Valistuksen harhat

Kuten van der Veer ja Valsiner toteavat, Vygotskin ajattelu on velkaa useille 1800- ja 1900-luvun sosiologeille ja antropologeille. Eräänä vaikuttajana he mainitsevat itävaltalaisen antropologin Richard Thurnwaldin, jonka ajattelun suhteen Vygotski on näyttänyt toimineen valikoivasti mutta suopeasti. Thurnwaldin perusväitteen mukaan moderni ajattelutapa on ylivertainen verrattuna

“esihistorialliseen ajatteluun”. van der Veer ja Valsiner kuvaavat Thurnwaldia ”maltillisesti

etnosentriseksi” (van der Veer & Valsiner 1999, 212). He toteavat, että Vygotski jakoi ajattelussaan etnosentrisen lähtökohdan, jossa ihmisen standardi oli länsimaalainen, akateeminen ihminen muun maailman näyttäytyessä primitiivisenä, ja “luonnollisena”. (emt., 121.) Vaikka Vygotskin

luonnollinen –termi ei ole välittömästi yhteydessä eettisiin kantoihin, kuten aiemmin esitin, ei sen yhteyttä etnosentriseen ajatteluun, jossa luonnollinen yhdistyy primitiiviseen, voida erottaa.

Vygotskin etnosentrismi on sidoksissa ongelmalliseen kulttuurin käsitteeseen. Vygotskille kulttuuri tarkoitti lähinnä kulttuurisia välineitä, joilla oli merkitystä yksittäiselle ihmiselle ja kulttuuriselle kehitykselle. van der Veerin jaValsinerin mukaan Vygotskin tarkasteli kieltä, laskujärjestelmiä ja kirjoittamista, mutta ohitti esimerkiksi lakijärjestelmät, moraalisen ajattelun, taiteen ja uskonnon (emt., 213).³⁸ Ongelmallista on myös määritellä kulttuuri biologian vastakohdaksi. Äärimmillään tämä voi johtaa siihen, että primitiiviksi mielletyillä, biologisilla kansoilla ei nähdä olevan kulttuuria ollenkaan, tai se nähdään huonoksi kulttuuriksi. Myöskään eläimillä ei voida ajatella olevan minkäänlaista kulttuuria. (emt., 54, 211.) Toisaalta kulttuurin merkityksen painottaminen torjuu toisen ikävän determinismin, eli ihmisten erojen selittämisen pysyviksi mielletyillä

38 Vygotski ei täysin ohita nähdäkseni näitä ilmiöitä, mutta van der Veer ja Valsiner ensinnäkin viittaavat tässä edelleen Thurnwaldin ajatteluun, ja ovat myös oikeassa siinä, että Vygotski ei käsittelyt teemoja systemaattisesti kulttuurihistoriallisessa teoriassa.

geneettisillä perintötekijöillä.

Kuten tutkielman myötä on tullut esiin, Vygotski on valistuksen ajattelija. Vygotski katsoo formaalin koulutuksen ja akateemisten käsitteiden johtavan yksilön aitoon kehitykseen ja vapautumiseen. Suuren, inhimillisen vapautumiskehityksen idea on kuitenkin kyseenalaistettu useasti.

van der Veer ja Valsiner osoittavat, että Vygotski tarkasteli länsimaista kehitystä melko valikoitujen esimerkkien avulla. Samoin on selvää, että Vygotski yhdisti kehityksen hyvin suoraan länsimaiseen, akateemiseen ajatteluun. Näin ollen käsitys edistyksestä on ainakin osittain perustaltaan ideologista.

Esimerkit työvälineen käytöstä sopivat yhteen marxilaisen antropologian kanssa. (emt., 213-214.)

Toinen vapautumiskehityksen kritiikki liittyy siihen, voidaanko länsimaista ja modernia

yhteiskuntajärjestelmää ja sen globaaleja seurauksia ylipäätään pitää aidosti toivottavina ja hyvinä.

van der Veer ja Valsiner nostavat esiin, että Vygotski oli erittäin vaikuttunut Francis Baconin ajattelusta. Yhteys on sikäli selvä, että Vygotski ja Bacon molemmat pitävät tieteen kehityksen tuotoksia keinona hallita luontoa. (emt., 213-214.) Vygotski ei kuitenkaan tarkastele mahdollisuutta, että välineiden käyttöön ja modernisaatiokehitykseen voisi sisältyvä vapautta kaventavia piirteitä.

Yhteys Baconin ajatteluun nostaa esiin myös luonnon hallitsemisen ongelman. Vygotski ei toki esitä, että luontoa ja ihmisen ympäristöä tulisi käyttää ainoastaan ihmisen tarpeiden edistämiseen eikä hänen ajatuksillaan ei ole suoraa yhteyttä ekologisiin kysymyksiin. 2000-luvulla ei voida kuitenkaan kokonaan ohittaa kysymystä ekologisista itseisarvoista ja valistusajattelun ja luonnon hallitsemisen yhteyttä. Kulttuurihistoriallinen kehitys, erityisesti teknologisen kehityksen

merkityksessä, on ollut teollistumisen jälkeen ja viimeisten vuosikymmenten aikana mittavaa. Tässä horisontissa Vygotskin huomio biologisen sfäärin merkityksen vähenemisestä ja luonnon

hallitsemisen tavoitteesta välineiden avulla saa uutta painoarvoa ja uudenlaisen sävyn. Monet ihmislajia koskevat ajankohtaiset eettiset kysymykset koskevat luonnon mekanismien tuntemista ja hallintaa. Muun muassa geneettisestä jalostamisesta ja bioteknologisesta osaamisesta, kuten

kantasolujen käyttämisestä seuraa hankalia eettisiä kysymyksiä. Bioetiikan kysymykset nousevat luonnon kausaalisten mekanismien paljastamisesta ja hallitsemisesta.

