiin kotoa yöaikaan ja viikonloppuisin työhön. Samanlainen toimintatapa oli myös Pohjois-Irlannissa kunnes 30 vuotta myöhemmin erimielisyydet ylitöiden palkkauksessa ja

työolosuhteissa nousivat esille. Työ oli monimutkaista ja vaatimukset kasvoivat koko ajan. 70- ja 80-luvuilla päivystys nähtiin lähinnä yleispäivystyksenä, kunnes 90-luvun lopulla sosiaali- ja terveysjärjestöt aktivoituivat yhteistyöhön. Heinäkuussa 2000 aloitti ensimmäinen päivystyspoliklinikka (Emergency Duty Team) joka mullisti perinteisen tavan järjestää sosiaalihuolto. Silloin luotiin perustukset virka-ajan ulkopuoliselle sosiaalipalveluille. Barry kirjoittaa, että virka-ajan ulkopuolisen sosiaalityön strategia korostaa kaikkien palveluiden saatavuutta. Muiden toimijoiden palvelut täytyy tunnistaa ja tehokasta yhteistyötä muiden toimijoiden kanssa tukea.

Tutkimuksen kohteena on sosiaali- ja kriisipäivystys Kymenlaakson sosiaali- ja terveyspalveluiden kuntayhtymässä, josta käytetään nimitystä Kymsote. Toimintaa on maakunnassa kaksinapaisesti.

Eteläiset toimitilat ovat Kymenlaakson keskussairaalassa Kotkassa ja sijaitsevat sairaalan päivystyksen ja ensiavun yhteydessä. Toiminta Kotkassa alkoi 1.4.2019. Toiset toimitilat sijaitsevat Kouvolassa, Pohjois-Kymen sairaalan yhteydessä. Kouvolassa toiminnalla on pidemmät perinteet kuin Kotkassa. Sosiaali- ja kriisipäivystyksen työntekijät ovat koulutukseltaan sosiaalityöntekijöitä, sosiaaliohjaajia (sosionomeja) ja kriisityöntekijöitä. Osa työntekijöistä siirtyi Kotkan sosiaali- ja kriisipäivystykseen tukikeskus Villa Jensenistä Kotkasta ja osa siirtyi Kouvolan toimipisteestä.

Myös uusia työntekijöitä palkattiin.

Pia Ollila kumppaneineen (2019, 8–9) kirjoittaa, että valtakunnallisesti sosiaalipäivystyksen laatukriteerejä tai alueellista ja kunnallista organisointia ei juurikaan ole seurattu. Haasteena koetaan yhtenäisten kirjaamiskäytänteiden puute. Tulevaisuuden suunnittelun tueksi tarvitaan kuitenkin kattavaa ja mahdollisimman ajantasaista tietoa, jotta asiakkaiden tarpeisiin pystytään vastaamaan ajan vaatimusten mukaisesti. Kymsoten sosiaali- ja kriisipäivystyksen asiakastilastointia ei ole aikaisemmin tutkittu sisällön näkökulmasta. Tutkimuksessa tarkastelen sosiaali- ja kriisipäivystyksen asiakastyötä tilastojen kautta. Asiakastilastointi tapahtuu Serena- ohjelmaan luodun kyselypatteriston kautta. Tammi-helmikuussa 2020 tilastointi tapahtui Webropol- järjestelmällä. Tarkastelen sosiaali- ja kriisipäivystystyötä sosiaalityön sekä yleisesti moniammatillisen yhteistyön näkökulmasta. Tutkimuksen kohteena on keskussairaalassa tehtävä ympärivuorokautinen sosiaali- ja kriisipäivystystyö. Kiinnostus tämän tutkimuksen tekemiseen lähti aikaisemmasta työskentelystäni sairaalan päivystyksen virka-aikaisena sosiaalityöntekijänä juuri ennen sosiaali- ja kriisipäivystyksen aloittamista. Tehtäväni oli pilotoida sosiaali- ja kriisipäivystyksen tulemista eli tehdä sosiaalityötä tunnetuksi terveydenhuollon toimijoiden parissa.

Huomasin, että sosiaalityöllä ja terveydenhuollolla oli haasteellista löytää yhteinen kieli ja

ymmärrys potilaiden tilanteesta. Esiin nousivat tietyt asiakasryhmät, joiden vierailu sairaalassa johtui enemmän sosiaalisista syistä kuin hoidon tarpeesta. Esimerkiksi ikäihmiset esiintyivät suurena joukkona päivystyksen asiakasmäärissä. Keskustellessani yhteistyökumppaneiden kanssa, he viestittivät sosiaalityön ympärivuorokautisesta tarpeesta.

Tutkimuksen aineisto on määrällinen. Se kertoo esimerkiksi mistä on otettu yhteyttä, mihin kellonaikaan, ketä ovat olleet yhteistyökumppanit ja mitä yhteydenotto on koskenut. Tarkastelen tilastointia sosiaalialan asiantuntijuuden ja moniammatillisuuden kautta. Tilastosta pystyy tekemään havaintoja myös mahdollisista kehitystarpeista. Tutkimukseen on poimittu kysymykset, jotka vastaavat parhaiten tutkimusongelmaan. Aineistoa on ristiintaulukoitu niin, että toinen muuttuja on seurantakuukausi, ajallisesti tammikuusta elokuuhun. Toinen muuttuja on asiakastilastoinnissa Webropolin ja Serenan antama vastausvaihtoehto, joita työntekijät ovat valinneet tilastoidessaan työtä. Analyysimenetelmä on tilastollisesti kuvaava analyysi, jossa tulokset esitetään lukumäärinä.

Esitystapa on taulukko. Asiakastilastointia tarkastelemalla nähdään määrälliset muutokset ajallisesti ja niissä tapahtunut kehitys. Tarkastelemalla tutkimuksen taulukointia, voidaan havaita mihin suuntaan työ on kehittynyt seurantakuukausien aikana. Voidaan tarkastella esimerkiksi, onko joku työmenetelmä lisääntynyt tarkastelujakson aikana.

Tutkimuksen alussa pohdin yleisesti sosiaalialan ammatillista luonnetta ja asiantuntijuuden erityisyyttä monialaisessa työskentely-ympäristössä. Sosiaali- ja terveydenhuollossa voidaan yhteistyön tekemisestä käyttää sekä monialaisen että moniammatillisen yhteistyön käsitteitä. Jari Helminen (2017, 17) kirjoittaa että monialaisuudella viitataan usein eri koulutustaustan omaaviin ihmisiin. Katajamäki selventää väitöskirjassaan (2010, 24–25), että monialaisuudella viitataan koulutusalojen ylittämiseen ja erilaisten osaamisten nivoutumiseen yhteisen päämäärän saavuttamiseksi ja yksilön taitavuuteen tai pätevyyteen. Hän jatkaa, että monialaisuus ja moniammatillisuus kietoutuvat toisiinsa ja myös moniammatillisuuteen liitetään eri näkökulmia.

Helminen (2017, 17) näkee moniammatillisen yhteistyön saman koulutustaustan mutta eri ammattiryhmätaustan omaavien ihmisten yhteistyöksi. Sosiaali- ja kriisipäivystystyö on terveydenhuollon tiloissa tapahtuvaa työtä, jossa työskentelee paljon eri alojen ammattilaisia, myös virka-aikaisia terveydenhuollon sosiaalityöntekijöitä. Terveyssosiaalityössä on aina läsnä potilaan sairaus tai vammautuminen, joka itsessään on kriisi potilaan elämässä. Ympärivuorokautinen sosiaali- ja kriisipäivystys on osa terveydenhuollon sosiaalityötä lisättynä kriisityöllä. Sairaala voi olla paikka, jossa esimerkiksi potilaan pitkäaikainen päihteiden käyttö tulee onnettomuustilanteessa esiin.

Sen jälkeen pohdin sosiaali- ja kriisipäivystyksen kehittymistä Suomessa sekä terveydenhuollon ja sosiaalityön yhteistyön tekemistä. Yhteistyön tekemisessä esiintyy myös monia haasteita, vaikka sen tekemisestä on säädetty sekä terveydenhuoltoa että sosiaalityötä koskevissa laeissa. Sosiaalityö on yksi terveydenhuollon monialaista osaamista tarjoavista ammateista, joka vaatii laajaa osaamista yleisen asiantuntijuuden, sosiaalityön ydinosaamisen ja terveydenhuollon erityisalueosaamisen kentältä (Helinä Laine 2014, 27). Terveydellisistä syistä päivystykseen tulleen potilaan ongelmat voivatkin olla kokonaisuus, jossa iso osa on muuta kuin terveyteen liittyviä asioita. Näissä tilanteissa tarvitaan sosiaali- ja kriisipäivystyksen, sairaalan virka-aikaisen sosiaalityön ja sosiaalihuollon ja -palveluiden tiivistä yhteistyötä.

