LAPSIPERHEKÖYHYYS EDUSKUNNAN TÄYSISTUNTO- PUHEENVUOROISSA
Diskurssianalyyttinen tarkastelu
Katriina Saarinen Pro gradu -tutkielma Itä-Suomen yliopisto
Yhteiskuntatieteiden ja kauppatieteiden tiedekunta
Yhteiskuntatieteiden laitos Sosiaalityö
Elokuu 2017
ITÄ-SUOMEN YLIOPISTO, yhteiskuntatieteiden ja kauppatieteiden tiedekunta Yhteiskuntatieteiden laitos
TIIVISTELMÄ
SAARINEN, KATRIINA: Lapsiperheköyhyys eduskunnan täysistuntopuheenvuoroissa. Dis- kurssianalyyttinen tarkastelu
Pro Gradu -tutkielma, 65 sivua, 4 liitettä (8 sivua)
Tutkielman ohjaajat: Yliopistonlehtori Heli Kantola
Yliopistonlehtori Veli-Matti Poutanen Elokuu 2017
Avainsanat: lapsiperheköyhyys, pienituloisuus, lapsiperheet, eduskunta, diskurssianalyysi Huoli lapsiperheköyhyyden vaikutuksista lapsuudessa ja myöhemmin aikuisuudessa on kiin- nostanut monia tutkijoita. Lapsuudessa koetulla köyhyydellä on vaikutusta lasten mahdolli- suuksiin osallistua tavanomaisiksi katsottuihin toimintoihin esimerkiksi rajoittaen lasten har- rastusmahdollisuuksia. Lapsena koettu köyhyys voi aiheuttaa kiusatuksi tulemista ja riski köy- hyyden periytymiseen on suuri. Köyhyyden on nähty olevan yhteydessä myös huostaanottoihin, rikollisuuteen ja masennukseen. Yhtenä ratkaisuehdotuksena lapsiperheköyhyyden vähentä- miseksi on tutkimuksissa nostettu esiin pienituloiset lapsiperheet huomioiva perhepolitiikka.
Tutkielmassa tarkastellaan perhepolitiikasta päättävän eduskunnan lapsiperheköyhyysdiskurs- seja ja diskurssien ymmärretään rakentuvan sosiaalisesti. Tutkielman tarkoituksena on tuottaa tietoa siitä, millaisia diskursseja lapsiperheköyhyydestä rakentuu eduskunnan kontekstissa.
Eduskunnan näkemysten ja diskurssien tarkastelu on perusteltua, sillä ne ovat pohja myös syn- tyville päätöksille, joilla on konkreettista vaikutusta pienituloisten lapsiperheiden elämään. Ai- neisto on kerätty vuoden 2016 eduskunnan täysistuntopuheenvuoroista. Aineisto koostui 200 puheenvuorosta, joissa puhuttiin lapsiperheköyhyydestä tai pienituloisista lapsiperheistä.
Lapsiperheköyhyys ja pienituloiset lapsiperheet kuvautuivat eduskunnan puheenvuoroissa lä- helle sitä, mitä aiheesta tiedetään aiempien tutkimusten perusteella. Puheenvuoroissa, joissa diskurssit tunnistettiin, korostui opiskelevien lapsiperheiden huono taloudellinen tilanne selke- ämmin kuin lapsiperheköyhyystutkimuksissa. Täysistuntojen puheenvuoroista erottelin viisi erilaista diskurssia, jotka nimesin kaotisoivaksi, moralisoivaksi, problematisoivaksi, kurjista- vaksi ja faktuaalistavaksi diskurssiksi. Diskurssit eivät kuitenkaan esiinny tekstissä itsenäisesti, vaan diskurssit limittyvät toisiinsa ja toimivat rinnakkain.
Diskursseissa korostui hallituksen ja opposition välinen vastakkainasettelu. Opposition puheen- vuoroissa kritisoidaan hallituksen esityksiä korostamalla sitä, että käsittelyssä olevien sosiaali- turvaan tehtävien leikkausten yhteisvaikutus huonontaa pienituloisten lapsiperheiden asemaa ja tilannetta. Tässä tutkielmassa oppositio näki käsiteltävien esitysten pääasiassa kurjistavan pie- nituloisten lapsiperheiden tilannetta. Hallituksen puheenvuoroissa tuodaan puolestaan esille kaikkien kansalaisten vastuu osallistua maamme talouden parantamiseen. Hallituksen puheen- vuoroissa ei juurikaan korosteta päätösten negatiivisia vaikutuksia pienituloisille lapsiperheille tai vaikutukset nähdään vähäisinä.
UNIVERSITY OF EASTERN FINLAND, Faculty of Social Sciences and Business Studies Department of Social Sciences
ABSTRACT
SAARINEN, KATRIINA: Family poverty in Parliament’s plenary session speeches. Dis- courseanalytic review
Master's thesis, 65 pages, 4 appendices (8 pages)
Advisors: University Lecturer Heli Kantola
University Lecturer Veli-Matti Poutanen August 2017
Keywords: family poverty, low incomes, families with children, parliament, discourse analy- sis
Many researchers have been interested in the concern over the effects of child poverty on child- hood and later in adulthood. Poverty in childhood has an impact on children’s opportunities to participate in activities that are considered normal, for example, limiting children's possibilities to have a hobby. Childhood poverty can lead to being bullied and the risk of intergenerational transmission of poverty is high. It has also been seen to be associated with taking children to custody, with criminality and with depression. As one of the solutions proposed to reduce the poverty of families with children, studies have highlighted the possibility of family policy that pays more attention to families with low incomes.
The family poverty discourses of the parliamentary, which makes decisions in family politics, is being studied in the thesis as a socially constructed phenomenon. The purpose of the thesis is to provide information about what kind of discourses are being built about family poverty in the context of Parliament. Consideration of the views and discourses of Parliament is grounded because decisions based on them and decisions have a concrete impact on the lives of families with low incomes. The material has been collected from Parliament's plenary session speeches in 2016. The material consisted of 200 speeches that talked about family poverty or families with low incomes.
The description produced by Parliament of family poverty appeared close to what the earlier studies show. The speeches emphasized the poor economic situation of students with chil- dren more clearly than the research on family poverty do. Five separate discourses stood out from the plenary sessions' speeches. These discourses are chaotizing, moralizing, problematiz- ing, degenerating and factualizing. However, the discourses do not appear in the text inde- pendently but overlap and work side by side instead.
The discourses highlighted the confrontation between the government and the parliamentary opposition. The opposition's speeches criticize the government's proposals by emphasizing that the cumulative effect of cuts in social security coverage deteriorates the position and situation of families with low income. The government's speeches point out the responsibility of all cit- izens to participate in improving our country's economy. The government's speeches do not really emphasize the negative effects of political decisions on families with low incomes or the effects are seen minor.
SISÄLTÖ
1 JOHDANTO ... 1
2 LAPSIPERHEKÖYHYYS JA PERHEPOLITIIKKA ... 3
2.1Lapsiperheköyhyys ... 3
2.1.1 Köyhyys pienituloisten lapsiperheiden arkena ... 5
2.1.2 Lapsiperheköyhyyden seurauksia ... 7
2.1.3 Keinoja vähentää lapsiperheköyhyyttä ... 10
2.2 Lapsiperheköyhyys ja perhepolitiikka ... 11
3 TUTKIELMAN AINEISTO JA TUTKIMUSMENETELMÄ ... 15
3.1Aineiston keruu ... 15
3.2Lähestymistapoja diskurssianalyysiin ... 16
3.3 Diskurssinanalyysin soveltaminen tässä tutkielmassa ... 20
3.4 Tutkimuksen luotettavuus ja eettiset kysymykset ... 24
4 TUTKIELMAN TULOKSET ... 28
4.1Lapsiperheköyhyyden ja pienituloisten lapsiperheiden kuvaus ... 28
4.1.1 Lapsiperheköyhyyden ja pienituloisten lapsiperheiden määritelmiä ... 30
4.1.2 Lapsiperheiden köyhyyteen johtavia syitä ... 33
4.1.3 Lapsiperheköyhyyden seurauksia ... 35
4.1.4 Keinoja vähentää lapsiperheköyhyyttä ... 37
4.1.5 Pienitulosiin lapsiperheisiin liittyvän politiikan vaikutusten arviointi ... 38
4.2Lapsiperheköyhyysdiskurssit ... 43
4.2.1 Faktuaalistava diskurssi – lapsiperheköyhyys tutkittuna ilmiönä ... 45
4.2.2 Kaotisoiva diskurssi – lapsiperheköyhyys kriisiytyvänä ilmiönä ... 47
4.2.3 Kurjistava diskurssi – lapsiperheköyhyys elämää vaikeuttavana tekijänä ... 48
4.2.4 Moralisoiva diskurssi – lapsiperheköyhyys arvovalintana ... 50
4.2.5 Problematisoiva diskurssi -lapsiperheköyhyys yhteiskunnallisena ongelmana ... 55
5 JOHTOPÄÄTÖKSET JA POHDINTA ... 57
5.1 Lapsiperheköyhyys ja pienituloiset lapsiperheet eduskunnan silmin ... 57
5.2 Rinnakkain toimivat diskurssit ... 59
5.3 Pohdinta ... 63
LÄHTEET ... 66
LIITTEET (4) ... 72
KUVIOT JA TAULUKOT
Kuvio 1. Tutkielman aineisto. Yhteensä 114 puheenvuoroa. ... 4
Kuvio 2. Tutkielmassa käytetyt diskurssit. ... 44
Taulukko 1. Suomalainen lapsiperheköyhyys lukuina aineistossa. ... 31
Taulukko 2. Köyhien lapsiperheiden perhetyypit ja taloudelliset vaikeudet aineistossa. ... 32
Taulukko 3. Lapsiperheköyhyys Suomessa aineiston mukaan. ... 32
Taulukko 4. Lapsiperheköyhyyden syitä aineistossa. ... 33
Taulukko 5. Lapsiperheköyhyyden seurauksia aineiston mukaan. ... 36
Taulukko 6. Aineiston mukaiset politiikan neutraalit vaikutukset. ... 39
Taulukko 7. Aineiston mukaiset politiikan positiiviset vaikutukset. ... 40
Taulukko 8. Aineiston mukaiset politiikan negatiiviset vaikutukset. ... 42
1 JOHDANTO
1990-luvun laman jälkeen tehdyillä sosiaaliturvan leikkauksilla on ollut vaikutusta lapsiperhe- köyhyyden kasvamiselle ja pienituloisten lapsiperheiden lisääntyneille ongelmille, kuten köy- hyyden periytymiselle. Aiemmissa tutkimuksissa on tuotu esille tarvetta vähentää lapsiperhe- köyhyyttä. Yhtenä keinona lapsiperheköyhyyden vähentämiseksi onkin ehdotettu toimivampaa perhepolitiikkaa. (Esim. Cantó, del Rio & Grandín 2007, 2; Engster 2012, 122.) Eduskunnassa on silti tehty viime aikoina useita leikkauksia, jotka ovat kohdistuneet muun muassa pienituloi- siin lapsiperheisiin. Esimerkiksi lapsilisä irrotettiin indeksistä vuoden 2016 alussa ja lapsilisiin tehtiin 0,85 prosentin leikkaus. (HE 15/2016.)
