HELI I. KOSKINEN
heli.i.koskinen@helsinki.fi
Helsingin yliopisto, politiikan ja talouden tutkimuksen laitos/eläinlääketieteellinen tiedekunta
Tiivistelmä
Muutokset eläinlääkäreiden työskentely-ympäristössä pakottavat eläinlääkä-rikoulutuksen muuttumaan. Eläinlääkärit on saatava erikoistumaan, jotta he pystyvät paremmin vastaamaan työnantajien tarpeisiin. Työnantajien haluk-kuudesta palkata erikoistuneita eläinlääkäreitä ei ole kuitenkaan tutkittua tietoa. Tässä tutkimuksessa selvitettiin, minkälaista osaamista ja mitä ominai-suuksia työnantajat eläinlääkäreiltä odottavat. Työpaikkailmoituksia seurat-tiin vuosina 2008–2009. Ne luokitelseurat-tiin työn luonteen, töiden keston sekä päte-vyysvaatimusten mukaan. Lisäksi tarkasteltiin henkilökohtaisia ominaisuuksia ja niiden tärkeysjärjestystä. Analysointimenetelminä käytettiin luokitteluas-teikolliselle muuttujalle soveltuvia tilastollisia menetelmiä. Töitä on enemmän tarjolla perustutkinnon suorittaneille eikä suureläin-, hallinto- ja hygieniatyös-sä näytettäisi tarvitsevan erikoistumista (p<0.001). Erikoistuneille on kuitenkin useammin tarjolla vakituinen työ (p<0.001). Odotukset vaihtelevat työantajit-tain (p<0.05). Johtamis-, koulutus- ja hallinto-opinnoille olisi nykyistä enem-män tarvetta.
Avainsanat
asiantuntijuus, elinikäinen oppiminen, eläinlääkärit, erikoistumisopinnot
Johdanto
Yliopiston ja yhteiskunnan suhde on muuttunut. Perinteinen sivistysyliopisto on enemmän historiaa kuin tätä päivää, kun välineellisen, suuren asiantunti-jamassan tuotantoon alistetun kolmannen asteen koulutuksen ihanne on vähi-tellen vallannut koulutuspolitiikkaamme (Adams, 1998; Tirronen, 2006).
Muutos on vaikuttanut ratkaisevasti niin yliopiston rakenteeseen, arvoperus-taan ja rahoitukseen kuin tehtäviin ja tavoitteisiinkin (Adams, 1998; Barrow, 1996; Biggs, 2003, ss. 1-2). Yliopistoakin koskettavan laatu- ja kriteerikeskus-telun kontekstissa kysytään yhä useammin, onko opetus sellaista, että se tuot-taa yhteiskunnan tarvitsemia asiantuntijoita.
Yhteiskunnan tarpeista nouseva lähestymistapa korostaa ammatillista osaa-mista ja sen vahvistaosaa-mista. Erikoiseläinlääkärin koulutuksen tavoitteena on perehdyttää eläinlääkäri erikoisalansa tieteelliseen tietoon ja antaa hänelle valmiudet alansa erikoiseläinlääkärin tehtäviin, ammattitaidon ylläpitämiseen ja erikoisalansa kehittämiseen sekä toimimiseen erikoiseläinlääkärinä eläin-lääkintähuollossa ja muissa alan erityisosaamista edellyttävissä tehtävissä (Val-tioneuvoston asetus erikoiseläinlääkärin tutkinnosta ja oikeudesta toimia erikoiseläinlääkärinä, 2000). Eläinlääketieteen perustutkinto puolestaan tarjo-aa opiskelijalle monipuoliset perustiedot niistä tieteenaloista, joihin eläinlää-kärin toiminta perustuu (Eläinlääketieteen kandidaatin ja lisensiaatin tutkin-toa koskevan Helsingin yliopiston pysyväismääräys, 1999). Koulutuksen saa-neilla on pysyväismääräyksen mukaan valmiudet itsenäiseen ja kriittiseen sekä tieteellisesti ja eettisesti perusteltuun ratkaisujen tekoon. Samalla heillä on valmiudet monipuoliseen viestintään ja yhteistyöhön, eläinlääketieteellisten ammattitehtävien suorittamiseen ja itsenäiseen eläinlääkärintoimen harjoit-tamiseen, alan kehityksen seuraamiseen ja jatkuvaan oppimiseen sekä tieteelli-seen ja ammatillitieteelli-seen jatkokoulutuktieteelli-seen. Valmistuneilla eläinlääkäreillä on siis mahdollisuudet siirtyä työelämään.
