1990-luvulla feministisessä ajattelussa tapahtui käänne, jonka seurauksena jako biologiseen ja sosi-aaliseen sukupuoleen hämärtyi. Sukupuolta ja seksuaalisuutta keksittiin alkaa tarkastella performatii-visina. Sukupuoli ja seksuaalisuus nähtiin tässä ajattelussa jatkuvina visuaalisina, kielellisinä ja ruu-miillisina toistotekoina. Ajatus performatiivisuudesta on tullut tunnetuksi erityisesti Judith Butlerin töiden kautta. (Rossi 2003, 12.)
Butler kirjoittaa sosiaalisen sukupuolen olevan ”toistuvaa kehon tyylittelyä, sarja toistotekoja hyvin tiukassa sääntelykehyksessä, joka jähmettyy ajan mittaan ja luo vaikutelman substanssista,
luonnol-16
lisesta olemisesta”4 (Butler 1999, 43–44). Butler myöntää, että on vaikeaa selittää, mitä performatii-visuus tarkalleen tarkoittaa. Hän pohtii, että sukupuolen ajatellaan olevan jokin sisäinen olemus, joka voidaan tuoda esiin. Tämä oletus lopulta tuottaa odottamansa ilmiön – sukupuolen. Performatiivisuus on sarja toistotekoja ja rituaaleja, jotka alkavat vaikuttaa, kun niitä toistetaan luonnollistaen kehon kontekstissa. Näin sukupuoli, jonka on oletettu olevan yksilöiden sisäinen olemus, ei olekaan sisäinen olemus vaan harha, joka tuotetaan ennakoinnilla ja kehoon kytkeytyvillä toistoteoilla. (mt., xiv–xv.)
Performatiivisuuden selittäminen ei ole yksinkertaista. Ymmärrän Butlerin ajatuksen seuraavasti esi-merkkitapauksen avulla selitettynä: Ihmiset olettavat omaavansa sukupuolen. He uskovat, että suku-puolisuus on mahdollista tuoda näkyviin, minkä seurauksena he alkavat nähdä toistensa sukupuolen ulospäin, vaikka todellisuudessa mitään nähtävää ei ole. Ihmiset vain alkavat yhdessä sopien nähdä jokaisen sukupuolisena olentona. Tietyt asiat kuten kikattaminen tai rintaliivien käyttäminen alkavat toistojen kautta merkitä tietyssä ajallisessa ja alueellisessa kontekstissa kantajansa naissukupuoli-suutta. Niiden kuuluminen naissukupuolisuuteen luonnollistuu, minkä seurauksena merkkien ajatel-laan olevan perustavasti naiseuteen liittyviä. Miessukupuoleen puolestaan kytkeytyy toisenlaisia merkkejä. Näiden merkkien kantaminen ja toteuttaminen saa kantajansa näyttäytymään esittämänsä sukupuolisena, ja muut vastaanottavat hänet kyseisen sukupuolen edustajana. Sellaisessa ajallisessa ja yhteiskunnallisessa kontekstissa, jossa mekkoon pukeutuminen on luonnollistunut naiseuteen liit-tyväksi merkiksi, mekkoon pukeutuva henkilö, joka muutoin katsotaan miespuoliseksi, aiheuttaa hämmennystä, sillä mekkoa käyttävä mies rikkoo luonnollisena pidettyä järjestystä. Ehkä kyseessä onkin nainen, jolloin mekko ei ole mitenkään normista poikkeava asu. Silloin henkilö kuitenkin rik-koisi sukupuolelleen kuuluvia merkkejä, sillä esimerkiksi hänen partansa ei kuulu naisten merkistöön.
Susanna Paasonen tiivistää Butlerin performatiivisuuden olevan tapoja, joilla sukupuolta tuotetaan jatkuvasti eri yhteyksissä ja eri elämän osa-alueilla niin, että toistojen myötä sukupuoli alkaa näyt-täytyä selkeänä ja vakaana. Toistojen näyttämöinä ovat muun muassa kulttuuriset tekstit, perhe, us-konto, pukeutuminen ja laki. (Paasonen 2010, 47.) Leena-Maija Rossin näkemyksen mukaan Butler sanoo, että sukupuolta tehdään toistamalla sukupuolittuneita tekoja, jotka tulkitaan kulttuurissa joko mies- tai naissukupuolisiksi. (Rossi 2010, 26–27.)
