Useimmissa Euroopan maissa uskonnonopetus on osa koulun antamaa ope-tusta. (Heimbrock 2004, 90; Kallioniemi 2005, 23) Se ankkuroituu kansainvä-lisiin sopimuksiin, joista merkittävimpänä asiakirjana pidetään Yhdistyneiden Kansakuntien Lastenoikeuksien sopimusta, joka hyväksyttiin vuonna 1989.
Sopimuksessa sitoudutaan takaamaan jokaiselle lapselle ajatuksen-, omantun-non- ja uskonnonvapaus ja vanhemmille oikeus ohjata lasta näillä elämänalu-eilla. (Yleissopimus lapsen oikeuksista, 14. artikla) Lisäksi jokaisella lapsella on oikeus saada asiantuntevaa ohjausta, joka edistää hänen kasvuaan ja kehi-tystään. (Yleissopimus lasten oikeuksista, 27. artikla) Tasapainoiseen kehityk-seen kuuluu oikeus esittää uskonnollisia kysymyksiä ja saada uskonnollista opetusta. Laadullisuuden tavoitteeksi uskonnonopetuksessa voidaan määritel-lä käännyttämisen ja indoktrinaation estäminen. Lisäksi laadukas opetus edel-lyttää opettajan pätevyyttä tehtäväänsä.
Saksalainen uskonnonpedagogi Friedrich Schweitzer perustelee uskonnon-opetuksen lapsen oikeuksiin kuuluvana asiana, jonka oikeutuksena on YK:n yleiskokouksen perussopimus. Perinteisesti uskonnonopetus nähdään valtion tai hallinnon oikeutena, jolloin kansalaiset, lapset ja nuoret, jäävät valtiolle lojaaleiksi tai kuuliaisiksi. Toisaalta kirkko on voinut pitää omana oikeutenaan uskonnonopetusta, tukemassa oppiensa oikeutusta. Lapsen oikeus uskontoon luo uskonnonopetuksen kysymykseen uuden näkökulman: yksilön subjektii-vinen oikeus ohittaa yhteisön oikeudet. Uskonnonopetuksen tavoitteet ja sisältö määritelläänkin lapsen tarpeista käsin. (Schweitzer 2005; Räsänen 2006, 16–17)
Schweitzer on tutkimustensa perusteella määritellyt viisi ihmisen kasvuproses-siin kuuluvaa aihealuetta (Schweitzer 2005; Räsänen 2009, 17–18), suurta kysymystä, joilla on myös uskonnollinen merkitys.
1. Kuolema ja kuoleminen
2. Miksi moraalittomassa maailmassa pitäisi toimia moraalisesti?
3. Kuka minä olen ja mitä minun on lupa olla?
4. Kuka tai mikä on Jumala?
5. Miksi toiset kutsuvat Jumalaa Allahiksi, toiset jollakin muulla vie-raalla nimellä?
EU:n vuonna 2000 hyväksymässä perusoikeuskirjassa määritellään kansalais-ten oikeudet hyvään elämään, uskonnonvapauteen ja kulttuurien monimuo-toisuuteen. Asiakirjassa tunnustetaan yhteinen arvopohja, joka nousee ihmis-oikeuksiin perustuvasta Euroopan henkisestä ja moraalisesta perinteestä.
Kirkkojen maailmanneuvosto (KMN) korosti vuonna 2000 uskonnonopetuk-sen kehittämiuskonnonopetuk-sen merkitystä nopeasti muuttuvassa yhteiskunnassa, jossa uskonnonopetuk-sen tulee tapahtua dialogissa eri uskonnollisten traditioiden kanssa. (Schreiner 2005, 80; Räsänen 2006, 12) Uskonnonopetus kuuluu yleiseen kasvatuskeskus-teluun, sillä sen tavoitteet tukevat oman identiteetin kasvun lisäksi toisen katsomuksen ymmärtämistä. Lapsella on oikeus uskontoon.
Pohdinta
Postsosialistisessa Virossa läntisen Euroopan arvoperusta on vieras. Kaksi sukupolvea kestänyt neuvostoyhteiskunnan maallistamisen, uskonnon pakko-privatisoimisen ja uskontokasvatuksen sanktioiden seurauksena kristillinen kulttuuriperintö ja uskontojen lukutaito on lähes unohtunut. Viron vanha pakanuus, maausko on puolestaan elpynyt ja saanut kannattajia. Elämänky-symyksissä ja kriisien keskellä Virossa käännytään kansanparantajan puoleen, uskotaan horoskooppeihin ja taikaan kuten onnea tuottavaan nokikolarin nappiin. (Paul 1992, 228; Altnurme 2005, 78, 91–92) Kristilliseen kirkkoihin tai seurakuntiin kuuluu vain 16,4 prosenttia virolaisista. Suurin kristillinen
kirkko on luterilainen kirkko, johon kuuluu 7 prosenttia virolaisista. Ortodok-seja on 5 ja baptisteja 0,9 prosenttia. Muslimeja on 0,1 prosenttia virolaisista.
