Puukuvaston kannalta konkreettiset puutapaukset ovat kiinnostavia kahdesta syys-tä. Ensinnäkin puu saa erilaisia rooleja esiintyessään ei-kuvallisessa merkityksessä.
Puut voivat olla esimerkiksi kuvaustapa väreille: ”sarastuksen värit ovat koivunleh-ti ja mahla” (HT, 8). Kuvattujen luontokohteiden asettelu tai käsittely ei useinkaan ole uutta tai poikkeuksellista, mutta toisinaan puun ulkoinen hahmo synnyttää voi-makkaan assosiaation. Esimerkiksi vääntynyt puun ranka kuvataan ratsastajana:
”puiden välissä yksinäinen ratsastaja / kohonnut / harmaa ratsu, puusta tuulen kat-kaisema ja muovaama” (KD, 31). Edellisessä runositaatissa epätavallinen puun ranka jäsentyy ratsastajaksi kaksivaiheisesti: Ensin maisemasta on havaittu sil-määnpistävä kohde, joka on jäsennetty kuvaukseksi siten, että tulkinta (ratsastaja) tulee ennen luonnollista selitystä (tuulen katkaisema ja muovaama). Toiseksi tapa-ukset osoittavat aineistosta puun denotatiivisen käytön luontokohteena, joka toimii vertailuna ja lähtökohtana, kun myöhemmin tarkastellaan puukuvaston vertausku-vallista ulottuvuutta.
Metsä ja puut ovat suomalaisen perusmaiseman toistuvia elementtejä, joten niiden esiintyminen runon maisemassa on luontevaa, osin ehkä väistämätöntäkin.
Kuvaustapojen kirjo on kuitenkin laaja.63 Fiktiivistä maailmaa voidaan kuvata ku-ten reaalistakin, koska luonnon kirjallisessa esittämisessä kuvaamisen menetelmä on sama (Kinnunen 1986b, 14). Edelleen samantyyppiset periaatteet toteutuvat fik-tiivisenkin maiseman vastaanotossa. Etenkin ympäristön hahmottaminen ja havaintovirran informaation yhdistely edustavat kognitiossa tyypillisiä menetelmiä, joita Katriina Kajannes (1997 ja 2003) on osoittanut Nummen tuotannosta.
Fiktion ympäristö on tunnusmerkeiltään usein reaalimaailman kaltainen, ja sellaisen representaatioksi se tekstissä jäsentyykin, ellei viitteitä symboliikkaan esiinny. Koska Nummen maisemat ovat – reaalimaisemiakin taltioidessaan – kirjal-lisia, niiden esitystapa on kielellinen, ja siten kyseessä on representatiivinen eikä
"aito" maisema.64 Sanataiteen ympäristö on oikeastaan kolmella tasolla kielellinen:
Ensiksi lyyrinen minä tai kertoja kielellistää havaintonsa kuvattavaan muotoon (nimeämiset). Toiseksi hän liittää havaintoihin tulkintoja, jotka heijastuvat sanava-linnoissa (ilmaukset). Lisäksi esitystapa saattaa rakentua kielen metaforisuuden varaan (kielikuvat).
Joskus ympäristön muodostamiseen riittävät yksittäiset havainnot. Aina pui-ta ei nähdä suoraan, vaan heijastuksina, jolloin ne viestivät todellisuudespui-ta kuin varjot Platonin luolavertauksessa. ”Huoneessa”-runossa kehotetaankin olemaan katsomatta varjoja. Luolan seinämän varjoja vastaavat pimenevän huoneen
ikkuna-pinnalle heijastuvat asiat, joista yksilöidään ja nimetään vain puuhun metonyymi-sesti viittaavat oksat – tai oikeammin niiden kajastus:
[- -]
Ikkunalle kajastuvat puut ja esineet muut
selvinä ja voimakkaina
kun huoneessa on aivan hämärää, ja ikkunalle
oksat kurkoittuvat maanitellen – vain kajastuvat (IO, 89)
Ikkuna, näkymiä heijastava pinta, edustaa yhteyttä maailmaan ja avartaa runon tilaa luomalla kosketuspinnan sisällä ja ulkona olevan välille. Ikkuna- ja heijastus-aihelma liittyy Nummella usein tiedon rajojen esittämiseen (Kajannes 2003, 104).
