Sosiaalinen ja biologinen

Voidakseen selittää ihmisen ja eläimen laadullisen eroavaisuuden ja osoittaakseen eron biologia- ja psykologitieteiden välille, Vygotski tekee erottelun sosiaalisen ja biologisen kehityksen välillä.

Jaottelun lähtökohtana on kehityksen ilmiön selittäminen.

15 Ihmisen ja eläimen ero on oman tutkielmansa kysymys, enkä paneudu Vygotskin käsitysten ongelmiin ja puutteisiin tässä. On selvää, ettei Vygotskin tarkastelua voi pitää modernin tietämyksen perusteella paikkaansa pitävänä, vaan kertovan enemmän ihmisestä ja aikalaistutkimuksen tavoitteista kuin eläimistä.

Ihminen kehittyy Vygotskin mukaan kahden kehityslinjan kautta, biologisen ja

sosiaalis-kulttuurisen. Niissä kehitys etenee eri lakien mukaisesti. Jaottelu tehdään aikalaisnäkemyksiä, muun muassa evoluutioteoriaa, vastaan ja kehityksen ilmiön monimutkaisuuden puolesta. Kehitystä ja muutosta tulee Vygotskin mukaan tarkastella monimutkaisena ja omalakisena prosessinaan.

Vygotski esittää, että aikalaisteorioissa kehityksen ilmiötä tarkastellaan reduktionistisesti. Kehitystä ei voi ymmärtää sisäsyntyiseksi kypsymisprosessiksi, eikä tarkastelussa tule edetä lapsen puutteista lähtien, kuten Vygotskin mukaan Piaget tekee. Kehitystä ei tule ymmärtää assosiatiivisena,

behavioristisena toimintana, jolla yksilö hankkii määrällisesti lisää toimintoja. Edelleen hän kritisoi

“kryptistä evolutionismia”, jossa kehitys nähdään tapahtuvan vähitellen erillisten muutosten

lisääntymisenä – verraten ihmisen kehitystä kasviin. Samoin tulee hylätä myös käsitys, että kasvava olento on jo oma itsensä jo aivan alkuvaiheessa, valmis kokonaisuus, joka on vain ”pienessä

koossa”. (CW4, 97-100; Luria & Vygotsky 1994, 99-100.) Vygotski haluaa jälleen kerran tarkempia, kausaalisia selitystapoja. Hän huomauttaa, että vaikka reduktionismi myönnetään, käytännössä teoriat ovat kyvyttömiä selittämään lapsen kehitystä muuta kuin stereotyyppisesti.

Biologisen ja sosiaalisen jaottelun merkitys tarkentuu tutkielman edetessä. Esittelen aluksi molempia ulottuvuuksia Vygotskin ajattelussa.

Biologian merkitystä käsiteltiin jo hieman edellä evoluution näkökulmasta. Vygotski pitää biologista kehitystä ihmisessä perustavana samoin kuin luonnontiedettä kaikkien tieteiden

lähtökohtana. Kuten Vygotski aiemmin kirjoitti, psykologiatieteen tulee perustua luonnontieteeseen – kunhan ”luonnontiede” on ymmärretty tarpeeksi laajasti. Biologiatiede itsessään on puutteellista.

Vygotski kuvaa biologiatieteen puutteita elämän ja kuoleman ilmiöiden kautta. Freudiin viitaten Vygotski kirjoittaa, että samalla kun elämän käsite on biologiassa onnistuttu selittämään ja ottamaan haltuun tutkimalla elämää ja eläviä organismeja – ei biologiatieteessä pystytä käsittelemään

kuolemaa. Kuoleman kohdalla biologiassa on vain ”ammottava reikä, tyhjä paikka”, ja kuolema on ymmärretty vain elämän vastakohtana, ei-olevana. Kuitenkin kuolemalla on, kuten Vygotski toteaa, positiivinen merkityksensä kaiken elävän aineen olemassaolossa, sillä kuolema on välttämätön osa elämää. (CW3, 265-266.)

