Vastakarvaan lukeminen

Sukupuolen keinotekoisuus ja sen toistossa tapahtuva variaatio mahdollistavat elokuvien performa-tiivien lukemisen sekä normatiivisiin että epänormatiivisiin toistoihin keskittyen. Annamari Vänskän (2006) tavoin luen aineistoani paikoin vastakarvaan eli etsien ensisijaisesta tulkintatavasta poikkeavia tapoja tulkita sukupuolen ja seksuaalisuuden toistoja. Mielestäni vastakarvaan lukeminen on välttä-mätöntä performatiivien tunnistamiseksi, sillä siten sekä normatiiviset että epänormatiiviset toistot voivat tulla näkyviksi. Elokuvantekijöillä on varmasti jonkinlainen ajatus siitä, miksi hahmoja esite-tään tietyllä tavalla, ja miksi jotain jäteesite-tään pois.

Kaikkea on mahdollista lukea monella eri tavalla. Tästä huolimatta yhteiskunnassa on vallalla olevat lukutapansa lukuisiin eri asioihin – myös sukupuoleen ja seksuaalisuuteen. Ne lukutavat, joita suosi-taan, kuvastavat niitä ideologisia ja poliittisia järjestyksiä, joita pidetään suotavina yhteiskunnassa.

(Hall 1980, 134.) Myös Disneyn elokuvia on kätevää lukea antautuen vallalla olevan lukutavan vie-täväksi. On kuitenkin mahdollista, että esimerkiksi ensisijaisesti maskuliiniseksi cis-sukupuoliseksi heteromieheksi tarkoitetusta hahmosta voi tehdä queer-tulkinnan joidenkin hänen performatiiviensa perusteella. Tällaisen tulkinnan tekeminen kuitenkin vaatii vallalla olevasta lukutavasta luopumista.

On hylättävä hahmon heterouden ja sukupuolen ehdoton selvyys ja sallittava ”epätavallisemman”

luennan mahdollisuus. Elokuvaa voi yhtä hyvin lukea toisin ja myös vallitsevaa lukutapaa vastusta-vasti – vastakarvaan. Vastakarvaan lukeminen on toimiva menetelmä, koska kun mitään ei oteta val-miiksi annettuna totuutena, vallalla olevat lukutavat ja niihin sisältyvät ideologiat tulevat näkyviksi.

Vastakarvaan lukeminen on klassisia feminismin menetelmiä, mutta sitä käytetään myös queer-tutki-muksen puolella. Feminististä ja queeria vastakarvaan lukemista erottaa se, että femininistinen vas-takarvaan luenta keskittyy seksismiin, kun taas queerissa lukemisessa painottuu heteronormatiivi-suus. (Kivilaakso, Lönngren & Paqvalén 2012, 9.) Mielestäni queeriin luentaan sopii myös

cis-nor-32

matiivisuuteen keskittyminen. Kivilaakson, Lönngrenin ja Paqvalénin muodostaman eronteon perus-teella tutkimuksessani tekemä vastakarvaan lukeminen on ennemmin queeria kuin feminististä perin-nettä seuraavaa.

Caroline Evansin ja Lorraine Gammanin mukaan mitä tahansa tekstiä on mahdollista lukea queeristi – myös sellaisia tekstejä, jotka näyttävät esittävän ilmiselvästi heteroseksuaalisuutta ja cis-sukupuo-lisuutta. Queer-lukeminen on mahdollista tällaisissakin tapauksissa, koska uudelleenluennat eivät ole historiattomia. Uudelleenluennoilla on kulttuurinen ja ajallinen tilanteensa, jossa sukupuolen ja sek-suaalisuuden kuvastot ovat olleet uudelleenneuvottelun kohteina, minkä seurauksena kulttuurituot-teen näennäinen heteroseksuaalisuus ja sukupuolten luonnollisuus ovat voineet horjua. (Evans &

Gamman 1995, 46.) Etenkin jos teoksen julkaisun ja uudelleenluennan välillä on suuri ajallinen tai kulttuurinen ero, ei esitysten lukeminen itsestäänselvästi esimerkiksi heteroseksuaalisina ole välttä-mättä mahdollista tai mielekästä, vaikka se sitä ehkä olikin ilmestyessään. Jotkin kulttuurituotteet sen sijaan ikään kuin yllyttävät queeriin luentaan jo ilmestyessään (mt., 46).