Leena Kirstinä (1998, 97) kutsuu Nummen toistuvasti muunneltua ikkunamotiivia ikkuna-paradigmaksi (ikkuna-asetelmasta ks. laajemmin Hollsten 1997, 212 ja 219). Näissä runoissa on mukana myös puukuvastoa, joka saa sielunmaisemaan sä-vyttyvää tulkintaa (ks. analyyseja Kirstinä 1998, 98–99 ja Kajannes 2003, 110–
111).
Ympäristö on Nummen puurunoissa pääsääntöisesti luontoa. Ympäristöeste-tiikan aloittajana pidetyn Ronald W. Hepburnin mukaan luonnolla tarkoitetaan kohteita, jotka eivät ole ihmisen tekemiä (Hepburn 1994, 39; ks. myös Sepänmaa 1976, 482). Tom Hedlund kartoittaa yhden osaston verran luonnon rooleja teokses-saan Att förstå lyrik, mutta hänen tarkastelunsa rajoittuu yleisimpään käytäntöön:
vaikka luontoa voidaan kuvata vain itsenään, luontokuvasto on synnyttänyt vakiin-tunutta ja stereotyyppistäkin symboliikkaa, kuten luonnon toimiessa sielun peilinä tai kulissimaisemana (Hedlund 2000, 65, 66, 77). Esimerkiksi Nummen Tahdon si-nun kuulevan -kokelma on läpikotaisin symbolista runoa, jonka kuvasto on romanttista luontoa (Polkunen 1967, 573). Taustalla on osoitettavissa vakiintuneita konventioita sekä luonnon kokemisessa että esittämisessä.
Runon kuvaus merkityksellistää luonnon ja sen kohteet. Luonto itsessään ei välitä merkityksiä tai ohjaa tiettyyn tulkintaan (Sepänmaa 1994, 88). Vaikka reaali-luonnossa ei olisikaan sisäänkoodattuja merkityksiä, luonnonkuvauksissa niitä on helposti löydettävissä. Kaunokirjallisuudessa taas nimenomaan merkitys korostuu:
merkkejä käytetään tietoisesti tarkoittamaan haluttuja sisältöjä tai mahdollistamaan erilaisia tulkintoja. Kirjallisuuden tulkinta siirtää painopisteen pois luonnosta: luon-to on kirjallisuudessa useimmiten jotakin muuta varten eikä elä omaa elämäänsä.
Luonnonkuvauskaan ei ole irrallinen vaan osa kokonaismerkitystä: sisäänrakennet-tu, suhteisiin asetettu ja alistettu. (Sepänmaa 1994, 119–120.)
Niinpä luonnon tai puun kuvaaminen runossa on merkityksellistä silloinkin, kun niiden tehtävänä on tyypittää runon ympäristön piirteitä. Kaunokirjalliselle maisemalle on tunnistettu erilaisia toistuvia funktioita (ks. Daemmrich ja Daemm-rich 1987, 160). Maisema voi olla esimerkiksi toiminnan kehys tai miljöön osa, se saattaa toimia tunteiden heijastajana, mielialojen luojana tai käyttäytymisen moti-voijana. Toisinaan maisema pelkistyy koristeelliseksi elementiksi tai sen rooli on muodostaa kontrasti muihin spatiaalisiin elementteihin. Näistä juontuvat myös
mai-seman osana olevan puun roolit Nummen lyriikassa (lyyrisen minän tunteita ja mielialoja suhteessa puuhun käsitellään seuraavassa pääluvussa). Puu saa Nummen runojen maisemassa seuraavia rooleja:
1) maantieteellisen lokaation osoitin
2) kohosteiseksi nostettu ympäristön yksityiskohta 3) havaintohierarkian lähtökohta
4) referenssipiste runon tilassa.
Puukuvaston tehtävät operoivat runon fyysisenä esitetyn maailman eri tasoilla.
Puun roolit limittyvät usein keskenään siten, että esimerkiksi runon alussa huomio-ta herättävästi asemoitu puu toimii samalla myös lyyrisen minän havainnoinnin lähtökohtana, josta rakentuu runon tilaa jäsentävä referenssipisteiden sarja. Puut voivat myös olla kulissimaisia sommitteluelementtejä, mikä näkyy niiden este-tisoinnissa tai tehtävässä rajata ja luonnehtia runon maisemaa.
Puu Nummen maisemassa
Totunnaisesti runon maisemalla viitataan yhtä hyvin lyyrisen minän näkymiin kuin mielenmaisemaan, jolloin ulkoinen näkymä ja sisäinen tunnetulkinta rinnastuvat.
