Yksittäisen kirjailijan lyriikassa kielikuvat voivat olla sekä koristeita, abstraktioi-den jäsentäjiä että runon sisäistä organisaatiota luovia aineksia: siksi saman ydinkuvan ympärille rakentuvaa metaforista kuvastoa kannattaa lähestyä monelta tasolta ja taholta. Trooppien teoriasta on saatavissa käyttökelpoisia välineitä meta-foristen ilmausten analyysiin. Tavoitteenani on tässä luvussa koota Lassi Nummen puukuvaston analyysiin sopiva työkalu, semanttisen yhteisalueen idea, joka ottaa huomioon metaforisuudesta kertyneen tiedon. Tästä syystä on välttämätöntä luoda myös katsaus eri metaforateorioiden keskeisiin ajatuksin – etenkin kun näitä yhdis-tellään semanttisen yhteisalueen kehittelyssä. Tarkoitus on hyödyntää näin saatua työkalua Nummen puurunojen monimuotoisten metaforatapausten analyysiin. Kie-likuvien formaalianalyysi tai trooppien terminmäärittely ei tutkimuksessani nouse sanottavasti esiin, sillä keskeisempi tavoite on Nummen puukuvaston roolien ja merkitysten kartoitus.
Seuraavassa alaluvussa tarkastelen lyhyesti metaforatutkimukseen liittyviä haasteita. Sen jälkeen pohdin eri näkemysten käyttökelpoisia aineksia ja keskeisiä kysymyksiä. Näiden pohjalta hahmottelen metaforisuuden analyysiin semanttisen yhteisalueen mallin, joka jäsentää esiin merkityksenmuodostuksen vyöhykkeen me-taforan osien välillä. Pyrin osoittamaan, että viitteitä semanttisen yhteisalueen tunnistamisesta on teoriakirjallisuudessa, vaikka ilmiötä ei useinkaan eksplikoida tai nimetä ja se on jäänyt esimerkiksi kuvan ja kuvattavan pohdinnan varjoon.
Tutkimuksissa on tunnistettu monenlaista metaforisuutta, ja määritelmien takana on erilaisia käsityksiä kuvallisuuden luonteesta. Kirjavien määrittelyjen, tunnistuskriteerien ja alalajien runsaudesta saa kuvan esimerkiksi Warren Shiblesin Metaphor-bibliografiasta (1971), jossa on lueteltu 300 sivulla noin 4000 tutkimus-ta. Shibles on jäsentänyt bibliografiansa loppuindeksin sen mukaan, millaisia näkemyksiä metaforasta on toistunut siihenastisessa tutkimuskirjallisuudessa. Näitä on useita satoja, ja johdanto-osassa mainitaan lisäksi 104 erilaista lähtökohtaa, jot-ka ansaitsisivat nykyistä laajempaa huomiota (Shibles 1971, 11–21 ja 371–414).
Suppeampi on Jan Thaveniuksen 47-sivuiseen kirjanen Diktens bildspråk, en bib-liografisk översikt (1966), johon on valikoitu 321 tutkimusta kielikuvallisuudesta.
Myös Suomessa on aika ajoin esitelty kulloinkin ajankohtaisia metaforanäkemyksiä tai tehty niistä kriittisiä arvioita (ks. esim. Haapala 2003a, 18–21; Tuohimaa 1986a, 17–23; Lyytikäinen 1992, 124–126).22
Lähdekirjallisuuden määrä synnyttää pettävän vaikutelman. Etenkin perin-teisiin metaforanäkemyksiin keskittyneet teokset ovat monesti samasisältöisiä teoreettisia esittelyjä tai uusien alalajinimitysten ja määrittelyvariaatioiden
kehitte-lyä. Esimerkiksi Umberto Eco (1985, 88) katsoo, että vaikka metaforasta on kirjoi-tettu paljon, vain vähän olennaista on tullut lisäksi Aristoteleen käsityksiin. Lisäksi tekstianalyysiin soveltaminen saattaa jäädä esimerkinomaiseksi. Vesa Haapala (2003a, 9 ja 21) toteaakin toimittamansa Kuvien kehässä -teoksen yhdeksi motii-viksi puutteen esityksistä, joissa kaunokirjallisten tekstien kielikuvia pyritään pitkäjänteisesti tulkitsemaan – teoksessa sovelletaan trooppien teoriaa sanataiteen esimerkkeihin.