Queer-luenta ei kumpua tyhjästä vaan kulttuurituotteissa ja niiden kuluttajissa itsessään valmiina ole-vasta queeriydestä (Doty 1993, 16). Queerissa luennassa keskitytään tekstissä oleviin aukkoihin, ris-tiriitaisuuksiin sekä siihen hiljaisuuteen, joka samaan aikaan sekä piilottaa että tuo esiin normatiivi-sesta poikkeamisen (Kivilaakso, Lönngren & Paqvalén 2012, 10). Esimerkiksi vaikeneminen hahmon seksuaalisuudesta voidaan täyttää ei-heteroseksuaalisella halulla. Henry Jenkinsin mukaan erityisesti sellaiset ihmiset, jotka eivät ole itse heteroita, ovat taipuvaisia tekemään queer-tulkintoja fiktiivisistä hahmoista niihin liittyviin hiljaisuuksiin kiinnittyen. Sen sijaan heterot laajasti lukevat hahmot hete-roiksi siihen asti kunnes hiljaisuus rikotaan ja esiin tuodaan selkeitä todisteita niiden ei-heteroudesta.

(Jenkins 2004, 200.) Jos näin tosiaan on, ei-heteroseksuaalisuuksien näyttäminen avoimesti ja selke-ästi eikä pelkkänä mahdollisuutena, kun seksuaalisuutta ei ole osoitettu ”varmasti” mihinkään suun-taan, saa korostuneemman merkityksen. Jos heterot eivät lue hahmoja ei-heteroiksi ilman erillistä toisin todistamista, ei-heterous pysyy piilossa suurelta osalta yleisöä eikä se siten voi saavuttaa ase-maa yhtä yleisesti hyväksyttävänä seksuaalisuutena kuin heterous.

Queer-luenta ei välttämättä tarkoita samaa kuin vastakarvaan lukeminen. Tilanteissa, joissa queer on asetettu ensisijaiseksi tavaksi tulkita esimerkiksi elokuvan kohtausta, eikä sen queeriydestä tunnu olevan epäilystäkään, ei sen lukeminen queeristi ole vastakarvaan lukemista. Vastakarvaan lukemista on vain sellainen lukeminen, jossa aineistoa luetaan eri tavoin kuin se on tarkoitettu luettavaksi.

Esi-33

merkiksi samaa sukupuolta olevien ystävysten ystävyyden lukeminen pelkän ystävyyden sijaan ro-manssiksi joidenkin merkkien perusteella on vastakarvaan lukemista, koska siinä kieltäydytään py-syttelemästä niiden luennan rajojen sisällä, joissa lukijaa kannustetaan pysyttelemään. Jos samat ys-tävykset esitetään itsestään selvästi rakastavaisina, ei heidän romanssinsa lukeminen romanssina ole vastakarvaan lukemista. Tällaisista asetelmista vastakarvaan lukeminen edellyttäisi esimerkiksi hah-mojen sukupuoli-identiteetin kyseenalaistamista: Ovatko molemmat sittenkään samaa sukupuolta?

Jos eivät, silloinhan kyseessä ei ole homoseksuaalinen romanssi. Ehkä toinen tai molemmat voisivat olla vaikkapa transsukupuolisia. Tällöin alun alkaen queerista on tehty vastakarvaan luettu, toisenlai-nen queer-tulkinta.

Annamari Vänskä kutsuu aktiivista vastustavaa lukemista vikuroinniksi. Hän kuvaa sitä menetel-mäksi, jossa aineistosta etsitään paikkoja, ”joiden kautta voi avautua tila käsitteellistää vaikkapa nor-meja rikkovia sukupuolten ja seksuaalisuuksien muotoja”. Vikurointi on tapa, jolla tulkintojen hie-rarkiat tulevat näkyviksi, mutta samalla esiin tulee myös niiden keinotekoisuus: ollakseen dominoivia tulkinnat tarvitsevat ”vääriä” tulkintoja, joiden yli dominoida. Vikuroinnin päämääränä on laajentaa katsomisen tapoja. (Vänskä 2007, 70.)

