Vaikutukset luonnonympäristöön

7.8.1 Vaikutukset suoluontoon ja kasvillisuuteen

Tuotantoalueella kasvillisuus muuttuu miltei kokonaan. Haitan merkittävyys määräytyy alueella esiintyvän lajiston ja luontotyyppien luonnonsuojelullisesta merkittävyydestä. Merkityksen arvioinnin keskeisiä tekijöitä ovat lajiston ja tyyppien monipuolisuus, edustavuus, luonnontilaisuus sekä uhanalaisuus.

Hankealueen kasvillisuutta on selvitetty Seinäjoen kaupungin kaavoituksen pohjatiedoksi tehdyssä luontoselvityksessä vuonna 2008 ja 2010 (ks. selostuksen kohta 6.6.1), sillä luontoselvitysten tutki-musalueisiin kuului myös pieni osa Karvasuon laajaa suoyhdistymää. Kasvillisuutta on selvitetty myös vuonna 2009 tehdyssä kasvillisuuskartoituksessa (ks. selostuksen kohta 6.6.2). Alueen kasvillisuuden nykytilaa on arvioitu näiden tietojen perusteella.

Karvasuon luonnon monimuotoisuudesta johtuvat arvot keskittyvät suon luonnontilaisille alueille, mikä tässä tapauksessa tarkoittaa koko hankealuetta, sillä varsinaisesta hankealueesta ei ole yhtään ojitet-tua. Hankealueen pohjoispuolella sijaitsee loput Karvasuon luonnontilaisesta suosta ja vain murto-osa hankealueen ympärillä olevista alueista on metsäojitettu. Jonkin verran suon koillis- ja pohjoispuolella sekä etelässä on tehty ojituksia, mutta ojitetut alueet ovat pieni alaisia. Lisäksi hankealueen halkaisee rautatie, joka on molemmin puolin ojitettu. Tehtyjen ojituksien ei kuitenkaan arvioida vaikuttaneen merkittävästi Karvasuon luonnontilaiseen suoalueeseen. Suo on paikoin melko kosteaa, joten suon keskiosiin ojitusten kuivattava vaikutus ei ole yltänyt, lukuun ottamatta tietenkin rautatien reunustaa.

Hankealueen kasvillisuuskartoituksen tuloksissa ei tullut esille, että Karvasuolla esiintyisi kuivumisen seurauksena muuttuneita luontotyyppejä (muuttumat), mutta GTK:n vuonna 2010 tekemässä kartoi-tuksessa (2010) joitain muuttumia kirjattiin ylös varsinkin junaradan läheisyydessä. Suon läpi kulkeva junarata ojituksineen on oletettavasti vaikuttanut radan lähellä suotyyppeihin ja alueen kasvillisuuteen.

Vaihtoehdoissa 1 ja 2 koko tuotantoalue sekä vaihtoehdossa 3 hankealueen itäpuoli ojitetaan, kuiva-taan ja kasvillisuus poistekuiva-taan. Vaikutukset suon kasvillisuuteen ja elinympäristöön alkavat heti ja ne ovat peruuttamattomat ja täydelliset. Tuotantoalueella kasvillisuus muuttuu täysin ja suo muuttuu kas-vittomaksi kentäksi, lukuun ottamatta ojitusten ja suojavyöhykkeiden kasvittuneita alueita. Tuotanto-aluetta ympäröivällä vyöhykkeellä, varsinkin luonnontilaisilla alueilla, kasvillisuus muuttuu suon vesita-louden muuttuessa. Ojitusten vaikutusten oletetaan rajoittuvan tuotantoalueen läheisyyteen, joten Karvasuon pohjoispuolella olevien suoalueiden luonnontilaan hankkeen ei arvioida vaikuttavan.

Kaavoitukseen liittyvän luontoselvityksen mukaan Karvasuon alue on kasvistollisesti merkittävä kohde.

Varsinaiselta hankealueelta ei havaittu kesällä 2009 tehdyssä kasvillisuuskartoituksessa yhtään uhanalaista tai huomionarvoista kasvilajia. Suomen ympäristökeskuksen ylläpitämän rekisterin tiedot uhanalaisista lajeista on tarkistettu, eikä hankealueelta ole havaintoja uhanalaisista lajeista.

Suomen neljäs lajien uhanalaisuusarviointi on valmistunut ja Suomen punainen kirja on julkistettu 1.12.2010. Karvasuolla havaittujen kasvilajien uhanalaisuusluokat on tarkistettu uudesta uhanalai-suusluokittelusta, eikä uhanalaisuusluokka ole muuttunut yhdelläkään hankealueella havaitulla kasvil-la.

