Välineitä kokemuksen tutkimiseen

Sosiaalinen konstruktionismi on suuntaus, jolla on lähtökohtansa fenomenologisessa sosiolo-giassa, mutta jota käytetään yli tiederajojen monenlaisessa tutkimuksessa. Sosiaalisen kon-struktionismin alkulähteinä pidetään Alfred Schultzin fenomenologiaa sekä Peter Bergerin ja Thomas Luckmannin yhdessä kirjoittamaa teosta Todellisuuden sosiaalinen rakentuminen.

(Kuusela 2001: 17–19.) Karkeasti tiivistäen sosiaalinen konstruktionismi on tutkimuksellinen viitekehys, jonka mukaan sosiaalinen todellisuutemme rakentuu sosiaalisessa ja kielellisessä vuorovaikutuksessa. Todellisuudesta voidaan konstruoida useita eri versioita: elämästämme ei niinkään ole olemassa absoluuttisia totuuksia, vaan pikemminkin erilaisia selitystapoja ja kertomuksia. (Saaranen-Kauppinen & Puusniekka 2006, [online].)

Sosiaalista konstruktionismia ei voida pitää menetelmänä – ainakaan tiedonhankintamene-telmänä – ja on kysymyksenalaista, onko se varsinainen teoriakaan. Vaikuttaa siltä, että kon-struktionismi olisi toimivampaa nähdä näkökulmana kuin teoriana. (Eskola 2001: 47.) Pro

gradu -tutkielmassani sosiaalinen konstruktionismi on taustalla vaikuttava viitekehys, josta kumpuaa ajatus, että haastateltavani rakentavat omaa todellisuuttaan ja niin myös yhteisöään ja yhteisöllisyyttään kielen avulla. Ei siis ole olemassa mitään objektiivisesti havainnoitavissa olevaa ja olemassa olevaa Loppukiri-yhteisöä, vaan se on konstruktio, joka on luotu ja jota jatkuvasti ylläpidetään puheessa, vuorovaikutuksessa ja toiminnassa. Sosiaalisen konstruktio-nismin viitekehyksestä kumpuaa myös etnologiselle tutkimukselle läheinen fenomenologis-hermeneuttinen tutkimusote. Aiemmin vallalla oli positivistinen ajattelutapa, joka lähti siitä, että maailma koostuu mitattavista objekteista. Positivistisessa etnologiassa maailman ajatel-tiin olevan yksilöstä irrallaan, mitattavissa ja tutkittavissa tieteen keinoin. Nykyetnologian fenomenologis-hermeneuttisessa tutkimusotteessa maailmaa pidetään pikemminkin tietoisuu-den korrelaattina: maailma rakentuu yksilön mielessä. Mieli ei kuitenkaan yksin riitä tietoi-suuden rakentumiseen. Merkitykset syntyvät tietoitietoi-suuden ja maailman välisessä dialogissa ja ne kommunikoidaan arkielämässä symbolijärjestelmien muodossa. (Sääskilahti 1999: 152.) Erityisenä mielenkiinnon kohteenani on tarkastella Loppukiri-yhteisön asukkaiden kokemuk-sia yhteisöllisyydestä ja niitä merkityksiä, joita yhteisöllisyydelle annetaan. Tästä syystä her-meneuttis-fenomenologinen tutkimusote, joka pyrkii kokemusten ja merkitysten tavoittami-seen, on hedelmällinen lähtökohta tutkielmalleni.

Kokemus käsitetään tässä hyvin laajasti ihmisen kokemuksellisena suhteena omaan todelli-suuteensa, siis suhteena maailmaan jossa hän elää. Eläminen on pääasiassa kehollista toimin-taa ja havainnointia, ja toimimalla maailmassa ja havainnoimalla todellisuutta ihminen kerää kokemuksia. Kokemukset siis syntyvät vuorovaikutuksessa todellisuuden kanssa, eikä ihmis-tä voida ymmärihmis-tää irrallaan tuosta suhteesta: esimerkiksi naisena oleminen ei ole vain biolo-ginen fakta, vaan se riippuu siitä, millaisen merkityksen se saa kulloisenkin naisen ja hänen todellisuutensa välisessä suhteessa. (Laine 2001: 27.)