Monenlaisen luennan – myös vastakarvaan – mahdollistaa se, etteivät kulttuurituotteet ole yhdellä ainoalla oikealla ratkaisulla varustettuja teoksia. Teokset joutuvat käymään läpi kunkin katsojan mie-lissä merkitystenmuotoutumisprosessin, ja sen aikana muovautuneet tulkinnat ovat yksilöllisiä. Ne kumpuavat jokaisen katsojan henkilökohtaisesta historiasta ja ajatuksenkulusta. (Rossi 2003, 15;

myös Vänskä 2007, 70.) Visuaalisen kulttuurin tuotteet eivät ole koskaan kerralla tyhjeneviä (Vänskä 2006, 14). Väitän, että vaikka sama henkilö katsoisi saman elokuvan useaan kertaan, kulloinkin muo-dostuvat tulkinnat eivät koskaan ole täysin identtiset minkään toisen katselukerran kanssa.

Uskon, että jokaisella katselukerralla katsoja kiinnittää huomionsa eri asioihin, mikä vaikuttaa koko-naistulkintaan ja siihen, millaisia merkityksiä elokuvasta kulloinkin saa poimittua keskeisiksi ja tois-sijaisiksi. Koska katselukerrat eivät voi olla ajallisesti päällekkäisiä, on katsoja jokaisella kerralla ehtinyt kerryttää jotain sellaista kokemusta, jota hänellä ei aiemmin ollut. Esimerkiksi ensi kertaa elokuvaa katsoessa koko teos on aivan uusi. Jos elokuvan katsoo uudelleen heti perään, on katsojalla tietoa elokuvan juonesta ja hahmoista aivan tuoreena muistissa. Katsoja osaa ehkä lukea elokuvan mysteerin ratkaisuun liittyviä vihjeitä toisella katselukerralla, kun ensimmäisellä kerralla niitä ei ole osannut lukea ja yhdistää mielekkäiksi kokonaisuuksiksi.

34 3.2.2 Sisään- ja uloskoodaaminen

Populaarikulttuurin tuotteet voi nähdä väylänä uusintaa ja muokata todellisuutta sekä tietoisesti että tiedostamatta. On täysin mahdollista, että tuottajat sisällyttävät tuotteisiinsa huomaamattaan sisältöä, jonka yleisö poimii esiin. Lisäksi voi käydä niin, että tarkoitettu merkityssisältö muuttuu vastaanot-tajien prosessoidessa näkemäänsä, kuulemaansa ja kokemaansa. Kulttuurituotteet voivatkin yleisön käsissä alkaa niin sanotusti elää omaa elämäänsä. Suomalaisista kulttuurituotteista tällaisen ”kohta-lon” on kokenut esimerkiksi Eppu Normaali -yhtyeen kappale Murheellisten laulujen maa⁷. Yhtyeen laulaja-sanoittaja Martti Syrjä kertoo Eput-elokuvassa⁸, että laulu oli alun perin tarkoitettu suomalai-sia iskelmiä irvailevaksi kappaleeksi. ”Kuulijan päässä” siitä kuitenkin muotoutui erilainen kuin miksi yhtye sen tarkoitti.

Kirjoittaessaan Murheellisten laulujen maan sanoja Martti Syrjällä oli ajatus, mitä kappaleen sanoi-tuksella on tarkoitus kertoa. Syrjä sisäänkoodasi sanoituksiin irvailevan merkityksen. Kuulijat kuun-telivat kappaleen ja samalla uloskoodasivat sen, mutta koodista oli kadonnut se, että surkeudella mäs-säily oli pilailua niiden kappaleiden kustannuksella, jotka ovat niin tehneet mutta tosissaan. Sisään- ja uloskoodattu erosivat toisistaan.