Näkemyksistä monet ovat keskenään yhteensopimattomia, ja ne sitoutuvat keskenään erilaisiin lähtöoletuksiin ja tutkimustraditioihin. Käsitteiden sisältö ei ole enää yksiselitteinen, mikä näkyy lähdekirjallisuudessa kirjavuutena ja ristiriitai-suuksina.23 Yhteensovittamisen ongelmia on kaikilla tasoilla. Eroja on siinä, miten kielikuvia on tunnistettu tai milloin ilmauksia on luettava kuvallisina: tunnistamis-kriteerit ja määrittelyperusteet ovat vaihtelevia, päällekkäisiä ja osin ristiriitaisia.
Samoin termin käyttöalan rajat ovat joskus hämäriä. Myös ilmiön nimeävän käsit-teen valinnasta on erilaisia näkemyksiä. Tutkimuskirjallisuudessa on pohdittu paljon teorioiden eroja, mutta ei juurikaan, mikä niissä on yhteistä tai miten ne voi-si yhdistää tekemättä väkivaltaa teorioiden lähtökohdille tai metaforalle ilmiönä.
Toisinaan jo lähtökohtaiset asetelmat synnyttävät keskustelua. Esimerkiksi Raili Elovaara (1992, 7 ja 146; ks. myös Elovaara 1990) pyrkii osoittamaan meta-foran ja symbolin radikaalin eron, kun taas Erna Oesch (1992, 95) kritisoi Elovaaran tutkimusta ja pitää hedelmällisempänä selvittää metaforan ja symbolin kietoutumista toisiinsa. Lähtökohdastaan huolimatta Elovaara myöntää keskinäisen erottelun vaikeuden (Elovaara 1992, 144, 145 ja 150).
Vaikka metaforasta on esitetty keskenään eroavia näkemyksiä, niitä voi käyttää toisiaan täydentävinä mieluummin kuin toisensa poissulkevina (Haapala 2003b, 84). Metaforatutkimuksen linjat eivät niinkään rajaa toisiaan pois tai kilpai-le tavasta selittää metafora – eihän käsitys metaforastakaan okilpai-le sama ja jakamaton.
Pikemminkin ne esittävät näkemyksen metaforisuuden eri ulottuvuuksista. Yhdessä näillä linjoilla on annettavaa runoanalyysiin, kunhan muistetaan, että niitä täytyy tarkastella omista lähtökohdistaan sekoittamatta joskus erehdyttävänkin samankal-taisia käsitteitä ja selitysmalleja.24
Eri käsityksiä ei voi niputtaa yhdeksi kaikenselittäväksi teoriaksi, mutta eri teorioiden harkittu yhteiskäyttö tarjoaa käyttökelpoisen työkalun kielikuvien ana-lyysin avuksi. Runojen metaforiset ilmaukset vaativat monenlaisia näkökulmia.
Toisinaan tulkinta-avain piilee ilmauksen kielellisessä rakenteessa, joskus olennais-ta on tuntea konventionaalinen symboliikka, ja usein tuoreenkin ilmauksen olennais-tausolennais-talla on tuttu käsitemetafora. Perinteiset metaforateoriat ovat käyttökelpoisia analysoita-essa yksittäisiä kielikuvia ja niiden rakentumista, ja kognitiivista metaforateoriaa voi käyttää selittämään, miksi tiettyihin konkreettisiin ilmauksiin on luontevaa pää-tyä. Näin eri teoriasuuntausten käyttökelpoisia aineksia voi yhdistää analyysiä tukevaksi työkaluksi. Ajatus kiteytyy Kaisa Kantolan pohdinnassa runon tulkinnan metodeista:
Yhtä paljon kuin kirjalliset suunnat vaihtelevat kirjallisuuden tutkimisen ja tulkitsemisen metodit eri aikoina. Mikään metodi ei ole jäänyt ainoaksi päteväksi; jokainen on muiden historiallisten ilmiöiden tavoin syntynyt, kehittynyt ja hävinnyt tai sulautunut uusiin: Jo-kaisella metodilla on ollut ansiona, että se on näyttänyt edeltäjänsä yksipuolisuuden. [--]
Paradoksaalista kyllä uusi metodi on jälleen syyllistynyt yksipuolisuuteen, joskin toisen-laiseen kuin edeltäjänsä. [--]
Voitaneen sanoa, että kaikki metodit ovat jossain mielessä oikeita, kunhan niitä ei käytetä sokeasti, ahtaalla ja yksipuolisella tavalla. Riippuu tutkijasta, tutkimuksen koh-teesta ja tutkimuksen tavoitteista, mitkä metodit ja näkökulmat kulloinkin ovat kannatettavia. (Kantola 1972, 6–7.)