7.8.2 Vaikutukset suojelualueisiin

Hankealueen läheisyydessä ei esiinny suojelualueita, joten hankkeesta ei aiheudu vaikutuksia suoje-lualueilla. Lähimmät suojelualueet sijaitsevat vajaan 10 km:n päässä Karvasuosta. Seututien toisella puolella 4 km päässä sijaitsevaan Honkanevan/Sahannevan suoalueeseenkaan hanke ei tule vaikut-tamaan. Suojelualueiden sijainnista ja etäisyyksistä on tarkemmin selostuksen kohdassa 6.6.3.

7.8.3 Vaikutukset luonnon monimuotoisuuteen

Suoluonnon monimuotoisuutta luovat luonnontilaiset suoyhdistymät, suotyypit ja soille ominaiset kasvi- ja eläinlajien elinympäristöt. Luonnon monimuotoisuuden kannalta merkittäviä ovat etenkin uhanalaiset ja harvalukuiset lajit sekä seudulla luontaisesti harvinaiset ja ihmistoimien seurauksena uhanalaistuneet kasvillisuustyypit.

Karvasuon luonnontilaisina säilyneet laaja-alaisimmat suotyypit ovat rahkaneva, rahkaräme ja lyhyt-korsiräme. Muita hankealueella tavattuja suotyyppejä ovat lyhytkorsineva, lyhytkorsikalvakkaneva, isovarpuräme sekä keidasräme.

Suomen luontotyyppien uhanalaisuusoppaassa (SY 8/2008) on luokiteltu soilla esiintyvät uhanalaiset luontotyypit, joiden uhanalaisuuden arviointi pohjautuu luontotyyppien määrän ja laadun muutoksiin 1950-luvulta nykypäivään.

Rahkanevat on Suomen luontotyyppien uhanalaisuusarvioinnissa luettu rahkarämeisiin. Rahkarä-meet on luokiteltu säilyviksi koko maassa. Esiintymisen painopistealueita ovat Pohjanmaa sekä Järvi-Suomi. Rahkarämeiden arvioidaan vielä olevan yleisiä. Pinta-alan pieneneminen on hidastunut myös uudis- ja kunnostusojitusten lopettamisen myötä. Rahkarämeet nimittäin reagoivat hitaasti ojitukseen ja ovat täten puunkasvatuksen kannalta kannattamattomia kohteita.

Lyhytkorsirämeet ovat Etelä-Suomessa luokiteltu vaarantuneiksi (VU) suotyypeiksi. Sen sijaan ne on Pohjois-Suomessa ja myös koko Suomessa luokiteltu silmällä pidättäväksi (NT). Esiintyminen painot-tuu lähinnä Pohjanmaalle ja Kainuuseen.

Lyhytkorsinevat on koko maassa arvioitu säilyviksi (LC). Etelä-Suomessa lyhytkorsinevat ovat silmäl-lä pidettäviä (NT), vaikkakin esiintymisen maantieteellinen esiintyminen painottuu Etesilmäl-lä-Suomen alu-eelle Pohjanmaalle ja Järvi-Suomeen. Vähenemisestä huolimatta ombrotrofisia lyhytkorsinevoja arvi-oidaan olevan vielä paljon jäljellä. Jonkin verran ojittamattomien nevojen laadun arviarvi-oidaan heikenty-neen, sillä ojitukset soiden reunaosissa ovat omalta osaltaan vaikuttaneet myös suon keskiosien vesi-talouteen.

Lyhytkorsikalvakkanevat on arvioitu Etelä-Suomessa vaarantuneeksi (VU) ja Pohjois-Suomessa säilyviksi (LC). Ojitus ja muu maankäyttö ovat vähentäneen niiden määrää merkittävästi, mutta silti

lyhytkorsikalvakkanevat on arvioitu koko maassa silmälläpidettäviksi (NT). Lyhytkorsikalvakkanevojen painopistealuetta on Pohjanmaa, Lapinkolmion alue, Koillismaa ja Pohjois-Karjalan sekä Kainuun alue.

Isovarpuräme on suotyyppinä Etelä-Suomessa silmälläpidettävä (NT) ja Pohjois-Suomessa sekä koko maassa säilyvä (LC). Isovarpurämeiden painopiste sijoittuu Pohjanmaalle ja Peräpohjolaan.

Runsaista ojituksista huolimatta niiden on arvioitu vielä olevan määrällisesti suhteellisen yleisiä.

Keidasrämeet on suotyyppinä koko maassa luokiteltu säilyviksi (LC) ja ne ovat melko yleisiä lähes koko Suomen alueella. Esiintyminen painottuu Etelä-Suomen alueella Lounaismaalle ja Pohjanmaan rannikolle, Pohjanmaalle sekä Järvi-Suomeen ja vastaavasti Pohjois-Suomen alueella Metsä-Lappiin.