Tätä lapsilisään liittyvää esitysluonnosta on kritisoitu muun muassa siitä, ettei siinä ole yhtään seikkaa, joka olisi lapsen näkökulmasta myönteinen. Lapsivaikutusten arvioinnin perusteella muutoksen nähtiin vaikuttavan heikentävästi lapsiperheiden toimeentuloon lyhyellä aikavälillä.
Pidemmällä aikavälillä leikkausten seurausten arvioitiin näkyvän esimerkiksi syrjäytymisenä.
(Kurttila & Helander 2016, 1‒2.) Eduskunnan päätöksen mukaisesti myös opintotukeen ehdo- tettiin leikkausta ja asumislisän muuttamista pääosin asumistueksi. Päätös on tehty, vaikka opintotukeen tehtävien leikkausten pelätään lisäävän osaltaan lapsiperheköyhyyttä ja eriarvois- tumista. (ks. esim. Heinilä & Halme 2016; Varmola & Rissanen 2016.)
Tutkielmassani tarkastelen eduskunnassa rakentuneita diskursseja lapsiperheköyhyydestä pe- rehtymällä vuoden 2016 täysistuntojen puheenvuoroihin. Olen valinnut aineistoksi kansanedus- tajien puheenvuorot, sillä kansanedustajat on valittu edustamaan kansaamme koko maata kos- kevien lakien säätämiseen ja niistä päättämiseen. Nämä päätökset ovat osaltaan perhepolitiik- kaa, johon aiemmissa tutkimuksissa on liitetty lapsiperheköyhyyden kasvun pysäyttämisen ja vähentämisen avaimet.
Pro gradu -tutkielmani aiheen valinnan taustalla onkin kiinnostus siihen, miten pienituloiset lapsiperheet nähdään eduskunnassa ja millaisten lapsiperheköyhyysdiskurssien valossa näitä kritisoituja päätöksiä tehdään. Tutkielmassani tutkin millaisia lapsiperheköyhyysdiskursseja kansanedustajat käyttävät perustellessaan tehtäviä leikkauksia tai vastustaessaan niitä. Tutkiel- man tarkoituksena on lisätä tietoa siitä, millaisia käsityksiä kansaamme edustavilla päättäjillä on lapsiperheköyhyydestä päätöksiä tehdessään. Sosiaalityön näkökulmasta aihe on tärkeä, sillä
lapsiperheköyhyys lisää esimerkiksi lastensuojelutarpeen riskiä ja voi aiheuttaa sosiaalityön tarvetta myös aikuisuudessa (esim. Heino 2013, 95).
Tässä tutkielmassa lapsiperheköyhyyttä tarkastellaan sosiaalisessa vuorovaikutuksessa muo- toutuvana yhteiskunnallisena ilmiönä. Eduskunnan täysistunto on konteksti, jonka keskuste- luissa muotoutuu diskursseja pienituloisista lapsiperheistä ja lapsiperheköyhyydestä. Tämän tutkielman tutkimuskysymykset ovat seuraavat:
1) Millaisina lapsiperheköyhyyttä ja pienituloisia lapsiperheitä kuvataan puheenvuo- roissa?
2) Millaisia lapsiperheköyhyysdiskursseja puheenvuoroissa esiintyy?
Tutkielman rakenne
Johdannon jälkeen tutkielman toisessa luvussa esittelen lapsiperheköyhyydestä tehtyjen aikai- sempien tutkimusten tuloksia. Tarkastelen aikaisempien tutkimusten valossa sitä, mitä lapsi- perheköyhyystutkimuksissa on pidetty tärkeänä ja mitä lapsiperheköyhyydestä tiedetään aikai- sempien tutkimusten pohjalta. Luvun tarkoituksena on tuoda tutkittavaa aihetta lähemmäs lu- kijaa ja luoda aiempien tutkimusten pohjalta yleinen kuvaus lapsiperheköyhyydestä. (Vrt. Bry- man 2012, 8.) Lisäksi esittelen suomalaista perhepolitiikkaa ja sen muutoksia lapsiperhe- köyhyyden näkökulmasta. Kolmannessa luvussa esittelen aineiston keruun, sekä kerron dis- kurssianalyysistä tutkimusmenetelmänä ja diskurssianalyysin soveltamisesta tässä tutkiel- massa. Tarkastelen myös tutkimuksen eettisyyttä sekä luotettavuutta.
Neljännessä luvussa kuvaan sitä, kuinka analysointi on toteutettu tässä tutkielmassa ja kerron tutkimukset tulokset. Kerron, millainen kuvaus lapsiperheköyhyydestä ilmiönä aineistosta muodostuu ja kuvaan millaisin lapsiperheköyhyysdiskurssein kuvaus on tulkintani mukaan ai- neistossa esitetty. Viidennessä luvussa kokoan analyysin tulokset johtopäätöksiksi ja vastaan tutkimuskysymyksiini. Viides luku sisältää myös pohdinnan. Lähdeluettelon jälkeen liitteistä löytyy lista, johon on koottu kansanedustajat ja puheenvuorojen lukumäärät, joista aineisto on koottu (Liite 1) sekä lista aiheista, joiden yhteydestä aineistoa on kerätty (Liite 2). Lisäksi olen koonnut liitteisiin esimerkit ilmiön kuvauksen (Liite 3) ja diskurssien muodostamisesta (Liite 4) tutkimuksen luotettavuuden lisäämiseksi.
2 LAPSIPERHEKÖYHYYS JA PERHEPOLITIIKKA
2.1 Lapsiperheköyhyys
Tässä tutkielmassa lapsiperheellä tarkoitetaan ”perhettä, johon kuuluu ainakin yksi alle 18-vuo- tias kotona asuva lapsi” (Tilastokeskus). Lapsiperheköyhyys on lisääntynyt Suomessa viimeis- ten vuosikymmenten aikana, vaikka yleisesti varallisuus on kasvanut. Pienituloisuus kasautuu etenkin yksinhuoltajiin ja monilapsisiin perheisiin. Nopeimmin pienten lasten vanhempien tu- lotaso on heikentynyt alle kolmivuotiaiden lasten perheissä. (Kaikkonen & Hakulinen-Viitanen 2012, 48‒49.)
Seuraavaksi esittelen indikaattoreita, joita käytetään köyhyysrajan määrittelemisen. Tämän jäl- keen rakennan yleisen kuvauksen lapsiperheköyhyydestä sen pohjalta, mitä aiheesta tiedetään aikaisempien tutkimusten perusteella. Tuon aikaisemmista tutkimuksista esille sitä, miten lap- siperheköyhyys näkyy pienituloisten perheiden arjessa, mitä seurauksia lapsiperheköyhyydellä on ja miten sitä voitaisiin tutkimusten mukaan vähentää.
Yleisimmin pienituloisuus- tai köyhyysrajana pidetään suhteellista köyhyysmittaria. Suhteelli- sen köyhyyden raja kulkee tasolla, joka on 60 prosenttia suomalaisten käytettävissä olevasta keskitulosta. (Karjalainen 2011, 77‒78; Isola & Suominen 2016, 40, 42.) Suhteellisen köyhyy- den raja on suhteessa kotitalouden kokoon ja se perustuu oletukseen siitä, että esimerkiksi kah- den aikuisen taloudessa tarvitaan suuremmat tulot kuin yksinasuvan taloudessa saman elintason saavuttamiseksi (Lainiala 2014, 8).
Vuonna 2015 suomalaisista lapsista 11,8 prosenttia eli suhteellisen köyhyysrajan alapuolella (THL 2017a). Putoamismahdollisuus köyhyyteen eli köyhyysriski, on virallisen pienituloisuu- den määritelmää koskevaa joukkoa suuremman ryhmän todellisuutta (Isola & Suominen 2016, 42). Sekä pitkäaikaisesti että lyhytaikaisesti toimeentulotukea saavia lapsiperheitä oli 9,3 pro- senttia lapsiperheistä vuonna 2015 (THL 2017a). Monilapsisissa perheissä (4 lasta tai enem- män) käytettävissä olevien tulojen määrä on selvästi pienempi kuin kaikkien kotitalouksien me- diaanitulotaso. Yksi- ja kaksilapsiset perheet taas tulevat parhaiten taloudellisesti toimeen. Yksi
merkittävä tekijä lapsiperheen toimeentulolle on kuitenkin huoltajien lukumäärä. Yksinhuolta- japerheissä tulot ovat noin 17 prosenttia pienemmät kuin väestön keskitulot. (Haataja ym. 2016, 16.)
EU:n köyhyyden ja syrjäytymisen teemavuonna 2010 hyväksyttiin strategia, jonka yhtenä ta- voitteena oli vähentää köyhyyttä viidenneksellä vuoteen 2020 mennessä. Samalla päätettiin kolme syrjäytymisvaarassa olevien kotitalouksien köyhyyttä mittaavaa indikaattoria. Ne ovat pienituloisuus, aineellinen puute ja vajaatyölliset taloudet. Myös tässä strategiassa pienituloi- suus määräytyy suhteellisen köyhyysrajan mukaisesti. Aineellisessa puutteessa oleviksi määri- tellään kotitaloudet, joilla on vähintään neljä mittarin yhdeksästä puutteesta. Vajaatyöllisiin ko- titalouksiin luetaan kotitaloudet, joiden yhteenlaskettu vuotuinen työllisyyspanos alittaa 25 pro- senttia siitä ajasta, mikä olisi mahdollista. (Karjalainen 2011, 77‒78.) EU on pyrkinyt vähentä- mään lapsiperheköyhyyttä myös aiempina vuosina. Esimerkiksi vuonna 2007 lapsiperhe- köyhyys oli Euroopassa suuri huolenaihe. (Engster 2012, 134.)
Kansainvälisen lapsiperheköyhyystilanteen tarkastelu on vaikeaa, sillä kansainvälisesti vertai- lukelpoista tietoa ei ole. Pohjoismaita lukuun ottamatta lapsilla on Euroopassa suurin riski vä- estöstä joutua köyhyyteen verrattuna muuhun väestöön. Pohjoismaissa 9‒10 prosenttia lapsista elää köyhyydessä, kun taas melkein puolessa Euroopan maista köyhyydessä elää yli 20 pro- senttia lapsista. Puolassa tilanne on pahin lapsiperheköyhyyden koskettaessa 29 prosenttia lap- sista. (The Social Protection Committee 2008, 13, 17.)
Lapsiperheiden tulot voivat muodostua monimuotoisesti. Työmarkkinoilta saatavien tulojen li- säksi ne voivat koostua lapsiperheille suunnatuista tulonsiirroista, esimerkiksi vanhempainpäi- värahasta ja lapsilisästä. (Honkanen 2016, 182.) Lapsiperheissä tulonsiirtojen osuus perheiden käytettävissä olevista tuloista onkin noin kolminkertainen verrattuna muihin perheisiin (Lammi-Taskula & Salmi 2014, 148). Esimerkiksi yksinhuoltajilla on mahdollisuus saada ela- tustukea tai -apua ja jos perheessä on työtön vanhempi, voi työttömyysturvalla olla merkittävä rooli perheen tuloissa (Honkanen 2016, 182). Lapsiperheiden tulonsiirtojen reaaliarvot ovat kuitenkin viime vuosien aikana alentuneet merkittävästi, mikä on heikentänyt varsinkin pieni- tuloisten lapsiperheiden hyvinvointia (Lammi-Taskula & Salmi 2014, 148).
