Eettiset kulma- ja kompastuskivet

Arja Kuula (2006: 11) käsittää etiikan sarjaksi moraalisia valintoja ja päätöksiä, jotka kattavat koko tutkimusprosessin aina aiheen valinnasta tutkimuksen tulosten vaikutuksiin saakka. Eri-tyistä huomiota on syytä kiinnittää aineiston hankinnan, käsittelyn ja säilyttämisen tutkimus-etiikkaan ja juridiikkaan.

Luottamuksella annettavien tietojen suojaaminen yhdessä aineiston käyttötarkoituksen mää-rittelemisen kanssa muodostavat luottamuksellisuuden perustan. Yleisimmin yksityisyyden-suojasta huolehditaan kysymällä haastateltavilta, haluavatko he esiintyä tutkimuksessa omalla nimellään vai anonyymisti. Jos tutkimukseen osallistuvat eivät halua, että heidät voisi tutki-muksesta tunnistaa, tutkijan täytyy huolehtia että heidän henkilöllisyytensä pysyy salassa.

(Kuula 2006: 108.) Tästä syystä olen muuttanut kaikkien tutkielmassani mainittavien loppu-kiriläisten nimet. Haastateltaviin viittaaminen numerolla tai kirjainyhdistelmällä tuntuu tämän tutkielman yhteydessä jäykältä ja etäiseltä, joten pitäydyn tavallisissa, keksityissä nimissä.

Haastateltavien nimeäminen tekee tekstistä sujuvampaa ja helppolukuisempaa, ja lisäksi haastateltavien persoona ja oma ääni tulee näin lähemmäksi lukijaa.

Vaikka haastateltavien henkilöllisyys on helposti salattavissa Loppukirin ulkopuolisilta hen-kilöiltä, talon asukkaiden kohdalla en usko anonymisoinnin olevan täysin mahdollista. Kaikki haastateltavani tiesivät, keitä haastattelin heidän lisäkseen. Tämä on ongelmallista siitä syys-tä, että jotkut haastateltavistani ilmaisivat myös tyytymättömyyttä ja kritiikkiä yhteisöä ja sen toimintatapoja kohtaan, enkä halua tutkielmani aiheuttavan kitkaa asukkaiden välille. Oleske-luni talossa ei jäänyt huomaamatta muiltakaan tutkimukseen osallistumattomilta talon asuk-kailta, ja on hyvin todennäköistä, että myös osa heistä tiesi, ketä kolmen päivän aikana haas-tattelin. Voi siis olla, että he pystyvät yhdistämään tutkielmassani anonyymisti esiintyvät haastateltavat todellisiin vastineisiinsa. Osalla haastateltavistani oli yhteisössä myös hyvin

keskeinen rooli – he olivat alkuperäisen idean keksijöitä, kehittelijöitä ja talohankkeen toteut-tajia. Tämän seikan esiintuominen saattaa talon asukkaiden keskuudessa helpottaa heidän tunnistamistaan. Heidän roolinsa häivyttäminen tutkimuksesta ei kuitenkaan ole mielestäni järkevää, sillä haastateltavieni erilaisten lähtökohtien vaikutus yhteisöllisyyden rakentumi-seen ja laatuun ovat keskeisessä asemassa lopullisissa tutkimustuloksissa. Pyrin lieventämään tunnistettavuuden vaikutuksia sillä, että pohdin tarkasti, minkälaiset asiat ovat käsittelemisen arvoisia ja millä tavalla niistä kannattaa kirjoittaa.

Ennen aineistonkeruumatkalle lähtemistä pohdin, miten suhtautua iäkkäisiin haastateltaviini.

