Edistysparadigman juuret ovat syvällä länsimaisen ajattelun historiassa. Kes-keinen edistysajattelun itujen synnyttäjä on ollut juutalais-kristillinen ajatte-lutraditio. Edistysajattelun yhtenä perustana pidetään kristillistä ideaa lineaa-risesta ajasta (vrt. esim. Tamminen 1994, s. 29f.). Antiikin aikana nähtiin mo-nilla alueilla voivan saavuttaa suuria edistysaskeleita tekniikan, tietojen ja taitojen osalta. Aristoteles totesi, että vanhat yksinkertaiset ja barbaariset lait saattoivat kehittyä ja hänen mukaansa perinteiden muuttuminen on hyödyksi politiikan, lääketieteen ja liikuntaopin alueella. (vrt. Aristoteles 1991, 48).
Mutta modernin edistysajattelun synnytti valistuksen aikakausi. Positiivisen konnotaation omaavan edistyskäsitteen synty on osa eurooppalaisen ajattelun historiaa, joka ulottuu valistuksesta Ranskan vallankumouksen kautta nyky-päivään. Englantilaisen historioitsijan E. Carrin mukaan länsimainen histo-riankirjoitus "on kasvanut kahdensadan vuoden kuluessa uskomalla... edistyk-seen. Se ei voi elää ilman sitä, sillä juuri edistysusko antaa sille merkittävyyden mittapuun sekä varvun, jolla se koettaa mikä on todellista ja mikä satunnaista"
(Carr 1963, 131).
Edistys sisälsi näkemyksen ihmiskunnan historiasta lineaarisena, universaali-sena ja jatkuvana prosessina kohti parempaa yhteiskuntaa ja elämää. Ranska-laiset ensyklopedistit korostivat kulttuurin merkitystä ihmisen edistymisessä (vrt. Tamminen 1994, 67) ja oikeudenmukaisemman yhteiskunnan luomisessa
(Uurtimo 1994, 102). Ranskalainen valistusajattelija Antoine de Condorcet (1743-1794) kiteytti edistysfilosofiansa kolme keskeistä päämäärää: 1.) Ihmis-ten välisen epätasa-arvoisuuden häviäminen; 2. Tasa-arvoisuuden lisääntymi-nen kansakuntien välillä; 3.) Ihmisen itsensä jatkuva täydellistymilisääntymi-nen (vrt.
Tamminen, 1994, 70). Näiden lisäksi valistusajattelun edistyskäsitteeseen kuuluvat Immanuel Kantin ilmaisema tavoite pysyvän rauhantilan saavutta-misesta (Kant 1795/1989) ja maailmankansalaisuudesta. Kantin mukaan kan-sojen keskinäissuhteiden positiivinen kehitys tulisi tulevaisuudessa mahdollis-tamaan tilan, jonka perustalta ”saavutetaan jopa maailmankansalaisuuteen perustuva yhteiskunta” (Kant 1798/2007).
Edistyskäsite alkoi 1700-luvun loppupuolella yhdistyä sivilisaatiokäsitteeseen, talouteen ja tekniikkaan (vrt. Sieferle 1984). Vallankumouksellisessa Ranskas-sa valistuksesta, demokratisoitumisesta ja teollista järjestelmästä muodostui ohjelmallinen yhdistelmä. Paremman yhteiskunnan utopioihin yhdistyi ajatus materiaalisen hyvinvoinnin kasvusta tekniikan ja teollisuuden avulla. Tässä suhteessa keskeistä roolia näytteli Antoine de Condorcetin teos ”L`Esquisse d’un tableau historique des progres de l’esprit humain” (Luonnos ihmishen-gen historialliseksi kuvaukseksi). Siinä hän esitti, että teknis-teollinen edistys on yhteiskunnallisten olosuhteiden universaalin täydentymisen edellytys.
Condorcetin mukaan työkalut ja koneet lisäsivät ihmisen voimaa ja taitavuut-ta ja auttaitavuut-taisivat tekemään tuotteistaitavuut-ta aina vain parempia ja hienompia. Hän ennusti, että tuotanto lisääntyisi tulevaisuudessa, vaikka tuottamiseen tarvitta-va aika ja työmäärä koko ajan vähenisivät. Hänen mukaansa teollisuuden ja hyvinvoinnin edistyksen avulla syntyisi tasapaino ihmisten kykyjen ja tarpei-den välille. Niinpä jokainen sukupolvi kutsuttaisiin aina vain rikkaampaan nautintoon ja yksilöiden määrän lisääntymiseen. (vrt. Condorcet 1793/1976, 207-208). Tällaisen unelman toteutumisen edellytyksenä Condorcet näki ikui-sen rauhan, tasa-arvon ihmisten ja kansojen kesken sekä tieteen ja tekniikan edistymisen.
Argumentilla oli suuri vaikutus niin 1800-luvun Ranskassa kuin muuallakin Euroopassa. Samanaikaisesti luonnontieteet kehittyivät. Ajatus luonnonhal-linnasta rationaalisen luonnontieteellisen tiedon ja tekniikan avulla alkoi tulla hallitsevaksi. Edistyksen toteuttamisen keskeisiksi välineiksi vakiintuivat tie-teen kehitys ja ajatus taloudellisesta kasvusta. Edistyksen ideassa korostui entistä enemmän materiaalinen vauraus ihmisten onnellisuuden lähteenä (Tamminen 1994, 89).