(Soom 2012, 254)
Sekularisaatioon kuuluva uskonnon privatisoituminen on tapahtunut Virossa.
Uskonto ei enää periydy kotoa, sillä lapsia ei kasteta. Monet vanhemmat jättä-vät uskontoon liittyjättä-vät kysymykset lapsen itsensä ratkaistavaksi eijättä-vätkä liitä tätä mihinkään uskontokuntaan. (Soom 2012, 260) Uskonto on yksityisasia, josta nuoret eivät puhu edes kavereiden kanssa. Schihalejevin tutkimuksen (2009) mukaan joka toinen 15–20 -vuotias koululainen määritteli itsensä us-konnollisesti välinpitämättömäksi. Nuoret olivat myös ylpeitä siitä, että Viro uskontovapaana maana on järkevä ja rauhallinen. (Schihalejev 2012a, 247) Toisaalta koulussa nuoret eivät valitse uskonnonopetusta, koska pelkäävät tulevansa kiusatuksi ja eristetyksi koulutovereista. (Schihalejev 2012a, 233) Sosialistisissa maissa on yleisesti korostettu yhteiskunnan oikeutta kasvatuk-seen, länsimaissa puolestaan tunnustetaan laajasti kotien perimmäinen kasva-tusoikeus. Useissa, uskontoa vastaan kohdistuneissa kirjoituksissa ja puheen-vuoroissa kristinusko leimataan yhä ulkopuolelta tuotuna alistamisen keinona.
(Valk 2008, 105–108) Virossa ei vielä tunnusteta uskonnonopetusta lapsen oikeudeksi ja osaksi yhteiskunnan kasvatustehtävää. Uskonnonvapaus tulki-taan yhä negatiivisena eli oikeutena vapautua uskonnosta.
Vähäiset tiedot ja kokemukset uskonnosta ruokkivat ennakkoluuloja uskonto-ja uskonto-ja maailmankatsomuksia kohtaan. Lapsella uskonto-ja nuorella on oikeus oman kulttuuriperinnön ja uskonnollisen tai uskonnottoman taustan tuntemiseen.
Monikulttuurisessa yhteiskunnassa toiseuden ymmärtäminen ja kunnioitta-minen, erilaisuuden suvaitseminen ja sietäminen on sen elinehto.
Lähteet
Altnurme, Lea (2005). Kristlusest oma usuni. Uurimus muututusest eestlaste religioossuses 20 -sajandi II poolel. Dissertationes Thelogiae Universitatis Tartuensis 9. Tartu Ülikooli Kirjastus: www.tyk.ee
Altnurme, Riho (2001). Eesti evangeeliumi luteriusu kirik ja nõukogude riik 1944–1949. Tartu Ülikooli kirjastus.
Gümnaasiumi usundiõpetuse ainekava
https://www.riigiteataja.ee/aktilisa/1140/1201/1002/VV2_lisa8.pdf.
(Luettu: 11.4.2012)
Heimbrock, Hans-Günter (2004). Europe as a Basis and as a Challenge for Religious Education Research. Towards European Perspective on Reli-gious Education. The RE Research Conference, March 11-14, 2004. (ss.
90-101) Edited by R. Larsson and C. Gustavsson. University of Lund.
Kallioniemi, Arto (2005). Uskonnonopetus ja uskontokasvatus historiallis-yhteiskunnallisessa kontekstissa. Kallioniemi A. ja Luodeslampi J.
(toim.), Uskonnonopetus uudella vuosituhannella. (ss. 11–49) Kirjapa-ja.
Kääriäinen, Kimmo (2004). Ateismin jälkeen: uskonnollisuus Venäjällä. Kir-kon tutkimuskeskuksen julkaisuja 86. Tampere: KirKir-kon tutkimuskes-kus, 2004.
Liiman, Raigo (2001). Usklikkus muutuvas Eesti ühiskonnas. Tartu: Tartu Ülikooli kirjastus.
Paul, Toomas (1992). Viron kirkko 1980 –luvulla. Teologinen Aikakauskirja 3.
Forssa.