Kronologinen ikä on tieto, joka on helposti saatavilla, mutta loppujen lopuksi se ei kerro ky-seessä olevasta ihmisestä paljoakaan. Ikääntymisen biologinen prosessi on yksilöllinen, ei-vätkä kaikki ikääntyneet ole samalla tavalla vanhoja. Ihmisten kokemus omasta iästään vaih-telee myös usein tilanteen mukaan: sama ihminen voi tuntea itsensä erilaisten asioiden suh-teen hyvinkin eri-ikäiseksi. Tämän vuoksi vanhoja ihmisiä ei voikaan käsitellä yhtenäisenä ryhmänä, vaan tutkijan on oltava varsin sensitiivinen haastateltavien iän suhteen. (Ruusuvuori

& Tiittula 2005: 125–126.)

Minun ja haastateltavieni välillä on 40–50 vuoden ikäero, joka varmasti näkyy tutkimuksessa jollain tavalla. Millä tavalla heitä pitäisi puhutella? Koskaan ei voi tietää, mikä on kunkin ihmisen henkilökohtainen suhtautuminen teitittelyyn: toiset edellyttävät sitä, kun asianosais-ten välillä on suuri ikäero, toiset saattavat taas pahastua, sillä teitittely korostaa vanhemman osapuolen ikää. Tutkijan kannalta teitittely saattaa olla hankalaa ensinnäkin siksi, että teititte-lyä ei nykyään pääse harjoittamaa kovinkaan usein, ja erityisesti pitkissä keskusteluissa teitit-telyssä pysyminen vaatii keskittymistä. Toisaalta teitittely myös pitää yllä tiettyä etäisyyttä keskustelun osapuolten välillä – jään rikkominen ja luottamuksellisen keskustelun syntymi-nen on haastavaa, jos puhuttelumuoto estää haastattelijaa ja haastateltavaa kohtaamasta sa-malla aallonpituudella.

Asia oli vaikea ratkaista etukäteen, joten päätin luottaa siihen, että kunkin haastateltavan koh-taaminen ja tarkastelu johtaisi minut haastattelutilanteessa oikeaan lopputulokseen. Aloitin ensimmäisen haastattelun teitittelemällä, mutta aika pian haastateltavani kuitenkin totesi, että voin rauhassa sinutella. Seuraavan haastateltavan kanssa en edes yrittänyt teitittelyä, mikä tuntui sopivan hänelle hyvin. Päätin jättää teitittely-yritykset sikseen, mikä osoittautui haasta-teltavieni kohdalla hyväksi valinnaksi. Haasteltavani (7 kappaletta) ovat syntyneet vuosien

1935 ja 1942 välillä, ja ovat siis iältään 69–76-vuotiaita. Jos haastateltavaksi olisi sattunut selvästi iäkkäämpi henkilö, vaikkapa reilusti yli kahdeksankymmenen ikäinen, olisin ilman muuta pitänyt teitittelyä sopivana puhuttelumuotona. Nykyisessä nuoruutta ihannoivassa kult-tuurista vanhuksista puhumista ei enää pidetä soveliaana muutoin kun silloin, jos kyseessä ovat hyvin vanhat ihmiset, esimerkiksi yli 85-vuotiaat (Lumme-Sandt 2005: 126). Sama pätee oman kokemukseni mukaan usein myös teitittelyn suhteen.

Minun ja haastateltavieni väliseen ikäeroon liittyen on hyvä pohtia, minkälaisia vaikutuksia sillä voi olla haastattelujen välityksellä kertyvän tiedon laatuun. Ikääntyneitä haastateltaessa haastattelija on yleensä nuorempi kuin haastateltava. Tätä voidaan pitää ongelmana, mutta pelkkä numeerinen ikäero ei kerro koko totuutta. On todettu, että tutkimukselle voi olla hyö-dyksi, että tutkija ja haastattelija ovat samaa ikäluokkaa ja sukupuolta, mutta aina haastatteli-jan ja haastateltavien iät eivät kohtaa ideaalisimmalla tavalla. Varsinkin opinnäytteiden teki-jöiden ja haastateltavien välille saattaa monesti kertyä ikäeroa useita kymmeniä vuosia, niin kuin tilanne on myös omalla kohdallani. Toisaalta tutkimukselle voi myös olla hyödyksi, että aineistoa keräävät eri-ikäiset ihmiset, koska näin tietoa saadaan monesta eri näkökulmasta.