Pienituloisissa lapsiperheissä osan kokonaistuloista muodostavat usein täydentävät tarvehar- kintaiset tulonsiirrot kuten asumistuki ja viimesijassa toimeentulotuki. Lapsiperheissä toinen
tai molemmat vanhemmista voivat saada opintotukea. Myös lasten lukumäärällä on vaikutusta sosiaalietuuksien suuruuteen ja saantiehtoihin. Verotuksessa alaikäisten lasten lukumäärällä on ollut merkitystä ja vuonna 2015 otettiin käyttöön verotuksen lapsivähennys. (Honkanen 2016, 182.) Suomessa toimeentulotuella paikataan yleensä riittämätöntä perusturvaa (kuten kotihoi- dontuki, työttömyyskorvaukset sairauspäiväraha, eläkkeet, opintotuki jne.) tai kompensoidaan liian suuria menoja esim. asumis- tai lastenhoitomenoja. (Ylä-Tuuhonen 2014, 28‒29.)
Vuonna 2011 lähes kahdeksan prosenttia lapsista eli perheissä, joissa aikuiset eivät juurikaan käyneet töissä. Samana vuonna 1,2 prosenttia perheistä oli saanut pitkäaikaisesti eli yli 10 kuu- kautta toimeentulotukea. Ainakin lyhytaikaisesti toimeentulotukea saavia lapsiperheitä oli lä- hes yhdeksän prosenttia vuonna 2011. (Ylä-Tuuhonen 2014, 28‒29.)
2.1.1 Köyhyys pienituloisten lapsiperheiden arkena
Lapsiperheet kokevat toimeentulonsa joko niin, että heille jää rahaa säästettäväksi tai niin, että heillä on toimeentulossa eriasteisia haasteita. Mitä pienemmät tulot perheellä on, sen hanka- lampi niiden on osallistua yhteiskunnan tavanomaisiksi katsottuihin toimintoihin. (Lammi-Tas- kula & Salmi 2014, 148.) Hakovirran ja Rantalaihon (2012, 114) sekä Lammi-Taskulan ja Sal- men (2014, 148) tutkimusten mukaan lasten näkökulmasta taloudellinen eriarvoisuus on läsnä lasten arjessa erityisesti erilaisina kulutusmahdollisuuksien ja kuluttamisen eroina. Lasten eri- laiset kulutus- ja harrastusmahdollisuudet tuottavat eriarvoisuutta ja voivat osaltaan määrittää lasten sosiaalista asemaa ja vertaisuutta. Lapset voivat erotella toisiaan esimerkiksi pukeutumi- sen ja tavaroiden mukaan tai jos he eivät voi osallistua maksullisiin harrastuksiin. (Hakovirta
& Rantalaiho 2012, 114; Lammi-Taskula & Salmi 2014, 148.) Suomessa lasten harrastusten hinnat ovat jopa kolminkertaistuneet kymmenen vuoden aikana (Isola & Suominen 2016, 51).
Ylä-Tuuhonen (2014, 23) tarkastelee lasten materiaalista elintasoa kuuden indikaattorin avulla.
Indikaattorit ovat 1) lasten kuuluminen pienituloiseen perheeseen, 2) perheen FAS-varallisuus- indeksi, 3) vakavat elintasovajeet lasten perheissä, 4) lasten kuuluminen pitkäaikaisesti toi- meentulotukea saaviin perheisiin, 5) lasten kuuluminen kotitalouksiin, joissa on hyvin vähän työssäkäyntiä ja 6) ahtaasti asuviin kotitalouksiin kuuluvien lasten osuus. FAS-varallisuusin- deksi perustuu 11-, 13-, ja 15-vuotiaiden lasten vastauksiin siitä, onko heillä oma huone, kuinka monta autoa ja tietokonetta perheessä on ja kuinka monesti perhe on viimeisen vuoden aikana käynyt lomamatkalla. (Emt., 23.)
Vuonna 2010 FAS-indikaattorin mukaisesti 9 prosenttia lapsista on ilmoittanut perheen hei- kosta varallisuudesta. Vakavista elintasovajeista kärsiviin perheisiin kuului vuonna 2011 kolme prosenttia lapsista. Vakavien elintasovajeiden indikaattoriin kuuluu kotitalouden taloudelliseen ahdinkoon, asumiseen, elämäntapaan ja ravitsemukseen liittyvät yhdeksän mittaria, joista kol- men toteutuessa puhutaan vakavan elintasovajeen perheestä. Mittarit mittaavat, onko perheellä varaa maksaa laskut, viettää viikon lomaa kodin ulkopuolella, riittävään ravintoon, maksaa noin tuhannen euron laskua lainaamatta tai myymättä omaisuutta, puhelimeen, televisioon, pyykin- pesukoneeseen, autoon ja asunnon lämpimänä pitämiseen. (Ylä-Tuuhonen 2014, 24, 27‒28.)
Köyhillä lapsiperheillä ei ole välttämättä lainkaan varaa viikon lomamatkaan. He myös asuvat ahtaasti, eikä heillä ole toiveistaan huolimatta mahdollisuutta omaan huoneeseen. Heillä on vä- hemmän mahdollisuuksia leikkiä tai käydä uimassa muihin lapsiin verrattuna. (Törrönen 2012, 31.) Tilastokeskuksen (THL 2017b) mukaan suomalaisista lapsiperheistä 29,8 prosenttia asuu ahtaasti. Tilastokeskuksen määritelmän mukaan ahtaasti asumista on, jos asunnossa asuu use- ampi kuin yksi henkilö huonetta kohti, kun keittiö ei ole mukana huoneluvussa. (THL 2017b.) Lapset tuntevat kuuluvansa joukkoon kalliiden elektronisten laitteiden ja lelujen kautta, mikä voi vaikeuttaa pienituloisten vanhempien taloudellista ahdinkoa (Nadesan 2010, 89).
Joka neljäs Kaikkosen ja Hakulinen-Viitasen (2012, 48‒49) tutkimukseen vastannut perhe il- moitti menojen kattamisen käytettävissä olevilla tuloilla vähintään melko hankalaksi. Raportin mukaan alemman koulutuksen saaneiden äitien perheissä jopa joka kolmannes koki menojen kattamisen hankalana, kun taas ylemmän koulutuksen hankkineiden äitien perheissä menojen kattamisen käytettävissä olevilla tuloilla noin joka viides koki sen hankalana. Koulutusryhmien väliset erot olivat suurimmat neuvolaikäisten lasten perheissä ja pienimmät kouluikäisten lasten perheissä. (Emt., 48‒49.)
Lasten köyhyyskäsityksiä on tutkittu vähän, vaikka sillä, miten lapset suhtautuvat pienituloi- suuteen on suuri merkitys köyhyydessä kasvaville lapsille. Hakovirran ja Kallion (2014, 152‒
153, 157, 159) tutkimus on tarkastellut sitä, miten lapset ymmärtävät köyhyyttä ja mitä he ajat- televat köyhyyden syiksi. Lapset näkevät köyhyyden suhteellisena ilmiönä, sillä he näkevät välttämättömien asioiden puutteen sijaan sen, etteivät köyhien tavarat vastaa lasten keskuudessa vallitsevaa normistoa. Lasten vastauksista tuli esille, että köyhyyttä oli vaikeampi havaita kuin rikkautta. Köyhyyteen yhdistettiin nöyryys ja se, ettei itsestä pidetä ääntä. Lapset olettivat köy- hien tyytyvän vähempään. Heidän näkemyksensä mukaan köyhemmillä lapsilla ei ollut varaa
vapaa-ajan harrastuksiin, joten he kuluttavat aikaansa pääasiassa kotona katsoen tv:tä ja tieto- kone- tai konsolipelejä pelaten. He liittävät köyhyyteen myös sosiaalisen stigman ja leimautu- misen. Köyhiä lapsia kuvattiin lasten vastauksissa aroiksi, hiljaisiksi, syrjäänvetäytyviksi, lais- koiksi ja epäsosiaalisiksi. (Emt., 152‒153, 157, 159.)
Hakovirran ja Kallion (2014, 159) tutkimuksessa lapset näkivät yleisimmin köyhyyden syiksi vanhempien eron, liian pienen palkan, lasten määrän ja työttömyyden. Köyhyydestä ei löydetty syyllistäviä selityksiä ja sen nähtiin harvemmin johtuvan yksilön sisäisistä tekijöistä. Lapset näkivät köyhyyden johtuvan useimmiten "kunniallisista" syistä esimerkiksi monilapsisesta per- heestä. Lasten vastaukset olivat realistisia ja syyt olivat suhteellisen samankaltaisia köyhyys- tutkimuksissa köyhyyden taustalta löytyneiden mekanismien kanssa, joiden mukaan esimer- kiksi yksinhuoltajuus, työttömyys, perherakenne ja sosiaaliturvan riittämättömyys voivat johtaa köyhyyteen. (Emt., 159.)
Engsterin (2012, 122) artikkeli tuo esiin samansuuntaisia tutkimustuloksia. Artikkelin mukaan politiikka ja kotitalouksien rakenne ovat useimmin köyhyyden aiheuttajana. Ihmisten ja perhei- den henkilökohtaisia ominaisuuksia ei ole niinkään nostettu esiin köyhyyden syynä länsimaissa.
Hän liittää tutkimuksessaan köyhyyteen myös vanhempien työllisyystilanteen. Erityisesti äidin työttömyyden voidaan katsoa olevan riski perheen pienituloisuudelle. (Emt., 122.) Myös kor- keakorkoiset lainat voivat olla tie varattomuuteen (Nadesan 2010, 94).
2.1.2 Lapsiperheköyhyyden seurauksia
Suomalainen yhteiskunta on muuttunut uusliberalistiseksi siten, että talous- ja sosiaalipolitiikka olettaa yhteiskunnan talouden olevan tehokas, jos valtion rooli on pieni markkinoiden roolin ollessa suuri. Palvelut haluttaisiin tuottaa markkinavoimin ja asettaa näin maksukykyiset asiak- kaat etusijalle. Sosiaalimenojen puolustamista näkyy vain silloin, kun menot ovat sijoitus tule- vaisuuteen. Yhden näkemyksen mukaan tämän muutoksen seurauksena yhteiskunnallinen eriarvoisuus on alkanut kasvaa ja köyhyys, erityisesti lapsiperheköyhyys on lisääntynyt. (Sirkka 2014, 118, 120‒122.) Keskeiset yhteiskunnalliset prosessit ja yhteiskuntateoriat on suunniteltu ja laadittu siten kuin kaikki yhteiskunnalliset toimijat olisivat aikuisia. Maailmanlaajuiset sekä suomalaisen yhteiskunnankin taloudelliset, sosiaaliset, kulttuuriset ja rakenteelliset muutokset näkyvät kuitenkin yhä suoremmin myös lasten elämässä ja lapsuudessa. (Alanen 2009, 16.)
Lapsen hyvinvointiin vaikuttaa paljon se, millaisena muut näkevät hänet. Pahimmillaan köy- hyys voi johtaa lasten keskuudessa ryhmästä pois sulkemiseen ja kiusaamiseen. Taloudelliset vaikeudet lapsuudessa voivat johtaa siihen, että lapset eriarvoistuvat jo varhain. Näitä eroja ja eriarvoisuuksia on vaikeaa, ellei jopa mahdotonta korjata myöhemmin. (Isola & Suominen 2016, 50.)