Aikaisemmin pinta-ala on vähentynyt pellon raivauksen ja nykyisin enemmän metsäojitusten sekä tur-peenoton seurauksena. Keidasrämeiden heikon puuntuottokyvyn takia nykyään edes kunnostusojituk-set eivät ole kannattavia.

EU:n luontodirektiivissä on erityisen tärkeäksi luontotyypiksi nimetty keidasräme, jota esiintyy myös Karvasuolla sekä alueen etelä- että länsiosissa. Luontodirektiiviin nimettyjen luontotyyppien kautta pyritään säilyttämään uhanalaisia, harvinaisia tai alueelle muuten luonteenomaisia luontotyyppejä.

Keidasrämeet ovat koko maassa sekä Etelä-Suomessa luokiteltu säilyviksi. Koko maan tasolla Poh-janmaan eteläosat ovat keidasrämeiden painopistealuetta.

Karvasuolla esiintyvistä suotyypeistä rahkaneva ja -räme, lyhytkorsineva, isovarpuräme sekä keidas-räme katsotaan valtakunnallisesti säilyviksi. Näistä lyhytkorsineva sekä isovarpukeidas-räme on luokiteltu Etelä-Suomessa silmälläpidettäväksi. Etelä-Suomessa vaarantuneita suotyyppejä ovat lyhytkorsikal-vakkaneva ja lyhytkorsiräme, jotka ovat koko maan tasolla luokiteltu silmällä pidettäviksi. Pohjanmaa on kuitenkin näiden suotyyppien painopistealuetta, joten niitä oletettavasti esiintyy alueella melko ylei-sesti. Pohjanmaa on myös monen muun suotyypin esiintymisen painoaluetta, mutta alueellisia eroja esiintyy. Hankealueelta ei kasvillisuuskartoitusten yhteydessä löydetty uhanalaisia kasvilajeja.

Suurin osa suosta on ojittamatonta, hankealue sen sijaan täysin ojittamatonta, ja ainoastaan suon reunaosissa on pieniä ojitettuja alueita ja oletettavasti jonkin verran kuivempaa. Suolla esiintyviin suo-tyyppeihin eivät ole vähäiset ojitukset vaikuttaneet.

Etelä-Pohjanmaalla suopinta-alaksi on arvioitu 283 919 ha, josta 18 % on avosuota, 70 % rämettä, 2

% korpia ja loput 10 % on pitkälle muuttunutta suoalaa (turvekankaita, peltoja, turvetuotantoalueita jne.). Hankealueen avosuon osuus Etelä-Pohjanmaan avosoista on noin 0,6 % ja rämeiden osuus noin 0,05 % Etelä-Pohjanmaan rämeistä.

7.8.4 Vaikutukset linnustoon

Mikäli hanke toteutuu 1 tai 2 vaihtoehdon mukaan ja tuotanto alkaa koko tuotantokelpoisella alalla, muuttuvat lintulajien suhteet alueella. Tällöin suurin osa suoympäristön ja reunavyöhykkeen nykyises-tä lajistosta ei enää esiinny alueella tai saattaa esiintyä ajoittain mutta ei vältnykyises-tämätnykyises-tä enää pesivänä.

Muutolla levähtävät linnut voivat todennäköisesti osin käyttää aluetta edelleen levähtämiseen, vaikka hanke toteutuisi ja alue valmisteltaisiin tuotantokuntoon.

Jälkikäyttövaiheessa suon nykyinen lajisto voi korvautua vesi- ja rantalinnustoon kuuluvilla lajeilla, mikäli alue vesitetään. Mikäli alueesta tehdään pelto, se soveltuu silloin keväällä ja syksyllä ruokailu-alueeksi, kuten vesitysvaihtoehdossa. Jälkikäyttövaiheessa suon pesimäaikana lajisto on todennäköi-sesti vesialuevaihtoehtoon verrattuna niukempi koostuen avoimeen peltoympäristöön sopeutuneista lajeista.

Hankealueen linnuston nykytilan selvittämiseksi on suoritettu linnustoselvityksiä vuosina 2008 sekä 2009. Edellä selostuksen kohdassa 6.6.5 on kuvattu hankealueella tehdyt linnustoselvitykset. Lisäksi linnuston nykytilan selvittämiseksi on hyödynnetty YVA-menettelyn yhteydessä tehtyjen asukas- sekä riistatiedustelujen vastauksissa esille tulleita tietoja.