Eri näkemyksiä ei pidä ongelmattomasti sulauttaa mutta ei myöskään problemati-soida tarpeettoman hienosyisesti, jos työkalulla on mahdollista jäsentää ja selittää tutkimuskohteen tarkasteltavia piirteitä. Metodit eivät sanataideteosten analyysiin sovellettuina useinkaan esiinny puhtaina, vaan niitä sovitellaan ja yhdistellään.
Kirjallisuustieteen kielikuvatutkimus käyttää sekä retoriikasta tulevia terme-jä että kielitieteen käsitteitä, joilla toki on oma merkityslaahuksensa, esimerkiksi koristeellisuuden painottaminen tai semanttisten sääntöjen olettaminen.25 Metafo-raa voi lähestyä sekä lingvistisen että kirjallisuustieteellisen analyysin kautta, sillä kirjallisuustiede ja kielitiede ovat toisiaan täydentäviä (Leech 1990, vii, 1 ja 5).
Usein tarkka analyysi tarvitsee myös lingvistisiä työkaluja, ja etenkin kieli-kuvien merkitysrakenteen selittäminen on hankalaa ilman viitteitä kielitieteeseen.
Kielitieteellinen lähestyminen näkyy esimerkiksi kirjallisuustieteen termisanakir-joissa, joissa metafora selitetään usein vertaukseksi ilman kielellistä vertailun osoitinta.26 Lingvististä analyysia lyriikan tutkimuksessa on käyttänyt esimerkiksi Liisa Enwald tutkiessaan Mirkka Rekolan lyriikan monihahmotteisuutta (Enwald 1997) ja Pirjo-Maija Toivonen (1982) artikkelissaan Aila Meriluodon Lasimaala-uksesta. Vaikka metaforaa tarkastellaan kielen ilmiönä, se ei tarkoita, että metafora olisi leimallisesti tai yksinomaan lingvistinen.27
Eri näkemysten valikoivassa yhdistelyssä on ongelmansa. Taustateorioiden yhdistelyssä saattaa olla vaarana nähdä ilmiö ikään kuin olisi jokin yksi ja jakama-ton metafora, jota kaikki lähestyvät omista lähtökohdistaan. Tällöin voidaan päätyä liian yleistävään synteesiin. Vaikka tarkastelun kohde on nimetty samoin, muun muassa rajaukset ja lähtöoletukset ovat eriyttäneet käsitteellistämistä siten, että ky-seessä saattavat olla hyvin erilaiset metafora-nimikkeen alla kulkevat ilmiöt.
Erilähtöisten näkökulmien yhdistelyssä on läsnä myös ekletismin vaara: kun määrittelyjä haetaan eri lähteistä, ne irtoavat kehyksestään ja lopputuloksena saat-taa olla valikoima näennäisesti toisiaan tukevia piirteitä, jotka eivät kuitenkaan taustan näkökulmasta ole sovitettavissa yhteen. Kuitenkin samoihin metaforisuuden peruspiirteisiin voidaan päätyä eri lähtökohdista. Yhtäläisyyksien taustalla ovat saman tutkittavan ilmiön kiistattomat tunnusmerkilliset piirteet (merkityksensiirto, vastaavuuksien relaatiot ym.). Tämä osoittaa, että kuvakielessä on merkityksen-muodostuksen ydinalue, joka on olemassa teoriakehyksestä riippumatta.
Metaforatutkimuksen vaikeakulkuinen maasto
Keskustelu kielikuvista ajankohtaistuu aika ajoin. Trooppien luonteeseen ja tehtä-vään on palattu, kun on koettu tarvetta käsitysten uudelleentarkasteluun – kuten kognitiivisen metaforateorian yhteydessä – tai sanataiteessa on ilmennyt uudenlais-ta kuvallisuuden käyttöä, kuten 1950-luvun suomalaisen modernismin yhteydessä.
Viimeaikaisia havaintoja edustavat esimerkiksi Janna Kantolan (2001a, 272) huo-mio, että uudempi runous osoittaa muutosta metaforien ja symbolien käytössä, sekä Vesa Haapalan arvio, jonka mukaan modernistisessa ja modernismin jälkeisessä kirjallisuudessa metonymiaa on mielekkäämpää tarkastella metonyymisyytenä raja-tun paikallisen troopin sijaan (Haapala 2003c, 145 ja 153-154).
