Suuntaviivoja

Kuten Jantzen (2002) on kuvannut, Vygotskin teoria on kartesiolaisen emootioteorian ja

yleisemminkin dualismin kritiikki. Descartesin filosofia ei anna sopivaa kehikkoa emootioiden, niiden merkityksen ja kehityksen tutkimiselle. Vygotski asettaa mielekkäämmäksi

taustateoreetikoksi Spinozan. Vygotski esittelee Descartesin ohella erityisesti kolmea teoriaa emootioista: darwinilaista, Jamesin ja Langen.

Darwinilainen emootioteoria on näistä nykylukijalle tuntemattomin, mutta sen kritiikki paljastaa Vygotskin näkemyksen perustan. Vygotskin kritiikin tarkoituksena on osoittaa, että emootiolla on merkitystä korkeammille toiminnoille, siis edelleen ihmisen kulttuurievoluutiossa. Emootioilla ei ole vain primitiivis-biologista roolia. Rajatuissa tilanteissa emootiot voivat toimia primitiivisen

33 En aio vertailla systemaattisesti Vygotskin näkemyksiä mihinkään filosofiseen emootioteoriaan, niin Humen, Spinozan kuin Descartesinkaan, useasta syystä. Verrattaessa eri aikakausien ajattelijoita tulee muistaa, että esimerkiksi antiikin järjen ja tunteiden käsitteet poikkeavat monin tavoin niiden nykyisestä käytöstä. Filosofit esittävät omat systemaattiset teoriansa aiheesta, jolloin suora vertailu vaatii tarkkaavaisuutta. Tärkein syy jättää vertailu tekemättä liittyy tutkielman rajoihin ja Vygotskin teorian keskeneräisyyteen.

lajinsäilytyksen tapaan, mutta tehdään perustava virhe, jos emootiot ymmärretään ainoastaan täten.

Vygotskin mukaan evolutiivinen teoria määrittelee emootiot erillisiksi, tiettyinä hetkinä ilmeneviksi tiloiksi, jotka syntyvät ulkoisista ärsykkeistä. Näkemys on kapea, koska se tunnistaa

emotionaaliseksi kokemukseksi lähinnä yksittäiset selvät ja vahvat kokemukselliset tilat kuten eläimen pelästymisen ja pakenemisen. (Emt., 325-326.)

Jamesin ja Langen teoriat ovat keskenään samankaltaiset ja Vygotski käsittelee niitä samaan tapaan, ja enemmän Jamesin teoriaa. Vygotski arvosti erittäin paljon Jamesin ajattelua. Hän mainitsee Jamesin tunneteorian jo vuonna 1925 (CW3, 75). Erityisen arvostettavan piirteenä Vygotski näki, että Jamesin ja Langen tavoitteena oli nostaa emootiotutkimus metafysiikasta kokeellisen

tutkimuksen piiriin. Kuten tunnettua, Jamesin teoria on fysiologinen teoria – Vygotski käyttää ilmaisuja perifeerinen ja viskeraalinen. James esitti, että kehon muutokset (kuten karvojen pystyyn nouseminen) aiheuttavat emootiot, ja siten ne etenevät periferiasta kohti keskusta.

Vygotski kritisoi Jamesin ja Langen teorioita useista virheistä. Ensinnäkin he päätyvät teoriassa idealismiin Vygotskin mukaan. James erotti emootiot korkeampiin ja matalampiin tunteisiin, jossa matalat tunteet ovat biologisia ja korkeammat henkisiä. Jälleen tulee muistaa, että Vygotski tekee samantyyppisen jaon, joskin haluaa antaa erolle erilaisen ontologisen selityksen. Jamesin teorian ongelmana on se, että ero Descartesiin on ainoastaan syyn ja seurauksen järjestyksessä. Vygotski ei hyväksy käsitystä, jonka mukaan ulkoiset tapahtumat aiheuttavat kehossa fysiologisia muutoksia, jotka tulkitaan emootioina. Jantzen esittää, että tämä Jamesin ja Langen käsitys on empiirisesti väärä (Jantzen 2002, 106). Vygotski sen sijaan toteaa, että emootiot voivat syntyä myös Jamesin kuvaamalla tavalla, mutta käsitys ei kuvaa emotionaalisen prosessin luonnetta hänen mukaansa kattavasti. Vygotski kysyykin, että ”jos emootiot ovat vain tietoisuutta perifeerisistä, elimellisistä muutoksista, miksi ne ymmärretään ja havaitaan emootioina eikä elimellisinä tuntemuksina?”

(viitattu Jantzen 2002, 108.) (TAE 211-228, CW1, 326-327.)