Tutkitulta alueelta löytyi vuonna 2008 kolme lajia, jotka luokiteltiin Suomen uhanalaisluokituksen mukaan lähes uhanalaisiksi, teeri, käki ja pensastasku. Kaikki kolme lajia kuuluvat silmälläpidettäviin (NT) lajeihin. Vuonna 2009 havaittiin viisi silmälläpidettävää pesivää lajia: käki, kivitasku, varpunen, teeri ja pensastasku. Suomen luonnonsuojeluliiton Pohjanmaan piirin havaintojen mukaan alueella pesii myös sinisuohaukka (NT).

Vuosien 2008 ja 2009 linnustokartoituksen yhteydessä havaittujen lintujen uhanalaisuusluokitus on tarkistettu ja päivitetty vastaamaan vuoden 2010 uhanalaisuusluokittelua ja Punaista kirjaa. Uuden

uhanalaisuusluokituksen mukaan melkein kaikkien edellä mainittujen lajien uhanalaisuusluokitus on muuttunut. Aikaisemmin silmälläpidettävä kivitasku, on muuttunut uuden luokituksen myötä vaarantu-neeksi (VU). Lisäksi kivitaskun kohdalla on huomio, jonka mukaan arviointikriteerien perusteella saa-tua uhanalaisuusluokkaa on laskettu yhdellä luokalla Suomen ulkopuolelta saatavan täydennyksen vuoksi. Kolmella lajilla, käki, pensastasku ja varpunen, luokitus on muuttunut silmälläpidettävästä säi-lyväksi. Teeren luokitus silmälläpidettävänä on säilynyt ennallaan. Myös sinisuohaukan uhanalaisuus-luokitus on tarkistettu ja uhanalaisuus-luokitus on uuden arvion mukaan muuttunut. Sinisuohaukka on vuonna 2010 vaarantunut (VU) laji.

Hankealueella on tehty erikseen myös vuonna 2009 riekkokartoitus, jonka yhteydessä suolla havaittiin erittäin paljon riekkoja. Vuoden 2000 uhanalaisuusluokituksen mukaan riekko on luokiteltu säilyväksi (LC) lajiksi, mutta uuden luokituksen mukaan riekko kuuluu myös silmälläpidettäviin (NT) lajeihin.

Vaikutukset linnustoon ovat eri toteutusvaihtoehdoilla suhteellisen samanlaiset, lukuun ottamatta tie-tenkin 0-vaihtoehtoa, jolloin hanketta ei toteuteta ja alue jää ennalleen. Vaihtoehdoissa 1 ja 2 tuotan-toalue ojitetaan, kuivataan ja kasvillisuus poistetaan. 3-vaihtoehdossa vain junaradan idänpuoleinen osa hankealueesta on tarkoitus valmistella tuotantokuntoon. Vaihtoehdossa 3 vaikutukset linnustoon, kuten myös kasvillisuuteen ja muuhun eläimistöön, ovat vähäisemmät, sillä suokokonaisuuden etelä-osasta puolet jäisi luonnontilaiseksi.

Kuten kasvillisuuden osalta on todettu, vaikutukset suon kasvillisuuteen ja elinympäristöön alkavat heti. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että suota elinympäristöinään suosivista lajeista suurin osa häviää alueelta, eikä alueelle enää muodostu suoympäristölle ja suon reuna-alueille tyypillistä pesivän ja alueita ruokailuun käyttävän lajiston rakennetta. Todennäköisesti turpeenoton aikana lajisto köyhtyy selvästi, vaikkakin jotkin lajit käyttävät aluetta edelleen mm. ruokailu- tai jopa soidinalueena.

Vaikutukset kohdistuvat lajien elinympäristöön aiheuttaen siinä muutoksia, minkä seurauksena alueen linnusto muuttuu. Linnustollisen vaikutusalueen laajuus on lajikohtainen. Suoympäristön muuttumisen vaikutukset rajoittunevat useimpien lintulajien kohdalla 20 100 metrin päähän tuotantoalueesta. Työ-koneiden aiheuttama häiriövaikutus ulottuu laajemmalle alueelle. Arkojen lajien, kuten kurjen, kohdalla vaikutusalueeksi arvioidaan noin 100 500 metriä kasvillisuuden ja maastonmuotojen suojaavasta vai-kutuksesta riippuen. Alueella aikaisemmin pesivät linnut tulevat käyttämään pesintäänsä muita alueita, eivätkä enää esiinny tai pesi alueella.