Kielikuvista etenkin metafora ja symboli ovat olleet tutkimuksen jatkuvassa suosiossa (vrt. Jonsson 1983, 8; Haapala 2003a, 8), mikä on synnyttänyt paljon nii-tä esitteleviä historiallisia katsauksia.28 Myös allegorian ja metonymian tarkastelua on runsaasti, joskin usein ne nähdään epäitsenäisessä suhteessa metaforaan tai symboliin tai näiden eriasteisina muotoina ja alalajeina. Etenkin anglosaksisessa tutkimuksessa symbolia ja metaforaa käytetään usein synonyymisesti eikä tarkem-paa jaottelua välttämättä tehdä. Vaikka sanataiteessa esiintyvät ilmaisut eivät olisi yksiselitteisesti kategorisoitavissa, käsitteelliseen rajankäyntiin on tunnettu tarvetta, ja keskinäisten erojen ja yhtäläisyyksien kartoitusta on pidetty välttämättömänä (Leech 1990, 150; Jonsson 1983, 8; Vainikkala 1993, 166). Yleisesti eronteko kie-likuvien välillä pyritään pitämään selvänä.
Nimenomaan metafora on kasvanut ahkerasti käytetyksi kielikuvien katto-käsitteeksi ja jopa kielikuvallisuutta totalisoivaksi välineeksi. Siitä on tullut yleisnimitys kielikuvallisuudelle sekä erilaisille ei-kirjaimellisille ilmauksille ja semanttisille toisinnoille.29 Metaforan korostunut asema ikään kuin arkkitrooppina on aiheuttanut muiden kielikuvien joutumisen marginaaliin. Kattokäsitteeksi suo-dattumisen taustalla on kielikuvien tarkastelun perinne retoriikassa: trooppien luokittelu ja rajaaminen johtivat lopulta siihen, että retoriikan kenttä määriteltiin lähes yksinomaan metaforan kautta, jolloin se nousi dominoimaan keskustelua troopeista (Furniss ja Bath 1996, 106; Haapala 2003a, 13). Tutkimuskirjallisuudes-sa on myös kritisoitu lähtökohtaa, josTutkimuskirjallisuudes-sa kaikkea kielikuvallisuutta tarkastellaan metaforana muiden trooppien kustannuksella (Black 1996, 20; Booth 1979, 48).
Metafora menettää erittelevää merkitystään tulkinnan käsitteenä, kun kaikki voidaan nähdä metaforana. Siitä tulee haastava käsiteanalyysin kohteena, kun ilmiö on rajoiltaan epämääräinen ja määrittelyiltään ristiriitainen. Lisäksi metaforien (yk-sittäinen kielikuva) sijaan puhutaan usein metaforisesta kaltaisuusanalogiasta, metaforisista suhteista, kytköksistä tai ilmauksista, joilla saatetaan viitata yhtä hy-vin kuvallisiin kielenkäyttötapoihin yleensä, ilmausten semanttiseen rakenteeseen tai metaforisesti vertautuvien ilmiöiden konkreettisiin vastaavuuksiin. Kielikuvien keskinäinen vertailu on johtanut myös ilmiöiden määritelmälliseen sekoittumiseen, mikä heikentää sekä niiden erottelevuutta että käytettävyyttä.30 Epäselville raja-alueille on kehitelty välimuotoja, kuten metaforan ja metonymian välinen ”metaf-tonymia” (Onikki 1992, 40), kuvan ja metaforan liudentava ”liukeneva metafora”
(Poso 1987, 25) tai symboliksi mieltyvä mutta merkitykseltään määrittymätön kva-sisymboli (Beardsley 1958, 408).31
Ilmaus voi myös olla metaforinen olematta muodoltaan jokin yksilöitävä kielikuva. Metafora laajimmassakaan mielessä ei ole ainoa ei-kirjaimellinen kielen käyttötapa.32 Monien idiomien ja sananlaskujen taustalla on metaforinen vertailu, vaikka ne eivät ole suoranaisesti metaforia eikä niitä koeta nykykäytössä metafori-sina (Lakoff ja Johnson 1980, 51; Lakoff 1996, 211). Useimmat taksonomiat eivät sisällytäkään idiomeja trooppeihin, koska niihin liittyvä metaforisuus on
automati-soitunut ja vakiintunut (Gibbs 1996, 271–272; Sadock 1996, 46; Rumelhart 1996, 81). Kuolleita metaforia ei tavallisesti lueta metaforan piiriin, vaikka niitä voidaan lyriikassa tuoreuttaa tai niiden merkitysvaihtoehdoilla leikitellä (Montgomery et al.