Sisään- ja uloskoodaaminen ovat kulttuurintutkimuksen alalla ansioituneen Stuart Hallin kehittämää käsitteistöä, joita käytetään erityisesti kommunikaation tutkimiseen. Hänen mukaansa viestin lähet-täjän – siis esimerkiksi elokuvan tuottajan tai laulun sanoittajan – on muodostettava haluamastaan viestistä merkityksellinen ilmaus. Lähettäjä sisäänkoodaa ilmaukseen ne merkitykset, joiden toivoo siirtyvän vastaanottajalle. Vastaanottaja puolestaan uloskoodaa viestistä sen sisällön. Uloskoodattu ei välttämättä seuraa sisäänkoodattua: ei ole takeita, että viesti pysyy muuttumattomana. Hall kuiten-kin toteaa, että jonkuiten-kinlaisia yhteisiä kiinnikkeitä sisään- ja uloskoodauksella on oltava. Sisäänkoodaus luo rajoja uloskoodauksen mahdollisille muodoille. Uloskoodauksella on oltava rajoja, koska ilman niitä kaikki viestit voisi uloskoodata millä tahansa tavalla, jolloin ymmärrettävä kommunikaatio olisi mahdotonta. (Hall 1980, 129–131, 135–136.)

Jotkin koodit lähestyvät universaaliutta niin, että ne alkavat vaikuttaa luonnollisilta. Hallin mukaan puhtaasti luonnollisia koodeja ei kuitenkaan ole, vaan kyse on luonnollistetuista koodeista. Tällaisia

7 Murheellisten laulujen maa. 1982. Albumilla Tie vie. Sävellys ja sovitus Mikko Syrjä. Sanoitus Martti Syrjä. Poko Rekords.

8 Eput-elokuva. 2016. Ohjaus Saku Pollari. Tuottaja Ilkka Hynninen & Erna Vuorenmaa. Tuotantoyhtiö Aito Media.

35

koodeja on levitetty niin paljon kulttuurissa ja yhteisöissä, että ne eivät enää tunnu rakennetuilta.

Nämä koodit opitaan jo hyvin nuorina, mikä aiheuttaa illuusion niiden luonnollisuudesta. (Hall 1980, 132.)

Sisään- ja uloskoodaus ovat tutkimuksessani hyvin käyttökelpoisia käsitteitä. Ne soveltuvat kuvaa-maan erityisesti vastakarvaan lukemisen prosesseja, joissa lukutapojen hierarkiat on tunnistettava.

Vastakarvaan luettaessa sisäänkoodattu uloskoodataan tarkoituksella väärin. Vastakarvaan lukemi-sessa voi myös asettaa kyseenalaiseksi sen, onko sisään alun alkaen koodattu dominoivia seksuaali-suus- ja sukupuolikoodeja. Ehkä sisään on koodattu queeria materiaalia, mutta hetero- ja cis-normien vuoksi niitä ei usein osata, ymmärretä tai haluta uloskoodata sillä tavoin.

36

4 SUKUPUOLET JA SEKSUAALISUUDET PRINSESSAELOKUVISSA

Lähiluvun kohteena ovat elokuvien hahmot yksilöinä ja heidän välinen vuorovaikutuksensa. Yksilö-tasolla kiinnitän huomion hahmojen anatomiaan, vaatteisiin, ehostukseen ja luonteenpiirteisiin. Vuo-rovaikutuksen tarkastelussa puolestaan oleellista on se, miten toiset hahmot reagoivat toistensa ulko-näköön ja luonteeseen, millaisia heidän suhteensa ovat, ja millaisia kohtaamiset ja niihin sisältyvät valtasuhteet ovat kokonaisuudessaan. Näin saadaan selville esimerkiksi käyttäytymiseen, ulkonäköön ja haluun liittyviä kaavamaisuuksia sekä hyväksyttävän ja paheksuttavan rajat.

Fiktiivisten hahmojen identiteeteillä on taipumus olla selvästi yksioikoisempia kuin oikeilla ihmisillä – eihän hahmoilla ole elämän saatossa kertynyttä historiaa ja kokemuksia, jotka muovaavat jokaisesta ihmisestä omanlaisensa yksilön. Suomalaista televisiomainontaa tutkineen Leena-Maija Rossin mu-kaan mainonnassa sukupuolten sekä seksuaalisuuksien esittäminen on hyvin suoraviivaista, suoravii-vaisempaa kuin ajallisesti pidemmissä audiovisuaalisissa esityksissä (Rossi 2003, 18). Samalla logii-kalla voisi päätellä, että tällöin sukupuolen ja seksuaalisuuden esittäminen elokuvissa on yksinker-taistetumpaa kuin televisiosarjoissa ja kaikista laveimmillaan ne ovat oikeassa elämässä.