Kun tarkastellaan runojen fyysisenä esitettyä ympäristöä ilman vertauskuvallisuut-ta, voidaan hyödyntää maisematutkimuksessa vakiintunutta käsitteistöä.65 Maisema on samanaikaisesti sekä jotakin katsottavaa että sen katsomisen tapa (Raivo 2003, 430; Karjalainen 1996, 9; von Bonsdorff 1996, 31; Linkola 1979, 77). Aina koke-musten tai tulkintojen väliltä ei piirry yleispätevää rajaa, joka mahdollistaisi näiden yksiselitteisen erottamisen toisistaan. Havainto, kokemus ja tulkinta kietoutuvat erottelemattomaksi maiseman vastaanotoksi. Tästä käy esimerkiksi Nummen runo
"Kaukaiset keväät":
Aurinkomaisemat ikkunan ohi toistensa lomitse toistensa lomitse ilo ja kaipaus ja toistensa lomitse muistin läikkyvät kuvat ja kuvat tästä, läheltä, se mikä palaa ja se mikä ei.
Vehmaus ja virrat, suihkulähteet ja aukiot, kasvot.
Kaukaiset keväät. (VM, 38)
Runossa maisemavälähdykset limittyvät toisiinsa samoin kuin kokijan tuntemukset lomittuvat mielessä keskenään. Tuntemukset liitetään asemoinnilla sekä
maisema-kuviin että muistimaisema-kuviin. Näin fyysisesti läheinen ja ajallisesti kaukainen lankeavat yhteen. Konkreettinen näkyvä ympäristö merkityksellistyy katsomishetkellä, jonka seurauksena visuaalisessa kokemuksessa on läsnä sekä havainto että tulkinta. Kes-kinäistä lomittumista korostetaan runon asemoinnissa toistoilla ja säkeenylitysten tuomalla monihahmotteisuudella
Tutkimuksissa ja analyyseissä näkee toisinaan puhuttavan runon maisemas-ta, tilasmaisemas-ta, ympäristöstä ja miljööstä lähes synonyymeina, mikä useimmiten ei haittaa. Käsitteenä runon maisema on vakiintunut kuvaamaan runon miljöötä ja ti-lasuhteita ylipäätään, joskin olisi täsmällisempää puhua ympäristöstä silloin, kun kyseessä ei ole (näkyväksi) maisemaksi mieltyvä osa runon maailmaa.66 Maiseman käsite on paikoin rajoittava, kun tarkastellaan runojen fyysisenä esitetyn maailman kuvauksia. Esimerkiksi runon spatiaaliset ulottuvuudet voivat toteutua, vaikka mi-tään maisemallista ainesta ei niihin liity – tällöin olisi luontevaa puhua runon tilasta. Aarne Kinnunen on pohtinut maiseman problematiikkaa yleensä ja Num-men lyriikassa erityisesti: "Maisema ei ole runoudessa välttämätön, runo ei muutu edes abstraktiseksi ilman maisemaa" (Kinnunen 1981a, 518).
Edelleen runossa voidaan luonnehtia lyyrisen minän ympäristöä ilman, että se jäsentyy maisemaksi – esimerkiksi mainitsemalla vuodenaika tai säätila – tällöin ympäristö on sopiva ilmaus runon tapahtuma-alueelle. Toisaalta myös ympäristön jäsentämiseen liitetään tulkinnan tasoja: ympäristö on olemassa vain hahmottami-sen, tulkitsemisen ja arvottamisen kautta (Sepänmaa 1986, 15; Karjalainen 1987, 11; Tuovinen 1992, 8–9). Tämän luvun myöhemmissä analyyseissä Hiidentyven-kokoelman nimisarjaa tarkastellaan nimenomaan tilana, joka rakentuu viitteistä ru-non ympäristön detaljeihin. Samassa sarjassa on maisemakuvaustakin ja näkymien tulkinnallista arvottamista, mikä osoittaa, että sanataiteessa esiintyy toisiinsa sa-manaikaisesti limittyviä ympäristön, maiseman ja tilan ulottuvuuksia.