Tutkimuksessa tarkastelen sosiaalityön moniammatillisuuden, asiantuntijuuden ja yhteistyön näyttäytymistä sosiaalipäivystystä ja kriisityötä vaativissa tilanteissa. Parityötä tekevä ja kriisitilanteisiin jalkautuva sosiaali- ja kriisipäivystys pystyy auttamaan näissä tilanteissa. Sairaala luo hyvät mahdollisuudet moniammatilliselle yhteistyölle sosiaali- ja kriisipäivystyksessä.

Kriisitilanteissa yhteistyö muiden auttajatahojen kanssa on tärkeää. Esiin saattaa nousta myös se tosiasia, ettei akuutin hädän hetkellä ihmisillä ole lähipiiriä tai muuta verkostoa auttamassa.

2 TUTKIMUSTEHTÄVÄ JA TUTKIMUSKYSYMYKSET

Tutkimuksessa tarkastellaan asiakastilastoinnin antamaa kuvaa sosiaali- ja kriisipäivystyksen tekemästä moniammatillisesta asiantuntijatyöstä sairaalaympäristössä. Tavoitteena on kuvailla asiakastilastoinnissa tapahtuneita muutoksia, joiden kautta voi pohtia esimerkiksi yleisimmiksi muodostuneita työtapoja, työn vaativuutta tai yhteistyöverkostojen kanssa tehtävää työtä.

Tilastointia seurataan kahdeksan kuukauden ajan, jolloin esiin pystytään nostamaan keskeiset lukumääräiset muutokset tältä ajalta tai muut esille nousevat kiinnostavat havainnot. Tutkimus pohtii tarkastelussa löytyvien muutosten välisiä suhteita. Tutkimus on ajankohtainen koska se kulkee maakuntamalli Kymsoten kehittymisen rinnalla. Siinä pohditaan miten Kymsoten palvelussa tapahtuneet muutokset, yleinen maailmantilanne tai ympäristö saattavat vaikuttaa tilastoissa. (Vilkka 2007, 18–20.)

Tutkimuskysymykset:

 Millaisia määrällisiä muutoksia sosiaali- ja kriisipäivystyksen yhteydenotoissa on tapahtunut?

 Miten moniammatillinen työ ja sosiaalialan asiantuntijuus näyttäytyvät yhteydenotoissa?

Sairaala on sosiaalityölle lähtökohtaisesti vieras isäntäorganisaatio ja terveydenhuollon yksikkö työskentely-ympäristönä outo sosiaalialan työntekijöille. Moniammatillisen työn onnistuminen on haasteellista erilaisten näkökulmien ja työn lähtökohtien takia. Terveydenhuollon kannalta tärkeää on potilaan nopea hoitaminen ja kotiutus tai jatkohoitopaikkaan siirtäminen. Tämä korostuu erityisesti päivystyksessä, jossa potilas kierto pyritään pitämään nopeana. Lääkäri arvioi tilannetta terveydenhuollon näkökulmasta eikä välttämättä tee potilaalle sosiaalisen tilanteen arviointia, ellei huomio tilanteesta ole räikeä, esimerkiksi hyvin epäsiisti habitus. Nopeaa kotiutusta tai jatkohoitopaikkaan siirtämistä käytetään myös sairaalan osastohoidossa, jolloin hoitajan huoli ei välttämättä nouse tarpeeksi esille. Pirjo Havukainen (2014, 17) käyttää sairaalasta nimitystä

”terveystehdas”, jossa potilassiirrot ja hoitokäytännöt vaativat usein sosiaalityöntekijän väliintuloa.

Nopeissa kotiutuksissa huoli kotona pärjäämisestä ja riittävästä avunsaannista jää varmistamatta.

Huolen esiintuomiseksi hoitohenkilökunnalla on mahdollisuus konsultoida sosiaali- ja kriisipäivystystä riippumatta kellonajasta, myös iltaisin ja viikonloppuisin, jolloin virka-aikainen sairaalan sosiaalityö ei ole paikalla. Sosiaali- ja kriisipäivystyksen työntekijät ovat helposti saatavilla ja heiltä voi kysyä neuvoa tilanteissa, joissa terveydenhuollon työntekijällä herää epäily potilaan sosiaalisesta tilanteesta, esimerkiksi kotona pärjäämisestä, taloudellisten asioiden hoitamisesta tai eri tukimuotojen saamisesta.

Sosiaali- ja kriisipäivystyksen fyysinen sijainti Pohjois-Kymen sairaalassa Kouvolassa sekä Kymenlaakson keskussairaalassa Kotkassa antaa hyvät puitteet moniammatillisen yhteistyön tekemiselle terveydenhuollon kanssa. Määrälliset muutokset terveydenhuollon kanssa tehtävän yhteistyön lukumäärissä osoittavat, minkä aseman sosiaali- ja kriisipäivystys on saavuttanut terveydenhuollon yhteistyökumppanina ja onko siinä tapahtunut kehitystä tutkimusajankohtana.

Kaarina Mönkkönen ja kollegat (2019, 84) kirjoittavat, että sosiaalityöntekijän työ terveydenhuollossa koostuu muun muassa potilaan sosiaalisen tilanteen kartoittamisesta ja arvioinnista. Tutkimuksessa tarkastellaan, onko kartoitus ja arviointi muodostuneet myös sosiaali- ja kriisipäivystyksessä tärkeäksi työmuodoksi. Terveydenhuollon sosiaalityöntekijä toimii usein potilaan ja tämän sosiaalisen ympäristön välimaastossa. Sosiaalityön tarve terveydenhuollossa liittyy potilaan elämänhallintaan, sosiaaliseen elämään ja sairauden vaikutuksiin. Sosiaali- ja kriisipäivystyksen tarve liittyy samoihin asioihin mutta korostuu erityisesti äkillisissä ja akuuteissa tilanteissa. Työntekijän on seisottava potilaan rinnalla ja valvottava tämän oikeuksia organisaatiolähtöisen toiminnan rinnalla. Mirja Lindèn (1999, 55) kirjoittaa omassa tutkimuksessaan terveydenhuollon sosiaalityön olevan terveyden ja sosiaalisuuden ylläpitämistä ja edistämistä terveydenhuollossa. Lähtökohta työlle on kokonaisnäkemys sairauden ja sosiaalisten

tekijöiden yhteyksistä. Tämä koskee myös kriisitilanteita, jolloin on tärkeää miettiä potilaan omia voimavaroja ja tapahtuman aiheuttamia vaikutuksia potilaan toimintakykyyn. Sosiaali- ja kriisipäivystyksen työntekijän tehtävä on, sairaalan virka-aikaisen sosiaalityöntekijän tavoin, informoida terveyteen vaikuttavista tekijöistä avaintahoja, sairaalassa lääkäreitä ja muuta henkilökuntaa.

Asiakastilastointi kertoo, minkälaisia yhteydenottoja sosiaali- ja kriisipäivystykseen on kaiken kaikkiaan tullut ja ketkä yhteyttä ovat ottaneet. Siitä selviää esimerkiksi mihin kellonaikaan ja minä viikonpäivänä yhteydenotto tapahtuu. Tutkimalla yhteydenottojen määrää ja tapahtuma-aikaa voidaan pohtia mihin aikaan sosiaali- ja kriisipäivystyksen työntekijöitä tarvitaan fyysisesti työpaikalla. Erityisesti tutkimuksessa kiinnostavat mahdolliset havainnot terveydenhuollon kanssa tehtävästä yhteistyöstä saman katon alla. Terveydenhuollon yksikössä sosiaalityön tekeminen on haastavaa, koska työn lähtökohdat ovat niin erilaiset. Tutkimuksessa pystyy lukumääräisesti havainnoimaan, mihin suuntaan terveydenhuollon yhteydenotot ovat kehittyneet. Tarkastelemalla tilastointia voidaan tehdä havaintoja, millaisia sosiaalityön osaamista ja asiantuntijuutta vaativia tehtäviä sosiaali- ja kriisipäivystys on suorittanut. Kumpikin sosiaali- ja kriisipäivystys (Kotka ja Kouvola) tekevät työtä koko Kymenlaakson alueella, joten tilastointi on koko Kymenlaakson alueelta. Sosiaali- ja kriisipäivystyksen työntekijä valitsee missä kunnassa asukas asuu tai oleskelee ja sen mukaisesti tapaukset tilastoidaan. Tutkimuksella on merkitystä palvelun tulevaisuuden suunnittelussa ja kehittämisessä. Selvittämällä yhteydenottojen syitä, selviää myös mahdollisten yhteistyökumppaneiden tarve ja nykyinen yhteistyö eri tapauksissa.