4 Gender is the repeated stylization of the body, a set of repeated acts within a highly rigid regulatory frame that congeal
over time to produce the appearance of substance, of a natural sort of being.
17
Myös Tuija Pulkkinen ymmärtää performatiivisuuden keskiöön toistoteot. Kulttuurissa on toistetta-vissa oleva sukupuoleen liittyvä menettelytapa, jonka ansiosta sukupuoli voidaan toteuttaa esittä-mällä. Jos sukupuoli-instituutiota ei olisi, ei sukupuolta voisi olla, mutta koska se on olemassa, ei yksikään ihminen voi olla olemassa ymmärrettävänä ihmisyksilönä omaksumatta sukupuolta osaksi subjektiutensa muodostumisprosessia. (Pulkkinen 1998, 217.) Tulkitsen tämän tarkoittavan, että jopa itsensä sukupuolettomiksi kokevat henkilöt ovat joutuneet määrittelemään ”sukupuolisuutensa” su-kupuolettomaksi, sillä sukupuoli-instituution olemassaolo pakottaa jokaisen sukupuoliseksi olen-noksi eikä siksi kukaan voi jättää prosessoimatta omaa sukupuoli-identiteettiään, vaikka yksilö ei kokisi omaavansa sellaista. Tällä logiikalla, paradoksaalisuudestaan huolimatta, on mahdollista väit-tää, että sukupuolettomuus on sukupuolettoman sukupuoli-identiteetti ja siten yksi sukupuolista. Ai-nakin se on yksi vastaus kysymykseen ”mikä on sukupuolesi”. Niinpä sukupuolettomuutta on mah-dollista käsitellä sukupuolia käsittelevässä tutkimuksessa: osalle sukupuolettomista se on koettu su-kupuoli-identiteetti (Seta 2019).
Vaikka performatiivisuuden voi sanoa nousseen laajaan tietoisuuteen sukupuolentutkimuksellisella kentällä 90-luvulla, ei konsepti ollut täysin uusi. Jo 50-luvun puolessa välissä kielifilosofi John Langshaw Austin pohti luennoillaan, miten asioita tehdään sanoilla. Austinille (1962) performatiivi-suus oli sanallisia tekoja, jotka toiston kautta tuottavat todelliperformatiivi-suusvaikutuksia (Rossi 2015, 53).
Austinin mukaan performatiivien tulee täyttää lukuisia vaatimuksia ollakseen onnellisia – onnistu-neita. Esimerkiksi hääperformatiivin onnistumiseen ei riitä, että ulos päästetään oikeanlaiset sanat, vaan myös tilanteella, jossa sanat sanotaan, on merkitystä. On merkityksellistä, kuka sanat sanoo.
Performatiivi menee pilalle, jos sitä ei viedä kokonaan loppuun – siis vihkimisen tapauksessa sere-monia jää kesken. Lisäksi se pitää tehdä oikeassa mielentilassa, siihen kuuluvien tunteiden vallitessa.
Jos mikä tahansa onnistuneen performatiivin ehdoista ei täyty, on performatiivi tavalla tai toisella viallinen, Austinin termein onneton. (Austin 1962, 14–15.) Nykytutkimuksessa tällaisista performa-tiiveista voidaan puhua ”queereina tai hankalina ja häiriköivinä suorituksina” (Rossi 2015, 54).
Leena-Maija Rossi osoittaa, ettei Butlerin performatiivisuus ole etääntynyt kauas Austinin performa-tiivisuudesta siitä huolimatta, että Butlerille se on sanallisten toistotekojen sijaan ruumiillisia toistoja.
Häissä on hyvin samanlaisia onnistumisen ehtoja sanallisen ja visuaalisen tai ruumiillisen puolen vä-lillä. Häät suoritetaan tietynlaisessa tilassa, jossa hääparilla, vihkijällä, kaasolla, bestmanilla ja vie-railla on kullakin rooliinsa kuuluvat asemat, puvut ja tunteet. Tilaisuudessa on omat rituaalinsa ja tunnistettavissa oleva kaava. (Rossi 2015, 53, 57–58.) Jos esimerkiksi morsian ei ole yksiselitteisesti
18
tunnistettavissa vieraiden joukosta ja hän sulautuu heidän joukkoonsa, voi häiden nähdä epäonnistu-neen hääperformatiivin toistossa. Vihittävä pari on ehkä sinänsä onnistunut, että avioliitto on sol-mittu, mutta se, millaisessa kuvastossa niin on käynyt, ei vastaa normaalina pidettävää tapaa, jossa morsiamen kuuluu erottua joukosta.
