USKONNON JA SUKUPUOLEN TUOREITA JA IKIVANHOJA KOHTAA- KOHTAA-MISIA, VALTARAKENTEITA AJASSA JA PAIKASSA

Johanna Ahonen ja Elina Vuola (toim.): Uskonnon ja sukupuolen risteyksiä.

Tietolipas 247. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2015. 242 s.

Sukupuoli ja uskonto ovat intohimoja he-rättäviä aiheita. Ne ovat jatkuvasti ajankohtaisia aiheita, niin Suomessa kuin muuallakin. Johanna Ahosen ja Eli-na Vuolan toimittamassa uudessa

kirjas-sa teemoja lähestytään sekä teoreettisesti että käytännön esimerkkien ja sovellus-ten tasolla. Teos käy näin mainiosti yli-opistolliseksi oppikirjaksi, mutta sen soisi löytävän tiensä kaikkien sellaisten

kä-siin, joita tämän hetkinen uskontotieteel-linen ja sukupuolentutkimukseluskontotieteel-linen keskustelu kiinnostaa. Esitellessään suo-meksi laajaa kansainvälistä tutkimusta ja soveltaessaan sitä kotimaisiin esimerk-keihin, vaikkapa vanhoillislestadiolai-suuteen tai Äiti Amman toiminnasta am-mentavaan spiritualiteettiin, kirja avaa uusia näkökulmia ja antaa ajattelun eväi-tä kenelle tahansa.

Intersektionaalisuudessa, johon kirja viittaa otsikollaan, on kyse useiden ero-jen yhteisvaikutuksista ja leikkauspis-teistä. Siis ei vain sukupuoli, vaan myös muut sosiaaliset ulottuvuudet, kuten esimerkiksi ikä, luokkatausta, etnisyys, uskonto, seksuaalisuus, vammaisuus, ky-vykkyys ja kieli, vaikuttavat selittävinä tekijöinä ihmisten muuttuvien ja moni-muotoisten identiteettien muovautumi-seen. Sukupuolentutkimuksen opetuk-sessa asiaan viitataan usein yksinkertai-sella ohjeella ”ask the other question” – kysy se toinen kysymys. Nämä risteämät johtavat erilaisten valtasuhteiden raken-tumiseen ja näyttäytyvät niin ihmisten elämissä, instituutioissa kuin kulttuuri-sissa ideologioissa. Koska sekä ihmisten kokemat etuoikeudet että erilaiset syrjin-nän muodot perustuvat näihin eroihin ja ulottuvuuksiin, ja erityisesti siihen, mi-ten ne linkittyvät toisiinsa, on myös tut-kimuksen huomioitava tämä ihmisten kokemuksen kirjo ja moniulotteisuus.

Olisi kokonaisuuden kannalta linja-kasta, jos kirjan otsikossakin esiintyvä intersektionaalisuus toimisi teoreettisena kehyksenä kaikille artikkeleille. Teemat antaisivat siihen mahdollisuuden ja haas-taisivat niin tekemään, mutta näin ei nyt tapahdu. Toisaalta lukija tutustuu mui-hin tämän hetkisen uskonnontutkimuk-sen keskusteluihin, esimerkiksi sosiologi-asta omaksuttuun toimijuuteen (agency) ja sukupuolentutkimuksessa keskeiseen queer-teoriaan. Myös maskuliinisuuteen, ekofeminismiin, ruumiillisuuteen ja val-taan liittyvät käsitteet ja keskustelut tu-levat jossakin määrin tutuiksi.

Tämä kirja siis kysyy kysymystä su-kupuolesta ja uskonnosta, ja polemisoi

samalla paikoitellen feministisen/nais-/ja sukupuolentutkimuksen sekä uskonnon-tutkimuksen suhdetta. Se rakentaa itse-kin tiettyjä eroja: eroa uskontotieteen ja teologian välille, eroa feministiteologian ja muun teologian välille, eroa sekulaarin ja uskontoa huomioivan sukupuolentut-kimuksen välille. Eronteko vaikuttaa ajoittain varjonyrkkeilyltä tai retoriselta keinolta: ainakin suomalaisessa konteks-tissa on uskonto ollut nais- ja sukupuo-lentutkimuksessa alusta asti voimak-kaasti läsnä. Mikä ja missä on se feminis-tinen tutkimus, joka ohittaa uskonnon ja suhtautuu siihen torjuvasti? Onko näi-den välinen konflikti edelleen voimissaan ja olemassa, vai oliko se lähinnä varhai-semman amerikkalaisen feministiteolo-gian ja feministisen tutkimuksen suhteis-sa? Tällaisenaan kritiikki ei oikein koh-dennu eikä kontekstualisoidu. Sukupuo-lentutkimus on aidosti monitieteinen tie-teenala, jonka teorianmuodostus on aina ollut kerrostunutta ja liikkeessä ja raken-tunut myös konfliktien kautta.