Eläinlääketieteen koulutusohjelman tavoitteena on kasvattaa opiskelijoistaan eläinlääketieteen asiantuntijoita. Korkeatasoinen osaaminen perustuu formaa-lissa koulutuksessa saavutetun perustietämyksen jalostamiseen käytännön kokemuksen kautta hyvin organisoituneeksi ja käyttökelpoiseksi asiantuntija-osaamiseksi (Glaser & Chi, 1988). Valmistuneet ovat asiantuntijoita, joilla asiantuntijan määritelmien mukaan on paljon oman aihealueensa tietoa
(Be-reiter & Scardamalia, 1993; Cohen, 1989, s.162) sekä kyky ratkaista ongelmia hyvin ja nopeasti (Perrow, 1984, s. 322). Eläinlääkärin ammatissa toimiessaan he ovat osa sosiaalista järjestelmää, ammatillista professiota, joka on läheisessä suhteessa yhteiskunnallisiin valtarakenteisiin (Werge, 2003). Tämä tarkoittaa, että ammatinharjoittajan ja yhteiskunnan välillä on eräänlainen kirjoittama-ton sopimus (Pasternack & Saarni, 2007, s. 12), jolla taataan, että ammatinhar-joittajat sitoutuvat palvelemaan yleistä hyvää yhteiskunnassaan (Abbott, 1988). Sopimukset, asiantuntijuuden kriteerit ja asiantuntijatieto ovat kuiten-kin jatkuvassa muutoksessa siinä ympäristössä, jossa eläinlääkärit toimivat.
Tämä muuttaa eläinlääkäreiden suhdetta muihin ammatinharjoittajiin ja hor-juttaa vanhoja valtarakenteita. Erityisesti kunnallista eläinlääkintähuoltoa koskevat muutokset vaikuttavat merkittävästi eläinlääkäreiden työnkuvaan, sillä noin viidennes eläinlääkäreistä työskentelee kunnassa (Eläinlääkäreiden erikoistumiskoulutusta selvittävä raportti, 2009, s.12). Kansainvälistyminen ja globalisaatio puolestaan lisäävät tarttuvien tautien ja elintarvike- ja bioturval-lisuuden osaajien tarvetta (Larson, 2004; Leighton, 2004), mikä muuttaa eläin-lääkäriprofession luonnetta. Eläinlääketieteen asiantuntijan on sopeuduttava yhteiskunnan ja lainsäädännön muutoksiin sekä asiakaskunnan kasvaviin vaatimuksiin. Ennen kaikkea tarvitaan kykyä ammatillisen osaamisen ylläpi-tämiseen ja jatkuvaan uuden tiedon vastaanottamiseen. Yleisosaamisen ohella tarvitaan erityistaitoja, kuten johtamistaitoja ja EU-asiantuntemusta. Näissä olosuhteissa yhä useamman eläinlääkärin erikoistuminen käy välttämättö-mäksi (Albers, 2008; Husu-Kallio, 2007; Sukura, 2007).
Eläinlääketieteen koulutusohjelmassa korostetaan pysyvää tietoa, vastuulli-suutta ja eettisyyttä. Nämä klassisen professionalismin tunnusmerkit ovat Sobisin ja de Vriesin (2009) mukaan yhteiskunnallisten muutosten myötä menettämässä merkitystään. Professio ei enää ole määriteltävissä vain joiden-kin pysyvien ominaisuuksiensa perusteella (piirreteoriat), vaan ideologisesti ja symbolisesti suhteessa yhteiskuntaan, sen kehitykseen ja ammattien väliseen kilpailuun statuksesta ja vallasta (Hoyle, 1980, s. 43). Perinteinen profession
piirteiden kuvailu (ks. esim. Hellberg, 1978) auttaa hahmottamaan tietynlaisia professionaalisten ammattien luonteenpiirteitä ja erottamaan professiot muis-ta ammateismuis-ta (Antikainen, Rinne & Koski, 2009, s. 187; Hoyle, 1980, s. 43).
