Yhteisöasuminen elämänpoliittisena valintana

Muutos yhteiskunnan hoivarakenteissa näyttää olevan erittäin merkityksellinen ilmiö Loppu-kirin kannalta. Teollistumisen seurauksena ihmiset muuttivat kaupunkeihin, mikä johti siihen, että maaseudun laajat perheet kutistuivat kaupunkioloissa ydinperheiksi. Perheillä ei pienissä kaupunkiasunnoissa ollut mahdollisuutta pitää huolta vanhemmasta ikäpolvesta, ja kehittyvä sosiaaliturva mahdollisti ikääntyvien kotona asumisen kotihoidon turvin. Perheiden vastuu vanhuksista väheni ja ikääntyvät siirtyivät valtion kontolle. (Helsti 2006: 157; Rauhala 1996:

105, 118.) Nyt näyttää kuitenkin siltä, että suomalainen hyvinvointivaltio on murroksessa.

Siihen on tullut piirteitä, jotka merkitsevät etääntymistä perinteisestä pohjoismaisesta univer-saalista hyvinvointimallista. (Raunio 2000: 23.) Saman ovat kokeneet myös monet Loppuki-rin asukkaat: on herännyt epäilys siitä, pystyykö valtio sittenkään tarjoamaan ikääntyville mahdollisuutta mielekkääseen vanhuuteen. Erityisesti Kaarina oli huolissaan tulevaisuudes-taan seurattuaan oman äitinsä kohdalla vanhustenhoidon resurssien kiristymistä. Usein lapsiin turvautuminenkaan ei ole joko mahdollista tai heihin ei edes haluta ”ripustautua” (H3).

Myöskään Aino ei nähnyt itseään vanhenemassa julkisessa vanhainkodissa, jossa elämänpiiri hänen kokemuksensa mukaan kutistuu melkein olemattomiin (H1).

Suuri osa haastattelemistani Loppukirin asukkaista oli tehnyt päätöksensä muuttaa yhteisölli-seen senioritaloon eläkeiän kynnyksellä. Tämän taustalla näen vaikuttavan niin kutsutun kolmannen iän eli työiän ja varsinaisen vanhuuden väliin jäävän ajan pidentymisen. Kolmas ikä on henkilökohtaisten saavutusten ja persoonallisten elämäntavoitteiden toteuttamisen vai-he. Se sijoittuu eläkeikään, joka länsimaissa on yleensä taloudellisesti turvattu vankan sosiaa-liturvan ja eläkejärjestelmän avulla. (Laslett 1991: 140–158.) Nykysuomalaisilla on eläkkeel-le jäädessään sukupuoeläkkeel-lesta riippuen keskimäärin 20–25 vuotta elinaikaa jäljellä, ja tästä elinajasta suhteellisen vähän on sairauden ja vanhuuden rasittamia raihnavuosia (Sihvonen ym. 2008). Eläkeikään tulevat ihmiset ovat jossain määrin erilaisia kuin aiempien sukupolvi-en ikääntyvät. He eivät välttämättä omaksu vanhukssukupolvi-en roolia heti eläkkeelle jäätyään, vaan

eläkeikään kohdistuu uudentyyppisiä odotuksia. Syntyy uudenlaista eläkeläiselämää ja uu-denlaisia elämäntyylejä ja -käytäntöjä. (Karisto & Konttinen 2004: 13–14.)

Ikääntyvien elämänvalintoihin liittyy olennaisesti myös Anthony Giddensin määrittelemä elämänpolitiikan käsite (ks. Giddens 1991). Elämänpolitiikka saa alkunsa, kun siirrytään lo-pullisesti traditionaalisesta yhteiskunnasta jälkitraditionaaliseen yhteiskuntaan, toisin sanoen yhteiskuntaan, jossa eivät vallitse yleisesti hyväksytyt, itsestään selvät periaatteet ja jäykät auktoriteettirakenteet. Traditionaalisessa yhteiskunnassa ihmisten henkilökohtaiseen elämään liittyviä ratkaisuja rajoittivat erilaiset juridiset ja moraaliset määräykset, jotka tekivät ”luon-nolliset” ratkaisut vaikeiksi, jopa mahdottomiksi. Esimerkiksi tilanteessa, jossa yhteiselämä avioliitossa oli osoittautunut kaikin puolin mahdottomaksi, eroaminen oli harvoin mikään vaihtoehto. Jälkiteollisessa yhteiskunnassa vaihtoehtoja on paljon enemmän. Suhde voidaan lopettaa yhteisestä sopimuksesta ja lasten huoltajuus ja omaisuus jakaa kohtuullisesti tai toi-nen puolisoista saattaa lähteä ja jättää puolisonsa lasten kanssa tai viedä lapset mennessään.