Nummen puukuvastossa on asetelmia, joissa puu syventää ja kokoaa fyysi-sen ympäristön ulottuvuudet: se on samanaikaisesti maiseman osatekijä, lyyrifyysi-sen minän tulkinnan kohde ja laajemmin runon teemaa välittävä. Tällainen tilanne on runossa ”A bocca chiusa”67. Kolmen ensimmäisen säkeistön rakenne koostuu kes-kenään identtisistä ensisäkeistä, joita seuraa ominaisuus, jonka olemassaoloa ei heti havaita. Kaksi ensimmäistä ominaisuutta ovat luonnonilmiöitä, mutta kolmas taas tunne- tai asiantilan luonnehdinta. Kahden ensimmäisen säkeistön havainto toden-netaan puiden kautta, kun taas kolmannessa arvioidaan toivottomuuden päättävää ilmiötä. Näin puu sekä yhdistää luonnontiloja että johdattelee teemaan. Puu on ru-non puhujan tarkkailun kohteena: siitä tehdyt havainnot syvenevät tulkinnoiksi – toki puu on myös kasvi maisemassa.
Tarkemmin katsoen ei aivan tyventä:
koivun tuntosarvet liikehtivät vihreässä kuulaudessa.
Tarkemmin kuunnellen ei aivan äänetöntä:
lehvät kuiskailevat vaisusti, tuuli hyräilee suljetuin huulin.
Tarkemmin ajatellen ei aivan toivotonta:
ennemmin tai myöhemmin
saadaan helle tai kunnon pakkanen.
Yön alin lämpötila lähellä nollaa. (LT, 86)
Runotekstissä maiseman elementit on tietoisesti valittu ja esitetty jäsentyneessä muodossa. Tämä korostaa sekä runon kohteita että niiden kuvaustapaa. Runon mai-sema välittyy sirpaleisena, ja se on voinut sirottua peräkkäisten runojen jatkumolle.
Tekstissä mainitut detaljit tarkentavat ympäristöä vähitellen, mutta niistä ei yleensä muodostu kattavaa maisemakokonaisuutta. On kohtuullista olettaa, että lyyrinen minä kuvaa kokonaista ja ehyttä ympäristöä, vaikka runossa sanallistettuun kuva-ukseen on valikoitunut vain joitakin sen osia (vrt. Miller 1996, 358–359 ja Mitchell 1980, 287). Runo antaa yksityiskohdan, jonka kautta koko maisema avautuu nähtä-väksi: lukija täydentää luontevasti maisemaa kuvattujen yksityiskohtien ympärille.
Näin runossa mainituista hajanaisista yksityiskohdista jäsentyy lukijalle ehyt mai-sema.
Maisema kuvataan pääsääntöisesti lyyrisen minän positiosta, josta näkymän osat ja perspektiivi kuvataan havaintohierarkian ja referenssipisteiden avulla. Ym-päristö jäsentyy maisemaksi, jonka ensimmäisinä havaintokohteina ovat joissakin Nummen runoissa juuri puut: ”Se maisema, jossa / kauempana muutama puu ku-vastuu / äänettömään veteen” (MNY, 184). Maisemaa jäsentävä aisti on näkö, mutta se ei ole ainoa kokemustapa, vaan visuaalisessa ympäristössä nähdään myös yksityisiä merkityksiä. Tämä tekee maiseman kokemisesta monitahoista: vaikka lyyrinen minä ei eksplikoi varsinaista tulkintaa, hän kommentoi maisemaa, samalla kun havaintoketju jäsentää ympäristön keskinäisiä suhteita:
Katse, joka siirtyy puun ympäristöstä oksien liikkeeseen, panee merkille kohteen ja sen aseman koko havaintokentässä. Elliptisissä virkkeissä esitetään maisemaa koskeva havain-to: tuulessa keinuva tuomi saa ensimmäisessä säkeistössä taustakseen loputtoman aamun, toisessa säkeistössä taivaan. Jokainen säe sisältää havainnon tai kommentin siihen. Luonto lähestyy ihmistä liike-, ääni-, ja väriaistimuksissa. (Kajannes 2003, 26.)
Nummen puurunot asettuvat osaksi jatkumoa, jossa on jo vakiintunut joukko erilai-sia kirjallierilai-sia kuvaustapoja. Toisaalta Nummen tuotannon alku uudistaa osaltaan kirjallisuutemme maisemakuvausta:
Sodanjälkeisessä tilanteessa ikään kuin maisemakin muodostettiin uudestaan: Haavikon, Marja-Liisa Vartion, Eeva-Liisa Mannerin runoudessa, proosassa ja proosarunoudessa luotiin uudelleen perusmaisemaa: maa, vesi, ilma. Kaikki nämä alue-elementit esiintyvät jotenkin arkkityypin omaisina, usein surrealistisena maisemana, jossa on unenomaista sy-vyyttä ja moniulotteisuutta.