Performatiivisuus tuottaa nimeämänsä asian (Butler 1999, xiv–xv; Lloyd 1999, 201). Ymmärrettäessä sukupuoli performatiivisena ajatellaan, että sukupuoli syntyy vasta performatiivien myötä. Ajatte-lussa sukupuolta ei siis ole olemassa ennen sukupuolen performatiiveja. Sukupuoli on täten olemat-tomasta merkittäväksi nostettu asia, jonka alkuperäinen kuvitteellisuus on päässyt unohtumaan, ja siten siitä on muodostunut olemus, joka on aina ollut ja tulee aina olemaan. Tällainen asema on mah-dollistanut sukupuolen nousun ”luonnolliseksi” osaksi ihmisiä.
Performatiivisuus on niiden normien toistamista, joista jokainen sukupuolitettu ihminen rakentuu.
Sukupuolittuminen on pakollista, sillä normeja ei voi jättää huomiotta. Sukupuolesta tulee tehtävä jokaiselle, mutta yksikään ei onnistu siinä täydellisesti. (Butler 1993, 22.) Jos kukaan ei voi onnistua sukupuolen toistamisessa täysin, voi ajatella, että jokainen rikkoo jotakin Austinin esittämistä onnel-lisen performatiivin ehdoista. Tämä puolestaan merkitsee sitä, että kaikkien ihmisten sukupuolen per-formatiivit ovat queereja, sillä mikä tahansa rike aiheuttaa performatiivin epäonnistumisen. (Austin 1962, 14–15.) Jos näin on, onnistuneet sukupuoliperformatiivit ovatkin pelkkiä saavuttamattomissa olevia ideoita, ja toteutuneet, onnistuneiksi katsottavat ovat joitakin onnettomia performatiiveja, jotka on nostettu erityisasemaan muka onnistuneina. Näin ajateltuna normien voi nähdä asettavan rajat kyl-lin hyvälle ja riittävän soveliaalle täydellisen sijaan, vaikka ihmisten mielissä ne voivatkin näyttäytyä täydellisyyden rajoina. Niinpä niiden, jotka toistavat sukupuoltaan ”normatiivisella tavalla”, suku-puolitoistot ovat oikeastaan sellaisia, että ne ovat muihin verrattuna vain erittäin hyviä toistoja epä-onnistuneiden joukossa, mutta käytännössä ne tulkitaan ”täydellisiksi”.
Määräys olla tiettyä sukupuolta tuottaa väistämättä epäonnistumisia ja erilaisia muunnelmia suku-puolista. Nämä muunnelmat uhmaavat normeja. (Butler 1999, 185.) Arvelen Butlerin yrittävän sanoa, että vaikka yksilöt toimisivat normien asettamissa rajoissa, kukaan ei voi toistaa sukupuolta täysin samalla tavalla, minkä seurauksena syntyy variaatiota. Tämä variaatio puolestaan osoittaa sukupuolen keinotekoisuuden ja sen, ettei ole olemassa oikeaa tapaa olla jotain sukupuolta. Keinotekoisuuden paljastuminen on uhka sukupuolijärjestelmälle, sillä jos se on keinotekoinen, sen asema merkittävänä ihmisiä määrittävänä instituutiona kyseenalaistuu. Järjestelmän kaatumisen uhka puristaa
sukupuol-19
ten toistamisen soveliaan variaation rajat varsin kapeiksi. Sukupuolijärjestykselle tiukkarajaisuus kui-tenkin vain lisää todennäköisyyttä epäonnistua sukupuolen toteuttamisessa sallituissa rajoissa, joten sama asia, jolla järjestystä ylläpidetään, myös samanaikaisesti murentaa itseään.