3 SOSIAALI- JA KRIISIPÄIVYSTYS MONIALAISESSA YMPÄRISTÖSSÄ 3.1 Moniammatillinen työ

Moniammatillisuutta ja moniammatillista yhteistyötä on tarkasteltu ja siitä on puhuttu erilaisilla käsitteillä (Tuomo Lyhty & Vuokko Nietola, 2015, 143). Tiimityö, verkostotyö, yhteisötyö ja asiantuntijayhteistyö ovat lähellä olevia käsitteitä. Yhteistyön ja samalla moniammatillisuuden käsitteiden haltuunottoa haittaa käsitteiden käyttäminen sekä yhteisöllisenä että yksilöllisinä käsitteinä. Yhä enemmän puhutaan verkostoitumisesta, tiedontuottamisyhteistyöstä, moniammatillisesta yhteistyöstä ja synergiasta, joilla tarkoitetaan sekä kollektiivisia toimijoita että yksittäisiä työntekijöitä. Tiimityöskentely nähdään pääsiallisena tapana organisoida moniammatillista työtä. Moniammatillisuus tulkitaankin herkästi vain tiimin toiminnaksi.

Moniammatillinen osaaminen ei kuitenkaan ole sama kuin moniammatillisen tiimin toiminta, vaikka tiimi antaakin hyvän mahdollisuuden moniammatillisen osaamisen kehittämiseen.

Moniammatillisen asiantuntijuuden kehittymisessä yhteistyöllä ja siihen sitoutumisella on suuri merkitys. Tiimi mahdollistaa asiakaslähtöisen työskentelyn ja se tuo lisäarvoa verrattuna tavalliseen rinnakkain työskentelyyn, kirjoittaa Isoherranen (2007, 33). Hän jatkaa, että moniammatillisen yhteistyön käsite on käsitteenä varsin monimerkityksellinen ja epämääräinen. Sitä käytetään kuvaamaan monenlaista asiantuntijoiden välillä tapahtuvaa yhteistyötä. (Katajamäki 2010, 25.)

Suomessa moniammatillisen yhteistyön käsite vakiintui 1990-luvulla, vaikka käsite alkoi esiintyä eri ammattityhmien ja asiantuntijoiden yhteistyön kuvauksissa jo 1980-luvun loppupuolella (Isoherranen 2007, 33). Kirsti Launis (1997, 124–125) tuo kirjoituksessaan esille sen, että moniammatillisuus ja asiantuntijuus kulkevat käsi kädessä. Moniammatillisuuteen ja monitieteisyyteen on hyvä pyrkiä. Silloin erilaista asiantuntemusta yhdistetään ja kehitetään yhdessä, eikä mikään yksittäinen ammattiryhmä jää kehittämään vain omaa työtä. Kekoni ja kumppanit (2019, 16) kirjoittavat, että moniammatillisuutta voi tarkastella muun muassa yhteistoiminnan ja dialogisuuden kautta. Lyhty ja Nietola (2015, 142–144) kuvaavat onnistunutta yhteistyötä osallistumisena nyyttikesteihin, jossa jokainen osallistuja tuo jotakin yhteiseen pöytään.

He toteavat, että monialaisen yhteistyön merkitys on kasvanut niin työntekijöiden arjessa kuin hallinnon uudistamisessakin. Se on edellytys tasapuoliselle ja laadukkaalle työlle, jossa asiakkaan tarpeet tulevat kuulluksi. Asiakaslähtöisyys vaatii moninaista, laaja-alaista näkökulmaa jolla turvataan myös asiakkaan osallisuus prosessissa. Asiakaskeskeisyydellä tai asiakaslähtöisyydellä korostetaan yleensä asiakkaan kunnioittamista ja yksilöllisyyttä sekä tarvetta tulla kuulluksi häntä koskevissa asioissa (Kekoni ym. 2019, 17; Isoherranen 2007, 34–36.)

Sosiaalityön perusajatukseen kuuluu asiakkaan kohtaaminen kokonaisvaltaisesti. Pirjo Helminen &

Kirsi Sukula-Ruusunen (2017, 55–56) kirjoittavat, että sosiaali- ja terveydenhuollossa on pyritty poisoppimaan organisaatiokeskeisestä toiminnasta. Työskentely painottuu nykyisin asiakkaan osallisuutta ja asiakaslähtöisyyttä korostaviin työskentelytapoihin. Näin asiakkaan omat voimavarat korostuvat. He jatkavat, että moniammatillisen yhteistyön kehittäminen vaatii työntekijältä taitavaa keskustelua ja dialogin taitoja. Työskentely vaatii reflektiivisyyttä sekä jaettuun johtajuuteen heittäytymistä, jossa työntekijä joutuu ottamaan eri rooleja ja siirtyä roolista toiseen joustavasti.

Haasteiksi kirjoittajat nostavat tiimityö- ja vuorovaikutustaidot, vastuukysymykset ja yhteisen tiedon luomisen käytännöt. Asiantuntijan työtavan valmiuksissa ja vuorovaikutustaidoissa voi olla puutteita. Yhteistyön esteiksi voi nousta myös ammattijärjestöjen tekemät ja professiokohtaiset

määrittelyt sekä lainsäädäntö. Kirjoittajat ottavat kantaa siihen, että sosiaali- ja terveydenhuollon toimintakulttuuri olisi luotava sellaiseksi, että luottamus toisen tekemää työtä kohtaan lisääntyisi.

Luottamus on yhteistyön edellytys. (Helminen & Sukula-Ruusunen 2017, 56; vrt. Isoherranen 2012.)

Dialoginen moniammatillisuus rakentaa yhteistyötä tekevien välille tasavertaista ja uutta yhteistä tietoa ja samalla luo uusia innovaatioita. Tavoitteena on löytää yhteistä ymmärrystä käsiteltävään asiaan. Isoherranen (2007, 65) kirjoittaa, että dialogi on oleellinen osa moniammatillista yhteistyötä.

Dialogisuus edellyttää toisten asiantuntijuutta kunnioittavaa vuorovaikutusta ja vaatii osallistujalta oman substanssin osaamista ja tämän osaamisen tunnistamista. Dialogissa osallistujan täytyy olla sitoutunut yhteistyöhön ja se edellyttää yhteistyötaitojen osaamista. Työskennellessä voi käydä myös niin, että asioista ollaan eri mieltä. Kunnioittava vuorovaikutus edellyttää, ettei näissä tilanteissä esiinnytä uhmakkaasti tai uhkaavasti. Keskeistä on kuuntelemisen taito, jolloin toiselle osapuolelle annetaan kokemus kuulluksi tulemisesta. Hyvä dialogi päättyy usein kysymykseen ja jättää lopun avoimeksi. Työntekijältä onnistunut dialogi vaatii rohkeutta osoittaa oma tietämättömyytensä ja epävarmuutensa, kun maailma näyttäytyykin erilaisena muiden toimijoiden silmin katsottuna. Näissä tilanteissa on suurin mahdollisuus oppia uutta. Tänä päivänä työntekijöiden osaaminen painottuu yhä useammin kapeampialaisiin työtehtäviin ja erityisosaamiseen, jolloin asiakkaan kokonaisvaltainen näkemys saattaa heikentyä. Yhteistyöllä ja avoimella keskustelulla jokainen oppii toisen työstä enemmän ja asiakas tulee paremmin kuulluksi.

(Lyhty & Nietola 2015, 143–145, 157).

3.2 Moniammatillinen työ terveydenhuollossa

Terveydenhuollon sosiaalityöllä tarkoitetaan sosiaalityöntekijän toimintaa, joka toteutuu terveydenhuollon organisaatiossa terveys- ja sosiaalipolitiikan tavoitteiden mukaisesti terveyden ja sosiaalisen edistämiseksi ja ylläpitämiseksi (Lindèn 1999, 55). Sosiaalityöntekijän rooli on yhteistyöntekijän rooli. Tehtävä on madaltaa raja-aitoja ja olla linkki eri organisaatioiden välillä.

Leena Rekola (2008, 15) nostaa esille erilaisia näkökulmia, joista käsin sosiaali- ja terveydenhuollon toimintaympäristössä tapahtuvaa sosiaalityötä voidaan tarkastella. Monialaista työtä voidaan tarkastella potilaan, asiakkaan tai perheenjäsenten (omaisten) kesken.

Työntekijälähtöisesti tarkastelua voi tehdä eri työntekijöiden, moniammatillisten työtyhmien tai organisaatioiden välisenä työnä. Työnkuva ja rooli muotoutuvat ja joustavat organisaatioiden tarpeiden mukaisesti. Auslander (2001, 203) kirjoittaa, että terveyssosiaalityö on osa nykyaikaista terveydenhuoltoa, missä terveyssosiaalityöntekijöiden määrä jatkaa kasvuaan. Yhä enemmän ja

paremmin koulutettuja sosiaalityöntekijöitä palkataan. Korpela (2014, 119) korostaa Auslanderin tapaan sosiaalityöntekijän koulutusta monitoimijuuden osaamisen vahvistajana mutta korostaa samalla myös itsenäisen profession asemaa ja työn erityispiirteitä. Sairaalassa sosiaalityöntekijät erikoistuvat myös terveyssosiaalityön sisällä. Auslander mainitsee esimerkiksi syöpätauteihin tai neurologiaan erikoistumisen.

Sosiaali- ja kriisipäivystys on jakaantunut Kymenlaaksossa kahteen osaan sijaintinsa perusteella.