Pienituloisten perheiden lapset voivat hävetä vanhempiensa vähävaraisuutta ja peittää huonom- muuden tai nälän tunteen vanhemmiltaan. Heitä voi hävettää, ettei heillä ole varaa pukeutua samoin kuin kavereilla. Köyhien perheiden lapsilla on havaittu olevan mielenterveydellisiä vai- keuksia, päihteiden käyttöä ja teiniraskauksia. Lapsuudessa koettu köyhyys voi vaikuttaa myö- hempään elämään monin tavoin, esimerkiksi samoille henkilöille voi kasautua kouluttamatto- muutta, mielenterveys- ja toimeentulo-ongelmia. (Törrönen 2012, 31.)
Köyhässä perheessä kasvaminen lisää syrjäytymisriskiä ja sen voidaan nähdä aiheuttavan hait- toja myös aikuisuudessa, se voi lisätä esimerkiksi riskiä kokea köyhyyttä aikuisiällä (Herranz Aguayo ym. 2016, 961). Pienituloisuus vaikuttaa myös lasten elämänlaatuun kaikkien kahdek- santoista vuoden ajan materiaalisen hyvinvoinnin muodossa. Se voi tarkoittaa esimerkiksi huo- nompia mahdollisuuksia päästä kouluun tai turvallisemmalle asuinalueelle. Esimerkiksi Poh- jois-Amerikassa köyhemmillä perheillä voi olla varaa asua vain epäsuotuisilla asuinalueilla, joissa voi olla heikompitasoisia kouluja, vähemmän hyviä roolimalleja, vähemmän sosiaalista kontrollia, vähemmän töitä sekä todennäköisesti enemmän teinijengejä ja korkea rikollisuus- aste. Köyhällä ja rauhattomalla alueella asumisen on osoitettu heikentävän lasten kognitiivista kehitystä. (Corcoran 2001, 129, 140.)
Lapsuudessa koetulla köyhyydellä näyttää tutkimusten mukaan olevan vaikutus myös lasten sosiaaliseen liikkuvuuteen ja köyhyyden periytymiseen sukupolvelta toiselle (Cantó, del Rio &
Grandín 2007, 2). Isolan ja Suomisen (2016, 67) mukaan aineellista köyhyyttä vahvemmin van- hemmilta lapsille periytyy kasaantunut huono-osaisuus. Vanhemmat siirtävät tai lapset omak- suvat vanhemmiltaan köyhyyteen liittyviä asenteita, tapoja tai tulevaisuusodotuksia. Kun heillä ei ole myönteisiä roolimalleja tai vaihtoehtoja nähdä toisin, jäädään riippuvaisiksi sosiaalitur- vasta. Huono-osaiset kieltävät usein yhteiskunnassa yleisesti arvostettujen asioiden arvon, sillä heillä ei ole keinoja tavoitella niitä. 1990-luvun lama edesauttoi sukupolvelta toiselle siirtyvän aineellisen ja aineettoman köyhyyden ketjua. (Isola & Suominen 2016, 67.)
Myös yhteiskuntaluokkien väliset tuloerot voivat vaikuttaa sosiaaliseen periytyvyyteen. Erityi- sesti varhaislapsuudessa koetulla köyhyydellä on todettu olevan selvästi haitallisia vaikutuksia lasten kehitykseen. Köyhien perheiden vanhemmilla on vähemmän taloudellisia mahdollisuuk- sia tukea lasten kehitystä. Köyhillä vanhemmilla on usein enemmän stressiä ja heidän kasva- tusmenetelmänsä voivat tästä syystä olla epäjohdonmukaisia ja kovia. Vanhempien kokema stressi voi lisätä lasten stressiä, joka voi haitata lasten kehitystä. Vanhemmilla voi olla vaikeaa tukea lasten emotionaalista ja kognitiivista kasvua. (Corcoran 2001, 141; Härkönen 2010, 63‒
64.)
Suomalaisten vuonna 1987 syntyneiden kehitystä on seurattu kohorttitutkimuksessa erilaisten rekisterien avulla. Tutkimuksen mukaan, jos vanhemmat ovat saaneet jossain vaiheessa toi- meentulotukea, myös 42% heidän lapsistaan sai tutkimuksen mukaan nuorena jossain vaiheessa toimeentulotukea. Nuorista 73% sai toimeentulotukea, jos heidän vanhempansa olivat joutuneet turvautumaan toimeentulotukeen yhteensä yli 92 kuukauden ajan. Jos vanhemmat eivät olleet saaneet toimeentulotukea, heidän lapsistaan vain joka kymmenes joutui turvautumaan toimeen- tulotukeen. Vanhempien toimeentulotukiasiakkuuden pitkittyessä yleistyivät heidän lastensa hyvinvointiongelmat kaikilla osa-alueilla. (Isola & Suominen 2016, 65‒66; Paananen ym.
2012, 27.)
Nykypäivän pienituloisten perheiden lasten terveydenhuoltokulut tulevaisuudessa voivat kas- vaa hälyttävälle rajalle, sillä monella heistä on huono terveydentila ja liikalihavuutta. (Nadesan 2010, 89–94.) Taloudellisista huolista kärsivillä vanhemmilla on Kontulan (2004, 137) mukaan ollut taloudellisesti toimeentulevia vanhempia enemmän fyysisiä oireita sekä uupumista. Var- sinkin yksinhuoltajat kärsivät niistä ja myös yksinhuoltajaperheiden lapset oireilevat useammin kuin muut lapset. Köyhillä lapsilla on usein huonompi terveys ja heikompi koulumenestys kuin muilla lapsilla. Sosiaalityön pienten resurssien vuoksi ongelmista kärsivät ja uupuneet perheet voivat jäädä ilman apua. (Emt., 137.) Vanhempien pakeneminen huumeiden ja/tai alkoholin- käyttöön voi edesauttaa marginalisoitumista samalla kun se voi vaikeuttaa lasten elämää. (Na- desan 2010, 89–94.)
2.1.3 Keinoja vähentää lapsiperheköyhyyttä
Lapsiperheköyhyys on noussut aikaisempaa vahvemmin mukaan hyvinvointipolitiikasta käytä- viin keskusteluihin viimeisen 10–15 vuoden aikana (Hakovirta & Rantalaiho 2012, 14). Köy- hyyttä ja tuloeroja vähentävän sosiaalipolitiikan oletetaan parantavan talouskasvua. Taloudel- linen eriarvoisuus vahingoittaa talouskasvua, jos tulotason alimmaisilla on huono terveys ja heikko tuottavuus eikä koulutukseen ole investoitu tarpeeksi. (Vaalavuo & Moisio 2014, 99–
100.) Toisin sanoen lapsiperheköyhyyttä vähentävä sosiaalipolitiikka voisi hyödyttää koko yh- teiskuntaa parantaen talouskasvua. Lapsiperheille suunnattuja tulonsiirtoja on kuitenkin viime vuosien aikana pienennetty merkittävästi, mikä on heikentänyt varsinkin pienituloisten lapsi- perheiden hyvinvointia. (Lammi-Taskula & Salmi 2014, 148.)
Vaalavuon ja Moision (2014, 100) mukaan tuloeroihin ja köyhyyteen vaikuttavat globaalin ta- louden ja työmarkkinoiden muutosten lisäksi tulojen uudelleenjaot verotuksen ja tulonsiirtojen muodossa. Uudelleenjaon tulisi taata riittävä elintaso ja ehkäistä köyhyyteen vajoamista sekä lisätä sosiaalista yhteenkuuluvuutta. Taloudellista suoriutumista arvioitaessa tulisi talouskas- vun rinnalla katsoa myös tuloerojen kehitystä. Jos tuloerot kasvavat, tasa-arvoiset mahdollisuu- det, sosiaalinen liikkuvuus ja mahdollisuus parantaa omaa elintasoa vähenevät. Eriarvoisuus voi aiheuttaa luottamuksen vähenemistä, solidaarisuuden murenemista, korkeampaa rikolli- suutta ja yhteiskunnan epävakautta. (Emt., 100.)
Myös Avram ja Militaru (2016, 1366) toteavat artikkelissaan, että lapsiperheköyhyyteen tulisi puuttua julkisella interventiolla, sillä lapsilla itsellään ei ole keinoja hallita oman perheensä taloutta. Intervention puolesta puhuu myös se, että aineellinen puute niin lapsuudessa kuin ai- kuisuudessakin aiheuttaa vakavia seurauksia. Heidän mukaansa lapsiperheköyhyyden lieventä- misen mahdollisuuksina ovat erilaiset etuudet, tulonsiirrot ja verotuksen muokkaaminen. (Emt., 1366.) Sosiaaliturvaan tehtävät leikkaukset puolestaan heikentävät lapsiperheiden tilannetta en- tisestään (Herranz Aguayo ym. 2016, 976).
Myös Engster (2012, 122) ottaa artikkelissaan kantaa perhepolitiikan mahdollisuuksiin lapsi- perheköyhyyden vähentämisen suhteen. Hän näkee perhepolitiikan potentiaalisena keinona vä- hentää lapsiperheköyhyyttä. Hän kehottaa antamaan enemmän rahaa lapsiperheille ja valtion tulisi tukea myös lasten päivähoitoa. Näin äiditkin pääsisivät paremmin työllistymään ja per- heiden köyhyysriski pienenisi. (Emt., 122) Kansainvälisen kokemuksen mukaan sijoittaminen
varhaislapsuuteen ja toimiviin tukimenetelmiin edistää perheiden hyvinvointia ja tulee huomat- tavasti edullisemmaksi kuin tilanne, jossa joudutaan käyttämään korjaavia ja laitoshoitoa vaa- tivia ratkaisuja (Lainila 2014, 3.)
Isola & Suominen (2016, 195–196) ehdottavat köyhyyden, tuloerojen ja osattomuuden periy- tymisen katkaisemiseen varhaista puuttumista. Laadukkaan varhaiskasvatuksen roolia on nos- tettu esiin muun muassa lasten koulumenestystä ja opinpolkua ajatellen. Laadukas varhaiskas- vatus tarjoaa lapsille kotioloista riippumatta mahdollisuuden oppia toimimaan ryhmässä ja luoda vertaisuutta eri taustoista tulevien lasten kanssa. Lasten asuinalueiden eriytyminen van- hempien tulotason mukaan on esteenä kuvatun laiselle tasa-arvoiselle kohtaamiselle. Lisäpa- nostusta tarvittaisiin päivähoidon kehittämiseen, laajentamiseen ja maksujen kohtuullistami- seen. (Emt., 195–196.)
Isola ja Suominen (2016, 195–196) ehdottavat jopa kotihoidontuen lyhentämistä tai poista- mista, sillä siitä yhdessä päivähoitomaksujen kanssa on tullut kannustinloukku. He näkevät ko- tihoidontuen ja päivähoitomaksujen pitävän poissa varhaiskasvatuksen piiristä varsinkin ne lap- set, jotka tulevaisuudessaan hyötyisivät siitä eniten. Myös lasten harrastustoiminnan tulisi olla kaikkien saatavilla. (Emt., 195–196.) Hakovirta ja Rantalaiho (2012, 116) toteavat puolestaan, että lasten ääni tulisi saada kuuluville. Heidän mukaansa lapsia tulisi kuulla paremmin tutkitta- essa taloudellista eriarvoisuutta. Lapsia kuulemalla voidaan saada tietoa asioista, joihin puuttu- malla voitaisiin vähentää taloudellisen eriarvoisuuden seurauksia. (Emt., 116.)