Edistysusko, teollistuminen, tekniikan kehitys ja toive hyvinvoinnin lisäänty-mistä siivittivät 1800-luvun kehitystä. Tämän kehityksen vastarintaa edustivat romantiikan edustajat ja koneensärkijät. Saksassa 1800-luvun toinen puolisko oli jatkuvan tekniikkainnostuksen ja laajalle levinneen edistysuskon aikakaut-ta.
Edistyksestä tuli ennen kaikkea teknistä kehitystä, kasvavaa luonnonhallintaa ja niiden avulla tapahtuvaa taloudellista kasvua. Nousevan porvariston edusta-jat olivat kritisoineet yhteiskunnallisen edistyksen nimissä feodaaliajan järjes-tystä vedoten järkeen ja luontoon. Porvarillisen yhteiskunnan muotoutumisen ja teollisen kapitalismin kehityksen myötä yhteiskunnallisen kehityksen kat-sottiin yhä useammin saapuneen sellaiseen vaiheeseen, että edistystä tapahtui ainoastaan yhteiskunnallisen elämän tietyillä alueilla - erityisesti tieteessä ja tekniikassa. 1800-luku ei ollut kyennyt toteuttamaan Ranskan vallankumouk-sen ideaaleja, mikä oli omiaan vahvistamaan näkemystä, jonka mukaan edis-tystä saattoi tapahtua ainoastaan teknologian alueella (Brünning 2004). Todel-lisuus näytti vahvistavan tällaista käsitystä, koska tekniikan kehityksen alueella saavutettiin hämmästyttäviä edistysaskeleita.
Saksalaisen historismin edustaja Leopold Ranke totesi jo aikaisemmin, että edistys koskee ainoastaan sekä tietoa luonnosta että luonnon hallintaa. Edistys nähtiin yleisesti yksinomaan luonnon hallintana ja teknologian kehityksenä.
"Jos loppupäämääränä pidetään esim. sitä, että ihminen oppii yhä täydelli-semmin hallitsemaan luontoa, mikä etupäässä riippuu ihmisen tietomäärän
lisääntymisestä, ihmiskunta epäilemättä jatkuvasti edistyy.” (Otavan Iso Tie-tosanakirja 1931, 1375) Monet edistysparadigman teoreetikot näkevät moder-nisointiprosessin päähyödyn ihmisen kasvavassa herruudessa luonnolliseen ja sosiaaliseen ympäristöön, jolla he tarkoittavat ennen kaikkea ohjaus- ja suori-tusmekanismien jatkuvaa paranemista. Tällaisessa tarkastelutavassa tulevai-suuden perspektiivien kehitys supistuu historiallisessa prosessissa helposti
"talouskasvuun" ja teollinen kapitalistinen yhteiskunta muuttuu yhteiskunnal-lisen kehityksen viimeiseksi vaiheeksi. Siihen ei välttämättä yhdistetä hyvän elämän ja kulttuurievoluution edistymistä.
Väärin on kuitenkin nähdä edistysajattelu ainoastaan eräänlaisena determinis-tisesti ajateltuna paratiisimyytin transformaationa (vrt. Tamminen 1994).
Immanuel Kant asettaa selviä reunaehtoja ihmiskunnan edistymiselle. En-simmäinen varaus liittyy mahdollisiin luonnonkatastrofeihin. Ihmiskunnan edistyminen on mahdollista ”sillä varauksella, ettei esimerkiksi se luonnonre-voluution ensimmäinen epookki, joka (Camperin ja Blumenbachin mukaan) hautasi alleen vain eläin- ja kasvimaailman, koska ihmistä ei vielä ollutkaan, saa jatkokseen toista, joka tekee ihmiselle saman tehdäkseen tilaa tällä näyttä-möllä uusille luontokappaleille tms.” (Kant 1798/ 2007). Myös yhteiskunnalli-nen eriarvoisuus ja sorto sekä enyhteiskunnalli-nen kaikkea sota ja sen seuraukset voivat estää ihmiskunnan edistymisen. Kehityksen perversio toteutuu ”mikäli … hallitsijat pitävät ja kohtelevat (ihmistä) pikkuseikkana milloin valjastamalla hänet kuin eläimen pyrkimystensä kuormajuhdaksi tai keskinäisiin sotiinsa teurasuhreiksi…” (Kant 1789/2007) Karl Marx ei myöskään deterministisesti luottanut yhteiskunnallisen edistyksen toteutumiseen. Hän varoitti 'The Peop-le's Paper'- lehden vuosijuhlassa vuonna 1856: ".. on herätetty eloon sellaiset teollisuuden ja tieteen voimat, jollaisista ihmiskunnan historian minään aikai-sempana kautena ei ollut aavistustakaan. Toisaalta on havaittavissa merkkejä rappiosta, joka vie voiton kaikista historian tuntemista Rooman valtakunnan loppuaikojen kauhuista... Tuntuu kuin tekniikan voittojen hintana olisi mo-raalinen rappeutuminen. Ihminen näyttää muuttavan toisten ihmisten tai
oman kataluutensa orjaksi sitä mukaa kuin ihmiskunta alistaa valtaansa luon-toa." (Marx 1856, 442f,.) Kommunistisen puolueen manifestin alussa Marx ja Engels varoittavat ihmiskunnan historian voivan päättyä ”taistelevien luokki-en yhteiseluokki-en perikatoon” (Marx & Engels 1848, s. 95).