Ihmisen maailmasuhde perustuu kokemuksellisuuteen. Fenomenologisesta näkökulmasta katsoen ihmisen suhde maailmaan näyttäytyy intentionaalisena. Laineen mukaan intentionaa-lisuus tarkoittaa sitä, että kaikki merkitsee meille jotakin. Emme siis katsele maailmaa neut-raalisti, vaan annamme kaikelle havainnoimallemme ja kokemallemme merkityksen pyrki-mystemme, kiinnostustemme ja uskomustemme mukaan. Koska ihmisen suhde maailmaan on merkityksillä ladattua, maailma, jossa elämme, näyttäytyy meille merkityksinä. Kokemus siis muotoutuu merkitysten mukaan ja nuo merkitykset ovat fenomenologisen tutkimuksen varsi-nainen kohde. (Laine 2001: 27–28.) Inhimillinen todellisuus on näin merkitysten kyllästämää.

Merkitykset ovat kontekstista riippuvaisia siten, että esineillä tai asioilla ei itsessään ole mer-kitystä. Siksi asiat joudutaan suhteuttamaan toisiin asioihin, kun etsitään niiden merkityksiä.

Merkitykset ovat osaksi tiedostettuja, mutta ne voivat olla myös piileviä. Lisäksi merkitykset liittyvät toisiinsa ja muodostavat siten merkitysrakenteita. Koska asiat saavat merkityksen suhteessa toisiinsa, merkityksen tulkinnassa ei ole kyse yksittäisen merkityksenannon selvit-tämisestä vaan merkitysten verkon hahmottamisesta. (Moilanen & Räihä 2001: 44–45.)

Kun siis etsimme merkityksiä, etsimme nimenomaan henkilökohtaisia merkityksenantoja.

Tästä huolimatta merkitykset eivät ole puhtaasti subjektiivisia, vaan intersubjektiivisia, sub-jektien välisiä tai subjekteja yhdistäviä. Eri kulttuuripiireissä elävillä ihmisillä on erilainen elämismaailma, ja heidän voi sanoa elävän erilaisissa todellisuuksissa, koska asioilla on heille erilaiset merkitykset. Fenomenologinen merkitysteoria sisältää täten ajatuksen, että ihmisyk-silö on perustaltaan yhteisöllinen. Merkitykset, joiden valossa todellisuus meille avautuu, eivät ole meissä synnynnäisesti, vaan ne saadaan yhteisöstä, johon jokainen kasvaa ja kasva-tetaan. Ihminen on siis perustaltaan kulttuuriolento. (Moilanen & Räihä 2001: 45; Laine 2001: 28.)

Yhteisön jäseninä meillä on yhteisiä piirteitä ja yhteisiä merkityksiä. Sekä tutkittavat ihmiset että tutkija itsekin ovat osa jonkin yhteisön yhteistä merkitysten perinnettä. Tämän vuoksi yksittäisen yksilön kokemukset paljastavat meistä myös jotain yleistä. Toisaalta fenomenolo-gis-hermeneuttinen tutkimus eroaa perinteisistä tieteenaloista juuri siten, että hermeneutiikan tavoitteena ei ole yleistämällä löytää yleisiä säännönmukaisuuksia. Tutkimus ei etene induk-tiivisesti yksityisestä yleiseen, vaan myös ainutkertainen ja ainutlaatuinen kiinnostaa her-meneutikkoa. Fenomenologis-hermeneuttinen tutkimus onkin eräässä mielessä yksittäiseen suuntautuvaa paikallistutkimusta. Se ei niinkään etsi universaaleja yleistyksiä, vaan pikem-minkin pyrkii ymmärtämään jonkin tutkittavan alueen ihmisten sen hetkistä merkitysmaail-maa. (Laine 2001: 28–29.)

Yleensä tutkimusaineisto kerätään haastattelemalla toisia ihmisiä, jolloin haastateltava pukee sanoiksi kokemuksensa vaikkapa äitinä olemisesta. Tutkijan tehtävänä on puolestaan koettaa löytää haastateltavan ilmaisuista mahdollisimman oikea tulkinta. (Laine 2001: 29.) Tulkinta ja ymmärtäminen liittyvät toisiinsa, mutta niillä on eri merkitys tutkimuksessa. Tulkinnalla tarkoitetaan empiirisesti tavoitettujen merkityssuhteiden aukikerimistä. Tulkintaa seuraa ym-märtäminen, millä tarkoitetaan aukikerittyjen merkityskokonaisuuden osien yhdistämistä

uu-deksi kokonaisuuuu-deksi. Tulkinnassa esiin tulevat osat ja tasot eivät nivoudu itsestään yhteen, vaan ne on tarkoituksella yhdistettävä yhdeksi kokonaisuudeksi, merkitysyhteydeksi, jonka lopputuloksena on tutkimuskohteen "mieli". Ymmärtäminen on siis tutkijan tapa ottaa tutki-muskohteesta saatava mieli haltuunsa. (Varto 1992: 61, 64.)

