Yksi tiede, monta kehitystä

Tieteenfilosofisten teemojen kannalta keskeinen artikkeli The Historical Meaning of the Crisis in Psychology: A Methodological Investigation julkaistiin vuonna 1997 Kootuissa teoksissa. Vuonna 1927 kirjoitettu artikkeli on mahdollisesti keskeneräinen. Kirjoituksessa Vygotski tarkastelee erityis- ja yleistieteen suhdetta ajankohtaisten tieteellisten keskustelujen kautta,tieteen ja historian edistymistä sekä epistemologiaa. Vygotskin tieteenfilosofinen lähtökohta artikkelissa on, että tiedettä tulee tarkastella sen käyttämien teoreettisten käsitteiden lävitse. Käsitteet kertovat tieteellisen tiedon muodostumisesta ja yleisestä tieteen tasosta.

Vygotskin artikkeli linkittyy yleisempään kysymykseen luonnontieteiden ja ihmistieteiden toisistaan erottamiseen. Kysymystä voi pitää eräänä modernin tieteenfilosofian keskeisenä kysymyksenä. Vygotski katsoo, että jakolinja kahden erilaisen tieteen välillä ei voi toimia. Jos halutaan tutkia ihmistä historiallisesti muuttuvissa yhteiskunnallisissa prosesseissa, siis sekä yksilönä että yhteisössä kehittyvää olentoa, jakolinja kahden tieteen välillä osoittautuu kestämättömäksi. On oltava yksi tiede. Mitä tämä tarkoittaa?

Vygotski esittää, että psykologiatiede on kriisissä. Kuten van der Veer kuvaa, Vygotskin erittelemä psykologiatieteen kriisi voi olla ulkoasultaan samankaltainen kuin nykyään – tieteenala näyttää pirstaleiselta – mutta tilanne on erilainen. 1800-luvun psykologiatieteen eriytyminen filosofiasta vaati määrittelyä siitä, mikä tekee psykologiatieteestä tieteen erotuksena filosofiasta. Tämän

jälkeen, Vygotskin elinaikana psykologiatieteessä elettiin innostavaa ja luovaa vaihetta, jolloin useat eri koulukunnat olivat kehittymässä. (van der Veer 1997.) Vygotski viittaa kriisillä siihen, että

koulukunnilla ei ollut yhtenäistä pohjaa eikä jaettua käsitystä psykologiatieteen luonteesta.

Vygotski oli tekstissään paradigmojen eriytymisen ongelman äärellä. Hän kuvasi ongelmaa seuraavasti. ”Psykoanalyysi, behaviorismi ja subjektiivinen psykologia operoivat eri käsitteillä, mutta myös eri faktoilla”. Eri koulukuntien hyväksymiä ilmiöitä, kuten esimerkiksi Oidipus-kompleksia, ei osan psykologeista mielestä ollut olemassa (CW3, 239.) Näin ei Vygotskin mukaan tulisi olla. Kaikki tieteet tutkivat yhtä ja samaa todellisuutta.

Vygotskin tieteenfilosofiset käsitykset ovat laaja aihe. Nostan ne esiin tässä siksi, että Vygotski käsittelee läpi töidensä erityistieteen, kuten psykologian ja yleistieteen eli filosofian suhdetta. Niillä on oltava mielekäs suhde, jossa voitaisiin saavuttaa Vygotskin tavoite holismista. Tarkastelen seuraavaksi Vygotskin käsityksiä koulukuntaeroista ja tieteen edistymisestä.

Thomas Kuhn esitti klassisessa teoksessaan Structure of scientific revolutions, että tiede ei tarkalleen ottaen edisty. Kuhnin paradigmateorian mukaan tieteellistä tutkimusta tehdään

paradigmojen sisällä. Paradigmat kuitenkin luhistuvat omiin sisäisiin ristiriitoihinsa ja luhistuessaan lopulta kumoutuvat. Teoria paradigmojen yhteismitattomuudesta tarkoittaa, että kahta eri

paradigmaattista käsitystä ei ole tiukassa mielessä mahdollista vertailla. (Kuhn 1970.) Kuhnin käsityksen ongelmana on relativismi, johon paradigmojen yhteismitattomuus johtaa välttämättä.

Samaistaessaan tieteen tiedeyhteisön toimintatapoihin Kuhn tulee irrottaneeksi paradigmat todellisuudesta.³

Vygotskin mukaan on luonnollista, että tieteet eriytyvät. Vygotski esittää oman käsityksensä tieteen edistymisestä, jota en esittele kaikessa tarkkuudessaan tässä. Näkemyksen ytimenä on ajatus, että tieteellisen työn sosiaalinen luonne ja toisaalta tieteellisen tiedon muodostamisprosessi johtavat välttämättä koulukuntien eriytymiseen. Vygotskin mukaan edistyminen voidaan havaita

tieteellisissä käsitteissä, joilla on tendenssi sekä yhtenäistyä ja yleistyä koulukunnan sisällä. (CW3, 240.)

Vygotskin kuvaamaa mallia voitaisiin kuvata myös – nykyaikaisemman käsitteistön mukaan – diskurssien vallan kuvaukseksi. Eriytymiseen liittyy Vygotskin mukaan aina valtakamppailua.

Jokaisen koulukunnan taustalla on jokin partikulaari ja empiriaan sidottu, kausaalinen selitysmalli.

3 Kuhnin teoriaa tulee toki arvioida siinä valossa, että se on vastine popperilaiselle tiedekäsitykselle, jossa tieteen edistymistä ei problematisoida ja käsitys tieteen ja historian luonteesta näyttäytyy puutteellisena. (Kuhn 1970, ks.

myös Bhaskar 2010, 15-33.). Tässä Kuhn toimii kuitenkin vain vertailukohtana Vygotskin ajatuksille.