Kouvolassa toiminta on Pohjois-Kymen sairaalan yhteydessä ja Kotkassa Kymenlaakson keskussairaalan yhteydessä. Pohjois-Kymen sairaala on usein jatkohoitopaikka Kymenlaakson keskussairaalan potilaille. Molemmissa sairaaloissa on päivystystoimintaa ja erikoissairaanhoitoa.

Kekoni kumppaneineen (2019, 40) kirjoittaa, että taustaorganisaatiolla on merkitystä potilaan saamassa palvelussa. He kirjoittavat, että perusterveydenhuolto vastaa potilaan kokonaisvaltaisesta hoidosta. Heidän mielestä on tärkeää saada kaikki toimijat saman pöydän ääreen, jotta vältytään päällekkäisiltä kustannuksilta ja työltä, eikä asiakasta pompotella luukulta toiselle.

Erikoissairaanhoidossa näkemys on erilainen. Siellä on tärkeämpää saada potilas hoidettu mahdollisimman tehokkaasti ja nopeasti. Näin hänet pystytään siirtämään eteenpäin jatkohoitoon.

Kymenlaakson keskussairaala on erikoissairaanhoitoa tarjoava yksikkö, joka on täynnä eri alojen erikoislääkäreitä jotka keskittyvät sairaanhoitoon. Työ on nopeatahtista ja perustuu potilaan fyysiseen olotilaan. Tässä kohtaa voidaan Kekonin ja kumppaneiden tavoin kyseenalaistaa kuinka mielekkääksi ja aikaa vieväksi lääkärit kokevat istumisen palavereissa, joissa pohditaan potilaan elämäntilannetta laajemmin.

Sairaus on tavalliseen arkipäivään kuuluva ilmiö, vaikka sen olemassaoloa ei useinkaan tunnusteta yhteiskunnallisesti, etenkään erilaisissa toimintasuunnitelmissa. Sairaus aiheuttaa paljon kyvyttömyyttä ja kärsimystä sairastuneelle ja perheelle. Sairastuneella tulisi kuitenkin olla tasavertaiset mahdollisuudet elää täyttä elämää toimintarajoitteistaan huolimatta. (Lindèn 1999, 69.) Nykyisin kohdataan yhä monimutkaisempia ongelmia ja ammattilaiset ovat niiden ratkaisemisessa väistämättä entistä riippuvaisempia toisistaan (Isoherranen 2014, 30). Nämä korostukset selventävät hyvin sosiaalityön erityisyyttä terveydenhuollossa. Sosiaalityöntekijällä on osaamista ja näkemystä asioihin laajemmin ja hän kykenee tuomaan sosiaalisen näkemyksen potilaan tilanteesta moniammatilliseen yhteisöön. Sairaalamaailmassa, tai yleisemmin koko terveydenhuollossa, tämä tarkoittaa potilaan kokonaistilanteen ymmärtämistä niin, että terveydentila on yksi osa kokonaisuutta. Sanna-Liisa Liikanen (2015, 47) kirjoittaa, että kuntien sosiaalitoimistossa tehtävää aikuissosiaalityötä kutsutaan usein perussosiaalityöksi. Toimistossa kohdataan ihmisiä, joilla on

hyvin erilaisia tuen tarpeita. Usein ne liittyvät sosiaaliturvan ja -palveluiden järjestämiseen.

Terveydenhuollossa sosiaalityöntekijä huomioi asiakkaan terveydentilan osana palveluiden järjestämistä. Lindèn (1999, 55) kirjoittaa, että tavoite on vaikuttaa yksilön ja perheen tilanteeseen niin, että sosiaalinen suoriutuminen, taloudellinen toimeentulo ja yhteiskunnallinen osallistuminen jatkuisivat sairaudesta huolimatta.

Sairaaloiden sosiaalityö sai alkunsa jo 1800-luvun lopulla, kun ensimmäinen sosiaalihoitaja aloitti työnsä Lontoon The Royal Free Hospital -klinikassa (Lindèn 1999, 34; ks. Auslander 2001, 202).

Sosiaalityöntekijän pääasiallinen työtehtävä oli auttaa maksukyvyttömiä potilaita pääsemään hoitoon. Työtehtävä vaati yhteistyötä sairaalan ja kodin sekä sairaalan ulkopuolella olevien yhdistysten ja laitosten kanssa. Sairaalan sosiaalityön tehtäväkuvaksi muotoiltiin:

1. Hänen on oltava välittäjä kodin ja sairaalan välillä ja hankittava tietoa kotioloista mistä on apua lääkärille,

2. Hänen on poistettava esteitä, jotka vaikeuttavat lääkärin ohjeiden noudattamisen,

3. Hänen tulee neuvoin ja toimin auttaa potilasta huolissa (kotiolot), jotta hän voi keskittyä hoitoon ja

4. Hänen on autettava kotiutuvaa potilasta tulevaisuuden järjestelyssä.

Amerikassa ensimmäinen sairaalan sosiaalityön osasto perustettiin 1905 New Yorkiin.

Sosiaalityöntekijät toimivat tulkkeina eri kulttuurista tulevien potilaiden ja terveydenhuollon maailman sekä ihmisten arkielämän ja institutionaalisten järjestelmien välillä. Bostonissa samana vuonna perustettu ensimmäinen social service department levisi toimintamuotona pian koko maahan. Saksa sai Amerikasta vaikutteita omaan sairaaloiden sosiaalityöhön, joka varsinaisesti aloitti ennen maailmansodan syttymistä. Vuodesta 1914 lähtien sosiaalihoitajattaret toimivat Ranskassa ja Ruotsissa. Ruotsissa sairaalan sosiaalihoitajattaren työ vakiintui vuodesta 1920 lähtien. Suomessa sairaaloiden sosiaalihoitajan työ alkoi 1920-luvulla. Tehtävänä oli tehdä potilaan olo turvalliseksi ja auttaa häntä huolien ja pelkojen selvittämisessä. (Lindèn 1999, 34–39.)

Rauni Korpelan (2014, 121) mielestä terveydenhuollon sosiaalityöntekijän rooli on muuttunut viime vuosikymmeninä suuresti. Sosiaalihoitajan koulutus päättyi 1975 ja tuolloin sosiaalityö alettiin nähdä omana ammattinaan. Sosiaalihoitaja nimikkeestä luovuttiin ja virallisesti alettiin puhua sosiaalityöntekijöistä. Sairaalan sosiaalityö tapahtuu vieraassa isäntäorganisaatiossa, jolloin oman äänen löytäminen on ollut vaikeaa. Korpela jatkaakin, että sosiaalityö vastasi aluksi sairaalan tarpeisiin löytää ”sekatyöläinen”. Rooli on ollut avustava ja hoivaan keskittyvä, vaikka sosiaalityöntekijä on sosiaalista ja yhteiskunnallista tietoa hallitseva itsenäinen asiantuntija. Lindèn

(1999, 20–21) kirjoittaa samasta asiasta jo paljon aikaisemmin. Hän kirjoittaa tutkimuksessaan, että moniammatillisessa toimintaympäristössä terveydenhuollon sosiaalityö saattaa ilmetä lähinnä avustavana palveluna lääkintä- ja hoitotyölle. Näin ollen sillä ei olisikaan itsenäistä profession asemaa. Toimenkuva saattaa olla paljon kapea-alaisempi kuin tämän päivän asiakaslähtöinen työskentely vaatisi. Lindènin mielestä laadukas, kokonaisvaltainen kuntouttava hoito on tavoite mihin sairaalassa tulisi pyrkiä. Tämä edellyttää sosiaalityön liittämistä hoitoon hoitotyön ja lääketieteen lisäksi. Lindèn näkee, että potilaan fyysisten tarpeiden lisäksi tulisi huolehtia potilaan psyykkisestä, hengellisestä ja sosiaalisesta hyvinvoinnista. (Lindèn 1999, 52.)

Timo Toikko (2012, 9–10) lähestyy sosiaalipalveluita kokonaisuutena, joka perustuu sosiaalihuollon lainsäädäntöön ja yhteistyön tekemiseen ja tuottamiseen muiden toimijoiden kuten terveydenhuollon kanssa. Käytännössä puhutaan sosiaalialan ammattilaisista tai sosiaalialasta.

Toikko kirjoittaa, että palvelurakenteet muodostavat sosiaalipalveluiden käytännölle kehyksen.