Kirjassa liikutaan sekä ajallisesti että paikallisesti laajalla alueella. Ruotsin Pyhä Birgitta, jota Päivi Salmesvuoren artikkeli naisista, uskonnollisesta vallasta ja johtajuudesta, oivaltavasti valaisee, eli 1300-luvulla, Petri Merenlahden artikke-lin historialartikke-linen Jeesus sijoittuu ajanlas-kumme alkuun ja Pauliina Kainulaisen artikkelissa kurottaudutaan kohti ekofe-minististä tulevaisuutta. Riina Isotalon antropologinen artikkeli uskonnosta, su-kupuolesta ja pitkittyneistä konflikteista liikkuu Palestiinan Länsirannikolla, Eli-na Vuolan mariologian ja vapautuksen teologian esimerkit ovat Costa Ricasta, Johanna Ahosen spirituaalisuutta käsit-televän tekstin näyttämönä on paitsi Suo-mi, myös Intia. Ratkaisu tuntuu aluksi pirstaleiselta, mutta toimii hyvin. Kon-tekstuaalisuus ja temporaalisuus ovat molemmat modernin sukupuolentutki-muksen ja laajemminkin humanistisyh-teiskuntatieteellisen tutkimuksen kan-nalta keskeisiä. Lisää islamia käsitteleviä artikkeleita jäimme kyllä kaipaamaan!

Terhi Utriaisen artikkeli, jossa

us-kontotiede haastaa ranskalaisen feminis-tifilosofin Luce Irigarayn ja hänen psyko-analyysista ja fenomenologiasta ammen-tavan ajattelunsa, on ehkä kirjan jännit-tävintä ja parasta antia. Sukupuolentut-kimuksessakin ranskalaisten teoreetik-kojen arvokas työ on jäänyt angloamerik-kalaisen, performatiivisuutta ja kons-truoitua sukupuolta korostavan, Judith Butlerin virittämän teoretisoinnin var-joon. Näin on tapahtunut kenties osin kielisyistä, osin akateemisten trendien ja identiteettipolitiikan takia. Artikkeli ni-voo kiinnostavalla tavalla ruumiillisuutta ja uskontoa, on älyllisesti haastava, erin-omaisesti kirjoitettu ja opettavainen.

Petri Merenlahden artikkeli masku-liinisuudesta, Jeesuksen sukupuolesta ja queerista on samoin oivaltava ja tuore.

Queer-tutkimus on näkökulmasta riip-puen joko osa sukupuolentutkimuksen sateenvarjokäsitteen alle asettuvaa teo-rianmuodostusta tai siitä kehittynyt itse-näinen tutkimusalueensa. Queer viittaa outoon ja outouttamiseen, ja artikkeli murtaa jossakin määrin myös kaksina-paista ja dikotomista ymmärrystä suku-puolesta. Muuten tässä(kin) kirjassa su-kupuoli on valitettavasti useimmiten joko mies tai nainen, ilman sen perusteel-lisempaa kyseenalaistamista tai suku-puolen käsitteen laajentamista.

Jeesuksen maskuliinisuuden artik-keli kertoo siitä kreikkalais-roomalaises-ta kontekstiskreikkalais-roomalaises-ta, missä kristinuskon ra-kenteita luotiin. Tässä ajattelussa, jossa alkuseurakunta oli Kristuksen morsian, ihmissielu kaipasi Jumalaa kuin neito rakastajaansa, myös vapaan miehen rooli suhteessa Jumalaan oli naisen tai orjan tavoin alisteinen. Se oli myös lähtökoh-diltaan seksuaalisväritteinen ja sai ajoit-tain homoeroottisia piirteitä. Tämä on hyvä pitää mielessä, jos nykypäivänä tul-kitaan Raamattua tai vedetään siitä oh-jenuoria vaikkapa naisen asemaan, avio-liittokäytäntöihin tai homoseksuaali-suuteen liittyen. Nuo ohjenuorat on aika-naan kirjoitettu osana toisten alistami-sen kulttuuria, jossa myös miehet olivat naisen asemassa suhteessa Jumalaan.