Vähitellen tällainen selitysmalli tai keskeiskäsite, kuten klassisen ehdollistumisen ”syljeneritys”, laajenee ja saa suuremman merkityksen, jolloin käsite ajautuu yhä kauemmas empiirisestä alustastaan. Mitä merkittävämpi käsitteestä paradigman sisällä tulee, sitä pienemmäksi sen todellinen selitysvoima käy.

Jokaisella käsitteellä on sisäiset rajansa, toteaa Vygotski, eikä yksittäinen teoreettinen käsite voi laajentua loputtomasti. Siinä missä ehdollistuminen saattaa soveltua kuvaamaan inhimillistä toimintaan rajatussa kontekstissa, siitä ei ole kokonaisvaltaiseksi selitysmalliksi inhimillisestä toiminnasta. (emt., 236-246.)

Vygotski jaottelee tieteen 1) faktojen, 2) erityistieteiden ja 3) yleistieteen vaiheisiin. (Emt., 246-7.) Erityistieteen vaihe vastaa jotakuinkin Kuhnin nimeämää normaalitieteen vaihetta, jolloin Kuhnin mukaan ratkaistaan erityisiä paradigmaattisia ongelmia. Kuhnin mukaan paradigma kaatuu lopulta anomalioihin. Vygotskin mukaan erityistieteen ongelma liittyy sen sijaan sen

laajenemispyrkimyksiin. Erityistiede ja sen käsitteet abstrahoituvat, mikä tarkoittaa, että käsitteet alkavat joustaa ja soveltua eri konteksteihin. Koska fakta ei voi kehittyä ristiriidattomasti itsensä ulkopuolelle, sen irtautuu lopulta lähtökohdistaan ja linkittyy laajempaan yhteyteen muiden tieteiden kanssa. Se muuttuu loogisesti yhä puhtaampaan, formaalimpaan ja siten ”filosofiseen muotoon”. Tällöin se on siirtynyt ylimmälle tasolle, yleistieteeksi. (Emt., 242-3.) Vygotskin mukaan tässä tieteen kehityksen viimeisessä vaiheessa tiede muodostuu maailmankuvaksi.

Vygotski viittaa Engelsiin kirjoittaessaan kuinka tiede "paljastaa todelliset kasvonsa", kun pseudo-neutraali fakta muuttuu teoriaksi, jolla on inhimillinen ja ideologinen perusta ja joka on osa yhteiskuntaamme ja elämäämme. (Emt., 236-243.)

Vygotskin mallin johtopäätöksenä on se, että erityistieteet eivät voi toimia yleistieteenä, vaan ne ovat aina puutteellisia – mikä ei ole normatiivinen ongelma, vaan asiantila. Ongelmana on, että teoriat irtautuessaan toisistaan kadottavat pyrkimyksen kokonaisvaltaiseen tieteelliseen

ymmärrykseen. Tätä on Vygotskin kriisi. Kokonaisvaltaisuus ja suhteiden käsittäminen on Vygotskin mukaan tieteellisen ajattelun perusta. Koska näin on, tarvitaan yleistiedettä.

Ratkaisuna koulukuntaeroihin Vygotski näkeekin hierarkkisen tiedejärjestelmän. Kuhnilaisen teorian relativismi ei istu Vygotskin ajatteluun. Vygotski kirjoittaa eri tieteenalojen suhteesta, että

”yhtenäisyys saavutetaan alistamisella ja herruudella” ja että ”eri oppialat eivät elä sovussa uudessa kokonaisuudessa yksinkertaisesti, vaan muodostavat hierarkkisen järjestelmän, jolla on ensisijainen

keskuksensa ja toissijaiset keskuksensa, kuten aurinkokunnalla”.⁴ (emt., 239)

Kehitykseen liittyvät sisäiset eriytymisen tendenssit ja inhimilliset toimintatavat tieteessä tulee koettaa ylittää. Psykologiatieteessä tarvitaan ”heterogeenisen tiedon kriittistä jäsentämistä,

tutkimustulosten tulkintaa ja tarkistamista, perustavien käsitteiden puhdistamista ja täsmentämistä”

– tulee synnyttää ”yleistiede” (emt., 233). Kaikkein selvimmin psykologian yleistieteen tarpeen Vygotski ilmaisee asettaessaan psykologiatieteen tavoitteeksi kirjoittaa itselleen ”oman

Pääomansa”. Marxin Pääoman tavoin psykologian alalla tulee löytää omat ”keskeiskäsitteensä tai alkusolunsa”, kuten Pääomassa ”luokka” tai ”arvo”, joiden avulla kaikki psykologia kyettäisiin kietomaan yhteen. Vygotski jopa toteaa, että ”se, joka pystyy selvittämään psykologian alkusolun merkityksen, yhden reaktion mekanismin, on löytänyt avaimen kaikkeen psykologiaan. Yksittäinen tutkittava kohde on ”mikrokosmoksensa, joka heijastaa laajempaa kokonaisuutta. Tätä yhtä piirrettä on tutkittava kaikkine piirteine ja suhteineen” (emt., 317-320). Idea, jonka mukaan tieteen on lähdettävä alkusolusta tai ”analyysiyksiköstä” (unit of analysis), joksi Vygotski sitä myös kutsuu, ei ole ainutlaatuinen, vaan juontuu Marxin lisäksi jo Goethen ja Hegelin töistä (Blunden 2009).