Performatiiveista puhuttaessa puhe voi helposti kääntyä performanssien suuntaan ja niiden välinen merkitysero katoaa tai hämärtyy. Tämä ei ole mikään ihme – ovathan käsitteet keskenään melko sa-mannäköisiä ja merkitykseltään lähellä toisiaan. Kun performatiivi on lausuma, joka kykenee pelkän tottumuksen voimasta luomaan lausumansa asian ilman performatiivin kantajan aktiivista toimijuutta, on performanssi puolestaan lausuma, jonka sen esittäjä ainakin osittain tekee ja välittää aktiivisesti.
Performanssi siis sisältää päämäärällisyyttä esiintyjän puolelta toisin kuin performatiivi. Perfor-manssi voi sekä lähestyä että pyrkiä irtautumaan normista eikä se vaadi toistoa ollakseen olemassa.
Performatiivien elinehtona sen sijaan on juuri toisto: ne ovat toistojen kautta oikeellisiksi muodostu-neita lausumia. (Rossi 2015, 29–34.) Performanssissa on siis tavoitteellisuutta, mikä tekee sen ja per-formatiivin välille keskeisen eron. Normeja vastustava performanssi on intentionaalisesti muutosha-kuinen, kun taas normeja rikkova performatiivi on tiedostamatonta normin väärintoistoa (ks. Rossi 2015, 43). Väärintoistossa on tällaisten toistojen jatkuessa potentiaalia saada aikaan muutoksia siihen, minkä katsotaan olevan normatiivista, ja tällainen vaikuttaminen voi olla hyvin huomaamatonta ja ei-tavoitteellista. Kumouksellisia ovat juuri ne vaikutukset, joita ei voi laskelmoida ennakkoon (Kotz &
Butler 1995, 264).
Tuija Pulkkisen mukaan Butlerin performatiivisuus-ajatuksia tarkasteltaessa usein unohtuu se, että Butler on hyvin tietoinen sukupuolen ja seksuaalisuuden ympärillä olevasta vallasta. Vaikka suku-puoli on keinotekoinen, ”vain” performatiivi, ei toiseen sukupuoleen voi siirtyä helposti ja keveästi mielensä mukaan. Sukupuoliin liittyy paljon kulttuurissa tuotettuja ehtoja, sukupuolittavaa valtaa.
Pulkkinen kirjoittaa: ”Sukupuolittava valta toimii ehtona jokaiselle subjektiasemalle, ja tämä tekee mahdottomaksi sen, että yksittäinen ihminen voisi jättää tämän vallan huomiotta tai vastustaa sitä mielensä mukaan.” (Pulkkinen 1998, 214.) Butler itse sanookin, ettei performatiivisuus suinkaan tar-koita, että sukupuoli olisi valinta. Sitä ei voi vaihdella ja pukea ylleen kuin vaatteita. (Butler 1993, 21–22.) Performatiivisuus sisältää normatiivista valtaa, joka kykenee rajoittamaan vaihtoehtoja, joi-den pohjalta yksilöt luovat subjektiuttaan (Rossi 2015, 37). Ehkä performatiivien koettu keveys joh-tuu käsitteellisistä sekaannuksista performansseihin.
Performatiivisessa lähestymistavassa henkilön minkään ominaisuuden ei katsota olevan alkuperäistä vaan kaikki on vallankäytön tuotosta (Pulkkinen 1998, 219). Performatiivisuus-ajattelu on oleellisesti
20
kritiikkiä sukupuoliessentialismia kohtaan. Siinä kiistetään miesten ja naisten perustavanlaatuinen erilaisuus ja vastustetaan ajatusta, jonka mukaan kukin yksilö on palautettavissa anatomiansa perus-teella jompaankumpaan näistä kategorioista. (Vänskä 2006, 37.) Vaikka performatiivisuutta käsitel-lään usein naisten ja miesten kautta, on ajattelu pohjimmiltaan sukupuolia ja seksuaalisuuksia vapaut-tava. Voisi sanoa, että jos sukupuolten käsittäminen performatiiveina tulisi vallalla olevaksi ajattelu-tavaksi, mies- ja naiskategoriat voisivat kadota kokonaan, sillä niillä ei enää olisi sellaista merkitystä ja valtaa kuin niillä on tähän saakka ollut. Vähintäänkin kategorioiden rajat hälvenisivät ja uusia mah-dollisuuksia aukeaisi.