Lukija voi olla Vygotskin kanssa eri mieltä biologiatieteen rajoitteista. Kommentti on kuitenkin ensisijaisesti metaforinen eikä viittaa ainoastaan konkreettiseen tutkimuskohteeseen. Vygotski viittaa siihen, että myös biologiatieteessä on implisiittisiä käsityksiä maailman olemassaolosta,

hyvästä ja pahasta, mutta tieteenalalla nämä elämän merkitysten teemat ja ongelmallisesti käsitteellistettävät ilmiöt pois suljetaan systemaattisesti pois.

Kysymys kuolemasta ja sen ontologisesta tulkinnasta liittyy yleisemmin Vygotskin ontologiaan.

Todellisuutta ei tule ymmärtää puhtaasti positiivisesti ilmaistavien olioiden joukoksi. ”Ei mitään on olemassa”, Vygotski kirjoittaa (CW3, 249). Viitaten Engelsiin ja Hegeliin hän toteaa, että ainoastaan filosofiaa voi pitää aitona tieteenä, sillä filosofiassa kuolema ja elämä voidaan ymmärtää

dialektisesti, toisensa edellyttävinä ilmiöinä. Näin ollen vaikka biologialla ja empiirisellä tieteellä onkin eräässä mielessä etusija, lopulta koko inhimillisen todellisuuden edessä, niiden selityskyvyn puutteet paljastuvat. Biologia onkin lopulta ensisijaisuudestaan johtuen toissijaista.

Luonnontieteellisen perustan päälle kehittyvät ilmiöt ylittävät biologisen sfäärin ja ovat myös merkittävämpiä. (CW3 265-267.)

On syytä nostaa esiin eräs termien käyttöä koskeva ongelma. Vygotski käyttää kehityslinjoista useita nimityksiä. Ensimmäistä kehityslinjaa hän kutsuu ainakin biologiseksi, primitiiviseksi, luonnolliseksi, materiaaliseksi tai alemmaksi. Jälkimmäistä hän kutsuu kulttuuriseksi, sosiaaliseksi tai korkeammaksi. Käsitteisiin ei liity aina suurta täsmällisyyttä. Esimerkiksi usein käytetty

”luonnollinen” on monitulkintainen käsite. Se viittaa biologisuuteen eikä ole sinänsä arvottava tai moraalinen käsite, toisin kuin nykyisessä arkikielessä. Luonnollisen vastakohta Vygotskille ei ole

”epäluonnollinen” tai ”keinotekoinen” vaan kulttuurinen. Samaan tapaan Vygotski toteaa, että kaikki olemassaoleva (siis myös kulttuurinen) on luonnollista sikäli, että mitään yliluonnollista ei ole olemassa. Tämä on materialistinen kanta, jonka mukaisesti kaikki olemassa oleva on

pohjimmiltaan jollakin tavalla luontoon ja materiaan kytköksissä. (CW3, 328.) Kuitenkin

luonnollisuuden määritteleminen kulttuurin vastakohdaksi, on ongelmallista. Palaan kritiikkeihin tarkemmin tutkielman lopussa.

Tulee muistaa, että biologia ei ole Vygotskin ensisijainen tutkimuskohde eikä teoreettinen taustahorisontti. Hän on tunnetumpi kehityslinjan toisen puolen, sosiaalisuuden tai kulttuurisen sfäärin, tarkastelusta. Vygotski, ja kuten Wertsch on huomauttanut, hänen aikalaisensa G. H. Mead, molemmat kritisoivat psykologiatiedettä individualismista eli sosiaalisen todellisuuden

kieltämisestä. Individualismi johtaa reduktionismiin, minkä vuoksi Vygotski ja Mead molemmat pyrkivät laajentamaan yksilön tarkastelun sosiaaliseksi. (Wertsch 1985, 9, 59.)

Mitä tarkoittaa sosiaalisuus? Mitä kaikkea kuuluu sosiaalisen sfääriin? Vygotski määrittelee

sosiaalisuuden käsitettä ja sosiaalisuuteen liittyviä ilmiöitä erityisesti Korkeimpien toimintojen viidennessä luvussa. Hän kirjoittaa, että termillä on heidän tutkimuksissaan laaja merkitys.