Piirreteorian käsitys ei kuitenkaan vastaa modernia käsitystä professionalis-mista moniammatillisena sosiaalisena instituutiona, jossa oppiminen, toimin-nan tehokkuus ja tulossuuntautuneisuus ovat jatkuvan arvioinnin kohteina (Sobis & de Vries, 2009).
Yhteiskunnalliset muutokset heijastuvat koulutusjärjestelmään. Eläinlääketie-teellisen opetussuunnitelman kehitystä ja oppimisympäristön ominaispiirteitä tulisikin tarkastella uudesta näkökulmasta eläinlääkärin ammattiin kohdistu-vat yhteiskunnalliset muutospaineet huomioon ottaen (Olkinuora, 2005).
Opetusministeriön asettama, eläinlääkäreiden erikoistumiskoulutusta selvittä-vä työryhmä otti vuonna 2008 työkseen eläinlääketieteellisten erikoistumisalo-jen sisältöerikoistumisalo-jen tarkistamisen ohella erikoistuvien koulutusmäärien arvioinnin.
Selvitys tehtiin työelämän tarpeiden näkökulmasta. Eläinlääkäreiden, kuntien ja seudullisten valvontayksiköiden sekä muiden yhteiskunnallisten toimijoi-den mielipiteitä eläinlääkäreitoimijoi-den tarpeesta kartoitettuaan työryhmä totesi, että erikoistuneita eläinlääkäreitä on liian vähän työelämän vaatimuksiin nähden (Eläinlääkäreiden erikoistumiskoulutusta selvittävä raportti, 2009). Samaan aikaan kentällä on pulaa myös peruskoulutetuista eläinlääkäreistä. Perusopis-kelijoiden määrää on kasvatettu hiljalleen läpi 2000-luvun, joten yleiseen eläinlääkäripulaan pitäisi olla luvassa helpotusta. Mutta sekään ei vielä riitä.
Erikoistumiskoulutukseen hakeutuneet eläinlääkärit tulisi saada valmistu-maan, ja erikoistuneiden eläinlääkäreiden määrä kaksinkertaistumaan seuraa-van kymmenen vuoden kuluessa (Eläinlääkäreiden erikoistumiskoulutusta selvittävä raportti, 2009).
Erikoistumiskoulutuksen raportissa koulutus nähdään ratkaisuna yhteiskun-nalliseen ongelmaan, jossa työ ja tekijä eivät kohtaa toisiaan. Kuitenkin ra-porttia varten haastatellut eläinlääkärit kokivat, ettei erikoistumiskoulutuksen
suorittamisesta ollut hyötyä urakehityksen kannalta (Eläinlääkäreiden erikois-tumiskoulutusta selvittävä raportti, 2009, s. 31). Opinnot ohjautuvat ehkä enemmän opiskelijoiden itse itselleen asettamien, formaalin oppimisympäris-tön synnyttämien tai virallisten opetussuunnitelmien oppimistavoitteiden kuin työelämän informaalin oppimisympäristön tarpeiden suuntaan. Näin ei kuitenkaan pitäisi olla, sillä erikoistumisoikeus on sidoksissa vähintään 12 kuukauden työkokemukseen ja erikoistujan omiin työtehtäviin. Usein myös työnantaja edellyttää tai ainakin kannustaa eläinlääkäriä kehittämään asian-tuntemustaan. Erikoistumiseen näyttäisi siis liittyvän paljon toteutumatonta retoriikkaa. Kriittisesti tarkastellen eläinlääkäreiden erikoistumista koskevaa koulutuspoliittista keskustelua on käyty ainoastaan mielipiteiden esittämisen tasolla. Työnantajien suuremmista asiantuntijavaatimuksista ei ole näyttöä, koska yhtään tutkimusta aiheesta ei ole saatavilla.