(Lumme-Sandt 2005: 129.) On selvää, että Loppukirissä minua pidettiin nuorena, koska hei-dän näkökulmastaan katsoen olen nuori, eikä minulla ole kenttätöissä vankan kokemuksen tuomaa varmuuttakaan, joka olisi voinut hälventää ikäeron tuomaa vaikutusta. On vaikea eritellä, missä tietyissä tilanteissa ikäeromme näkyi, mutta asetelma haastatteluissa olisi var-masti ollut erilainen, jos olisin ollut lähempänä haastateltavieni ikää. Keski-ikäisten naisten kesken saatetaan tuottaa esimerkiksi tietynlaista naispuhetta (Lumme-Sandt 2005: 129).

Haastateltavalla ja haastattelijalla on usein erilainen hierarkkinen asema. Ylemmässä sosiaali-sessa asemassa olevat korkeasti koulutetut ihmiset ovat tottuneempia erilaisiin haastatteluti-lanteisiin, ja näin haastattelutilanne voi muodostua tasa-arvoisemmaksi. Vähemmän koulutus-ta saaneet vanhat ihmiset koulutus-taas saatkoulutus-tavat haaskoulutus-tattelutilanteessa suhkoulutus-tautua yliopistokoulutuksen saaneeseen tutkijaan turhankin arvostavasti. (Lumme-Sandt 2005: 130.) Loppukirin haastatel-tavat eivät olleet tässä mielessä kuuluneet jälkimmäiseen ryhmään, sillä suurin osa heistä oli korkeakoulutettuja ja olivat työelämässäkin olleet arvotetussa asemassa. Tämä näkyi haastat-teluissa niin, että minuun suhtauduttiin hyvin mutkattomasti ja minua pidettiin lähinnä nuore-na opiskelijanuore-na, jota haluttiin auttaa ja jonka kautta tietoa Loppukiristä saatiin vietyä eteen-päin. Täytyy myös ottaa huomioon, että Loppukirin asukkaat ovat varsin tottuneita yhteisöä ja taloa katsomaan tulleisiin lukuisiin vieraisiin, sillä Loppukirin konsepti on herättänyt

suur-ta kiinnostussuur-ta eri alojen asiantuntijoiden keskuudessa sekä Suomessa että ulkomailla. Näin oleskeluni talossa ja asukkaiden haastattelu ei herättänyt asukkaissa suurempaa kummastusta.

Tutkimustiedon laatuun vaikuttaa myös suuresti se, minkälaisia haastateltavia kohdalle sat-tuu. Esitin Hilkalle sähköpostitse toiveen, että ainakin osa haastateltavistani olisi sellaisia, jotka ovat olleet talohankkeessa mukana mahdollisimman alusta alkaen. Arvelin näin saavani talonrakennusprosessista ja yhteisöllisyyden muotoutumisesta paremman kuvan, kuin jos kaikki haastateltavani olisivat liittyneet talon toimintaan vasta vähän ennen talon valmistu-mista tai sen jälkeen. Haastateltaviini tutustuessani huomasin, että noin puolet heistä kuului talon todelliseen ydinporukkaan, joka oli ollut hankkeen primus motor heti alkumetreiltä läh-tien. Minulle syntyi myös kuva, että he kuuluvat yhteisöllisyyden suurimpiin puolestapuhu-jiin ja talon konseptin visionääreihin. Sain heiltä todella mielenkiintoista ja relevanttia tietoa, mutta minun täytyy myös ottaa huomioon, että ydinporukan keskeisyys aineistossani tulee välttämättä vaikuttamaan tutkimustuloksiini. Tätä seikkaa tasapainottaa kuitenkin se, että haastateltavikseni päätyi ihmisiä myös "ytimen" ulkopuolelta – ihmisiä, jotka olivat liittyneet Aktiivisiin Senioreihin vasta myöhäisemmässä vaiheessa tai joille yhteisöllisyydellä ei ollut samanlaista merkitystä kuin ydinporukalle.