Lassi Nummen proosateosta Maisema voisi nimittää kokeeksi siitä, miten ihminen hahmottaa kuin uudesti syntyneenä, tyhjästä taulukankaasta konkreettisen maiseman. On merkille pantavaa, että kertomuksen päähenkilö haluaa vapautua juuri sodan maisemien mielikuvista. Hän haluaa, ettei menneisyyttä ole. Kertomuksen minä ahmii ilmaa, käy maiseman sisälle. Hän kohtaa puun, joen, muut maiseman yksityiskohdat [--].
Tämä Lassi Nummen katkelma sisältää sekä maiseman ontologian, estetiikan, tar-kastelukulman pohdinnan että tyylinäytteen ekspressionismista naturalismiin! (Sihvo 2002a, 223.)
Sitaatin lopun viittaukset maiseman ontologiaan, estetiikkaan ja tarkastelukulmaan implikoivat, että kaunokirjallisuuden maisema ilmiönä ja käsitteenä on pitkälle jä-sentynyt. Näin onkin, jos ajatellaan, että luonto kohdataan merkityksellistettynä ja sen kuvaaminen on vakiintuneiden tapojen säätelemää. Luonnon kohtaaminen ja sen esittäminen vaikuttavat toisiinsa: luontoa aletaan nähdä siitä tehtyjen kuvausten valossa (Sepänmaa 1976, 488). Seuraavaksi lähestyn lyhyesti Nummen puurunojen maisemien eri tasoja.
Lyriikassa näyttäytyvä maisema voi olla monentasoinen: tavallisimmin pu-hutaan erottelevasti fyysisestä havaintomaisemasta ja tulkinnallisesta maisemasta.
Koska lyyrisen minän havainnot voivat olla värittyneitä, havaintomaisemaa täsmäl-lisempää olisi puhua objektiivisesta maisemasta, kun tarkoitetaan vain visuaalisesti havaittavaa maisemaa ilman inhimillisiä merkityksiä ja arvoja (maiseman tasoista ks. Karjalainen 1996, 8–10). Tällaista ympäristön detaljien neutraalia kuvailua on monissa Nummen runoissa, ja niiden tehtävänä on luonnehtia miljöön yleispiirteitä (kaupunki, metsä ym.). Näissä tapauksissa puu on vain rekvisiittaa tai yksityiskohta ympäröivässä näkymässä.
Monien maisemakuvausten kohdalla voitaisiin puhua topografisesta runou-desta (ks. käsitteestä Hosiaisluoma 2003, 938; Miller 1987, 316). Vaikka Nummen runojen paikkakuvaukset ovat suhteellisen lyhyitä, niissä esiintyvien yksityiskohti-en määrä ja kokonaiskuvan muodostuminyksityiskohti-en voidaan katsoa topografiarunoudyksityiskohti-en kaltaiseksi etenkin, kun joissakin tapauksissa runo on pääasiallisesti vain näkymän kuvailua. Osa runoista kuvaa reaalimaailmaan sijoittuvaa paikkaa ja sen konkreet-tista topografiaa puineen kaikkineen (esim. PP, 67 ).
Tulkinnallinen maisema on käsitteenä kaksiselitteinen: tarkoitetaanko sillä runon puhujan tulkintaa näkemästään vai lyriikan lukijan tulkintoja runon maise-masta? Lyyrisen minän ympäristöstä kokemia sisältöjä voi kutsua subjektiiviseksi maisemaksi. Nummen runoissa puhuja liittää puihin runsaasti yksityisiä merkityk-siä. Lyriikassa ulkoisen maiseman liukuminen mielenmaisemaksi on tavanomaista, osin kliseistynyttäkin, ja sitä esiintyy runsaasti Nummenkin runoissa, kuten myö-hemmissä pääluvuissa osoitetaan.
Toisinaan runoista etsitään myös biografista maisemaa. Tällainen ulottuvuus on Nummenkin runoista havaittavissa, jos on kylliksi teoksia ja taustoja yhdistävää tietoa. Esimerkiksi kokoelman Matkalla niityn yli niitty voitaisiin paikantaa Num-men Munkkivuoren kodin lähistölle – reaalimaailman konkreettinen niitty on kävelyretkillä jauhautunut symbolimaisemaksi, ja yksityiskohdat (puiden rivi, koi-vikko, kuusien seinämä) ovat siirtyneet runoihin. Biografisella kartoituksella ei kuitenkaan saavuteta kuin yksittäisiä ja epäolennaisia vastaavuuksia. Vaikka teok-sesta ei haettaisi biografista vastaavuutta, kirjailija on saattanut kommentoida omia tekstejään. Puiden ja erityisesti koivun henkilökohtaisesta merkityksestä Nummi on kirjoittanut Osmo Pekosen toimittamassa teoksessa Elämän puu (Nummi 1997).