1992, 133; Hallberg 1982, 30). Kognitiivisessa metaforateoriassa ja paikoin myös sen ulkopuolella (esim. Hallberg 1982, 29) kuolleiden metaforien kohdalla tunnis-tetaan metaforinen ajattelu, joka on idiomiksi kivettyneen ilmauksen taustalla (Kittay 1987, 21, 81 ja 89). Joka tapauksessa idiomaattiset ilmaukset tuovat tekstiin kuvallisuuden vivahdetta.
Ongelmallinen rajankäynti metaforan aste-erojen perusteella vältetään, jos Bruce Fraserin tavoin nähdään metafora jatkumona, jonka toisessa päässä ovat merkitykseltään kivettyneet ja idiomeiksi muuttuneet kuolleet metaforat ja toisessa päässä tuoreet ja yllättävät metaforat (Fraser 1996, 330; vastaavaa ajatusta jatku-mosta kirjaimellisesta kuvaannolliseen ovat esittäneet mm. Leech 1990, 147 ja Montgomery et al. 1992, 134). Tälle jatkumolle sijoittuvat konventionaalisuuden asteeltaan vaihteleva erilaisten metaforien joukko. Näkemys ei sulje kuolleita meta-foria metaforisuuden ulkopuolelle mutta ei aseta niitä samalle ilmaisutuoreuden tasolle uusien metaforien kanssa. Idea jatkumosta korostaa tendenssiä, jossa merki-tyksen vakiintuminen vähentää metaforan retorista tehoa. Semanttista muutosta ei tapahdu, vaan konventionaalistuminen vaikuttaa esimerkiksi käsityksiin ilmauksen käyttöarvosta: jotkut metaforat mielletään kliseiksi, vaikka niiden viestivyys on erinomainen. Idea jatkumosta on käyttökelpoinen sikäli, että siinä vältetään idiomi-en ja kuolleididiomi-en metaforiidiomi-en sulkeminidiomi-en metaforisuudidiomi-en ulkopuolelle, mitä uudet metaforanäkemykset pitävät keinotekoisena rajauksena.
Jos metafora-käsitteen käyttöala on tutkimuskirjallisuudessa vaihteleva, itse käsite ja siihen liittyvät alakäsitteet ovat ongelmallisia.33 Trooppeja koskevassa teo-riassa termejä käytetään vaihtelevasti ja epäyhtenäisesti eivätkä ne aina määrity selvärajaisesti. Tämä ongelma on eksplikoitu monissa tarkasteluissa (esim. Leech 1990, 147; Elovaara 1992, 7; Bergsten 1994, 111; Lyytikäinen 1992, 124; Cruse 2000, 202; Hallberg 1982, 15, 18 ja 76). Usein kuvallisten ilmausten käsitteistyk-sen alat ovat sumeita ja kielikuvien päällekkäisyys hajottaa jaotteluita (Haapala 2003c, 145). Rinnakkaisten tai kilpailevien termien määritelmälliset erot eivät ole kovin suuria, mutta keskustelua kielikuvista vaikeuttaa valtava ala- ja rinnakkaiskä-sitteiden määrä. Vertailua vaikeuttaa, että termit eivät aina ole kovin täsmällisiä:
toisinaan viitataan yksittäisten sanojen merkityskomponentteihin, toisinaan yleisiin tarkoitteisiin, ja joissakin tapauksissa ei käy ilmi, mihin yksittäisen sanan tai koko-naisvaltaisen kognitiivisen toiminnan välillä viitataan.
Vaikutelma käsitteiden väljyydestä on osin pettävä. Kun tarkastellaan koko tutkimuskirjallisuutta, toisiaan muuntelevat teoriat ja käsitteiden laajennukset ovat hämärtäneet kokonaiskuvaa metaforasta, mutta yksittäisten tutkimusten tasolla määritelmät saattavat olla hyvinkin tarkkoja ja ehdottomia – näitä sitten muut tutki-jat ovat omista lähtökohdistaan kritisoineet. Vaihtelut käsitteissä ja ilmiön käsitteellistämisessä johtuvat pitkälti siitä, että teoreetikoilla on erilaiset tavat ym-märtää trooppeja. Samasta syystä käsityksiä ei voi asettaa helposti rinnakkain, koska niillä on keskenään erilaiset lähtökohdat, taustat ja arvotukset. Näkemykset pyrkivät valottamaan kulloinkin tarkasteltua metaforisen ilmaisun ulottuvuutta ja
ovat sellaisessa käytössä erottelevia ja täsmällisiä. Kuitenkaan niitä ei voi ongel-mattomasti vaikkapa taulukoida vastineiden vertailua varten.