Suoraviivaisuuden tuomasta yksinkertaisuudesta huolimatta kuvitteellisten hahmojen tarkastelussa on se etu oikeisiin henkilöihin verrattuna, että niiden sukupuoli ja seksuaalisuus todella ovat keinote-koisesti rakennettuja: koko hahmo on luotu tyhjästä, tosin mahdollisesti ihmisesikuvia hyödyntäen.

Koska kaikki on keinotekoista, ei esimerkiksi hahmon sukupuolta voi pitää millään tasolla ”luonnol-lisena” – onhan koko hahmo identiteetistä ulkonäköön ja tekoihin täysin ihmisen mielikuvituksen ja luovuuden tuotosta. Ei ole mahdollista esimerkiksi todeta: ”Belle on nainen, koska hän on nainen”.

Belle on nainen, koska hänestä on tehty nainen. Fiktiossa tosielämän sukupuolittavat prosessit voivat tulla selvemmin esiin, sillä keinotekoisessa kontekstissa minkään ei voi väittää olevan luonnollista.

On helpompi hyväksyä, ettei asia ole todellinen, kun se esitetään viihteellisessä ja fiktiivisessä muo-dossa. Niinpä elokuvia tarkastellessa esimerkiksi sukupuolen pysyvyys ja sen keskeisyys näyttäyty-vät selvemmin keinotekoisina tuotoksina kuin vastaavassa tarkastelussa tosielämän kontekstissa.

Tiukkojen normien puitteissa yksilöille ei jää paljon liikkumavaraa, jos he aikovat kaikilta osin py-sytellä niiden rajoissa. Leena-Maija Rossi kirjoittaa onnistuneista – siis onnellisista, normienmukai-sista sukupuolen esityksistä: ”Yleistäen voinee sanoa, että onnistumisen takaavat konstailematon miesmaskuliinisuus ja koristautuva ja tyylitelty naisfeminiinisyys sekä näiden esityksellinen yhteen

37

saattaminen” (Rossi 2015, 56). Käytännössä tämä tarkoittaa siis naisfeminiinisten cis-naisten ja mies-maskuliinisten cis-miesten kohtaamisia, jotka lopulta johtavat heteroseksuaaliseen parinmuodostuk-seen (avioliiton kautta) ja huipentuvat lasten saantiin. Vanhemmat kasvattavat lapsensa heteroseksu-aaliseen malliin sopiviin sukupuolirooleihin, mikä varmistaa heterouden kierteen jatkumisen. (Soik-keli 1999, 54.)

Tuhkimossa on tällainen kokonainen tarinan kaari (ks. Rossi 2015, 70–71): sukupuoliltaan selvät Tuhkimo ja prinssi kohtaavat, rakastuvat ja menevät naimisiin. Elokuva päättyy häihin, joten lasten saantia ei näytetä katsojille, mutta sitä voi pitää loogisena lopputulemana avioparin rakkaudesta.

Mutta käykö niin kuitenkaan? Prinssi ei ainakaan ennen Tuhkimon kohtaamista vaikuta kovin kiin-nostuneelta asettumaan aloilleen, eikä Tuhkimo tuo ilmi haluaan saada lapsia. Kuninkaalla on kiire saada lapsenlapsia, mutta päätös on kuitenkin Tuhkimon ja tämän prinssin. Asettuvatko näennäisesti normatiiviset Tuhkimo ja prinssi kuitenkaan täysin normien rajoihin?

Entä kuinka tulisi suhtautua siihen, ettei parinmuodostus tapahdukaan ideaalisen heterokaavan mu-kaan kuten Kaunottaressa ja hirviössä, jossa Bellen rakkauden kohde ei aluksi ole periaatteessa ih-minen lainkaan? Tai siihen, että Frozen-prinsessa Annan heterorakkauden kohde osoittautuu petol-liseksi eikä Elsa-sisarella vaikuta olevan romanttista tai seksuaalista intressiä keneenkään? Frozen – Huurteinen seikkailu ei kenties mene aivan tyypillisestä prinsessasadusta, mutta Kaunotar ja hirviö sekä Tuhkimo kyllä käyvät. Prinsessasatuja syytetään yksipuolisista sukupuolen ja seksuaalisuuden kuvastoista (esim. Streiff & Dundes 2017; Towbin ym. 2004), mutta jo pelkästään nämä huomiot tuovat erinomaisesti ilmi sen, että eri tavoin lukemalla elokuvien seksuaali- ja sukupuoliesitykset eivät olekaan niin yksiselitteisiä tai rajallisia kuin pikaisella katsomisella luulisi. Se, että erilaiset performatiivit ovat piilossa pinnan alla, kuvastaa kuitenkin cis-sukupuolisuuden ja heteroseksuaali-suuden valtaa, ja siten kritiikki on aiheellista.