Tulkinnallisena auktoriteettina kirjailijaa on kyseenalaista pitää (ks. pohdin-taa Eija Haapala 1986, 191; Larmola 1983, 70).68 Kirjailija on lukijan erityistapaus, ja Nummen luennassa tuntuvat aktivoituvan myös tekstin tuottamisprosessin
asso-siaatiot, jotka eivät näy lopullisesta painetusta tekstistä, vaikka ne olisivat olleet hallitsevia kirjoittamisvaiheessa. Olen haastatellut Lassi Nummea tammikuussa 1996, ja runojen taustalta ilmeni asioita, joita itse runotekstistä ei pysty tunnista-maan.
Yksi lähestymistapa maisemaan on Erwin Panofskyn taidehistorian ikonolo-gisesta perinteestä omaksuttu jäsentelykehikko (käsitteistä ja ja menetelmistä ks.
Panofsky 1970, 51–67 ja Panofsky 1972, 3–17).69 Petri J. Raivo (1996, 49–52;
Raivo 2003, 440) on soveltanut sen pohjalta maiseman ikonografian, joka erittelee merkityksiä kuvaamalla maiseman muotoa ja kompositiota sekä tulkitsee niiden si-sältöä. Esimerkiksi luontokohteiden representaatiot ja niiden keskinäiset relaatiot kuuluvat esi-ikonografiseen tasoon (Raivo 2003, 434). Runoanalyysiin soveltami-nen tarkoittaa kuvatun maiseman kohteiden inventaaria ja niiden keskinäistä suhteuttamista. Toisekseen on selvitettävä, miksi ja miten nämä kohteet korostuvat ja mikä on niiden rooli tai tehtävä maisemassa. Tämän luvun analyysini edustavat tällaista lähestymistapaa, vaikka ikonografisen tutkimuksen käsitteistö tai mene-telmät eivät ole leimallisesti mukana. Erilaiset fyysisen tason kohosteisuudet, spatiaalisuudet ja roolit liittyvät olennaisesti Nummen runojen puihin.
Maiseman analyysi (Panofskyn ja Raivon käsittein ikonografia) selvittää maiseman konventionaalisia merkityksiä ja allegorista sisältöä. Aikakauteen tai aa-te- ja kulttuurihistorian virtauksiin liittyvät kontekstit ovat maiseman tulkinnan tasolla (ikonologia). Nummen runoissa lyyrinen minä näkee fyysisessä maisemassa merkityksiä, kuten puun jäsentymisen metafyysisen todellisuuden osaksi. Taustalla ovat sekä konventionaaliset tavat nähdä luontoa että kulttuurin puusymbolit ja kir-jallisuuden traditiot. On tavallista, että maiseman konventionaalisen ikonografian kohteet paljastuvat symboleiksi, metaforiksi tai metonymioiksi, jotka viittaavat se-kä yleisiin että yksilöllisiin merkityksiin. Niinpä maiseman merkitysten tutkiminen edellyttää nimenomaan trooppien ja muiden merkityksellistämisen keinojen tarkas-telua (Raivo 2003, 437– 438). Tällaista Nummen puihin kohdistuvaa analyysia teen myöhemmissä luvuissa.
Nummen runoissa puun konkreettiset esiintymät ovat ympäristöä kuvaile-via, mutta niihin mahdollisesti sisältyvän abstraktin merkityksen rajanveto on paikoin hankalaa. Tulkinnan näkökulmasta ei voi heti tehdä eroa pelkkiin kuvaile-viin yksityiskohtiin ja sellaisiin kuvailekuvaile-viin yksityiskohtiin, jotka välittävät symbolimerkityksiä (vrt. Riffaterre 1981, 119). Runon edetessä alkuosan ilmaukset täydentyvät ja jäsentyvät. Osa kohteista pysyy kuitenkin perusmerkityksessään, ku-ten seuraavassa esimerkissä, jossa denotatiivinen puu on havainnollistava aines vertauksen sisällä. Varsinainen metaforinen rinnastus tehdään laivan liikkeen ja elämän kulun välillä.