Osa tällä hetkellä esiintyvästä lajistosta tulee säilymään alueella, mutta on odotettavissa, etteivät olennaisesti suota ja sen reunavyöhykettä hyödyntävät lajit säily ainakaan nykyisiä parimääriä vastaa-valla tasolla. Turvetuotannon aikana suoalue ei ole linnuille myöskään sopiva, suojaisa eikä häiriötön levähdysalue, vaikkakin sitä jotkut lajit edelleen käyttävät eri tarkoituksiin. Linnustokartoitusten yhtey-dessä alueella ei esiintynyt merkittäviä määriä muuttolintuja, lukuun ottamatta suosirrien suurempia parvia. Karvasuon merkitys isokokoisten lintulajien lepäily- ja ruokailualueena arvioitiin kuitenkin suh-teellisen pieneksi, sillä suurempia muuttoparvia ei kartoitusten yhteydessä havaittu.

Jälkikäyttövaiheessa, mikäli alue metsitetään, linnusto tulee olemaan ainakin alkuvaiheessa melko lajiköyhä (laulajat, varpuslinnut ym.). Soilla ja kosteikkoalueilla viihtyvät lintulajit (kurki, kapustarinta, liro, kuovi ym.) sekä vanhoissa metsissä viihtyvät lajit (mm. metso) eivät alueelle palaa. Mikäli jälki-käyttömuoto on peltoviljely, soveltuu alue muutonaikaiseksi levähdysalueeksi (mm. hanhi, kurki, jout-sen). Mikäli alue on tarkoitus tuotannon jälkeen soistaa uudelleen, on suolle ominaisen lajiston palaa-minen alueelle todennäköistä.

7.8.5 Vaikutukset hyönteisiin

Soilla elävät perhoslajit katoavat, kun niille sopiva biotooppi kasvilajeineen häviää tai elinolot muuttu-vat ratkaisevasti. Luonnontilaisten soiden vähenemisen seurauksena useat soiden päiväperhoset omuuttu-vat harvinaistuneet. Pian ojituksen jälkeen katoavia päiväperhoslajeja on arvioitu olevan ainakin suokir-josiipi, muurainhopeatäplä, rahkahopeatäplä, saraikkoniittyperhonen, suonokiperhonen ja rämekyl-mänperhonen (Marttila 2005, Uusitalo ym 2006). Näistä lajeista Karvasuolla on tavattu mm. saraik-koniittyperhonen. Hankealueen ojittaminen turvetuotantoon vaarantaa myös alueella esiintyvien uhan-alaisten lajien elinympäristöt. Hankealueella tavattuja uhanalaisluokituksen omaavia perhosia ovat:

sademittari ja luumittari.

Turvetuotannosta johtuvan kuivatuksen jälkeen alueelta häviäisivät ensimmäisenä vaateliaat lajit, ku-ten luumittari (Aspitates gilvaria). Isoilla varvuilla, kanervalla, suopursulla ja juolukalla elävät suolajit saattaisivat säilyä alueen reunoilla pidempään. Karvasuo on Seinäjoen laaja, luonnontilaisena säilynyt suokokonaisuus. Hankealue koskettaa vain osaa Karvasuon kokonaisuudesta, joten hankkeen

toteut-taminen ei vaikuta koko suon elinympäristöihin ja lajeihin. Koska hankealue kattaa kuitenkin suurim-man osan suon eteläosasta, vaikuttaa se kuitenkin todennäköisesti jonkin verran alueen suoperhos-faunaan.

7.8.6 Vaikutukset muuhun eläimistöön

Hankealueen eläimistöön kuuluu tavallisia riistalajeja, kuten hirvi ja jänis sekä metsäkanalinnut. Tuo-tantoalue ei tuotantoaikana sovellu näille eläinlajeille elinympäristöksi, vaan ne väistyvät suota ympä-röiville alueille tai kauemmas. Toiminnasta aiheutuva melu ja liikenne voivat myös osaltaan karkottaa eläimiä. Käytännössä on kuitenkin todettu, että eläimet eivät katoa turvetuotantoalueilta kokonaan vaan käyttävät niitä mahdollisuuksien mukaan mm. ruokailualueena.

Suomessa luontaisella levinneisyysalueellaan elävistä riistalajeista 48 % on uhanalaisia tai silmälläpi-dettäviä. Uhanalaistumisen syyt ovat osin muita, mutta taantuneiden lajien kannat eivät kestä lisäksi hyödyntämistä. Suomen uusimman uhanalaisuusarvioinnin ja punaisen kirjan 2010 mukaan aiemmin säilyväksi luokiteltu metsäjänis (Lepus timidus) kuuluu tuoreimman arvion mukaan silmälläpidettävien (NT) luokkaan. Muutoksen on aiheuttanut aito muutos lajin tilassa uhanalaisuuden syiden ollessa kil-pailu, risteytyminen sekä ilmaston muutos.