Pesonen, Niilo (2004). Valtionkirkosta vapaakirkoksi? Viron evankelisluteri-laisen kirkon järjestysmuodon kehitys 1919–1925. Suomen kirkkohis-toriallinen seura. Saarijärvi.
Põhikooli usundiõpetuse ainekava
https://www.riigiteataja.ee/aktilisa/1140/1201/1001/VV1_lisa9.pdf (Luettu: 11.4.2012).
Repo, Hannele (2002). Askel seurakuntaan. Virolaisten rippikoulunopettajien käsitykset rippikoulusta ja konfirmaatiosta. Käytännöllisen teologian laitoksen julkaisuja 103. Helsingin yliopisto. Yliopistopaino.
Ringvee, Raigo (2011). Riik ja religioon nõukogujärgses Eestis 1991-2008.
Dissertationes Thelogiae Universitatis Tartuensis 23. Tartu Ülikooli Kirjastus. www.tyk.ee
Räsänen, Antti (2009). Koulun uskonnonopetus. Suomalaisten käsitykset uskonnonopetuksen luonteesta ja sisällöstä. Suomalaisen Teologisen kirjallisuusseuran julkaisuja 248. Helsinki: Gummerus Kirjapaino Oy.
Salo, Vello (1995). Riik ja kirikud 1940-1974 ja 1975-1991. – Sild-Salo: Lühike Eesti kirikulugu. Tartu.
Schihalejev, Olga (2009). Estonian young people, religion and religious diver-sity: personal views and the role of the school. Dissertationes Thelo-giae Universitatis Tartuensis 17. Tartu Ülikooli Kirjastus. www.tyk.ee Schihalajev, Olga (2011). Usundite tundmine kasvatab sallivust. Eesti Kirik
23.2.2011. http://www.eestikirik.ee/node/12054 (Luettu: 20.4.2012) Schihalejev, Olga (2012a). Noorte eestimaalaste hoiakud religiooni suhtes.
Jôks Eerik (toim.) Astu alla rahva hulka. Atrikleid ja arutusi Eesti elanikonna vaimulaadist. (ss. 230–248) Eesti Kirikute Nõukogu. Tal-linn. Trükitud Tallinna Raamatutrükikojas.
Schihalejev, Olga. (2012b). Usundiõpetus.
http://www.oppekava.ee/index.php/usundiõpetus/sissejuhatus.
(Luettu: 11.4.2012)
Schihalejev, Olga (2012c). Millist usundiõpetust vajaks Eesti kool tänapäeval?
http://kjt.ee/2012/03/ (Luettu: 20.4.2012) Schreinen, Peter (2001).
Schreiner, Peter (2005). Näkökulmia Eurooppalaiseen uskonnonopetukseen.
Kallioniemi & Luodeslampi J. (toim.) Uskonnonopetus uudella vuosi-tuhannella. (ss. 51-74) Kirjapaja.
Schweitzer, Friedrich (2008). Laste õigus religioonile – kas väljakutse naturaal-sele haridunaturaal-sele? Töid religioonipedagoogikast. (ss. 11– 28) Tartu Ülikooli kirjastus. www.tyk.ee.
Skeie (2001). Citizenship, Identity Politics and Religious Education. – Diversi-ty as a Challenge for Education in Europe. Heimbrock, Hans-Günter, Scheilke, Christoph & Schreiner, Peter (Eds.), Towards Religious Com-petence. (ss. 237-252) Schriften aus dem Comenius-Institut Nr 3.
Münster: LIT Verlag.
Soom, Kaido (2012). Eestimaalase kuvand ristiusust, kirikust ja kristlastest.
Eerik Jõks: Astu alla rahva hulka. Artikeleid ja arutlusi Eesti elanik-konna vaimulaadist. (ss. 249–270) Eesti Kirikute Nõukogu. Tallinn.
Trükitud Tallinna Raamatutrükikojas.
http://usundiopetus.weebly.com/ (Luettu: 11.4.2012)
Valk, Pille (1997). Ühest hededast laigust Eesti kooli ajaloos. Usuõpetus Eesti koolides aastatel 1918–1940. Tallinn.
Valk, Pille (2002). Eesti kooli religiooniõpetuse kontseptsioon. Dissertationes Theologiae Universitatis Tartuensis 6. Tartu Ülikool kirjastus.
Valk, Pille (2008). Religiooniõpetus Eestis. Töid religioonipedagoogikast I. (ss.
81–122) Tartu Ûlikooli kirjastus. www.tyk.ee.
Yleissopimus lapsen oikeuksista. (1989)
http://www.unicef.fi/media/pdf/Lasten oik sopimus.pdf. (Luettu:
3.10.2012).