2.2 Lapsiperheköyhyys ja perhepolitiikka
Suomalaisella perhepolitiikalla tavoitellaan turvallista kasvuympäristöä lapsille. Se pyrkii myös turvaamaan vanhemmille aineelliset ja henkiset mahdollisuudet perustaa perhe ja kasvat- taa lapset (Lammi-Taskula & Salmi 2014, 144). Perhepolitiikka tukee perheitä kolmella eri tukimuodolla. Se voidaan määritellä taloudelliseksi tueksi, perheille tarkoitetuiksi palveluiksi ja perhevapaiksi. Taloudellinen tuki on tulonsiirtoja, joiden tavoitteena on tasata lapsista syn- tyviä menoja. Tulonsiirroilla korostetaan yhteiskunnan vastuuta lapsista. Suomalaisen perhe- politiikan linjoista vastaa muiden ministeriöiden kanssa ensisijaisesti sosiaali- ja terveysminis- teriö. (STM 2013, 6, 8.)
Perhepoliittisiin tukiin sisältyy perhevapaat ja niiden ajalta maksettavat etuudet. Vanhempain- vapaiden (äitiys- isyys- ja vanhempainvapaan) jälkeen vanhemmat voivat siirtyä joko hoitova- paalle tai saada kotihoidon tukea ja hoitaa alle 3-vuotiaita lapsia kotona tai viedä heidät päivä- hoitoon. Vanhempainvapaapäivärahat ovat osa sairausvakuutuksen työtulokorvauksia ja koti- hoidontuki rahoitetaan kuntien varhaiskasvatusmenoista. Vanhempainvapaalla vähimmäispäi- värahaa saavien määrä on noussut ansiokynnyksen myötä. Nykyisin vasta 10 000 euron vuosi- työtulot oikeuttavat ansioihin sidottuun vanhempainvapaan päivärahaan. Kotihoidontuen pe- rusteet ovat pysyneet muuttumattomina. 2000-luvun alussa hoitorahaan tuli isompi korotus, mutta etuuksien taso oli jäädytetty vuoden 1996 leikkauksissa niin, että niiden reaalitaso laski leikkausten jälkeenkin. Kotihoidontuki sidottiin kansaneläkeindeksiin yhdessä lapsilisän kanssa vuonna 2011, mutta sitä kuitenkin leikattiin vuoden 2015 alussa taloustilanteen vuoksi.
Vuonna 2008 alkaneen talouden taantuman vuoksi perhepolitiikan kehittämisen resurssit ovat vähäiset. (Haataja, 2016, 36, 61, 67; Haataja ym. 2016, 17.)
Suomen perhepolitiikan voidaan katsoa alkaneen 1920- ja 1930-luvuilla, jolloin perhepolitiikan tavoitteena oli parantaa syntyvyyttä. Lapsiperheitä pyrittiin auttamaan aluksi verohelpotuksin vuodesta 1922 lähtien. Vuonna 1935 siirryttiin aviopuolisoiden erillisverotukseen ja vuonna 1937 ryhdyttiin antamaan vähävaraisille äideille äitiysavustusta. Äitiysavustus suoritettiin luontois- tai raha-avustuksena ja sen saaminen kytkettiin lääkärissä käyntiin. Myös sodan jäl- keen alkanut äitiys- ja lastenneuvolatoiminta voidaan nähdä perhepoliittisena toimena. Vuonna 1963 perhepolitiikka uudistui ottamalla käyttöön äitiysvakuutuksen, joka korvasi raskaudesta ja synnytyksestä aiheutuneita kustannuksia ja takasi yhdeksän viikon ajaksi äitiysrahan (äitiys- loma). Vuonna 1973 saatiin päivähoitolaki ja kotihoidontuki tuli lakisääteiseksi 1980. (Kangas 2006, 290‒291.)
Suomalaista hyvinvointia koetelleen laman seurauksena 1990-luvun alkuvuosina julkisia me- noja leikattiin ja voimakkaimmin ne kohdistuivat työttömyysturvaan ja perhetukiin. (Kontula 2004, 17‒19.) Laman jälkeen Suomen talous lähti nopeasti kasvuun ja suomalaisten hyvinvointi ja elintaso ovat yleisesti parantuneet. Lama aiheutti kuitenkin osalle väestöstä pitkäaikaisia seu- rauksia. Osa ei päässyt enää takaisin työelämään ja osalle jäi maksettavaksi ulosottoon menneet velat. Samalla työttömyysaste nousi. (Vaarama, Moisio & Karvonen 2010, 10.) Esimerkiksi lapsiperheistä joka neljäs koki työttömyyttä ja sen myötä he joutuivat säästämään tavanomai- sista menoista, että rahaa riittäisi edes ruokaan. Lamaan liittyvistä sosiaaliturvan leikkauksista
johtuen lapsiperheiden tulonsiirrot ovat jääneet muusta hintakehityksestä jälkeen. (Lammi-Tas- kula & Salmi 2010, 198‒199.)
Toisin kuin muissa väestöryhmissä, pienituloisimman lapsiperheviidenneksen reaalitulotaso ei ollut palautunut vielä 2000- luvulle tultaessa sille tasolle, jossa se oli ollut ennen lamaa vuonna 1991. Kovimmin taloudelliset leikkaukset koskivat yhden tulonsaajan monilapsisia perheitä.
Vaikutukset ovat näkyneet toimeentulotarpeen kasvuna. Positiivisena kehityksenä voidaan kui- tenkin nähdä vuonna 1996 kaikkia alle kouluikäisiä lapsia koskemaan laajennettu subjektiivi- nen oikeus päivähoitoon. Vuonna 2001 toteutui myös kaikkien 6-vuotiaiden oikeus maksutto- maan esiopetukseen. (Kontula 2004, 19‒20.)
YK:n lapsen oikeuksien komitea on jo aiemmin esittänyt Suomen vuoden 2011 määräaikaisra- porttia koskevassa päätelmässään huolen köyhien lasten ja lapsiperheiden määrän kaksinker- taistumisesta viimeisten kymmenen vuoden aikana. Tämän lisäksi lapsilisät ja muut vanhem- pien etuudet ovat määrällisesti vähentyneet. Komitea on kehottanut Suomea tukemaan tehok- kaammin vähävaraisia perheitä ja vaikuttamaan siihen, että kaikilla lapsilla toteutuu oikeus riit- tävään elintasoon. (Lapsen oikeuksien komitea 2011, 12.) Maksettuja etuuksia tarkasteltaessa voidaan huomata, että suomalainen perhepolitiikka oli parhaimmillaan vuonna 1992, jonka jäl- keen se on heikentynyt varsinkin tulonsiirtojen osalta. Suurimmat heikennykset koskevat koti- hoidon tukea ja vanhempainpäivärahan vähimmäismäärää. Leikkauksia ei poistettu, vaikka jul- kinen talous saavutti tasapainon 1990-luvun lopulla. Myöhemmin tehdyillä uudistuksilla ei ole ollut kovin suurta merkitystä. (Kontula 2004, 139.)
Suomen perhepolitiikan historian merkittävimpiin uudistuksiin kuuluu esimerkiksi lapsilisäjär- jestelmän käyttöönotto. Valtio maksaa lapsilisää jokaisen Suomessa asuvan alle 17-vuotiaan lapsen elatusta varten ja se tasaa lapsiperheiden ja lapsettomien perheiden kustannuksia. Se on verotonta tuloa ja se maksetaan kaikille perheille varallisuudesta riippumatta. Lapsilisän suu- ruus on riippuvainen perheen lasten lukumäärästä. Yksinhuoltajat saavat korotetun lapsilisän.
(STM 2013, 3.) Vaikka lapsilisä tasaa lapsiperheiden ja lapsettomien perheiden kustannuksia, huomioidaan lapsilisä toimeentulotuessa tulona. (Kela 2017, 54.)
Lapsilisäuudistuksen myötä Suomen sosiaalimenot kasvoivat rajusti, mutta alueellinen tulon- jako tasoittui huomattavasti. Vuonna 1947 valtioneuvosto päätti, että lapsilisäjärjestelmän tulisi taata kaikille työntekijöille perhelisä. Kustannuksista vastasi osittain työnantajat. Lapsilisälaki
vahvistettiin 22.7.1948. Perhepalkasta luopuminen ja yleinen lapsilisäjärjestelmä vahvistivat naisten taloudellista asemaa ja kavensivat miesten ja naisten tuloeroa. Lapsilisät uhkasivat kui- tenkin siirtää hamaan tulevaisuuteen elinkustannusindeksiin sidottuja palkankorotuksia. Lapsi- lisän maksaminen onkin ollut kiivas keskustelunaihe koko järjestelmän olemassaolon ajan.
(Bergholm 2003, 63‒74.)
Vuonna 2011 lapsilisä sidottiin kuluttajahintojenmuutosta vastaavaan kansaneläkeindeksiin ja samalla sitä korotettiin 0,4 prosentin indeksikorotuksella. Vuonna 2012 lapsilisän indeksikoro- tus oli 3,8 prosenttia. Tämän jälkeen valtiontalouden kehyspäätöksen mukaisesti päätettiin, että lapsilisään ei tehdä indeksitarkistuksia vuosina 2013‒2015. Vuonna 2014 lapsilisän tasoja lei- kattiin 8,1 prosenttia. Samaan aikaan käyttöön otettiin verotuksen pieni- ja keskituloisten lap- sivähennys vuosiksi 2015‒2017. Leikkauksen keskimääräinen suuruus oli noin 16 euroa vuonna 2015. Lapsilisä irrotettiin indeksistä vuoden 2016 alussa, sillä indeksijäädytyksen vai- kutukset arvioitiin vähäisiksi. Valiokunta oli tuolloin esittänyt huolta siitä, että sääntelyn vai- kutukset kohdistuvat voimakkaimmin pienituloisiin lapsiperheisiin. Vuonna 2016 lapsilisiin ehdotettiin tehtäväksi 0,85 prosentin tasasuuruinen vähennys. Tällä muutoksella pyrittiin ta- voittelemaan valtiontalouden kehyspäätöksessä päätettyä 11,7 miljoonan euron suuruista sääs- töä valtion menoihin. (HE 15/2016.)
3 TUTKIELMAN AINEISTO JA TUTKIMUSMENETELMÄ
3.1 Aineiston keruu
Tutkimusaineisto on kerätty eduskunnan valtiopäiväasiakirjoista (Puttonen ym. 2012, 7). Val- tiopäivä-käsitteellä viitataan nykyään kalenterivuoden kestävään eduskunnan toimintajaksoon (Hildén 2006, 54). Suomen valtiopäiväasiakirjojen historia juontaa vuoden 1907 ensimmäisiin yksikamarisen eduskunnan valtiopäiviin. Tämän jälkeen yksikamarinen eduskunta on kokoon- tunut vuosittain valtiopäiville lukuun ottamatta vuosia 1915‒1916. Valtiopäiväasiakirjat on jul- kaistu painettuna ja vuoden 1991 valtiopäiviltä lähtien valtiopäiväasiakirjoja ja vuodesta 1994 lähtien täysistuntojen pöytäkirjoja on saatavilla myös sähköisesti. (Puttonen ym. 2012, 7, 10.) Tutkielmani aineisto on siten arkistomateriaalia, joka on koottu valmiiksi litteroidusta täysis- tuntopuheenvuoroista. Puheenvuorot kuuluvat valtiopäiväasiakirjoihin, joten aineisto on asia- kirja-aineisto.