Vygotskin ihmiskäsitystä arvioitaessa on näin ollen otettava huomioon, että sen taustalla vaikuttaa etnosentrinen arvio länsimaisen kulttuurin ylivertaisuudesta, jolla taas on monenlaisia eettisiä

seurauksia. Samoin ihmiskäsitys perustuu valistuksen ajatukseen koulutuksen ja tieteellisen ajattelun arvosta.

Nostan vielä lopuksi esiin tahdonvapauden teeman. Vygotski mainitsee tahdon yhdeksi tärkeimmäksi ihmisen ominaisuudeksi ajattelun ja tunteiden ohella. Hänen tahdonvapauden käsittelynsä paljastaa samantyyppisiä ongelmia, kuin mitä on edellä esitetty.

Ihmiskäsityksen kannalta käsitys tahdonvapaudesta on merkittävä. Kuten esitin, Vygotskin tahdonvapauden käsittelyssä on omat ansionsa. Vygotskin tavoite on irrottaa tahdonvapaus

idealistisesta traditiosta käytännölliseksi toiminnaksi, ja puhua pikemminkin tahdon kehittymisestä, ei vapaudesta. Vygotskin käsityksen mukaan kyseessä on prosessi, jossa opimme sosiaalisen

kanssakäymisen myötä hallitsemaan omaa tahtoamme. Tällä tavalla Vygotski tarkoituksellisesti sivuuttaa kysymyksen tahdonvapaudesta.

Ongelma on seuraava. Esitin aiemmin tahdonvapauden ja ihmisen vapautumisen kohdalla

kysymyksen, ”pitäisikö historiallisista rajoitteista päästä eroon?” Tällainen lähtökohta on selkeästi marxilaiselle ajattelulle ominainen; että yhteiskunnallisia rakenteita tulee purkaa jos ja kun ne rajoittavat yksilöiden ja ryhmien elämää. Vygotski ei tarkastele vapautta tästä näkökulmasta. Tuntuu jopa hämmästyttävältä, että jälleen kerran instituutiot ja ihmisen vapautta rajoittavien rakenteiden tarkastelu puuttuvat täysin.

Kuten Vygotski ja Derry antavat ymmärtää, tahdonvapaus on alun perin väärin asetettu ongelma – ja siksi myös rajoittavien rakenteiden tarkasteluun ei synny luontevaa väylää. Vapautta ei Vygotskin mukaan tule käsittää vapaudeksi jostakin, vaan kyvyksi johonkin. Tuntuisi kuitenkin luontevalta sanoa, että molemmat vaateet, negatiivinen ja positiivinen vapaus, tulisi ottaa huomioon, ja että vapauteen kuuluisi myös mahdollisuus muuttua tai kieltäytyä tai vapautua jostakin. Tiedämme, että aikuinen ihminen voi järjellänsä käsittää tietyssä tilanteessa, että hän ei ole vapaa. On tilanteita, joissa olemme pakon alaisia tai teemme jotakin, vaikka emme oikeastaan haluaisi. Tämä tietäminen on toki eräänlaista valtaa ja vapautta, reflektiokykyä, mutta tarkoittaako se emansipoitumista tai irti pääsemistä?

Edelleen Vygotskin puolustukseksi voi vastata, että tiedostamisen on oltava vähintään osa

vapautumisen prosessia, vaikka sitä ei voida samaistaa vapautumiseen. Samoin voidaan todeta, että vapautuminen on liian vahva sana ja että on ylipäänsä epäselvää, mitä vapautuminen voi

käytännössä tarkoittaa. Vygotskia seuraten ilmiö tulee ymmärtää kontekstisidonnaisena toimintana, jossa yksilö tekee valintoja omien taitojensa, tapojensa ja mahdollisuuksiensa mukaisesti. Kysymys ei ole vapaudesta tai vapaudettomuudesta.

Tästä huolimatta Vygotskin tahdonvapauden käsittely on nähdäkseni puutteellista ja vähintään käsittelyä tulisi laajentaa ja tarkentaa. Tahdon määrittely kehittyväksi kyvyksi on selkeästi ansio, joka antaa periaatteessa välineitä tarkastella tahdonvapautta käytännöllisesti, kuten opettamisen tai kasvattamisen näkökulmasta.

Ongelmaksi jää yleisemmällä tasolla emansipaation teema ja institutionaalisen tason puuttuminen.

Vygotskin mukaan ihmisen käsitteellisen järjen käyttö johtaa vapauden lisääntymiseen. Erilaiset välineet auttavat hänen mukaansa yksilöä ylittämään omat esteensä. Tämä vapaus näyttää kuitenkin enimmäkseen tarkoittavan tiedostamiskykyä, jolloin tarkastelu jää yksilöpsykologiselle tasolle.

Kuten Olsonin kritiikistä huomataan, tämä tarkastelutaso ei voi riittää. Lisäksi filosofinen tarkastelu pysähtyy siinä, missä tulisi tarkastella emansipaation normatiivista puolta. On selvää, että yksilön kannalta on mielekästä, että hän osaa kielellisesti arvioida omia mahdollisuuksiaan ja halujaan.

Mutta kuinka pitkälle ajatus ”tieteellisten käsitteiden” ja inhimillisen vapauden kytköksestä tulee viedä? Kuinka pitkälle ihmisen tulee vapautua vaikkapa luonnon asettamista rajoista?