4.1 Sukupuolittuneet vaatteet ja koristeet

Lähes jokainen hahmo on sukupuolitettu naiseksi tai mieheksi, oli hahmo sitten ihminen, peikko, eläin tai esine. Erityisen näkyvästi se tapahtuu pukeutumisen avulla. Aineiston elokuvissa ei ole en-simmäistäkään naispuoliseksi tarkoitettua hahmoa, joka käyttäisi housuja. Ihmisnaisilla ja -tytöillä on aina mekko. Vaatteiden merkitystä onnistuneen sukupuolitoiston osana korostetaan sanoin ja teoin.

Näkyvimmäksi se tulee Tuhkimossa, jossa melkein käy pukeutumisvahinko, ja Kaunottaressa ja hir-viössä, jossa ristiinpukeutuminen on järkytyksen lähde ja toimii aseena vihollisia vastaan.

38

”No, Vili, mistä kaikki tämä tohina?”⁹ Tuhkimo kysyy. Vili vastaa: ”Uusi hiiri talossa. Aivan uusi.

Ei olla nähty sitä aikaisemmin. Vierailija. Vierailija!”¹⁰ Tuhkimo innostuu ajatuksesta uudesta eläinystävästä: ”Oi, vierailija. No, hän tarvitsee mekon…”¹¹ Tuhkimo käyttää naisiin viittaavaa pro-nominia she ja tuntuu siten olettavan, että vierailija on naispuolinen. Hän ottaa laatikosta pinkin me-kon, jonka voisi antaa uudelle hiirelle. Kun Vili näkee, että Tuhkimo on poiminut meme-kon, hän alkaa hekottaa ja osoittaa samalla sormellaan oletettavasti mekkoa (ei näytetä, mihin Vili osoittaa). Vilin vieressä oleva pieni hiiri, poikalapseksi koodattu, eittelee vakavasti ja Vili toteaa: ”Se ei ole tyttö, se on poika. Poika, poika.”¹² Samalla kun hän sanoo ”poika” hän osoittaa liivitakkiaan ja identifioi it-sensä miespuoliseksi. Pieni poikahiiri tukee Viliä ja avaa oman liivinsä yrittäen painottaa, että uudelle hiirelle tarvitaan miesten vaate: mieshiiri ei voi pukeutua tyttöjen mekkoon. Tuhkimo yllättyy ja ehkä hieman kauhistuukin ajatuksesta, että on tarjoamassa mekkoa miehelle. Hän sanoo: ”Oi, se muuttaa asian. Hän tarvitsee takin ja kengät…”¹³ Hän panee mekon takaisin laatikkoon ja ottaa sieltä tilalle keltaisen paidan. Asun täydentää lopulta vielä miesten mallinen pipo ja kengät.

Hiirten ja Tuhkimon reaktiot rakentavat ajatusta mekon kuulumisesta yksinomaan naisten ja tyttöjen vaatteeksi. Sen sijaan, että Tuhkimo antaisi uudelle hiirelle mahdollisuuden vaikkapa valita mekon ja liivitakin välillä, hän tunnistaa, että on tekemässä sukupuolivirhettä. Vili ja poikahiiri avuliaasti huo-mauttavat asiasta ennen kuin virhe ehtii tapahtua, ja niin kukaan ei päädy hämmentämään sukupuo-lirajoja ristiinpukeutumisella. Miespuoliset hiiret eivät salli sitä, että uusi hiiri – Huli – voisi haluta pukeutua eri tavalla, ja että Hulin sukupuoli-identiteetti ja sen ilmaisu saattavat erota heidän tavois-taan. Lopputuloksena on se, että Tuhkimon hahmoille sallittuja sukupuolia ovat vain nainen ja mies ja niitä ilmaistaan siten, ettei mekko missään tapauksessa kuulu miesten vaatetukseen. Näin siitä tulee naisten vaate, kun mahdollisia sukupuolia on vain kaksi – myös ei-ihmisille.