Täysistuntopuheet ovat julkisia, mutta olen silti ollut tutkielmaa tehdessäni yhteydessä edus- kunnan kirjastoon varmistaakseni, ettei tutkielmaani varten tarvita erillistä tutkimuslupaa. Val- tiopäiväasiakirjoihin kuuluvien puheenvuorojen tutkiminen on mielestäni perusteltua, sillä tut- kijalla ei ole mahdollisuutta vaikuttaa tai ottaa osaa aineiston syntymiseen ja puhuja on tuotta- nut puheen aidossa ympäristössä. Lisäksi puheenvuoroista koostuva aineisto sopii käyttämääni analyysimenetelmään (ks. Pietikäinen & Mäntynen 2009, 158; Svensson & Ahrne 2015, 20).
Tällaista aineistoa voidaan kutsua diskurssianalyysissä luonnolliseksi aineistoksi, joka on syn- tynyt tutkijasta riippumatta (Juhila & Suoninen 2016, 448; Siltaoja & Vehkaperä 2011, 221).
Olen hylännyt haastattelun ja lomakekyselyn mahdollisuuden aineiston hankinnassa, sillä ha- luan minimoida haastattelutilanteen vaikutuksen vastauksiin. Jos ilmoittaisin haastateltavalle kansanedustajalle haastattelun aiheen ja haastatteluajan, olisi riski, että hän ehtisi ennen haas- tattelua tutustumaan aiheeseen niin, että hän osaisi vastata kysymyksiin ”oikein”. Tällöin vas- tausta ei voitaisi pitää hänen omana mielipiteenään ja tutkimuksen luotettavuus kärsisi. Haas- tattelun etuna tosin olisi se, että saisin aineiston, jonka sisällön rakenteeseen voisin vaikuttaa.
Täysistuntojen puheenvuoroista koostuva aineisto on olemassa valmiiksi omine rakenteineen, johon en voi vaikuttaa. (Hirsjärvi, Remes & Sajovaara 2014, 205‒207.)
Aineiston rajaaminen tuotti haasteita, sillä materiaalia löytyy paljon. Sisältyäkseen aineistoon puheen tai sen osan tulee liittyä pienituloisiin tai köyhiin lapsiperheisiin. Tämän vuoksi päädyin valitsemaan aineiston hakemalla eduskunnan www-sivuilla olevalla valtiopäiväasioiden ja - asiakirjojen hakukoneella (https://www.eduskunta.fi/FI/search/Sivut/vaskiresults.aspx) tulok- sia asiasanoilla: (lapsiperh*) ANY (pienituloi* köyh*). Tämä tuotti 6 449 tulosta. Rajasin haun koskemaan pelkästään Puheenvuoro-tyyppisiä asiakirjoja, jolloin tuloksia jäi jäljelle 2 669 kap- paletta. Valitsin tarkasteluvuodeksi vuoden 2016, jonka jälkeen aineistooni rajautui 200 pu- heenvuoroa.
Aineistoni muodostui näin menetellen 200:sta vuoden 2016 kansanedustajien täysistuntopu- heenvuorosta, joissa puhutaan köyhyydestä ja/tai pienituloisuudesta ja lapsiperheistä. Aineiston rajaaminen useammalle vuodelle olisi tuonut hyvin laajan aineiston ja riskinä olisi ollut infor- maation häviäminen aineiston paljouteen, vaikkakin aineiston runsaus on yhteydessä analyysi- vaiheen mielenkiintoisuuteen sekä haastavuuteen (Puusa 2011, 114). Aineistoa tuli konkreetti- sesti mapillinen, 321 sivua. Sivumäärä ei kuitenkaan kerro aineiston pituudesta kovin paljoa, sillä tulostin jokaisen puheenvuoron omalle sivulleen ja puheenvuorojen pituus vaihteli muuta- masta rivistä viiteen sivuun.
3.2 Lähestymistapoja diskurssianalyysiin
Diskurssianalyysistä ei ole olemassa yhtä ainoaa oikeaa versiota ja diskurssin merkitys voi erota eri tieteenaloilla (Bryman 2012, 528; Fairclough 1997, 31). Diskurssianalyysi voidaankin nähdä analyysimenetelmää täsmällisemmin teoreettisena viitekehyksenä, sillä sen sisällä on mahdol- lista painottaa eri asioita ja käyttää erilaisia menetelmällisiä sovelluksia (Jokinen ym. 2016b, 25). Seuraavaksi esittelen muutamia lähestymistapoja, joiden avulla voidaan ymmärtää diskurs- sianalyysin monimuotoisuutta. Lopuksi kuvaan, miten diskurssi ja diskurssianalyysi ymmärre- tään tässä tutkielmassa.
Diskurssianalyysin teorian katsotaan pohjautuvan osittain sosiaalisen konstruktionismin tie- teenfilosofisiin lähtökohtiin. (Alvesson & Sköldberg 2008, 460, 465; Jokinen 2016, 251). So- siaalinen konstruktionismi lähtee oletuksesta, ettei ole olemassa yhtä absoluuttista, kaikille yh- teistä todellisuutta. Todellisuus voidaan ymmärtää subjektiiviseksi tulkinnaksemme, joka pe- rustuu siihen, mitä olemme yhteisössä oppineet. (Hirsjärvi & Hurme 2014, 17.) Sosiaalisen konstruktionismin mukaisesti myös diskurssianalyysissä kielenkäytön ei nähdä vain kuvaavan
todellisuutta, vaan se myös luo sitä (Jokinen ym. 2016a, 17). Diskurssianalyysissä tutkimus- kohteen muodostavat kielenkäyttötavat, joilla ilmiöitä nimetään ja määritellään ilmiöille syitä.
(Bryman 2012, 529; Suoninen 2016, 231).
Esimerkiksi kielitieteissä on vallalla käsitys diskurssista sosiaalisena toimintana ja vuorovaiku- tuksena eli diskurssi nähdään ihmisten sosiaalisten tilanteiden vuorovaikutuksena. Siinä koros- tetaan kielen ja kielenkäytön merkitystä. Myös jälkistrukturalistisessa yhteiskuntateoriassa dis- kurssi nähdään tiedon muotona, joka voidaan ymmärtää myös sosiaalisen todellisuuden kon- struktiona. (Fairclough 1997, 31.)
Myös Alvesson ja Sköldberg (2008, 465) korostavat ajatusta sosiaalisen maailman konstrukti- oista, joita rakennetaan kielen avulla. Toisaalta kieli itsessään rakentuu erilaisten merkitysten rakennelmana. Heidän mukaansa kielen avulla luodaan merkityksiä. Kielenkäytön voidaan nähdä olevan valintoja siitä, millaisia resursseja milloinkin käytetään, sillä samaa asiaa voidaan kuvata monella eri tavalla. (Emt., 465.) He painottavat myös Jokisen (2016b, 25‒26) ym. tapaan kielenkäytön seurauksia tuottavaa luonnetta.
Diskurssianalyyttisille lähestymistavoille on yhteistä, että diskurssianalyysissä painotetaan mi- ten ja millaisena -kysymyksiä. Siinä analysoidaan kielenkäyttöä sellaisena kuin se avautuu muille ihmisille, sillä sosiaalinen todellisuus muodostuu konstruktionistisen lähestymistavan mukaan sosiaalisessa vuorovaikutuksessa. (Juhila & Suoninen 2016, 459; Siltaoja & Vehkaperä 2011, 209.) Diskurssit voidaankin nähdä yhteisesti jaettuina näkemyksinä ja pysyvinä ajasta riippumatta (Fairclough 2003, 124).
Diskurssitutkimuksessa on tunnistettavissa pääasiassa kolme perinnettä. Sitä on lähestytty sa- moihin aikoihin 1970-luvulla niin ranskalaisesta, saksalaisesta kuin brittiläisestä suunnasta.
Ranskalaisessa traditiossa diskurssien nähdään olevan kulttuurin sisällä (Remes 2006, 302‒
304). Ranskalaiseen perinteeseen lukeutuu esimerkiksi Michael Foucault’n näkemykset. Hänen tutkimusotteessaan diskurssianalyysin tarkoituksena pidetään tutkia tiedon muodostumisen ra- kentumista ja rakennetta. (Hirsjärvi, Remes & Sajavaara 2014, 225‒226; Winther Jørgensen &
Phillips 2000, 19.)
Saksalainen diskurssianalyysin näkemys perustaa ajattelunsa sosiaalisten normien pätevyyden testaamiselle. Siinä tarkastellaan todellisuutta ja siihen vaikuttamisessa muodostuvia diskurs- seja. Diskurssien ajatellaan syntyvän aktiivisesti toimijoiden keskustelussa. Siinä pyritään luo- maan uutta teoriaa nojautumalla aiempaan tietoon. (Remes 2006, 303‒304.)
Brittiläisessä perinteessä huomio kohdistuu siihen, miten kielenkäyttö muokkaa toimintaa konkreettisissa tilanteissa. Siinä keskustelijoiden kulttuurilla ja yleisesti hyväksytyillä nor- meilla on keskeinen sija. Tutkija etsii tällöin tekstistä samansukuisia kielikuvia ja puhetapoja.
Tässä traditiossa kasvokkain tapahtuvasta puheesta voidaan määritellä, miten diskurssi on ole- massa ja millaisena se esiintyy. (Hirsjärvi, Remes & Sajavaara 2014, 225‒226; Jokinen ym.
2016a, 18; Remes 2006, 303.)
Nykyään diskurssianalyysissä tutkitaan yleisesti kielenkäyttöä ja sitä, miten kielelliset sopi- mukset suuntaavat ajatteluamme ja toimintaamme. Tutkimus kohdistuu diskursseihin, eli pu- hetapoihin ja puhekäytänteisiin. (Hirsjärvi, Remes & Sajavaara 2014, 226.) Bryman (2012, 711) määrittelee diskurssianalyysin kieleen ja puheeseen kohdistuvaksi analyysimenetelmäksi, jonka avulla voidaan selvittää, millaisia erilaisia näkemyksiä todellisuudesta kielen avulla voi- daan luoda. Myös Faircloughin (2003, 124) mukaan diskurssien avulla sosiaalinen maailma voidaan nähdä eri näkökulmista.
Gill (2000, 174‒176) näkee diskurssissa neljä erilaista tulkintaa siitä, mitä diskurssi on. Näiden tulkintojen mukaan diskurssi voidaan nähdä topiikkina, konstruktiona, toimintana ja retorisesti jäsenneltynä. Diskurssin näkeminen topiikkina tarkoittaa tekstin ymmärtämistä tekstinä, eikä sen ajatella kuvastavan muita todellisuuksia. Diskurssi konstruktiona puolestaan näkee diskurs- sin rakentavan kielen avulla tietynlaista sosiaalista todellisuutta. Diskurssi toimintana puoles- taan näkee, että diskurssilla on jokin funktio. Diskurssin voidaan siten nähdä olevan toimintaa jotakin päämäärää kohti. Diskurssi retorisena toimintana näkee tekstissä erilaisia keinoja, joilla pyritään vakuuttamaan diskurssin pätevyydestä muiden diskurssien joukossa. (Emt., 174‒176.) Esimerkiksi Bryman (2012, 530) viittaa teoksessaan näihin neljään teemaan.