Muista riistaeläimistä silmälläpidettäviä ovat riistalinnut riekko, teeri, metso sekä metsähanhi. Riekon uhanalaisuusluokitus on muuttunut punaisen kirjan 2010 ilmestymisen myötä, sillä aikaisemmin riekko luokiteltiin säilyväksi (LC) ja nyt luokka on silmälläpidettävä (NT). Muutoksen ovat aiheuttaneet ojituk-set ja turpeenotto sekä ilmastonmuutos, mitkä vaikuttavat riekon elinympäristöön. Muiden lintujen ohella myös riistalinnut häviävät alueelta ainakin jossain määrin.

Liito-oravan ei oleteta esiintyvän Karvasuolla, joten hankkeella ei pitäisi olla vaikutusta liito-oravan esiintymiseen tai elinympäristöön. Liito-oravan esiintyminen alueella voi tietenkin olla mahdollinen.

Varsinaisia havaintoja tai tehtyjä selvityksiä Karvasuon alueen liito-oravaesiintymistä ei ole. Hankealu-een pohjois- ja länsipuolella tehtyjen luontoselvitysten mukaan Karvasuon lähellä on havaittu liito-oravia, mutta ainoastaan liito-oravalle tyypillisissä ympäristöissä. Hanke sijaitsee noin 4 kilometrin päässä kyseisistä esiintymisalueista ja koska hankealue on pääosin puutonta suota, ei sillä oletetta-vasti ole merkitystä liito-oravan elinympäristönä.

Alueella ei sijaitse sellaisia elinympäristöjä, että alueella voitaisiin olettaa esiintyvän viitasammakkoa tai saukkoa. Sen sijaan Suomen luonnonsuojeluliiton Pohjanmaan piirin mukaan ilvekset käyttävät Karvasuon kokonaisuuden metsäsaarekkeita tukikohtanaan. Hankealue sijoittuu avonaiselle tai vähä-puustoiselle suoalueelle. Mikäli kyseisillä metsäsaarekkeilla tarkoitetaan Karvasuon kokonaisuuden pohjoisosissa, Teerinevan suunnalla, sijaitsevia metsäsaarekkeita, on suunnitellulta hankealueelta niihin matkaa parhaimmillaan 1 km. Mikäli ilvekset liikkuvat Karvasuon laitamilla, vaikuttaa turvetuotan-to turvetuotan-todennäköisesti ilvesten esiintymiseen, ainakin tuotanturvetuotan-toalueen läheisyydessä. Mikäli ilvekset liikku-vat kauempana suunnitellusta hankealueesta, oliikku-vat vaikutukset vähäisemmät. Ilvekset oliikku-vat kuitenkin nyt jo käyttäessä Karvasuon aluetta tukikohtanaan, tottuneet junaradan sekä ympäröivien seututeiden aiheuttamaan häiriöön.

7.9 Ilmastovaikutukset

Hiilidioksidia sitoutuu ilmakehästä kasvibiomassaan yhteyttämisen kautta ja hajotustoiminta puoles-taan vapauttaa hiilidioksidia takaisin ilmakehään. Märissä olosuhteissa hapen puute hidastaa hajotus-ta. Luonnontilaisilla soilla kasvimassan hajotus on ollut pitkällä aikavälillä hitaampaa kuin perustuotan-nosta jatkuvasti syntyneen karikkeen muodostuminen. Osa kasvinjäännöksistä on muodostunut tur-peeksi ja soihin on muodostunut hiilivarasto. Luonnontilaisilta soilta vapautuu ilmakehään metaania, jota muodostuu hajotuksen tapahtuessa hapettomissa oloissa. Hiilidioksidin ja metaanin vaihto suon ja ilmakehän välillä muodostaa suurimman osan suon hiilitaseesta. Kaasujen vaihtoon ja suon hiilitasee-seen vaikuttavat säätekijät ja kasvillisuustyypit, minkä seurauksena suo voi vuositasolla olla hiilen net-tositoja tai -menettäjä. (Sarkkola 2007)

Maa- ja metsätalousministeriön tutkimusohjelman loppuraportissa, Turpeen ja turvemaiden käytön kasvihuonevaikutukset Suomessa (Sarkkola 2007), on tarkasteltu eri elinkaariketjuja energiaturpeen tuotannon ja käytön osalta. Tutkimuksissa tehdyissä kasvihuonevaikutusarvioissa tarkasteltavat elin-kaariketjut oli rajattu turve-energian tarkasteluun. Tutkimusohjelmassa verrattiin myös puolalaisen kivihiilen kasvihuonevaikutusta turve-energiaketjujen kasvihuonevaikutukseen. Tutkimuksessa huomi-oitiin elinkaaren eri vaiheiden hiilidioksidi-, metaani- ja typpioksiduulipäästöt ja -nielut.