Runon yleinen rakenneperiaate on erilaisten merkitystekijöiden vertaaminen toisiinsa samankaltaisuuden, erilaisuuden, vastakohtien ja rinnastusten näkemisen kautta. Tällaisen kaikentasoisen vertaamisen on nähty palauttavan kaikki muut ru-non keinot metaforaan (Forsblom 1982, 62 ja 63). Ehkä tästä syystä kielikuvia määritellään usein toistensa kautta esimerkiksi paloittelemalla tai johtamalla meta-foran ominaisuuksia. Joskus määrittely saatetaan tehdä jakojäännöksenomaisesti:
”metonymia on sellainen merkityksensiirron muoto, joka ei ole metafora tai synek-dokee” (Leech 1990, 152). Tavallista on, että eri termisanakirjoissa samasisältöinen määrittely on kohdennettu eri trooppeihin tai että hakemistosta puuttuva kielikuva on sulautettu jonkin toisen troopin kanssa.34
Käsitteiden nimitykset saattavat vaihdella samallakin teoreetikolla. Esimer-kiksi Max Black käyttää teoksessaan Modes and Metaphors (1976/1962) metaforan osista nimityksiä pääsubjekti ja sivusubjekti, mutta myöhemmässä artikkelissaan
”More about metaphor” (1996/1979) tilalla nimityksiä ensisijainen ja toissijainen subjekti. Myös samaa käsitettä käytetään erilaisista ilmiöistä: kognitiivisessa meta-forateoriassa kompleksiseksi metaforaksi kutsutaan tapausta, jossa perusmetaforia yhdistellään, kun taas Poetry Handbook (Deutsch 1981, 85–87) määrittää komplek-siseksi metaforaksi kumuloituneen tapauksen, jossa metaforan konkreettinen puolisko tulee uuden metaforan kuvalliseksi sisällöksi. Tällaisia päällekkäisiä me-taforia kutsutaan muualla esimerkiksi yhdysmetaforiksi (Leech 1990, 160) tai jatkemetaforiksi (’telescoped metaphor’; Cuddon 1998, 903).
Oppikäsitteitä on suhteutettava niistä käytyyn keskusteluun, mutta trooppien tutkimuksen yhteydessä keskustelukaan ei ole muodostunut yhtenäiseksi vaan ryh-mittynyt eri teoreettis-metodologisia suuntia edustavaksi. Näkemysten enimmillään parintuhannen vuoden mittainen eriaikaisuus tuottaa väistämättä suoranaista vas-takkaisuutta. Käsitys termeistä ja niiden sisällöstä ja keskinäisestä suhteesta on vaihdellut aikojen kuluessa.35
Monet metaforatarkastelut pyrkivät ensisijaisesti metaforan määrittelyyn, eivätkä ne tarjoa välineitä todellisten metaforisten tekstien kuvailemiseen ja tutki-miseen (Hrushovski 1984, 5). Näkemys saattaa perustua kapeasti määrämuotoisiin ilmauksiin tai väljästi metaforisuuteen koko laajuudessaan. Määritelmiin liittyvät yksittäiset esimerkit on usein valittu siten, että ne ovat kiistatta metaforisia tai muu-ten tyyppitapauksia ilmiöstä. Toisaalta on tekstin yksittäisiin metaforailmauksiin keskittyvää analyysia ja toisaalta taas pohdintaa metaforien muodostamista systee-meistä ihmisen tajunnassa. Metaforaa on eritelty ilmiönä, pohdittu metaforien tunnistuskriteereitä, funktiota, toimintaa, tulkintaa tai kielellistä rakentumista.
Siirtymää tutkimuksessa on tapahtunut tunnistamisesta funktioon: kysymys-tä ”Mikysymys-tä troopit ovat?” kysymys-tärkeämmäksi on tullut kysyä ”Miten troopit toimivat tekstissä?” ja ”Mikä on niiden päämäärä kielen merkitysmekanismeissa?” (Lotman 1989, 271). Metaforan kontekstuaalinen ja semanttinen tarkastelu on luonteen-omaista modernille metaforan tutkimukselle (Oesch 1994, 179). Kielikuvien tarkkarajainen erottelu ei edes välttämättä ole hedelmällistä tai tulkinta tukevaa (Kesonen 2007, 168), sillä kirjalliselle kuvaukselle on ominaista useiden erilaisten kielikuvallisten muotojen käyttö ja yhdistely. Useimmiten kuvaannolliset ilmaukset
esiintyvät sekoittuneina, ja siksi ei ole mahdollista luokitella ilmiötä vain jonkin tietyn kielikuvallisen muodon alle (Tarasti 1990, 30; Haapala 2003a, 20; Mikkonen 2005, 247). Lisäksi yksittäisessä ilmauksessa voi olla useita trooppeja päällekkäin.