Käsitys sosiaalialasta on Toikon mielestä hämärtymässä, sosiaalialan vastaavaa palvelurakennetta ei ole enää yhtä vahvasti näkyvissä kuin ennen. Viimeaikainen kehitys on johtanut kuntien ja kuntayhtymien väliseen yhteistyöhön sekä yhteistyöhön järjestöjen ja yritysten kanssa. Helminen

& Ruusunen (2010, 55) toteavat että työskentelyssä on pyritty poisoppimaan organisaatiokeskeisestä toiminnasta. Työskentelyssä pyritään painottamaan asiakaslähtöisesti asiakkaan omaa osallistumista ja asiakkaan omien voimavarojen lujittamista. Helminen &

Ruusunen (2010, 48) kirjoittavat kohtaamisista, joissa asiakasta kunnioitetaan ja hänelle annetaan tilaa, eikä kohdella poishoidettavana vaivana, työn ja vallan kohteena. He kirjoittavat, että ihminen itse määrittelee hyvän, ei sosiaali- tai terveydenhuollon ammattilainen. Tämä ajatus on hyvä pitää mielessä asiakastyötä tehdessä. Juhani Lehto (2001, 225–226) kirjoittaa samasta asiasta. Hän näkee yhteistyön tekemisessä haasteita. Sosiaali- ja terveydenhuoltoa voi luonnehtia järjestelmäksi, jossa korostuu pysyvyys ja muuttumattomuus. Lehdon mielestä organisaatiota voi muuttaa nopeammin ja radikaalimmin kuin käytännön vuorovaikutustyötä tekeviä ihmisiä. Käytäntöjen pysyvyys liittyy myös instituutioiden, rakennusten ja ammattikuntien pysyvyyteen. Hän kirjoittaa, että ”esimerkiksi sairaalaa on vaikeaa perin pohjin uudistaa, ellei rakennuksia, ammattikuntien välisiä suhteita (esimerkiksi lääkärien ylivaltaa muuhun henkilökuntaan nähden) ja vakiintuneita toimintakulttuureja muuteta - kaikkia yhdellä kertaa. Muutoksen estää sekin, että sairaalan on toimittava myös muutoksen aikana”.

Sosiaali- ja terveysalan tutkimus- ja kehittämiskeskus Stakes on tutkinut akuutin kriisityön tilannetta kunnissa vuosina 2002 ja 2005. Vuoden 2002 tutkimuksessa kunnilta kysyttiin kriisityön laajuudesta ja organisoinnista. Vuoden 2005 kysely järjestettiin Kaakkois-Aasian tsunamin jälkeen.

Raportissa todetaan, että akuuttia kriisityötä koskeva tutkimus on uutta. Kriisityön palvelujärjestelmää tai sen vaikuttavuutta ei ole Suomessa aikaisemmin tutkittu maan laajuisesti.

Kansainväliset kattavat tutkimukset puuttuvat myös, koska muualla ei ole samanlaista palvelujärjestelmää. Stakesin tekemät tutkimukset vuonna 2002 antoivat myönteisen kuvan kriisityön toimivuudesta koko maassa. Esiin nousi myös puutteita. Tavoitettavuus ei ollut riittävä kaikissa kunnissa eikä kriisi-interventiot kattaneet kaikkia traumaattisen kriisin vaiheita. Valmiudet suuronnettomuustilanteissa olivat myös heikkoja. Vuonna 2005 tehdyssä uusintakyselyssä vastaukset osoittivat, että kunnilla ei ollut kokemusta tai psykososiaalisen tuen toimintasuunnitelmia poikkeuksellisten ja suurten katastrofien varalle. Tutkimus osoitti myös monia puutteita toimintaolosuhteissa, jotka vaikuttavat suoraan työntekijöiden jaksamiseen tai työmotivaatioon. Esiin nousi esimerkiksi henkilöstöresurssien riittämättömyys tai säännöllisen työnohjauksen puute. Räikeimpiä puutteita oli korvausten puute työajan ylittävältä ajalta.

(Hynninen ym. 2006, 9–30.)

Sosiaali- ja terveyspalveluissa moniammatillista työskentelyä rajoittavat riittämättömät taloudelliset ja ajalliset resurssit. Työntekijät ovat kiireisiä ja kuormittuneita. Moniammatillinen työ saatetaan tästä syystä kokea kielteisenä, lisää työtä ja aikaa vievältä toiminnalta, joka vie aikaa muilta tehtäviltä. Kekoni ym. (2019, 23) kirjoittavat, että useissa tutkimuksissa on havaittu, että lääketieteen edustajan rooli korostuu moniammatillisissa tiimeissä. Susan Eriksson-Piela (2003, 11) kirjoittaa väitöskirjassaan, että ammattiluokitus asettaa ihmisiä hierarkiseen asemaan. Hän toteaa, että luokitushierarkiassa ammattitaito ja koulutus sekä työtehtävien vaativuus katsotaan olevan ylimpinä hierarkiassa. Esimerkiksi lääkärit ja ylihoitajat mielletään statukseltaan korkeammalle kuin muiden toimijoiden statukset. Sairaalamaailmassa tämä voi korostua ja vaikeuttaa yhteistyön rakentumista. Lääkäri tutkii potilasta terveydentilan (tai sairauden) kannalta eikä ota huomioon potilaan elämäntilanteessa vaikuttavia muita tekijöitä. Näitä voivat olla esimerkiksi läheisverkosto tai asuinympäristö. Nämä tekijät vaikuttavat asiakkaan hyvinvointiin sosiaalityön näkökulmasta.

Auslander (2001, 211) toteaa, että terveydenhuollon ajatusmaailmassa on tapahtunut muutos viimeisten vuosikymmenien aikana. Käsitys sairauden hoitamisesta on muuttunut hyvinvoinnin hoitamiseksi, jossa potilas nähdään salutogeenisenä eli sielullisena ja henkisenä olentona, eikä pelkästään patologisena olentona. Stakesin raportti 2/2006 kertoo kuitenkin toisenlaisesta suhtautumisesta. Sen mukaan kaikkein kriittisimmin kriisityön tuloksellisuutta arvioivat

terveystoimen johtajat ja muut esimiehet. He olivat sitä mieltä, että työn tuloksellisuutta on vaikea arvioida tai ettei kriisityöllä ole saatu aikaan myönteisiä tuloksia. Helminen ja Sukula-Ruusunen (2010, 47–48) kirjoittavat ihmisestä moniulotteisena kokonaisuutena. Tämä tarkoittaa Helmisen ja Ruususen mukaan, että myös ihmisen elämää ja tarpeita sekä ihmisen kohtaamia vaikeuksia pitäisi käsitellä holistisen eli kokonaisvaltaisen ihmiskäsityksen keinoin. Tätä ajatusmaailmaa tukee sosiaalityöntekijän läsnäolo niin tavallisissa potilastilanteissa kuin kriisin hetkellä. Joskus saattaa käydä niin, ettei sosiaalityöntekijää kutsuta moniammatilliseen tiimiin, koska muut jäsenet eivät ymmärrä sosiaalityön merkitystä potilaan hoidossa. Monien tutkimusten mukaan ei- lääketieteellisten alojen edustajat kokevat usein olevansa heikommassa asemassa kuin lääkärit.

Kekoni kumppaneineen (2015, 24) kirjoittaa myös toisenlaisista kokemuksista. He viittaavat irlantilaiseen tutkimukseen, jossa oli todettu, että sairaalan työntekijät arvostavat sosiaalityöntekijän sitoutumista ja kykyä arvioida potilaan tilannetta kokonaisvaltaisesti. Sosiaalityöntekijät itse arvioivat, ettei potilaan emotionaalisiin tarpeisiin ollut tarpeeksi aikaa. He kokivat, että sairaalan työskentelykulttuuri teki työstä enemmän teknisempää. (Hynninen ym. 2006, 29–30.)

3.3 Sosiaalityön asiantuntijuus

Juhani Kirjonen (1997, 13) toteaa, että asiantuntijaksi kasvaminen on vähitellen opittua ymmärrystä ympäristön monimutkaisuudesta ja ihmisen osaamisesta hallita tätä monimutkaisuutta. Näiden kahden optimaalinen yhdistäminen edesauttaa kykyä havaita uutta, analysoida, tulkita ja tarjota erilaisia toimintavaihtoehtoja. Kirjonen jatkaa, että osaaminen sisältää aina arvovalintoja. Toiminta ja ratkaisut täytyy perustua eettisesti kestäviin periaatteisiin. Sosiaalityöntekijä on professio, ammatti tai ammattikunta, joka soveltaa tieteellistä tietoa työhönsä (Konttinen (1997, 48). Muita professioita voivat olla esimerkiksi lääkäri tai terveydenhoitaja. Yhteistä näille kaikille on se, että työ on yleisön palvelua. Ammattikunnaksi määrittely perustuu siihen, että ammatinharjoittajat ovat järjestäytyneet ammattikunnan järjestön ympärille. Esimerkiksi sosiaalityöntekijöillä Sosiaalialan korkeakoulutettujen ammattijärjestö Talentia ry ja lääkäreillä Suomen Lääkäriliitto. Nykyaikaisen sosiaalityön profession harjoittaminen on työtä, joka on tieteen soveltamista käytännön ongelmiin.

Työssä täytyy hallita sekä teoreettinen tieto että käytäntö. Professionaalinen asiantuntijuus on työtä, jossa tieteellistä tietoa sovelletaan käytännön näkökulmasta. Koulutukseen perustuva tutkinto takaa valtiovallan valtuutuksen tehtävän hoitamiseen ja monopoliaseman asiantuntijuudelle.