7.9.1 Metsäojitetun suon vaikutukset kasvihuonekaasutaseisiin

Ojituksella mahdollistetaan puuston kasvatus suolla ja suurin osa Suomen soista onkin ojitettu metsän kasvatuksen tarpeisiin. Hapellisuuden kasvu pintaturvekerroksessa kiihdyttää turpeen hajotustoimin-taa, mikä johtaa hiilidioksidipäästöjen (CO2) kasvuun.

Se, muuttuuko suo ojituksen jälkeen hiilen lähteeksi, vai jatkuuko orgaanisen aineen kertyminen myös ojitetulla suolla, riippuu muutoksista hajotuksen ja tuotoksen suhteessa. Molemmat kehityslinjat ovat mahdollisia, ja niihin vaikuttavat ainakin seuraavat tekijät: lämpötila, maantieteellinen sijainti, turpeen orgaanisen aineen koostumus, mikrobipopulaatiot ja suon ravinnetaso.

Biomassaan, lähinnä puustoon, sitoutunut hiilimäärä kasvaa ojituksen jälkeen hyvin voimakkaasti. Kun puuston pitkällä aikavälillä (1. kiertoaika) sitoma hiili lasketaan mukaan (sisältää arvion myös hakkuis-sa poistuvasta hiilestä), on koko ekosysteemin hiilitase useimmiten positiivinen (Kuva 47). Maan hiili-tase on positiivinen karuilla soilla ja negatiivinen rehevillä. Kun puuston sitoma hiili otetaan huomioon, jää Pohjois-Suomessa hiilitase negatiiviseksi rehevämmällä alueella (Mtkg). Metsäojitusalueiden maaperän vanhan orgaanisen aineen (turve ja humus) hapellinen hajotus hiilidioksidiksi muodostaa suometsien hiilitaseen suurimman poistuman.

Ojitusalueillakin muodostuu metaania vedenpinnan ollessa korkealla, mutta suurimmillaan vuotuinen metaanipäästö vähäpuustoisilla karuilla tyypeillä jää mittausten mukaan alle 30 kg metaania hehtaaria kohden. Tehokkaasti ojitetut alueet ovat usein heikkoja metaaninieluja, joissa metaanin kulutus ilma-kehästä jää alle 7,5 kg hehtaarilla vuodessa. Typpioksiduulia (N2O) voi vapautua merkittäviä määriä vain runsasravinteisilta tai typpilannoitetuilta turvekankailta. Typpioksiduulia vapautuu vähäisiä määriä (keskimäärin n. 2 kg hehtaarilta vuodessa), mutta suuren kasvihuonevaikutuksensa vuoksi (n. 300 kertaa CO2) tämä päästölähde voi olla merkittävä lisä ojitettujen soiden kokonaispäästöissä. Käynnis-sä olevat liKäynnis-sätutkimukset tarkentavat arviota lähitulevaisuudessa.

Kuva 47. Arvioita suometsien hiilitaseista. Esimerkkilaskelma ojitettujen soiden hiilivirroista eri suotyy-peillä (Vatkg-Mtkg) Etelä-Suomessa (1200 dd) ja Pohjois-Suomessa (<900 dd). Negatiiviset luvut tarkoitta-vat hiilen päästöjä ja positiiviset sidontaa. Mtkg= Mustikkaturvekangas, Ptkg= Puolukkaturvekangas ja Vatkg= varputurvekangas. (Sarkkola 2007)

7.9.2 Luonnontilaisen suon vaikutukset kasvihuonekaasutaseisiin

Luonnontilainen suo on elinympäristö, jossa kuolleen kasvimassan hajotus on ollut pitkällä aikavälillä hitaampaa kuin kasvien perustuotannosta jatkuvasti syntyvän karikkeen muodostuminen. Tällöin osa kasvijäännöksistä on kerrostunut turpeeksi.

Perustuotannossa ilmakehän hiilidioksidia (CO2) sitoutuu kasvillisuuteen ja toisenvaraisten eliöiden hengityksen kautta se palaa takaisin ilmakehään. Osa varastoituneesta hiilestä palaa ilmakehään me-taanina (CH4), jota muodostuu hapettomien hajotusketjujen lopputuotteena. Märkinä ja lämpiminä vuosina paikallinen metaanipäästö voi olla jopa kaksinkertainen viileän ja kuivan vuoden päästöön verrattuna.