Tuhkimon eläinhahmot ovat ihmisten lailla vahvasti sukupuolitettuja kuten yllä mainittu esimerkki-tapaus osoittaa. Hiirillä sukupuolta toistetaan käyttämällä sukupuolikoodattuja vaatteita: naishiirillä on samalla tavalla aina mekko kuin ihmisnaisilla. Sen sijaan linnuilla ei ole mekkoa syystä tai toisesta.

Osalla miespuolisista linnuista on liivi, eli linnuillekin on piirretty vaatteita ja siten mekko myös

9 Now, Jaq, what’s all the fuss about? (Tuhkimo 07:18)

10 New mouse in the house. Brand-new. Never saw it before. Visitor. Visitor! (Tuhkimo 07:20)

11 Oh, a visitor. Well, she’ll need a dress… (Tuhkimo 07:25)

12 It’s not a she. It’s a he. He, he. (Tuhkimo 07:30)

13 Oh, that does make a difference. He’ll need a jacket and shoes… (Tuhkimo 07:33)

39

nuilla voisi tulla kyseeseen. Vaikka mekkoa ei naislinnuilla olekaan, on sukupuoliero rakennettu nä-kyväksi sillä, etteivät naispuoliset linnut käytä liiviä: se on varattu miehille. Lisäksi eroa luodaan asusteilla, sillä vaatteettomuus ei yksinään riitä eroksi, koska osa mieslinnuista on myös ilman vaat-teita. Miehillä on joko paljas pää tai sitten pipo. Naispuolisilla linnuilla ei koskaan ole pää paljaana.

Se on peitetty huivilla, joka on sidottu nokan alle. Tämä vanhanaikainen, babushkamainen huivin sidonta on feminiininen eikä sellaista esiinny yhdelläkään miespuolisella hahmolla aineiston eloku-vissa.

Rusetit ovat myös sukupuolitettuja asusteita ja koristeita vaatteissa. Rusetit itsessään eivät ole pel-kästään naisisiksi ajateltuja, sillä solmuke on mahdollinen osa miesten juhlapukeutumista. Solmuk-keen ja naisellisten rusettien muodoissa ja sijainnissa on kuitenkin eroa. Solmukkeessa ei ole roikku-via häntiä ja se kuuluu miehen kaulaan. Naisilla puolestaan ruseteissa hännät voivat olla pitkät ja näkyvissä ja lisäksi rusetteja voi olla oikeastaan missä tahansa kohdassa: hiuksissa, selässä, hameen helmassa. Tuhkimossa sen lisäksi, että naispuoliset hiiret käyttävät mekkoa, joka jo yksinään riittää koodaamaan ne naisiksi, niillä myös on rusetti solmittuna häntään, mikä lisää feminiinisyyttä niiden ulkonäköön. Yhdelläkään miespuolisella hiirellä sen sijaan ei ole rusettia hännässä eikä missään muu-allakaan. Sitä, tekisikö rusetin lisääminen jonkun mekottoman hiiren häntään tästä naisen, on vaikeaa arvioida. Onko vaate vai asuste merkitsevämpi? Oli kummin oli, asusteiden merkitys on korostunutta, kun hahmolla ei ole vaatteita. Esimerkiksi juuri lintujen tapauksessa ainut ero naisten ja vaatteetto-mien mutta pipopäisten miesten välillä on ero päähineiden mallissa.