Keskeinen ongelma Vygotskin mukaan Jamesin ja Langen teorioissa, mutta myös darwinistisessa teoriassa, on kausaalisen yhteyden puuttuminen emootioiden ja muun mentaalisen elämän, kuten ajattelun välillä (CW1 327). Jos emootiot eristetään muusta psyykkisestä sfääristä ja tarkastellaan tunne-elämyksiä atomistisesti, ei kyetä tutkimaan emotionaalisen elämän kehitystä. Jo neljännen luennon otsikko Emotions and Their Development in Childhood kertoo, että emootiotutkimuksen tärkeä tehtävä on kehityksen ja sen kausaalisten lakien selvittäminen. (CW1 325-337; TAE 114-115.)

Käsikirjoituksessa James-kritiikki kytkeytyy kartesiolaisuuden kritiikkiin. Descartesin teoria on sinänsä väärä, mutta se on myös ohjannut muita teorioita. ”Alusta asti sielu asetetaan elämän ulkopuolelle”, Vygotski kirjoittaa Descartesin teoriasta (TAE 198).

Mitä emootiot siis ovat Vygotskin mielestä? Emootioteorian epilogin kirjoittanut Yarosevski on tiivistänyt, mitä Vygotskin historiallis-metodologisen analyysin kohteet ovat käsikirjoituksessa.

Niitä ovat 1) emootiot sinänsä, 2) yksilön psykofyysinen suhde, millä viitataan psyyken ja

ulkomaailman suhteeseen, 3) psykofysiologinen suhde, mikä viittaa psyyken ja ruumiin suhteeseen, 4) psyko-gnostinen, eli kognition rooli emootioissa ja toisinpäin, ja 5) psyko-praksis. (CW6, 245-266.)

Vygotskin kritiikit kertovat jo paljon teorian suuntaviivoista. Emootiot ovat yksi psyykkisen sfäärin osa, ihmisille ominainen, hermostollisiin prosesseihin kytkeytyvä funktio, joka näin ollen kehittyy sosiaalisen elämän ja muiden psyykkisten toimintojen kanssa. Lisäksi Vygotskin mukaan tulee hylätä Jamesin ja Langen teoriat emootioiden fyysisestä alkuperästä ja palattava ajatukseen, jonka mukaan ruumiilliset emotionaaliset kokemukset ovat riippuvaisia emotionaalisesta prosessista (TAE 82). Millainen tämä emotionaalinen prosessi on?

Vygotski haluaa osoittaa evoluutiokritiikin kautta, että emootioilla on merkitystä modernissa maailmassa. Ihmisen ja eläimen tunne-elämää ei tule samaistaa, vaan tunnustaa, että inhimillisessä elämässä, jossa toimitaan arvojen, tieteen ja taiteen parissa, emootioilla on muitakin funktioita.

(TAE, 206-207.) Vygotski kehittelee ajatusta, jonka mukaan emootioiden merkitys on siirtynyt vaistojen ja esihistoriallisen merkityksen sfääristä “uudelle tasolle”. Emootioiden evoluutiossa tapahtuu kehitystä “periferiasta keskukseen”, mikä tarkoittaa, että emootiot yhdistyvät erityisesti aivojen toimintaan. Tällöin muun ”mentaalisen toiminnan ja emootioiden välille syntyy kiinteä yhteys”. (CW1, 332.)

Käsityksestä voidaan huomata kaksi seikkaa. Yhtäältä Vygotski pyrki yhdistämään emootiot konkreettiseen neurologiseen tutkimukseen. Emootioiden kannalta keskeisessä roolissa ovat aivot.

Neurologian painotus ei ollut vieras Vygotskille. Läheinen kollega Alexander Luria, joka uransa alkuvaiheessa paneutui psykoanalyysiin, on nykyään tunnettu neuropsykologian klassikkona.

Toinen huomio koskee sisällöllistä seikkaa. Yhdistämällä emootiot aivoihin, Vygotski liittää ne

kognitiivisiin ajatteluprosesseihin. Vygotski näyttää ajattelevan, että ihmisen kehittyessä emootiot eivät katoa, vaan ovat yhä enemmän yhteydessä muihin korkeampiin toimintoihin, joista erityisesti ajatteluprosessit ovat keskeisiä. Ilmentääkö näkemys valistuksen ja kulttuurihistoriallisen teorian ajatusta nykyihmisen järkiperäistymisestä ja kehittymisestä jatkuvasti hallitummiksi? Ajatteleeko Vygotski, että kulttuuristen välineiden myötä kehitys tulee johtamaan emootioiden hallittavuuden lisääntymiseen? Entä tuleeko emootioiden olla järjelle alisteisia?