Diskurssi voidaan ymmärtää myös sosiaalisesti jaettuina merkityssysteemeinä. Merkityssystee- min idea on peräisin de Saussuren erottelujen systeemi -käsitteessä. (Alvesson & Sköldberg 2008, 459; Jokinen ym. 2016b, 27.) De Saussure (1983, 113) näkee kielen systeeminä, jossa
osien merkitys riippuu muiden osien yhtäaikaisesta olemassaolosta (emt., 113). Erottelujen sys- teemissä kiinnitetään huomiota käsitteiden välisiin suhteisin kuten diskurssianalyysissäkin.
Erottelujen systeemistä poiketen diskurssianalyysissä korostetaan kielen rakenteen sijaan kie- len käyttöä ja siihen liittyvää merkityssuhteiden joustavuutta. (Jokinen 2016b, 27; Winther Jørgensen & Phillips 2000, 16.)
Diskursseja ei pidetä totuudenmukaisina kuvina sisäisestä tai ulkoisesta todellisuudesta, vaan diskursseja tutkimalla tarkastellaan, miten sosiaalinen todellisuus on rakentunut ja miten sitä rakennetaan. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että kielenkäyttö erotettaisiin oikeasta todelli- suudesta, vaan kielenkäyttö ja muu todellisuus kietoutuvat vahvasti toisiinsa. Diskurssit eivät rakennu yksittäisten ihmisten ajatuksissa, vaan ne muodostuvat osana sosiaalista käytäntöä. So- siaalinen todellisuus nähdään olemassa olevia käsitteellistämisen tapoja muokkaavana ja uu- sintavana prosessina. Diskurssianalyysissä ei pohdita ihmisten henkilökohtaista ajatusmaail- maa tai pään sisäisiä liikkeitä, vaan kiinnostus kohdistuu ”minän” rakentamisen ja rakentumi- sen prosesseihin. (Jokinen ym. 2016b, 28‒29, 43‒44.)
Diskurssit rakentuvat osana sosiaalisia käytäntöjä. Sosiaalinen todellisuus jäsentyy jatkuvasti rakentuvana prosessina, jossa jo olemassa olevat käsitteellistämisen tavat uusiintuvat tai muun- tautuvat. Diskurssit ovat tutkimuksen tuloksia, jotka syntyvät tekstin kielen analysoinnin tulok- sena. Analyysin kohteena oleville teksteille on yhteistä se, ettei niiden analysointiin ole vain yhtä menetelmää, vaan diskurssien löytyminen riippuu tulkintatavasta. Diskurssianalyysissä onkin kyse tulkinnasta, jota perustellaan tutkijan ja aineiston välisellä keskustelulla. Diskurssi- analyysissä keskitytään tutkimaan diskurssien aktualisoitumista sosiaalisissa käytännöissä. Tut- kimuksen kohteena voi siten olla esimerkiksi ihmisten kielenkäyttö eri tilanteissa ja niissä laa- jemmissa diskursseissa, joita he tuottavat toiminnallaan. Tutkimus kohdistuu siten diskurssien tuottamisprosesseihin diskurssien tutkimisen lisäksi. (Jokinen ym. 2016b, 29‒30, 32‒35, 42, 49.)
Erilaiset diskurssit eivät yksistään rakenna sosiaalista todellisuutta, vaan ne määrittyvät myös keskenään, suhteessa toisiinsa. Tätä voidaan kuvata käyttäen interdiskursiivisuuden tai inter- tekstuaalisuuden käsitteitä. Diskurssit voivat rinnakkaisuuden lisäksi olla keskenään kilpaile- via. Tämä voi edesauttaa yhteisesti hyväksyttyjen ja itsestään selvinä pidettyjen totuuksien muodostumista vaientaen vaihtoehtoisia totuuksia. (Jokinen ym. 2016b, 35.)
Jokinen ym. (2016b, 25‒26) kuvaa kokoavasti diskurssianalyysin viitekehyksen muotoutuvan viidestä oletuksesta. Ensimmäiseksi oletetaan, että kielen käytöllä on sosiaalista todellisuutta rakentava luonne. Toinen oletus on, että merkityssysteemit voivat olla olemassa rinnakkain ja ne voivat on olemassa useita rinnakkaisia ja keskenään kilpailevia merkityssysteemejä. Kol- manneksi oletetaan, että merkityksellinen toiminta on sidoksissa kontekstiinsa. Neljäntenä on oletus toimijoiden kiinnittymisestä merkityssysteemeihin ja viidentenä oletus kielen käytön seurauksia tuottavasta luonteesta. Heidän mukaansa yksittäisessä tutkimuksessa tutkimuson- gelmalla ja -asetelmalla on merkitystä siihen, mikä tai mitkä oletuksista on missäkin tutkimuk- sessa merkittävässä roolissa. (Jokinen ym. 2016b, 25‒26.)
3.3 Diskurssinanalyysin soveltaminen tässä tutkielmassa
Tutkielmani teoreettisena ja metodologisena viitekehyksenä oleva diskurssianalyysi antaa mah- dollisuuden käyttää monenlaisia tutkimustekniikoita ja metodeja. Diskurssianalyysiin ei ole olemassa valmista työkalua tai menetelmää, jonka avulla analyysiä voisi tehdä. (Potter & Wet- herell 1987, 175; Winther Jørgensen & Phillips 2000, 10). Muun muassa Boréus (2015, 189) on esitellyt artikkelissaan erilaisia lähestymistapoja diskurssianalyysin tekemiseen, mutta hän- kin korostaa tutkimuskysymysten merkitystä siinä, miten aineistoa lähestytään analyysissä.
Myös Pietikäinen ja Mäntynen (2010, 163‒164) korostavat tutkijan omaa harkintaa, kun mieti- tään parasta tapaa analysoida kyseessä olevaa aineistoa ja tutkimuskysymyksiä. Tässä tutkiel- massa hyödynnän diskurssianalyysistä lähinnä diskurssin, kontekstin, identiteetin ja vallan kä- sitteitä.
Esittelemieni diskurssianalyysin lähestymistapojen pohjalta tässä tutkielmassa diskurssi näh- dään pääasiassa konstruktiona, joka on tuotettu sosiaalisesti ja kuvaa eduskunnan täysistun- noissa luotavaa sosiaalista todellisuutta lapsiperheköyhyydestä sekä pienituloisista lapsiper- heistä (vrt. Gill 2000, 174‒176). Lapsiperheköyhyysdiskurssit syntyvät eduskunnan täysistun- tojen sosiaalisen toiminnan tuotteina. Tulkintani mukaan ne voivat olla erilaisia verrattuna täys- istuntosalin ulkopuolella oleviin käsityksiin ja merkityksiin lapsiperheköyhyydestä. Eduskun- nan täysistuntopuheenvuoroista muodostuva todellisuus ei siten ole samanlainen todellisuus kuin istuntosalin ulkopuolella, mutta tämä muodostuva todellisuus voi osaltaan vaikuttaa sii- hen, millaisia pienituloisia lapsiperheitä koskevia päätöksiä tehdään. Diskurssit rakentuvat tul- kintani mukaan suomalaisen kulttuurin, kansanedustajien henkilökohtaisten näkemysten ja
puolueiden suuntaviivojen pohjalta täysistuntojen kontekstissa. Toisaalta kansanedustajien vai- kutusvaltaan liittyvissä kysymyksissä mukana on aina toimintaa jotakin päämäärää kohti. Kan- sanedustajat käyttävät tietoisesti ja tietämättään retorisia keinoja, joiden avulla he pyrkivät saa- vuttamaan päämääränsä.
Tässä tutkielmassa käytetään diskurssin käsitettä, sillä kansanedustajien puheenvuorot liittyvät vahvasti institutionaaliseen rakenteeseen. Kansanedustajien puheenvuoroissa tarkastellaan hei- dän antamiaan merkityksiä lapsiperheköyhyydelle eli tutkitaan lapsiperheköyhyysdiskursseja.
Tässä tutkielmassa diskurssien nähdään väittävän jotain todellisuudesta, mutta samalla diskurs- sit osaltaan osallistuvat rakentamaan tuota todellisuutta. Selvittämällä puheenvuorojen kieltä ja diskursseja pyrin saamaan syvemmän näkemyksen myös tavoista ja näkökulmista, joista lapsi- perheköyhyydestä puhutaan eduskunnassa.
Identiteetti
Diskursseilla on voimaa rakentaa identiteettejä eli käsityksiä toisista, itsestä ja ihmisten väli- sistä suhteista. Identiteettien nähdään rakentuvan kielenkäytössä, eikä niiden oleteta olevan it- sestään selviä tai muuttumattomia faktoja. Kielenkäytössä voi muovautua yhtä aikaa useita ver- sioita identiteetistä ja niitä ilmaistaan, muovataan ja rakennetaan kielenkäytön avulla. Identi- teetti voidaankin nähdä prosessina. (Pietikäinen & Mäntynen 2009, 63‒64; Winther Jørgensen
& Phillips 2000, 107.)
Diskursseilla on merkittävä rooli identiteettien muodostuksessa, sillä niiden avulla rakennetaan, muutetaan ja haastetaan identiteettejä (Pietikäinen & Mäntynen 2009, 64). Eri diskursseissa identiteetit muotoutuvatkin omanlaisikseen (Jokinen ym. 2016b, 45). Tässä tutkielmassa yhtenä kiinnostuksen kohteena on diskursseissa esiintyvät pienituloisten lapsiperheiden identiteetit ja se, millaisia ominaisuuksia, oikeuksia ja velvollisuuksia näille perheille diskursseissa annetaan (Vrt. Suoninen 2016, 109).
Eduskunta diskurssien kontekstina
Kontekstilla on keskeinen sija diskurssintutkimuksessa, sillä se antaa mahdollisuuden analy- soida ja tulkita kielenkäyttöä. Konteksti on monikerroksinen käsite, jolla voidaan viitata esi-
merkiksi asiayhteyksiin, vuorovaikutustilanteeseen, toimintaympäristöön tai esimerkiksi yh- teiskunnalliseen tilaan. Kontekstilla tarkoitetaan tekijöitä, jotka vaikuttavat merkityksen muo- dostumiseen ja rajaavat sen käyttämistä. (Pietikäinen & Mäntynen 2009, 29‒30.) Kontekstin merkitys on aineiston analyysiä rikastuttava diskursiivisen maailman ominaisuus (Jokinen 2016b, 36).
Faircloughin (1997, 28, 71, 83) mukaan kontekstiin olisi kiinnitettävä huomiota, sillä se muok- kaa diskurssikäytäntöjä merkittävästi. Tässä tutkielmassa diskurssikäytännöillä tarkoitetaan niitä tapoja, joilla täysistuntopuheet tuotetaan. Nämä tavat ovat sidoksissa kontekstinsa eri ta- soihin, kuten täysistuntopuheisiin sosiaalisena tilanteena, institutionaalisessa viitekehyksessä sekä laajemmassa yhteiskunnallisessa yhteydessä. Diskurssikäytäntöjen tarkastelun avulla voi- daan esimerkiksi selvittää esimerkiksi sitä, toistavatko puheet aiempia kaavoja vai muotoutu- vatko käytäntöjen rajat puheessa uudelleen. (Emt., 28, 71, 83.) Analysoitavaa toimintaa tarkas- tellaan tietyssä ajassa ja paikassa, johon tulkinta pyritään suhteuttamaan (Jokinen ym. 2016b, 37).