Voidaan myös erota hetkeksi mutta palata taas myöhemmin yhteen. Ihmisillä on toisin sano-en paljon suuremmat mahdollisuudet elämänpolitiikkaan, omaa elämää koskeviin periaaterat-kaisuihin. (Roos & Hoikkala 1998: 7–8.) Kun ihmiset eivät valintatilanteissa saa apua perin-teistä eivätkä moraalikoodit sido heitä, he joutuvat aidosti harkitsemaan ja reflektoimaan rat-kaisujaan (Roos 1998: 21). ”Entiset normaalibiografian elämänkäsikirjoitukset, jotka ovat toimineet ulkoa päin, ovat nykyään riittämättömiä ohjaamaan yksilöä. -- Kaikesta kehkeytyy yksilöllinen mahdollisuus, mutta samalla myös pakko valita tiensä itse.” (Roos & Hoikkala 1998: 10–11.)

Elämänpolitiikka-käsitteen merkitys muuttuu ja elää edelleen, mutta sen voidaan ajatella si-sällyttävän itseensä muun muassa seuraavanlaisia käsitteitä: arki, elämänkokemus, elämä, elämäkerran rakentaminen, elämänhallinta, itsekuri ja (moraalinen) järjestys, tulevaisuus-suuntautuminen (Roos & Hoikkala 1998: 9). Minuuden rakentamisesta tulee refleksiivinen projekti, joka perustuu yhtenäisiin, joskin jatkuvasti uudistettaviin, elämäkerrallisiin narratii-veihin. Refleksiivisyyden lisäksi elämäntyylin (lifestyle) käsite saa tällaisessa ympäristössä erityisen painoarvon. Kun traditioiden määräävyys ihmisten elämänkulussa vähenee, vastuu elämän rakentamisesta siirtyy yksilölle itselleen. Koska vaihtoehtoja mielekkään elämän elä-miselle on niin runsaasti, valittu elämäntyyli on jatkuvasti neuvottelunalaisena. (Giddens 1991: 5.)

Elämänpolitiikkaa voidaan tarkastella sekä yksilön että yhteisön tasolla. Elämänpolitiikka yhteiskunnallisena kysymyksenä on ennen kaikkea sosiaalisiin ja ympäristöä koskeviin ris-keihin liittyvää, refleksiivisen yhteiskunnan ongelmanratkaisua, jossa painottuvat eettiset näkökohdat. Elämänpolitiikka yksilötasolla liittyy ennen kaikkea elämänhallintaan eettisesti hyväksyttävällä ja globaalit ongelmat huomioon ottavalla tavalla. (Roos 1998: 30.) Vaikka elämänpolitiikka on jo sanamuotonsakin puolesta vahvasti yhteiskuntapolitiikkaan liittyvä termi, Giddensin sille antama määritelmä yksilötasolla antaa työkaluja myös Loppukiri-yhteisön tarkasteluun. Yhteiskuntatieteilijöitä ensisijaisesti kiinnostanee yhteiskunnallinen elämänpolitiikan näkökulma, mutta etnologit ovat lähtökohtaisesti kiinnostuneempia yksilön erilaisille ilmiöille antamista merkityksistä, vaikka tutkimuskohteena olisikin kokonainen yhteisö.

Monille Loppukirin asukkaille päätös muuttaa senioriyhteisöön asumaan näyttää olevan hen-kilökohtaisella tasolla elämäntilanteen sanelema päätös (erityisesti yksinasuville), mutta myös elämänpoliittinen, elämänhallintaan ja tulevaisuuden suunnitteluun liittyvä päätös.

Koska traditionaalisen yhteiskunnan jäykät rakenteet eivät enää sido ikääntyviä tietynlaiseen vanhenemisen malliin, myös Loppukirin asukkailla on aiempaa enemmän mahdollisuuksia rakentaa tulevista vanhuudenpäivistään mahdollisimman mielekäs elämänvaihe. Loppukiri-läiset reflektoivat tulevaa vanhuutta omia ja muiden kokemuksia vasten ja punnitsevat eri vaihtoehtoja. Samalla myös rakennetaan erilaisten narratiivien avulla kuvaa siitä, millaisena seniorina kukin tahtoo tulla nähdyksi. Varsinkin Ainon haastattelussa Loppukiri elämänpoliit-tisena valintana korostuu. Ainolle Loppukiri ei ollut pelkästään vanhuuden turva, sillä hän muutti taloon miehensä kanssa ja heidän sosiaalinen elämänsä on muutenkin vilkasta. Van-huuden välttämättömyyksiä enemmän Aino korostaa Loppukirin tuovan mukanaan uuden elämänvaiheen, uuden ”failin” vielä eläkeiässäkin. (H1.) Loppukirin asukkaille yhteisöllises-sä senioritalossa asuminen on elämäntapa ja -tyyli, omaehtoinen valinta.

Voidaan pohtia, onko yhteisöasumisen ja yhteisöllisyyden korostaminen itsessään osa jälki-modernin yhteiskunnan elämänpoliittista keskustelua. Myös tämä pro gradu -tutkielma voi-daan nähdä osana samaa reflektoivaa elämänpolitiikkaa. Elämänpolitiikan perimmäisenä ta-voitteena on onni ja hyvinvointi (Roos 1998: 23). Johdannossa esitetty kysymys ”Miten ra-kentaisin tästä elämästä hyvän?”, joka toimi katalyyttinä tutkielman aiheen valinnalle, on perimmiltään samaa onnellisuuden tavoittelun tematiikkaa.