Niinkuin laiva, joka liukuessaan saaristoisella järvellä avoimen vedenselänteen ylitse lähestyy rannan metsää ja uppoaa siihen – kapeaan väylään joka yllättäen aukenee puiden väliin, kaartuu ohi niemenkärkien ja alinomaa avaa uuden näkymän, joka kiehtoo katseen tai hämmästyttää,
jättää mietteisiin tai pelottaa – – [--]
– niin kulkivat tietään nuo elämän vuodet, niin täydet tapahtumia, kohtaamisia, toimintaa
että niistä nyt palaa mieleen vain
utuisia kuvia, kasvoja, varjoja ja himmeitä valoja, jotka
yhä nopeammin sulautuvat toisiinsa, taustaansa – laineet, väreet veden tyvenevällä pinnalla. (HMH, 122)
Maisemaan liittyy olennaisesti paikan käsite. Paikka voi jäsentää luennan ja ympä-ristön kiintopisteitä tai teoksen tematiikkaa ja rakennetta (Salmi 2003, 221, 231).
Paikka mieltyy tavallisesti maisemaa kapeampana – esimerkiksi sijaintina, josta maisemaa katsotaan, tai rajallisena alueena maisemassa, kuten lampena tai puu-ryhmänä. Paikka voi olla laajahko maisemallinen tai maantieteellinen kokonaisuus, kuten vaikkapa niitty. Samoin kuin fyysinen ympäristö myös paikka voi sävyttyä kuvalliseen merkitykseen, joskin sen fyysiset sijaintiominaisuudet säilyvät rinnalla.
Joidenkin Nummen puurunojen maisema paikantuu laajemmin kartalle, joskin si-jainti saattaa olla viitteellinen.
Maantieteellisen lokaation osoitin
Nummen runojen taustalla on toisinaan reaalimaisema, jonka kuvauksessa jäljen-tämisen tai ympäristön tarkan taltioinnin sijaan korostuu tunnelman tavoittaminen.
Niinpä Nummen kuvaukset paikoista, jotka todella esiintyvät reaalimaailmassa (ku-ten Portaikko pilvissä -kokoelman Yoshino, Nara ja Hiei-vuori) eivät ole näiden paikkojen kattavia objektiivisia kuvauksia, vaan pikemminkin poimintoja ja tulkin-toja, jotka viittaavat väljästi reaalimaailman kohteisiin.70 Tarkka paikantaminen ympäristön tai miljöökuvauksen mielessä ei aina sisälly kirjallisuuden sommittelu-periaatteisiin (Mikkonen 2005, 66), siksi paikan eksakti sijaintiulottuvuus on kaunokirjallisuudessa usein toissijainen.
Hannu Launonen (1978, 185) kiinnittää huomiota Nummen lyriikan paikal-lisuuksiin, jotka ovat joskus epämääräisiä, toisinaan täsmällisiä, kuten runossa esiintyvä paikannimi Kumpusaari tai suurpiirteisemmin jaksoja nimeävät Lähdössä tänään -kokoelman ”Traakia”, ”Dalmatia” tai ”Venetsia”. Sellaisenaan maantie-teellisten erisnimien tunnistaminen ei ole hedelmällistä, sillä paikankuvausten dokumentaristinen luenta, jossa haetaan kuvauskohteille vastineita todellisuudesta, pelkistää runot vain reaalimaailman kuvastajaksi konkreettisella ja viitteenomaisel-la tasolviitteenomaisel-la.71
Tällaisen lukutavan riittämättömyys on helppo osoittaa Nummi-aineistonkin pohjalta. Esimerkiksi runossa”Laulu Ifigeneialle” (TSK, 37) mainitaan Tauriin leh-dot. Tauris on vanha jo käytöstä poistunut nimitys Krimin niemimaalle, sen sijaan Nummen runon relevantti konteksi on Goethen teos Ifigeneia Tauriissa (1787).
Tauris-nimen käyttö on pikemminkin kaunokirjallinen kuin maantieteellisesti loka-lisoiva.