Tässä tutkielmassa kontekstina on eduskunnan täysistuntopuheenvuorojen konteksti. Edus- kunta käyttää ylintä ratkaisuvaltaa. Eduskunnan toimivalta kuuluu täysistunnolle ja sen tärkein tehtävä on lakien säätäminen. Eduskunnan asema on oikeudellisesti hallitseva, sillä eduskunnan harkinnassa on hallituksen esittämien lakiehdotuksen muuttaminen, hylkääminen tai hyväksy- minen. Myös presidentin päätös jättää laki vahvistamatta voidaan ylittää eduskunnassa hyväk- symällä laki uudelleen. Käytännössä eduskunnan työ lakien säätämisessä toteutuu yhteistyössä parlamentin ja hallituksen kanssa. Eduskunta ei kuitenkaan ole vain 200 valittua kansanedusta- jaa tai jokin näiden kokoontuminen, vaan sillä tarkoitetaan kansanedustuslaitosta, joka on val- tiosäännön mukaisesti järjestäytyneenä valtiopäiville. (Hildén 2011, 130, 142; Hildén &
Honka-Hallila 2006, 54.) Kyseessä on siten instituutionaalinen konteksti.
Konteksti voidaan määritellä myös reunaehdoiksi, jotka ovat merkittäviä tutkittavan aineiston tuottamisen kannalta. Tuottamisehtoja voi olla hyödyllistä arvioida analysoitaessa institutio- naalisia ja muodollisessa asemassa tuotettuja tekstejä. (Jokinen ym. 2016, 40.) Kansanedusta- jien puheenvuoroihin reunaehtoja tuovat esimerkiksi perustuslaki. Kansanedustajalla on oikeus puhua vapaasti kaikista keskusteltavista asioista silloin, kun voidaan keskustella. Perustuslain 31 §:n 2. momentti kuitenkin edellyttää kansanedustajan esiintyvän täysistunnossa vakaasti ja
arvokkaasti sekä loukkaamatta toisia, lisäksi hänen on pysyttävä käsiteltävässä asiassa. Edus- kunnan puhemies voi rajoittaa edustajan puhumista. (Hildén 2011, 87‒89, 91,)
Eduskunnan täysistuntoasiakirjojen sisältämät kansanedustajien puheenvuorot rakentavat siten eduskunnan kontekstista käsin omaa sosiaalista todellisuuttaan. Täysistuntoasiakirjoista on löy- dettävissä tulkintoja eduskunnan ja kansanedustajien kulttuurissa vallalla olevien strategioiden pohjalta. Täysistuntopuheet ovat siten aikaan ja paikkaan sidoksissa olevia yhteisöjen tuotteita.
(Vrt. Saaristo & Jokinen 2004, 104‒105.) Yleensä myös eduskunnan poliittinen kanta, tai po- liittinen suhtautuminen, välittyy täysistunnossa joko päätösten tai käydyn keskustelun kautta (Hildén 2011, 131).
Eduskunnan diskurssit vallankäyttönä
Sosiaalisella toiminnalla on seurauksia tuottava luonne. Siten myös kielenkäyttöön perustuvilla diskursseilla on sosiaalisen toiminnan tapaan voimaa ja valtaa. (Pietikäinen & Mäntynen 2009, 52.) Vallan ja diskurssien keskinäistä suhdetta analysoitaessa tarkastellaan sitä, miten valtasuh- teet rakentuvat sosiaalisissa käytännöissä. Valta ei ole yksilöiden ominaisuus, eikä sitä tulkita diskurssien ulkopuolelta tulevaksi voimaksi. Valtasuhteiden analyysissä tarkastellaan esimer- kiksi sitä, miten joitakin tietoja pidetään totuutena. Vallan ja diskurssien yhteyttä tarkastellessa erotetaan toisistaan valta diskurssien välisissä suhteissa ja vallan diskursseissa. (Jokinen &
Juhila 2016, 75‒76.)
Tässä tutkielmassa tarkastelen hallituksen ja opposition valtasuhdetta. Tutkielman ulkopuolelle jää esimerkiksi puolueiden tai kansanedustajien keskinäiset valtasuhteet. Puhdasoppisuuteen perustuvassa puoluedemokratia- ja puoluehallitusmallissa hallituspolitiikan tulisi ohjautua mahdollisimman pitkälle päämiehinä toimivista puolueista lähtien. Puoluepolitiikalla on kui- tenkin vähäisempi vaikutus hallitusten toimintaan. Jako hallituksen ja opposition välillä näh- dään keskeisenä organisoitaessa eduskunnan toimintaa. Hallitus-oppositiojaon suurin vaikutus valiokuntien työlle on se, että isot ja tärkeiksi määritellyt asiat käydään läpi ja päätetään halli- tuksessa ennen kuin ne tuodaan eduskuntaan ja valiokuntiin käsiteltäviksi. Hallitus-oppositio- jaon noudattaminen korostaa hallituksen valtaa yli eduskunnan, sillä tärkeistä asioista on jo keskusteltu ja päätetty. (Pekonen 2011, 127‒129.)
Täysistuntopuheet ovat eduskuntatyön näkyvin osa, jolla ei välttämättä ole merkitystä poliitti- sessa päätöksenteossa. Jotkut kansanedustajat voivat pitää täysistuntopuheita vaalipuheena.
Täysistuntopuheiden yleisö ei ole edustajakollegat. Yleisönä voi olla media, jonka huomio py- ritään saamaan puhujaan ja hänen sanomaansa. Yleisönä voivat olla myös kannattaja tai äänes- täjä tai eduskunnan pöytäkirjat, jolloin puhuja voi ajatella jo seuraavia vaaleja ja sitä, että hän voi seuraavassa vaalikampanjassaan vedota puhuneensa jonkin tietyn asian tärkeydestä edus- kunnassa. (Pekonen 2011, 106.) Kansanedustajat käyttävät puheenvuoroissaan monenlaisia re- torisia keinoja, esimerkiksi vakuuttelua, suostuttelua ja puolustelua saavuttaakseen valtaa. (Jo- kinen 2016b. 342‒344.)
Puoluedemokratiassa asioiden edistäminen edellyttää ryhmän yhtenäistä toimintaa varsinkin hallituksessa. Ryhmäkurin vuoksi hallituspuolueen edustaja voi joutua äänestämään vastoin omaa ajatusmaailmaansa. Opposition edustajat peräänkuuluttavat hallituspuolueiden kansan- edustajilta rohkeutta tuoda omia näkemyksiään esille, mutta toisaalta ovat myös valmiita hyö- dyntämään ryhmäkurista poikkeamisen aiheuttamaa halkeamaa hallitusrintamassa. Opposition asema täysistunnoissa on yhdeltä kannalta katsottuna helpompi, sillä siltä ei odoteta lukkoon lyötyjä kantoja, mikä helpottaa vapaampaa keskustelua. Toisaalta opposition vaikutusmahdol- lisuudet ovat vähäiset. Opposition edustajat voivat pyrkiä vaikuttamaan olemalla läsnä kokouk- sissa ja olemalla aktiivisia. Heidän tulee osata myös argumentoida ja perustella näkökulmiaan viittaamalla asiantuntijoiden esittämiin argumentteihin. Käytännössä suuri osa eduskunnassa käsiteltävistä asioista päätetään yksimielisesti. (Pekonen 2011, 135‒136, 139‒140.)
3.4 Tutkimuksen luotettavuus ja eettiset kysymykset
Hyvään tutkimuskäytäntöön luuluu, että tutkija miettii tutkimustaan eettisestä näkökulmasta sekä arvioi tutkimuksen luotettavuutta (Aaltio & Puusa 2011, 153; Svensson & Ahrne 2015, 19). Seuraavaksi pohdin tutkielman toteuttamista ja menetelmän valintaa eettisistä näkökul- mista. Lisäksi arvioin tutkielman luotettavuutta.
Tutkielman aiheen valinta on ensimmäinen eettinen ratkaisu, sillä jo siinä joudutaan pohtimaan tutkimuksen lähtökohtia. Tutkielmani aihe on valittu tutkijan oman mielenkiinnon mukaisesti pro gradu- tutkielmaa varten. Olen perehtynyt lapsiperheköyhyyteen eri näkökulmasta esimer- kiksi ammattikorkeakoulussa tekemässäni opinnäytetyössä. Olen tiedostanut, että aiheen ”tut-
tuus” voi rajoittaa aiheen neutraalia lähestymistä. Olen pohtinut teeman valintaa myös lapsiper- heiden kannalta. Tutkielmani tarkoituksena ei ole saattaa pienituloisia eikä hyvätuloisia per- heitä toisia huonompaan valoon, sillä tutkielmani perusperiaate on olla tasa-arvoinen. Tutkijana joudun pohtimaan omaa suhtautumistani pienituloisiin lapsiperheisiin uudelleen, jotta tiedos- tan, mahdollisesti analysointiani ohjaavia tekijöitä. Hyvän tieteellisen käytännön mukaisesti kunnioitan tutkielmassani myös kansanedustajien ihmisarvoa. (Vrt. Hirsjärvi, Remes ja Saja- vaara 2014, 24‒25).
Olen kirjoittanut tutkielmani kaikille aiheesta kiinnostuneille, niin asiantuntijoille kuin tutki- muksesta kiinnostuneille maallikoille. Tämän vuoksi olen pyrkinyt sujuvaan ja selkeään teks- tiin, jota olisi helppo lukea ja ymmärtää. (Vrt. Hirsjärvi, Remes & Sajavaara 2014, 24, 29‒31.) Olen pyrkinyt jokaisessa tutkielman vaiheessa olemaan huolellinen, tarkka sekä rehellinen.
Kunnioitan tutkielmassani muiden tutkijoiden tekemää työtä mainitsemalla tutkijoita nimeltä sekä tekstissä, lähdeviitteissä ja lähdeluettelossa.
Olen pyrkinyt rakentamaan tutkielmani rungon loogiseen järjestykseen, jossa ei ole irrallisia osia. Olen läpi tutkielman teon pitänyt tutkimuspäiväkirjaa toimistani ja ajatuksistani. Tut- kielma on toteutettu ilman rahoitusta. Tutkielmani ei ole sidonnainen mihinkään, eikä tutki- muksessa ole muita osapuolia kuin tutkija ja tutkijan edustama Itä-Suomen yliopisto. (Vrt. Hirs- järvi, Remes & Sajavaara 2014, 24, 34‒35, 45.)
Diskurssianalyysiä on kritisoitu muun muassa siitä, että analyysissä on merkittävä riski, että kielen tarkastelu jätetään tutkimuksen ulkopuolelle (Alvesson & Sköldberg 2008, 467). Dis- kurssianalyysin väljyys ja lähestymistapojen moninaisuus tuovat myös haasteita. Diskurssiana- lyysistä ei ole olemassa tarkkaa kuvausta ja sillä tehtyjen tutkimusten laatu voi vaihdella paljon.
Tutkimuksen luotettavuuden ja laadun arvioimiseksi tutkijan tulisi avata riittävän tarkasti ana- lyysin tekemistä ja tulkinnan kuvausta tutkimuksessaan. Diskurssianalyysiä on kritisoitu myös siitä, että samalla kun tutkija tuo esiin aineiston sosiaalista todellisuutta, hän osallistuu myös itse sen konstruoimiseen. Tutkijan tulisi antaa analyysissään ensisijainen rooli aineistolle omien esioletusten ja valikoinnin sijaan. Myös tässä suhteessa analyysin tarkka kuvaaminen on avuksi.
(Siltaoja & Vehkaperä 2011, 227‒229.)