Perustuotanto ja hajotus seuraavat vuotuista ja vuorokaudenaikaista valo-, lämpö- ja kosteusvaihte-lua. Näiden lisäksi luonnontilaisen suon hiilitaseeseen vaikuttavat ainakin: maantieteellinen sijainti, suon ravinnetaso (ombrotrofinen, minerotrofinen), kasvillisuuden määrä- ja laatuerot ja pohjavesitaso.

Luonnontilaisen suon kasvihuonekaasupäästöt ja -nielut on esitetty seuraavassa taulukossa (Taulukko 71). Taulukossa positiivinen arvo kuvaa aineiden päästöä (ilmakehään) ja negatiivinen sitoutumista (ilmakehästä).

Taulukko 71. Luonnontilaisen suon kasvihuonekaasupäästöt ja -nielut eri tutkimustulosten perusteella (Sarkkola 2007: 61).

7.9.3 Turvetuotannon vaikutus kasvihuonekaasutaseisiin

Turve-energian tuotantoketju muodostuu kolmesta eri vaiheesta: alkutila, polttoturpeen tuotanto (tur-peen tuottaminen mukaan lukien työkoneiden päästöt, varastoiminen ja kuljetus voimalaitokselle) ja polttaminen sekä turpeentuotantoalueen jälkikäsittely.

Suon ottaminen energiantuotantoon lopettaa suoekosysteemin luontaisen toiminnan. Elävän kasvilli-suuden poisto estää hiilidioksidin sidonnan ja kuivatus muuttaa turvekerrokset hapekkaiksi lisäten hii-lidioksidin vapautumista, mutta vähentäen metaanipäästöt hyvin pieniksi. Tämän jälkeen turve kerä-tään ja poltetaan, jolloin tuhansien vuosien aikana varastoitunut hiili vapautuu takaisin ilmakehään muutamassa kymmenessä vuodessa.

Maa- ja metsätalousministeriön tutkimuksessa (Sarkkola 2007) käsiteltiin mahdollisina turpeen tuotan-toalueina eli alkutiloina luonnonvaraista suoaluetta (sarasuo), metsäojitettua suota sekä maatalous-käytössä olevaa turvemaata (suopelto). Turvetuotantoalueen jälkikäsittelymuotoina käsiteltiin soista-minen ja metsitys. Seuraavassa taulukossa (Taulukko 72) on esitetty energiaturpeen elinkaaren eri vaiheiden kasvihuonepäästöjä ja -nieluja.

Taulukko 72. Energiaturpeen elinkaaren eri vaiheiden kasvihuonekaasupäästöt ja -nielut. Positiivinen arvo kuvaa aineiden päästöä (ilmakehään) ja negatiivinen sitoutumista (ilmakehästä). (Sarkkola 2007: 61)

1) Sisältää vain maaperän hiilen muutoksen, ei muutoksia biomassan hiilessä (puusto, maaperän kasvillisuus).

2) Puusto sitoo hiiltä, kunnes metsän kiertoajan keskimääräinen hiilen varasto on saavutettu (5,5 kg C m^-2).

3) Metsäkarike sitoo hiiltä, kunnes hiilen varasto (1,8 kg C m^-2) on saavutettu.

Tutkimuksessa tarkasteltiin myös kahta turpeen hyödyntämisen ns. visioketjua, jotka kuvaavat turpeen hyödyntämisen kasvihuonevaikutuksen alhaisinta mahdollista tasoa, joka saavutetaan käyttämällä uusia teknologioita ja suuntaamalla tuotantoa alueille, jotka ovat tällä hetkellä kasvihuonekaasujen päästölähteitä (suopelto ja metsäojitettu suo). Vaihtoehtoiset tuotantoketjut on esitetty seuraavassa taulukossa (Taulukko 73).

Taulukko 73 Polttoturpeen vaihtoehtoiset tuotantoketjut, joissa huomioidaan vain turve-energia. Ketjut 5 ja 6 kuvaavat uuden turpeennostomenetelmän tuotantoketjuja. (Sarkkola 2007)

Kivihiilen elinkaarenkasvihuonevaikutus lasketaan samoin kuin turpeen, eli huomioimalla kaikki elinkaaren vaiheet tuotannosta polttoon. Muiden elinkaarenvaiheiden päästöt muodostuvat pääasiassa kivihiilikaivosten metaanipäästöistä. Kivihiilikaivostenpäästöt on arvioitu puolalaisille kaivoksille. Pieniä päästöjä aiheutuu myös tuotannossa ja kuljetuksessa tarvittavista työkoneista.

Myös venäläisen kivihiilen hyödyntämisen kasvihuonevaikutusta arvioitiin.

Myös venäläisen kivihiilen hyödyntämisen kasvihuonevaikutusta arvioitiin.

In document 6.8 Asutus ja lähiympäristön herkät kohteet (sivua 42-50)