Maantieteellisillä erisnimillä on kuitenkin merkitystä, sillä ne antavat lu-kuohjeen tai virittelevät odotushorisonttia: lukija odottaa kohtaavansa viittauksia paikkoihin, tai ainakin hän on herkempi näkemään runon yksityiskohdat otsikon antamasta viitekehyksestä. Riffaterren (1981, 109, 110) mukaan ei periaatteessa olisi merkitystä, mikä nimi valitaan, sillä nimien käyttö lisää vain todellisuuden
tuntua, etenkin jos nimet ovat mielekkäitä. Nimi on vain aitouden vaikutelmaa ko-rostava tai eksoottinen lisäsävy. Laajemminkin reaalimaailmaan viittaavat tai todenkaltaiset paikankuvaukset tuovat teokseen referentiaalisuuden illuusiota (Sal-mi 2003, 234 ja 235). Ni(Sal-miä käytetään paitsi tunnettavuutensa vuoksi myös siksi, että ne ovat spesifejä toisin kuin yleisnimet.
Toisinaan erisnimien tuomilla assosiaatioilla voidaan rakentaa monitasoi-suutta. Sarjassa ”Ultima Thule” yhdistetään kotimaista kansanperinteen kuvastoa islantilaisiin maantieteellisiin ja mytologisiin paikkoihin. Sarjan viidennessä runos-sa mainitaan Koillis-Islannin paikannimiä (Myvatn, Skjálfandafljot, Godafoss), mutta laavajärvellä nähty vesilintu assosioituukin suomalaiseen kuvastoon, jossa kotoinen koivu on personoitu kansanperinteen tapaan:
[- -]
terhenneito, sielulintu, sotka, soutaja tyvenen.
Oi emoni, kantajani.
Neiti koivujen lomassa,
polun päähän haihtuvainen. (LT, 29)
Runoissa limittyvät toisiinsa reaaliset paikannimet, osin mystifioituneet paikat (Ul-tima Thule) sekä puhtaasti mielikuvalliset sijainnit (neiti koivujen lomassa).
Viimeisessä tapauksessa paikka ei ole niinkään konkreettinen kuin kansanperinteen ilmaisutapaan paikantuva.
Vaikka sanataiteen paikkaa voidaan problematisoida, arkinen olettamus pai-kan tai paipai-kantumisten vääjäämättömyydestä72 luo kehyksen, jonka varaan teoksen sisäinen maailma rakentuu. Teos sekä luo että olettaa maailman, jossa siinä kuvatut tapahtumat, henkilöt ja kokemukset toteutuvat. Paikka voi kytkeytyä aikalaiskuva-uksessa reaalimaailman tapahtumiin, sitä voivat kirjoa kulttuurihistorialliset ja intertekstuaaliset kytkökset sekä erilaiset symboliset, metaforiset ja myyttiset mer-kitykset (Salmi 2003, 218–219, 222 ja 232). Yleisesti nähdään, että paikka on eri asia kuin tila tai sijainti: se on konkreettinen mutta määrittyy suhteessa subjektiivi-seen (Lyytikäinen 2004, 154). Ympäristön jokin kohta mieltyy paikaksi joko luontevalta tuntuvien rajojen (aukio metsän keskellä) tai kokemuksellisten seikko-jen perusteella: tunnelma, muistikuva tai tapahtuma saattaa sitoutua vahvasti johonkin sijaintiin, jolloin fyysisiltä rajoiltaan suurpiirteinen osa ympäristöä paikal-listuukin täsmällisesti tajunnassa. Runon paikankuvaukset ja -kokemukset ovat nekin erityisiä: merkittäväksi koettu sanallistuu lyyrisen minän puheessa.
Nummen runoissa yksi puun funktio on ilmaista maantieteellinen lokaatio tai konkretisoida keskenään erityyppisten alueiden ominaispiirteitä. Puuhun saattaa liittyä kulttuurispesifinen tai maantieteellinen viittaus: jotkut yksittäiset puulajit esiintyvät runoissa siksi, että ne sopivat kuvattavan aiheen kontekstiin tai ovat ru-non ympäristölle ominaisia tai sitä ilmentäviä. Niinpä esimerkiksi Vuoripaimenen
Nummen runoissa yksi puun funktio on ilmaista maantieteellinen lokaatio tai konkretisoida keskenään erityyppisten alueiden ominaispiirteitä. Puuhun saattaa liittyä kulttuurispesifinen tai maantieteellinen viittaus: jotkut yksittäiset puulajit esiintyvät runoissa siksi, että ne sopivat kuvattavan aiheen kontekstiin tai ovat ru-non ympäristölle ominaisia tai sitä ilmentäviä. Niinpä esimerkiksi Vuoripaimenen