Tutkimuksessani käytän nimitystä metaforinen ilmaus viitatessani sellaisiin tapauksiin, joissa on yksi tai useampi metaforinen kytkös, kuvautuminen tai meta-forisuuteen perustuva rinnakkainasettelu. Kyseessä on käytäntö, jolla katetaan erottelematta erilaisia kuvaannollisuuksia ja kielikuvia – tarkastellaanhan työssäni puukuvastoa kokonaisuutena. Edellä on osoitettu, että kielikuvan yksilöiminen tie-tyksi troopiksi on monesti kiistanalaista tai hankalaa eikä formaalinen määrittely välttämättä tuo tarkasteluun lisäarvoa.
Analyysien yhteydessä käytän toisinaan yksilöiviä trooppien nimityksiä, kun se erittelyn tai täsmällisyyden kannalta on tarpeellista. Paikoitellen hyödynnän myös yksittäisiä näkemyksiä ja niiden jaotteluja, kun kyseinen tapaus on tunnistet-tavissa runoista. Näin kohdennan analysoitavaan kohtaan sellaisen työkalun, joka on tarkastelussa kulloinkin tehokkain. Nimitys metaforinen ilmaus sopii kahdella tavalla eri teorioita hyödyntävään lähestymistapaani, sillä kognitiivisessa metafora-teoriassa käytetään tätä nimitystä erottamaan kielellinen ilmaisu sen taustalla olevasta käsitemetaforasta, ja muissakin teorioissa se esiintyy tavallisimmin juuri kielikuvaan viittaavana.
Perinteisten teorioiden lähtökohdat
Käsitykset metaforasta ovat perustuneet metaforisen ilmauksen osien keskinäiseen korvaamiseen, vertaamiseen sekä vuorovaikutukseen, ja vastaavat teoriamuodos-telmat on nimetty näiden mukaan. Kognitiivisen metaforateorian muotoilun jälkeen varhaisempia näkemyksiä on alettu kutsua perinteisiksi teorioiksi erotuksena lähtö-kohdiltaan erilaisesta käsitemetaforan ideasta – käytän nimitystä perinteiset teoriat, sillä nimitys klassiset teoriat rajataan usein vain antiikin näkemyksiin. Perinteisistä teorioista ja niiden variaatioista ja täsmennyksistä on runsaasti esittelevää kirjalli-suutta36, joten tarkastelen vain, mitä käyttökelpoista kukin suuntaus on tuonut metaforan teoriaan. Tavoitteena on erottaa sellaisia perinteisten teorioiden aineksia, joita voi hyödyntää kognitiivisen käsitemetaforan kanssa runoanalyysin avuksi.
Yhteensovittelua vaikeuttaa, että eri suuntausten teoreetikot esittävät voima-kastakin kritiikkiä toisiaan kohtaan ja pyrkivät kumoamaan riittämättömiksi katsomiaan näkemyksiä. Esimerkkinä voi mainita Max Blackin vuorovaikutusteo-rian, joka on kehitelty vastaukseksi vertaamisteoriassa nähtyihin heikkouksiin.37 Koska kyseessä on olemassa olevan näkemyksen kritisointi, on toisaalta väitetty, ettei Blackin ajattelussa ole itsenäisiä omia argumentteja (Searle 1996, 90). Laa-jempi esimerkki on kognitiivisen metaforateorian väite perinteisten teorioiden virheellisistä lähtöoletuksista ja kapea-alaisuudesta. Kognitiivisen metaforateorian edustajat ovat korostaneet näkemyksensä radikaalia eroa perinteisistä teorioista ja joskus kärkkäästikin mitätöineet aiempaa tutkimusperinnettä.38
Esimerkiksi käy keskustelu kirjaimellisen merkityksen roolista. Kirjaimelli-sen ja kuvaannolliKirjaimelli-sen kielen suhteista metaforissa on kiistelty, vaikka näiden ero on harvoin yksiselitteinen (Elleström 1999, 81; Hallberg 1982, 28). Väite, että
metafo-rilla olisi vain kirjaimellinen merkitys mutta metaforinen käyttötapa (Davidson 1979, 29–30, 33, 37) on synnyttänyt perusteellisia vasta-argumentteja (Black 1979, 182–192 ja Kittay 1987, 97–121). Lakoff ja Johnson pitävät virhepäätelmänä perin-teisten teorioiden korostamaa oletusta ilmauksen kirjaimellisesta merkityksestä.