Sosiaalityöntekijän tai lääkärin työtä saa harjoittaa henkilö, jolla on tietty ja tarkoin määritelty koulutus. Tutkintotodistus on tämän koulutuksen merkki. Konttinen näkee 90-luvun loppupuolella professioiden järjestäytymisessä myös haasteita, jotka ovat ainakin joiltakin osin toteutuneet nykyisessä sote- ja hyvinvointikeskustelussa. Hän tuo esille muun muassa siirtymisen

tietoyhteiskuntaan sekä ympäristöriskien kärjistymisen. Konttinen kirjoittaa, että uuden asiantuntijuuden täytyy omaksua uudenlainen työorientaatio, jossa rikotaan omia perinteisiä profession rajoja ja tehdään tiiviimpää yhteistyötä eri alojen asiantuntijoiden kanssa. Kirsti Launis (1997, 124) kirjoittaa, että asiantuntijatyössä on korostunut erikoistuminen. Launis näkee tässä vaaroja. Mitä pidemmälle erikoistuminen viedään, sitä pienemmäksi ja rajatummaksi käy ongelmat.

Tämä voi johtaa siihen, että potilaan tai asiakkaan arkielämän kokonaisuus jää ymmärtämättä.

Launis kirjoittaa, että samalla kun asiantuntijatyö erikoistuu ja etsii vastauksia yhä kapeneviin kysymyksiin, yhteiskunnan ongelmat moninaistuvat ja kietoutuvat toisiinsa. Hän toteaa kantaaottavasti, että ammattihierarkiana hahmoteltu asiantuntijuus on käymässä vähemmän merkitseväksi ja keinotekoiseksi jaotteluksi, joka enemmän ehkäisee kuin mahdollistaa uusien ratkaisujen syntyä. (Konttinen 1997, 48–56; Launis 1997, 124–126.)

Anita Sipilä (2011) toteaa, että akateemiset taidot korostuvat sosiaalityön ammatillisena perustana.

Sosiaalityöntekijältä odotetaan muun muassa eettistä osaamista ja sosiaalisen tilanteen hahmottamistaitoja. Hänen odotetaan hallitsevan kokonaisuuksia. Ammattitaidon hallinnasta muodostuu asiantuntijuus, jolla ammattikunta oikeuttaa asemansa yhteiskunnassa. Sipilä jäsentää ammatinhallintaa seuraavasti: Tarvitaan 1) taitoa kohdata asiakas, 2) taitoa tunnistaa, mistä on kysymys, 3) taitoa toimia ja 4) arvioinnin sekä kehittämisen taitoa. Leena Rekola (2008, 9) toteaa Sipilän tavoin, että professionaalinen ammattikunta ja sen edustajat määrittelevät asiantuntijuutta.

Asiantuntijuus on Rekolan mielestä erityistietämystä, joka legitimoi esimerkiksi terveyskeskuksen tai sairaalan olemassaoloa. Keskeinen kysymys moniammatillisen työn tekemiselle on, miten asiantuntijaorganisaatiossa toimivat henkilöt tuovat omaa asiantuntijuuttaan ja ammatillisuuttaan esille. (Sipilä 2011, 38–39; Rekola 2008, 9; Ollikainen 2020, 6–9.)

Kohtaaminen edellyttää Sipilän (2011) mielestä vuorovaikutustaitoja, taitoa kuunnella ja olla läsnä tilanteessa. Asiakkaan auttamissuhteen rakentumisessa tarvitaan kolmea perustaitoa, jotka ovat empatia, kunnioitus ja aitous. Sipilä (2011) korostaa väitöskirjassaan dialogisen kohtaamisen merkitystä. Vastavuoroisessa suhteessa ihminen saa itselleen äänen, joka mahdollistaa osallisuuden ja vastuullisen toimijan roolin. Dialogisuus auttaa asiakkaan motivaation syntymisessä ja ylläpitämisessä. Tunnistamisen taito tarkoittaa Sipilän (2011) mielestä sosiaalisen diagnoosin tekemistä. Sosiaalityöntekijän täytyy ymmärtää mistä asiakkaan tilanteessa on kysymys. Usein tulkinta voi olla moniulotteista ja perustua tietojen keräämiseen ja yhdistelemiseen.

Sosiaalityöntekijän taitoa toimia voidaan tarkastella profession hallinnan kautta. Sosiaalityöntekijä toimii samanaikaisesti sekä yksilön, että ympäristön välimiehenä. Toimintana Sipilä (2011) esittelee

esimerkiksi psykososiaalisten menetelmien käyttämisen sekä intervention tekemisen. Arvioinnin tekeminen on sosiaalityötä, joka vaatii taitoa. Arviointia tarvitaan sekä asiakkaan tilanteessa, että sosiaalityön toiminnan työkäytäntöjä tutkittaessa. Sipilä (2011) arvioi, että kuntapuolen sosiaalityöntekijät ovat harjaantuneempia arvioinnin tekemisessä kuin esimerkiksi kuntoutusorganisaatiot tai terveydenhuollon moniammatilliset työyhteisöt. (Sipilä 2011, 40–44.) 3.4 Sosiaalityön asiantuntijuus terveydenhuollossa

Sosiaali- ja terveysalan asiantuntijuuteen liitetään useita kykyjä ja ominaisuuksia. Luovuus, kyky reflektoida omaa toimintaa sekä innovatiivisuus ovat asiantuntijaan liitettyjä ominaisuuksia. Lisäksi hänellä täytyy olla riittävä ammattitaito. Asiantuntijalla on hyvät vuorovaikutustaidot, häntä kuunnellaan ja hän osallistuu aktiivisesti päätöksentekoon. Hänellä on vaikutusvaltaa omassa työyhteisössään. Sosiaali- ja terveydenhuollon organisaatiossa asiantuntija on paitsi oman alansa palveluiden tuottaja myös suunnittelija ja kehittäjä, joka ymmärtää laajempia kokonaisuuksia. Kyky tarkastella asioita laajemmin kuin omasta työtehtävästä käsin liitetään asiantuntijuuteen. (Rekola 2007, 145–148).

Mönkkönen ym. (2019, 68) toteavat, että sosiaalityöntekijät toimivat terveydenhuollossa usein ainoana oman ammattikuntansa edustajana. Mielikuva koko ammattikunnasta voi henkilöityä tähän yhteen ihmiseen. He jatkavat, että tuloksellinen moniammatillisuus edellyttää, että työntekijä hallitsee oman tehtäväkenttänsä hyvin mutta myös tekee tunnetuksi työskentelynsä tuottamaa lisäarvoa tiimissä. Asiantuntijuus ja luottamus rakentuvat eri toimijoiden välisessä vuorovaikutuksessa. Sosiaalisen tunnustuksen saaminen omalle asiantuntijuudelle voi kuitenkin olla hankalaa erityisesti terveydenhuollossa, jossa runsaslukuisemmin on edustettuna sen alan professio.

Työskentely on usein eettisesti haastavaa ja siinä tehdään asiakkaan kannalta pitkäkestoisia päätöksi, joten on tärkeää, että sosiaalityö lunastaa paikkansa ja pitää puolensa enemmistön edessä.

(Mönkkönen ym. 2019, 69.)

Sosiaalityön ammattirooli ja asema ovat terveydenhuollon toimintaympäristössä erilaisia kuin sosiaalihuollossa (Mönkkönen ym. 2019, 84). Terveydenhuollossa puhutaan potilaasta ja hoitamisesta josta vastaa lääkäri. Sosiaalihuollossa puhutaan palveluprosessista ja asiakassuunnitelmista ja niistä vastaavat sosiaalityöntekijät. Mönkkönen ym. (2019) kirjoittaa, että työ sosiaalihuollossa vaatii laajaa osaamista palvelujärjestelmistä sekä asiakokonaisuuksien hallintaa. Terveyssosiaalityö puolestaan sisältää byrokratia-, palvelu- ja psykososiaalista työtä.

Terveyssosiaalityössä sosiaalityöntekijän tulee hallita sosiaalihuoltolaki ja siihen liittyvät asiakaslait

sekä terveydenhuoltolaki ja laki potilaan asemasta ja oikeuksista. Lisäksi on huomioitava, että työskentely psykiatrian tai somatiikan parissa on erilaista erilaisen työyhteisön takia.

Toimintaympäristö vaikuttaa suuresti sosiaalityön asemaan ja työhön. Terveydenhuollossa sosiaalityöntekijän työn painopiste kohdentuu sairauden vaikutuksiin potilaan sosiaalisessa elämässä ja elämänhallinnassa. Helena Jaakkola & Kristiina Koskiluoma (2020) toteavat, että työn lähtökohtana on sosiaalinen diagnoosi, jossa terveyssosiaalityöntekijän rooli vaihtelee tapauskohtaisesti. Hän tekee tilannearvioita ja ohjaa sosiaalipalvelua koskevissa kysymyksissä, antaa tietoa ja tukee sairauteen sopeutumisessa. Tarvittaessa hän selvittelee kuntoutusmahdollisuuksia tai työkykyyn liittyviä asioita. (Mönkkönen ym 2019, 84; Jaakkola &

Koskiluoma 2020, 22.)