Niillä naisiksi tarkoitetuilla hahmoilla, jotka eivät ole ihmismuodossa ja joilla ei ole mekkoa, kuten linnuilla Tuhkimossa ja teekannun muodossa olevalla rouva Pannulla Kaunottaressa ja hirviössä, su-kupuoliero on tuotettu erilaisilla koristeilla ja yksityiskohdilla kuin miespuolisilla vastineillaan. Jos toisen sukupuolen edustajaa vastaavasta esineestä tai eläimestä ei ole, on turvauduttu samoihin suku-puolen merkitsijöihin kuin niillä, joilla vertailukohtaa on. Niinpä esimerkiksi naiselliset ripset, joilla sukupuolieroa merkitään toisten hahmojen kohdalla, siirtyvät merkitsemään naissukupuolta myös sel-laisten hahmojen kohdalla, joilla ei ole miesvastinetta. Vastaavasti tälsel-laisten ripsien puute tai ripsien puuttuminen kokonaan merkitsevät kohteen miespuolisuutta. Koska pitkiä ripsiä toistetaan naisen merkkinä, alkaa Tuhkimon äitipuolen Lucifer-kissan ripsettömyys merkitä sen miespuolisuutta, vaikka muita kissoja Tuhkimossa ei ole. Silmäripset on asetettu ainoaksi tyttö- ja poikakupin erotta-jaksi Kaunottaressa ja hirviössä, ja prinsessoilla on kautta elokuvien paljon pidemmät ja näkyväm-mät ripset kuin prinsseillä, mistä seuraa se, ettei toisen sukupuolista hahmoa edes tarvita sukupuolen

40

määrittämiseen. Sen voi lukea vaivatta merkeistä päättelemällä. Koska mieshahmoille ei kuulu mei-katut kasvot, mutta naishahmoilla voi olla meikkiä (esimerkiksi Frozenin Elsalla ja Kaunottaren ja hirviön blondeilla Gastonin ihailijoilla), on selvää, että rouva Pannu on nainen – sanoohan sen jo nimeen kuuluva rouva.

Kaunottaren ja hirviön lopussa Gastonin miehet hyökkäävät hirviön linnaan. Taistelussa nähdään elokuvien ainut selvä ristiinpukeutuminen. Sitä ei kuitenkaan näytetä positiivisessa valossa, vaan se asetetaan naurun kohteeksi ja esitetään kantajalleen traumaattisena kokemuksena. Kohtauksessa esi-tetään linnan palvelusväkeen kuuluvan, naiseksi koodatun vaatekaapin ja muutaman Gastonin jouk-kojen miehen välistä kamppailua. Yhden miehistä vaatekaappi ”tyrmää” nappaamalla hänet kamman ja harjan avulla sisuksiinsa ja stailaamalla hänelle överin naisten lookin. Mies tulee ulos kaapista korkean, rusetilla koristetun punaisen tukan, jonka mallista tulee mieleen Simpsonien Margen hiukset, meikin, tähtikorvakorujen, helminauhan, korkeavartisten käsineiden, merenneitomaisen biki-niyläosan, pitkän hameen ja korkokenkien kera. Hameen alla on vielä pinkit pitsireunaiset ja shortsi-malliset alushousut. Miehellä on muodonmuutoksesta huolimatta yhä partansa. Nähdessään, että hä-nellä on nyt hame ja korkokengät ynnä muut, hän järkyttyy pahasti ja juoksee kauhuissaan pois. Vaa-tekaapin ”ase” siis toimi.

Humoristisena kohtauksena sen voi lukea asettavan naurunalaiseksi sukupuolittuneet pukeutumisen rajat ja saavan katsojat kysymään, onko oikeasti niin kamalaa, että pukeutuisi sukupuoleensa nähden väärin. Naiseksi puetun miehen reaktio on liioiteltu. Tyrmääntyisikö kukaan niin vahvasti yhtä har-mittomasta teosta kuin tämä mies? Epänormatiivisen pukeutumisen puuttuessa elokuvasta muilta osin on varsin mahdollista tulkita, että miehen reaktio on perusteltu. Kohtauksen voi siten nähdä tukevan

Humoristisena kohtauksena sen voi lukea asettavan naurunalaiseksi sukupuolittuneet pukeutumisen rajat ja saavan katsojat kysymään, onko oikeasti niin kamalaa, että pukeutuisi sukupuoleensa nähden väärin. Naiseksi puetun miehen reaktio on liioiteltu. Tyrmääntyisikö kukaan niin vahvasti yhtä har-mittomasta teosta kuin tämä mies? Epänormatiivisen pukeutumisen puuttuessa elokuvasta muilta osin on varsin mahdollista tulkita, että miehen reaktio on perusteltu. Kohtauksen voi siten nähdä tukevan

In document Poika vain tapaa tytön? Sukupuolten ja seksuaalisuuksien monenlaiset luennat kolmessa Disneyn prinsessaelokuvassa (sivua 34-0)