Heidän kritiikkinsä pohjana on väite, että aiemmat näkemykset eivät ole kiinnittä-neet huomiota käsitejärjestelmän tasoon vaan ovat vain kielen pintaan keskittyviä (Lakoff ja Turner 1989, 124; Lakoff ja Johnson 1999, 119). Kirjaimellisen ja ku-vallisen merkityksen eron korostamisen voi johtaa korvaamisteoriasta: ajatus on, että metaforinen ilmaus voitaisiin esittää jollakin kirjaimellisella vastineella. Abst-raktioissa näin ei aina ole, koska ne on käsitteellistetty alun pitäen metaforisesti.
Siksi kritiikki on paikallaan.
Kuitenkin metaforisesti käytetyillä ilmauksilla on todellisuudessa kirjaimel-linen merkitys, vaikka se olisi joissakin tilanteissa toissijainen tai mieletön. Silti kirjaimellisen merkityksen ensisijaisuus kielen käytössä on pyritty osoittamaan vääräksi (ks. Lakoff 1996, 247–249; Gibbs 1996, 254–255: Glucksberg ja Keysar 1996, 401; Rumelhart 1996, 78, 80; maltillisempi pohdinta on Searle 1996, 109–
111). Ongelma piilee siinä, että kirjaimellisen merkityksen kiistäminen kiistää sa-malla myös metaforan mahdollisuuden (Kittay 1987, 20; Ricœur 1986, 194). Jotta voidaan puhua kirjaimellisen ja kuvaannollisen merkityksen eroista, on oltava ha-vaittava ja osoitettava ero näiden välillä (vrt. Black 1996, 22). Metaforinen tulkinta olettaa samanaikaisen kirjaimellisen tulkinnan, joka jää toissijaiseksi (Ricœur 2000, 90). Kirjaimellinen merkitys ei kokonaan katoa, vaan jää kuvaannollisen merkityk-sen semanttiseksi taustaksi ja osallistuu metaforassa näkyvän merkityskonfliktin muodostamiseen (Nöth 1995, 129-130; Hrushovski 1982, 65).
Kirjaimellinen perusmerkitys on denotatiivisella sanalla samalla tavoin kon-ventionaalinen kuin metaforinen merkitys on vakiintunut konventionaalisissa metaforissa. Etenkin runojen innovatiivisista kielikuvista kielikuvallinen konven-tionaalisuus puuttuu, ja silloin aktivoituu ilmauksen mielekkääksi tekevä päättely.
Siksi pohdinnat siitä, missä vaiheessa ja millä kriteerein kirjaimellisesta merkityk-sestä on siirryttävä metaforiseen tulkintaan, ovat perusteltuja.39
Kritiikki ja sen kohde eivät kohtaa täysin ongelmattomasti. Tavassa ymmär-tää metafora on perustavanlaatuisia eroja, minkä vuoksi eri metaforateorioiden vastakkainasettelu on jossain määrin keinotekoista. Ne vastaavat eri kysymyksiin ja muodostuvat eri lähtökohdista. Kognitiivisessa metaforateoriassa ei ole teoriaa itse metaforasta kielikuvan mielessä, mikä asettaa sen eri tasolle perinteisten metafora-teorioiden suhteen. Kognitiotieteestä ponnistava näkemys keskittyy ajattelumallien ja käsitteellistämisen mekanismeihin, kun taas perinteiset teoriat tarkastelevat sana- tai lausetason ilmaisun merkityksenmuodostusta tai retorista tehokkuutta.
Perinteisten metaforateorioiden mielenkiinto on formaalisessa analyysissa, kielikuvien tunnistuskriteereissä ja erilaisten alalajien jäsentelyssä. Näiden ympäril-lä vallinnut keskustelu poikkeaa täysin kognitiivisen metaforateorian ympäril-lähtökohdista, eikä sen perinteisiin teorioihin kohdistamaa kritiikkiä voi siksi katsoa kaikilta osin aiheelliseksi. Metaforateoriat eroavat keskenään myös siinä, katsotaanko
Perinteisten metaforateorioiden mielenkiinto on formaalisessa analyysissa, kielikuvien tunnistuskriteereissä ja erilaisten alalajien jäsentelyssä. Näiden ympäril-lä vallinnut keskustelu poikkeaa täysin kognitiivisen metaforateorian ympäril-lähtökohdista, eikä sen perinteisiin teorioihin kohdistamaa kritiikkiä voi siksi katsoa kaikilta osin aiheelliseksi. Metaforateoriat eroavat keskenään myös siinä, katsotaanko