Rauni Korpela (2014, 127–128) on pohtinut terveydenhuollon sosiaalityöntekijöiden laaja-alaista asiantuntijuutta ja vaihtelevaa tehtävänkuvaa. Korpelan tutkimus osoitti, että kokonaistilanteen kartoittamista ja sosiaalisen tilanteen arviointia pidettiin työskentelyn lähtökohtana. Tämä työskentelyvaihe rakentaa luottamusta potilaan ja työntekijän väliseen suhteeseen ja luo perustaa jatkotyöskentelylle. Lisäksi tutkimus nosti esille auttamisen, ohjaamisen ja neuvomisen erilaisissa tukiasioissa. Nämä liittyivät usein potilaan taloudelliseen tilanteeseen ja toimeentuloon. Edellä mainitut kaksi asiaa nousivat esiin kaikissa tutkimukseen tulleissa vastauksissa. Jatkohoidon selvittely ja järjestäminen, johon rinnastettiin usein asumisen järjestelyt ja kuntoutuksen suunnittelu yhdessä hoitavan tiimin kanssa, koettiin myös tärkeänä. Lähes kaikki tutkimukseen vastanneet pitivät moniammatillista verkostotyötä tärkeänä. Sosiaalityöllä koettiin olevan vahva rooli esimerkiksi maksusitoumusten hankinnassa. Puolet Korpelan tutkimukseen vastaajista koki psykososiaalisen tuen tarjoamisen tärkeänä tehtävänä. Se nähtiin paitsi omana tehtäväalueenaan, myös mukana kulkevana työorientaationa. Tämä näkyi vahvana nimenomaan terveyssosiaalityössä.

Raunio (2000, 11) kirjoittaa, että työskentely asiakkaan kanssa edellyttää työskentelyyn tarvittavia tietoja ja taitoja. Työnteko ei ole varsinaisesti terapiaa vaan kyse on psykososiaalisesta työskentelystä. Linden (1999, 55) kirjoittaa, että psykososiaalinen ote työssä on selviytymisen tukemista, konkreettista sosiaalityötä ja tukikeskusteluja. Tukikeskustelut ovat myös suuri osa sosiaali- ja kriisipäivystyksen työmenetelmistä.

Korpelan tutkimuksen mukaan sosiaalityöllä on monet kasvot terveydenhuollossa. Organisaatio tai toimintaympäristö määrittelevät sosiaalityöntekijän asiantuntijuuden käyttöä jonkin verran. Tässä on vaihtelua esimerkiksi eri sairaalaosastojen välillä. Myös sosiaalityöntekijät itse asettavat rajoja työlle. Terveydenhuollossa sosiaalityön asiantuntijuutta käytetään eniten sosiaaliturvaan ja

sosiaalipalveluihin liittyvissä asioissa, jatkohoidon selvittelyssä sekä lastensuojelun asioissa.

Ongelmaksi Korpelan tutkimus osoitti henkilökunnan kapealaisen käsityksen sosiaalityöstä ja kiireisen työn. Henkilöstöllä ei ole ammattitaitoa määrittää sosiaalityön tarvetta, jolloin ohjaus sosiaalityöhön jää tekemättä. Kiire estää sosiaalityön palveluista kertomisen. (Korpela 2014, 129–

132.)

4 SOSIAALI- JA KRIISIPÄIVYSTYS KÄYTÄNNÖN TOIMINTANA 4.1 Terveydenhuollon sosiaalityö

Terveydenhuollon sosiaalityötä tehdään terveydenhuollon organisaatiossa. Sitä toteutetaan terveys- ja sosiaalipolitiikan mukaisesti terveyden ja sosiaalisuuden ylläpitämiseksi ja edistämiseksi.

Lähtökohta työlle on kokonaisnäkemys sosiaalisten tekijöiden ja sairauden yhteyksistä. Työn tavoite on vaikuttaa potilaiden ja perheiden tilanteeseen niin, että sairaudesta huolimatta taloudellinen toimeentulo ja sosiaalinen suoriutuminen olisivat turvattuja ja jatkuisivat mahdollisimman häiriöttömästi. Tämä määritelmä on yleinen ja kattaa sosiaalityön ammatillisen toiminnan sairaaloissa, terveyskeskuksissa, kuntoutuslaitoksissa ja mielenterveystoimistoissa.

Suomessa terveydenhuolto on porrastettu. Tämä tarkoittaa, että alemman yksikön täytyy hoitaa kaikki sinne tarjoutuvat potilaat ongelmineen. Ylempään portaaseen hakeudutaan lähetteellä. Kun tämä ylemmän eritystason tai erikoissairaanhoidon tarve päättyy, haetaan potilaalle hoitopaikka alemmalta tasolta. Terveydenhuolto eroaa sosiaalihuollosta siinä, että sosiaalihuollon palvelurakenne ei ole jakautunut perus- tai erikoistason palveluihin. Sosiaalityön täytyy vastata terveydenhuollossa kaikkiin sosiaalisiin ongelmiin terveydenhuollon tasosta riippumatta. 2000- luvulle tultaessa on herännyt keskustelu siitä, pitäisikö erikoissairaanhoidon ja perusterveydenhuollon yhteistyötä viedä pidemmälle ja yhdistää kaksi erillistä organisaatiota yhteiseksi terveydenhuolloksi. Kymenlaakson sosiaali- ja kriisipäivystys vastaa tähän haasteeseen sijoittumalla fyysisesti sekä perusterveydenhuollon (Kouvola) että erikoissairaanhoidon (Kotka) yksiköihin. Potilaan näkökulmasta sosiaalityöntekijän rooli on sosiaalisen toimintakyvyn (elämänhallinnan) edistämistä. Sosiaalityöntekijä on asiantuntija, asianajaja, vaikuttaja ja tiedottaja, jonka tehtäviä ovat palveluista ja sosiaaliturvasta informoiminen, niiden hankinta ja sosioterapeuttinen tuki. Potilaalle ei ole merkitystä millä tasolla hän hoidon porrastuksessa sairastaa. Sekä sosiaali- ja kriisipäivystys että virka-aikainen sosiaalityö löytyvät kaikilta tasoilta.

Tehtävät liittyvät erityisesti sairaus- ja sosiaalivakuutukseen sekä kuntoutukseen ja eläkevakuutukseen. Sosiaalityöntekijä on lainsäädännön asiantuntija, joka hallitsee

palvelujärjestelmän ja verkostoitumisen. Potilasnäkökulmasta hän on palveluohjaaja. (Lindèn 1999, 55, 87: Lehto ym. 2001, 105–127.)

Kymenlaakson keskussairaalassa työskentelee neljä virka-aikaista sosiaalityöntekijää, jotka ovat erikoistuneet Auslanderin (2003, 15) kirjoittamalla tavalla. Työalueiden raakajako neljän työntekijän kesken on neurologia ja sisätaudit, kirurgia ja kuntoutus, syöpätaudit sekä lastentaudit ja synnytys. Koko sairaala on jaettu neljän sosiaalityöntekijän kesken niin, että aina on mahdollista saada yhteys sosiaalityöntekijään. Tämä koskee myös poliklinikoilla käyviä potilaita. Työtä tehdään itsenäisesti, usein moniammatillisessa tiimissä ja verkostoissa, mikä tekee työstä hyvin vaativaa.

Sosiaali- ja kriisipäivystys on virka-aikaisen sairaalan sosiaalityön yhteistyökumppani. Kun ensihoito (ambulanssi) hakee potilaan kotoa ja huomaa tilanteessa jotakin huolestuttavaa, se tekee tilanteesta huoli-ilmoituksen sosiaali- ja kriisipäivystykseen. Sosiaali- ja kriisipäivystys ottaa yhteyttä sairaalan asiakasohjaukseen. Sosiaalityöntekijät ja asiakasohjaajat tekevät tarvittaessa yhteistyötä asiakkaan kanssa. Mikäli potilas siirtyy osastolle ja hänen tilanteensa vaatii sosiaalityön selvittelyä, työskentelyä jatkaa osaston oma sosiaalityöntekijä. Asiakasohjaus keskittyy kotiutukseen ja palveluiden järjestämiseen kotiutuksen yhteydessä.