Laajimmillaan se tarkoittaa, että ”kaikki kulttuurinen on sosiaalista”. Kulttuuri taas on ”sosiaalisen elämän ja ihmisen sosiaalisen toiminnan tuote ja tästä syystä kulttuurisen kehityksen ongelma johtaa aina kehityksen sosiaaliseen tasoon”. (CW4, 106.) Sosiaalisuuden määrittely jää täten hyvin laveaksi.

Nykyisessä arkikielen käytössä ja kasvatus- ja psykologiatieteellisessä keskustelussa sosiaalisuudesta puhutaan usein yksilön henkilökohtaisten ominaisuuksien merkityksessä,

adjektiivina. Yksilö on tai ei ole kovin sosiaalinen. Esimerkiksi Liisa Keltikangas-Järvinen erottaa sosiaalisuuden sosiaalisista taidoista siten, että edeltävä on synnynnäinen temperamenttipiirre, joka kuvastaa yksilön halua olla muiden kanssa, kun taas taidot ovat opittuja kykyjä tähän. (Keltikangas-Järvinen 2010, 13.) Kuten Keltikangas-(Keltikangas-Järvinen esittää, sosiaalisuus on saanut

yhteiskuntafilosofisesti ja –eettisesti värittyneen sävyn. Halu ja kyvyt tietynlaiseen sosiaalisuuteen ovat nykyisen yhteiskuntamuodon, sen työelämä- ja kasvatusjärjestelmään liittyvien vaatimusten myötä, välttämättömyyksiä. (Emt.)

Vygotski ei tarkastele sosiaalisuutta temperamenttipiirteenä eikä puhu myöskään suoranaisesti sosiaalisista tai vuorovaikutuksen taidoista, joita erikseen tulisi opetella. Vygotski tarkastelee sosiaalisuutta filosofisella tasolla, ihmislajin piirteenä ja ontologisena premissinä. Hänelle se, että ihminen on sosiaalinen, tarkoittaa, että ihminen on kommunikatiivinen, ihmissuhteita välttämättä tarvitseva ja niiden kautta elävä ja oman persoonallisuutensa kehittävä olento. Siis jokainen ihminen on sosiaalinen eläin, kuten Aristoteleeltä opittiin. Vygotski kirjoittaa:

”Yksilö on olemassa ainoastaan sosiaalisena olentona, jonkin sosiaalisen ryhmän jäsenenä, minkä kontekstissa hän noudattaa historiallisen kehityksen tietä, ja hänen

persoonallisuutensa koostumus ja käyttäytymisen rakenne paljastuvat määrälliseksi ilmiöksi, joka riippuu sosiaalisesta evoluutiosta ja jonka keskeiset piirteet määräytyvät jälkimmäisen [sosiaalisen evoluution] mukaisesti.”¹⁶

Tietyt Vygotskin näkemykset, kuten edellä mainittu, tuntuvat suorastaan itsestäänselvyydeltä

16 As an individual only exists as a social being, as a member of some social group within whose context he follows the road of his historical development, the composition of his personality and the structure of his behaviour turn out to be a quantity which is dependent on social evolution and whose main aspects are determined by the latter.

(Vygotsky 1994e, 175-6.)

nykyperspektiivistä. Vygotskin sosiaalisuuden käsitteen ongelma piileekin sen yleisyydessä.

Tarkastelen kriittisiä huomioita kokoavasti neljännessä luvussa. Argumentti ihmisen sosiaalisesta luonteesta johtaa monimutkaisiin kysymyksiin sosiaalisen ja psyykkisen suhteesta. Näistä teemoista useimmiten nousee esiin kaksi merkittävää teemaa, yhtäältä niin sanottu sisäistämisen prosessi ja toisaalta lähikehityksen vyöhyke. (ks. Wertsch 1985, 60-76.)