Merkitysten tutkimuksessa kohde ei kuitenkaan aina ole tutkijan merkitysmaailmalle vieras, vaan tutkittavan merkitysmaailma on meille jo entuudestaan jollain tavalla tuttu siksi, että elämme yleensä samassa kulttuuripiirissä. Emme kenties pystyisi lainkaan ymmärtämään sellaista elämänmuotoa, joka olisi meille joka tasolla vieras ja tuntematon. Jonkinlainen yhte-ys ja esituttuus on siis merkityhte-ysten ymmärtämisen edellytyhte-ys. Fenomenologis-hermeneuttisen tutkimuksen voisikin määritellä siten, että siinä pyritään tekemään jo tunnettua tiedetyksi.

Siinä yritetään nostaa tietoiseksi se, minkä tottumus on häivyttänyt huomaamattomaksi ja itsestään selväksi, tai mikä on koettu mutta ei vielä tietoisesti ajateltu. (Laine 2001: 30–31.) Tätä pidetään usein etnologisenkin tutkimuksen päämääränä, ja se on myös tämän tutkielman tavoite. Koska Loppukiri on ilmiönä verrattain ainutlaatuinen, tottumus ei ole vielä ehtinyt muuttaa senioreiden yhteisöasumista näkymättömäksi. Ilmiötä ei kuitenkaan ole vielä arvioitu asukkaiden omien kokemusten kautta yhteisöllisyyden merkityksiä silmällä pitäen. Avaama-tonta työnsarkaa siis on.

Tässä tutkielmassa lähestyn Loppukirin asukkaiden antamia merkityksiä yhteisöllisyydelle pääosin Loppukirin toiminnan ja arjen kokemusten kautta. Nina Sääskilahden mukaan arki-elämä on se itsestään selvä alue jokapäiväisessä arki-elämässämme, johon emme välttämättä kiin-nitä mitään huomiota. Arkielämää ei pidetä minään erityisenä yksinkertaisesti siitä syystä, että se muodostaa jokapäiväisen todellisuutemme perustan. Sitä ei ajatella erikseen. Arkielä-män läheisyys tekeekin siitä hankalasti tavoitettavan. Sitä täytyy osata katsoa etäältä, ja arjen tavoittamiseen tarvitaan erityistä asennetta, jota Sääskilahti nimittää etnologis-antropologiseksi asennoitumiseksi. Asenteeseen kuuluu olennaisena osana itsensä vieraannut-taminen näennäisistä itsestäänselvyyksistä. (Sääskilahti 1999: 153.) Kun antropologit tekevät vierasta tutummaksi selittämällä sen, tekevät surrealistit tutun vieraaksi (Clifford 1988: 121).

Surrealisteilla ja etnologeilla on siis tältä osin yhtäläisiä pyrkimyksiä, sillä myös oman kult-tuurin arkipäivän lähestymisessä tarvitaan surrealistien itsensä vieraannuttamisen asennetta.

(Sääskilahti 1999: 154.)

Merkitysrakenteiden tulkinnassa tutkimustulos ei ole se, mitä haastateltavat sanovat, vaan tutkittavien lausumat ovat siis vihje jostakin, joka tutkijan on selvitettävä. Tutkija siis ratkai-see arvoitusta haastateltavien antamien vihjeiden perusteella. Jos näin ei tehtäisi, laadullinen tutkimus olisi pikemminkin laadullista kuvailua, joka sinällään on toki arvokasta. Kuvailussa ei kuitenkaan ole menty pintaa syvemmälle, mikä juuri on merkitysrakenteen analyysin tar-koitus: paljastaa toimintaa ohjaavia piileviä merkitysstruktuureja. Tarkoituksena on siis pääs-tä varsinaisten havaintojen taakse eli asioita ei oteta siinä ilmiasussa, missä ne tutkijalle näyt-täytyvät. (Moilanen & Räihä 2001: 55–56.) Tämän vuoksi myös Loppukiriä tutkivan on us-kallettava pidemmälle kuin vain kokoamaan haastatteluaineksesta kauniin kuvauksen yhtei-sön toiminnasta. Kokemukset yhteisöllisyydestä kätkeytyvät kertomuksiin yhteiyhtei-sön arjesta, eikä niitä aina pueta selväsanaiseen muotoon ”mitä yhteisöllisyys minulle merkitsee” (ks.

fenomenologisen haastattelun ja teemahaastattelun eroista luvussa 2.1.).