Asiakasohjaajat ovat Kymenlaakson sairaaloissa uusi ammattiryhmä. Heidän pääasiallinen työ on päivystyspotilaiden kotiuttaminen ja tarvittavien palveluiden järjestäminen kotiin. Mikäli potilas ei ole kotikuntoinen, asiakasohjaus järjestää tarvittavan jatkosijoituksen ja esimerkiksi arviointijakson hoitolaitoksessa myöhemmin tapahtuvan kotiutumisen ja palveluiden selvittämiseksi. He työskentelevät myös muualla sairaalassa ja kotiuttavat potilaita osastolta. Uuden ammattiryhmän ja sosiaalityöntekijöiden työnjako hakee sairaalassa vielä muotoaan. Yhteistyöpalaverit ovat avanneet hyvin molempien työnkuvaa mutta niitä tarvitaan enemmän. Keskustelua siitä, miten sosiaalisen tilanteen arviointia tehdään, kenen tehtävä se on ja miten erityisen tuen tarpeessa olevia ihmisiä autetaan parhaiten, tulee jatkaa edelleen. Kaarina Isoherranen (2014, 29) on tutkimuksessaan pohtinut monialaisen yhteistyön kehittämistä sosiaali- ja terveysalalla. Hänen mielestä päällekkäinen työ aiheuttaa usein tehottomuutta ja sekaannusta, jopa suoranaista ristiriitaisuutta eri tahojen työskentelyssä. Potilaat ja asiakkaat haluavat myös enemmän tietoa ja vaikutusvaltaa heitä koskeviin, tuleviin ratkaisuihin. Isoherranen nostaa tutkimuksessaan esille sen, että moniammatillisesta yhteistyöstä on tullut sosiaali- ja terveysalalle eräänlainen sateenvarjokäsite, jota on vaikea tutkia. Moniammatillinen yhteistyö käsitteenä pitää sisällään monenlaisia määritelmiä ja viitekehyksiä riippuen määrittelijän orientaatiosta. Myös tutkimusaineistot ovat usein haastavia (Isoherranen 2014, 58). Ne koskevat ammatillisuutta ja sosiaali- ja terveysalalla liittyvät

erityisesti asiantuntijuuteen. Moniammatillinen yhteistyön käsitteen avaaminen ja ymmärryksen lisääminen sen merkityksestä ja taustasta auttaisi ammattilaisia, johtajia ja hallinnossa työskenteleviä kehittämään työkulttuuria yhteistyön suuntaan. Sosiaali- ja terveysalan yhteistyössä toimii useita asiantuntijaryhmiä ja erilaisia ammattilaisia. Mukana keskustelussa ja päätöksenteossa voi olla myös maallikoita, potilas tai hänen läheisensä. Sosiaali- ja terveysalalla on muutospaineita asiantuntijuuden määrittelyssä. Yhteiskuntamme haasteita ovat muun muassa väestön ikääntyminen, syrjäytyminen, yhteiskunnan eriarvoistuminen sekä lasten ja perheiden kanssa tehtävä työ, mielenterveysongelmien ennaltaehkäisy ja työssä jaksamisen tukeminen aina vain pidempään.

Näiden asioiden hoitamisessa tarvitsemme moniammatillista työtä, joka ylittää perinteiset hallintosektorit. Potilastapaukset ovat yhä useammin monimutkaisia ja ulottuvat monelle eri elämänalueelle. Asiakkaan kokonaisuuden huomioimiseksi tarvitaan reflektiivistä, yhteisöllistä ja laajennettua asiantuntijuutta.

4.2 Sosiaali- ja kriisipäivystystyö

Reagoiminen kriisiin on yksilöllistä, joten myös tuen tarve on yksilöllistä. Kriiseissä esiintyy monenlaisia tunteita ja myös fyysiset tuntemukset ovat mahdollisia. Ne voivat tuoda mieleen aikaisemmin koettuja vaikeita elämäntilanteita, jolloin tilanne voi tuntua vielä raskaammalta.

Kriisissä perusturvallisuudentunne heikkenee ja ihminen voi kokea avuttomuuden tunnetta ja hätää.

Kriisien läpikäyminen voi kuitenkin mahdollistaa henkisen vahvistumisen ja tilanteen uudelleenarvioimisen. Käsittelyssä auttaa puhuminen ammattiauttajien tai läheisten kanssa.

Kriisityö on lyhytkestoista ja tavoitteellista työtä. Se on suunnitelmallista ja ennaltaehkäisevää. Työ voi olla asiakastapaamisia tai puhelimessa tapahtuvaa tukemista. Myös laitoskäynnit ovat tilanteesta riippuen mahdollisia. Tapauskohtaisesti tehdään verkostotyötä ja asiakasta ohjataan tarvittaessa muiden palveluiden piiriin. (Mobile 2020; Saari & Hynninen 20, 43–45.) Suomessa huomioitavaa on se, että kriisityöllä on valmiudet vastata arkielämän traumaattisiin haasteisiin. Näin mahdollistetaan nopea apu ja helpotetaan ehkäisevää työtä. Saari & Hynninen (2010, 43) kirjoittavat, että Suomen malli äkillisten järkyttävien tapahtumien ja onnettomuuksien varalle on ainutlaatuinen. Suomessa on koko maan kattava kriisiryhmien verkosto, joka antaa uhreille välittömästi tapahtumien jälkeen palveluja ja psykososiaalista tukea. Tämä verkosto muodostuu kunnallisista kriisiryhmistä.

Sosiaali- ja terveysministeriö ohjeistaa Kuntainfossa (11/2018, 2), että jokaisessa sosiaalipäivystyksessä täytyy olla, päivystystyön luonteesta johtuen, kunnan tai kuntayhtymän virkasuhteinen sosiaalityöntekijä, jolla on laajat oikeudet päätösten tekemiseen. Käytännössä tämä tarkoittaa, että

työntekijä voi tehdä samoja päätöksiä kuin kunnan tai kuntayhtymän muissa yksiköissä työskentelevä sosiaalityöntekijä. Päätökset voivat koskea esimerkiksi toimeentulotukea tai kiireellistä lastensuojelua.

Kymsoten sosiaali- ja kriisipäivystyksessä työskentelee sosiaalialan ammattilaisia monista eri lähtökohdista. Sosiaalityöntekijöitä ei aina ole työvuorossa, he toimivat niin sanottuina takapäivystäjinä esimerkiksi yöaikaan. Virka-aikana yhteys otetaan työssä oleviin sosiaalityöntekijöihin, esimerkiksi lastensuojeluun tai aikuissosiaalityöhön. Työssä on sosionomeja, sosiaalialan opiskelijoita ja omalla rahalla kriisityötä opiskelevia ihmisiä. Työvuorot on järjestetty niin, että usein työntekijä on yksin työssä.

Kuntainfossa (11/2018) ohjeistetaan myös, että palvelun laatu ja asiakasturvallisuus edellyttävät, että päivystävissä yksiköissä on riittävät voimavarat ja osaaminen. Suositeltava tapa järjestää sosiaali- ja kriisipäivystystä ovat moniammatilliset tiimit. Toiminnassa voi sosiaalityöntekijän lisäksi olla muita sosiaalihuollon ammattihenkilöitä, kunhan lain mukainen toiminta toteutuu. Virkasuhteinen sosiaalityöntekijä vastaa aina lastensuojeluun liittyvien arviointien ja päätöksien tekemisestä. Lisäksi hän vastaa palvelutarpeen arvion tekemisestä, kun kyseessä on erityistä tukea tarvitseva lapsi tai muun erityistä tukea tarvitseva henkilö. Sosiaalityöntekijää tarvitaan myös tilanteissa, joissa on tarve päästä sosiaalihuoltolain mukaisesti henkilön asuntoon tai muuhun paikkaan sosiaalihuollon tarpeen selvittämiseksi. Jos sosiaalipäivystyksessä on vähän henkilöstöä, on tehtävää hoitavan henkilön oltava tällöin käytännössä sosiaalityöntekijä. (Sosiaali- ja terveysministeriö 2018, 2–3.)

Elämme maailmassa missä tuottavuutta täytyy lisätä koko ajan. Yhä enemmän täytyy saada aikaiseksi vähemmällä henkilökunnalla ja niukemmilla resursseilla. Juhani Kirjonen (1997, 32) kirjoittaa, että liiketalouden kovat lait ovat tulleet myös yleisesti työelämään. Erityisesti työvoimakustannuksia pyritään laskemaan. Ympäri vuorokauden toimivassa sosiaali- ja kriisipäivystyksessä osaaminen ja asiantuntijuus ovat avainasemassa. Työn ennalta arvaamattomuus ja samalla varautuinen kaikenlaisiin kriisitilanteisiin vaatii henkilökunnalta ammatillista asiantuntijuutta, nopeaa reagoimista tapahtuneeseen sekä ymmärrystä siitä mihin suuntaan kriisissä lähdetään menemään. Resurssien niukkeneminen, kuten koulutusten väheneminen tai yksinolo työpaikalla, vaarantavat sosiaali- ja kriisipäivystystyön osaamisen. Se tekee toiminnasta laadultaan epätasaista, riippuen siitä millä ammattitaidolla vuorossa oleva työntekijä työskentelee. Sosiaali- ja kriisipäivystystyötä ei voi itsessään ajatella työnä, jonka tuottavuutta tulisi lisätä. Hyvin tehty sosiaali- ja kriisipäivystystyö saattaa kuitenkin vähentää kustannuksia tulevaisuudessa, kuten asiakkaiden myöhemmistä terapiakäynneistä johtuvia kuluja.