Vygotski antaa useita maininnan tasolle jääviä määritelmiä emootioista, joiden avulla ei voi vielä rekonstruoida kokonaista teoriaa, mutta joiden avulla voi nähdä tiettyjä suuntaviivoja. Emootioita tulee selittää kausaalisesti. Toiseksi, emootioiden syntymisessä on sekä fyysisiä ja ihmisen

ulkopuolisia, mutta myös mentaalisia lähteitä. Tämä johtuu siitä, että emootiot eivät ole puhtaan primitiivisiä. Emootiot ovat aina intentionaalisia, eli ne ovat aina sidoksissa ulkomaailmaan ja ihmisen haluihin ja tavoitteisiin. Emootioilla on myös yhteys yksilön arvoihin ja esteettisiin kokemuksiin. Näin ollen emootiot ovat osa myös koko persoonallisuutta. (TAE 207-226.)

Näyttää selvältä, että Vygotskin kiinnostus emootioita kohtaan nousee juuri niiden merkityksestä korkeammissa psyyken toiminnoissa, siis kulttuurisen ja kehittyneen elämän piirissä. Vygotski huomauttaakin, että kaikki merkitykselliset hetken ihmisen elämässä ovat selkeästi emotionaalisesti värittyneitä ja että yksilön älylliset kokemukset ovat assosioituneet vahvasti tunteisiin (CW1 335).

Tällä on oltava jokin syy.

Syy on siinä, että toimintamme on luonteeltaan emotionaalista – emootiot ovat kietoutuneet

kaikkeen toimintaamme pienestä lapsesta alkaen. Emootioita ei voi ymmärtää ”inhimillisen elämän dynamiikan ulkopuolella, [vaan] tässä [inhimillisen elämän] kontekstissa emotionaaliset prosessit saavat merkityksensä ja mielen” (CW1, 333.) Yhtäältä tämä tarkoittaa, että emootioita ei tule tarkastella eristettyinä moninaisesta ja alati muuttuvasta merkityksellisestä kokonaisyhteydestä, jossa emootiot kehittyvät ja toimivat. Toisaalta tämä tarkoittaa, että emootiot välttämättä vaikuttavat myös muihin psyykkisiin prosesseihimme, kuten havaitsemiseen.

Emootioiden syntymiselle voi Vygotskin löytää erilaisia alkusysäyksiä. Merkityksen ne kuitenkin saavat vasta kontekstissa. Emootiot ovat fyysisten piirteidensä lisäksi tulkinnallisia ilmiöitä. Vaikka fyysiset reaktiot ovat sellaisenaan vain fyysisiä reaktioita, joita voidaan mitata ja seurata, ihminen joutuu aina ottamaan niihin jonkinlaisen suhteen. Esimerkiksi huonokuntoinen lapsi voi pelästyä ja ahdistua sydämensykkeen noususta ja hien erittymisestä juostessaan, jos häneltä puuttuu kyky

tulkita ilmiö positiivisessa tai neutraalissa valossa. Tulkinnan muodostuminen liittyy selvästi oppimisprosessiin, ja tiedon ja opettamisen myötä tulkinta sydämensykkeestä voi muuttua täysin.

Emootioille voidaan antaa merkityksiä ainakin kahdella eri tavalla. Merkityksenanto voi viitata siihen, että yksilöt antavat erilaisia merkityksiä kohtaamilleen asioille, mikä johtaa erilaisiin emootioihin. Sadepäivä voi suututtaa, jos olit ajatellut lähteä piknikille, mutta ilostuttaa, jos säästyt sen vuoksi kukkien kastelulta. Bennett Helmiä seuraten merkityksenanto on kokonaisvaltainen prosessi, jossa motivaatio, arvostukset ja intentionaaliset objektit yhdistyvät. Merkityksenanto ei synny yksipuolisesti – sade voi ilahduttaa tai suututtaa samaakin henkilöä eri tilanteissa – minkä lisäksi Helmin mukaan tulee huomata, että prosessit ovat kokonaisvaltaisesti kokemuksellisia ja yhteydessä arvoihin, eivät niinkään kognitiivisia. (Helm 2010.) Vygotskin ajattelussa näkyy samankaltainen ajatuskulku. Emootiot ovat yhteydessä arvoihin, sillä merkitykset syntyvät arvostusten myötä (TAE 207.) Merkityksenanto voi kohdistua myös emootioihin sinänsä. Joku toinen voi pitää surullisuutta pelottavana tai uhkaavana tunteena, kun toiselle (tai toisenlaisessa tilanteessa) surullisuus voi näyttäytyä merkityksellisenä tapana käsitellä elämän aiheuttamia menetyksiä tai ristiriitoja. Tällöin emootiot voi ottaa myös metakognitiivisten arvioiden kohteeksi.