Uskontojen ruumiillisuus kulkee kir-jan yhtenä punaisena lankana ja on sen suuria ansioita. Sen olisi suonut nouse-van vielä terävämmin esiin. Elina Vuolan artikkeli Unohdettu ero, edellä mainitut Terhi Utriaisen ja Johanna Ahosen artik-kelit liikkuvat kaikki kiinnostavalla taval-la uskonnon ja ruumiillisuuden maise-missa, ja niitä sivutaan myös Helena Ku-parin ja Salome Tuomaalan toimijuutta ja vanhoillislestadiolaisiin liittyvää tutki-musta koskevassa artikkelissa. Länsimai-sessa uskonnon tutkimukLänsimai-sessa ja uskon-nossa henki on usein merkityksellistetty ruumista ja ruumiillisuutta arvokkaam-maksi, ja ne on erotettu toisistaan. Kirja rakentaa siltoja tällaisen ajattelun yli.

Uskonto määrittää, mitä ja miten naiset ja miehet voivat ja saavat ruumiil-laan tehdä, ja kenen kanssa. Se määrit-tää, kuinka eri sukupuolia kohdellaan ja mitä odotuksia heihin kohdennetaan.

Uskonnon avulla ruumiisiin kirjoitetaan sukupuolitettuja valtarakenteita, uskon-tojen avulla niitä myös tuotetaan ja uu-sinnetaan. Nämä keskustelut ovat nyky-Suomessakin edelleen ja koko ajan ajan-kohtaisia. Nämä teemat ansaitsevat lisää tutkimusta. Näitä taustoja soisi myös tunnettavan paremmin, kun muodoste-taan esimerkiksi Suomen evankelislute-rilaisen kirkon kantoja sukupuolivähem-mistöjen ihmisoikeuksiin. Myös feminis-tisen tutkimuksen luoma uusmaterialis-mi voi tarjota hyviä tulokuluusmaterialis-mia uskonnon ruumiillisuuden teemoihin.

Uskonnon ja sukupuolen leikkaus-pisteet ovat tällä hetkellä suomalaisten arjessa läsnä tavoilla, joita viime keväänä kirjan ilmestyessä ei edes osattu aavistaa.

Uskonnollisen islamin ja sekulaarin kris-tinuskon kohtaamiset Euroopan maape-rällä haastavat myös ymmärrystämme sukupuolten välisistä suhteista, valtara-kenteista ja tasa-arvosta. Mikä muuttuu, ja miten, kun yhden uuden valtauskon-non tulkinta vaikkapa naisen asemasta poikkeaa kovasti siitä, mihin olemme tot-tuneet? Miten eurooppalaiset feministi-muslimit itse kokevat paikkansa ja tilan-teensa? Etnisyyden, sukupuolen ja

us-konnon risteykset odottavat tutkijoitaan uusissa kohtaamisissa ja konteksteissa.

Kaiken kaikkiaan kirja on tervetul-lut, rohkea ja kriittinenkin avaus. Niin suomalaisessa tiedemaailmassa, yhteis-kunnassa kuin kirkoissakin tarvitaan tätä kirjaa ja tämän kaltaista tutkimusta.

Se haastaa sekä sukupuolen että uskon-nonkin tutkijoita kysymään lisää eikä päästä helpolla lukijoitaankaan. Akatee-misuudestaan huolimatta sitä voi

suosi-tella kenelle tahansa sivistyneelle lukijal-le uutta ajateltavaa ja tuoreita näkökul-mia, tai toisaalta taustoja ja rikastamista vanhoille keskusteluille on varmasti lu-vassa. Daniele Hervieu-Legerin jo 1990-luvun alkupuolella esittämä ajatus siitä, että modernista yhteiskunnasta ei voi keskustella kiinnostavasti keskustele-matta samalla myös uskonnosta, on ajan-kohtaisempi kuin ehkä koskaan.

Marja Kuparinen KAIKKI AATTEELLE

Heidi Köngäs:Hertta. Otava 2015. 285 s.

”Onko minusta tullut varovainen? Mi-nusta? Mistä pidän kiinni? Siitä nuoruu-denuskosta, että meidän on luotava uusi ihminen, ja varsinkin uusi nainen. Nai-nen, jota ei orjuuta enää yksikään mies, ei hella eikä lapsenhoidon velvollisuus.

Uusi nainen on toveri, taistelija, jotain muuta kuin vain miehensä kautta mää-rittyvä. Niin minä silloin ajattelin, kun leikkasin tukkani ja puolustin nuorta Neuvostoliittoa henkeen ja vereen.”

Myönnän heti, että olen ihastunut Heidi Köngäksen uusimpaan Hertta-romaaniin ja odotan innolla sen tulemis-ta televisioonPunainen kolmio -draama-sarjana (Kotikatsomo 13.12.). Sen kuvaa-ma aika Suomessa on erityisen kiinnos-tava, samoin henkilöt, jotka Köngäs on-nistuu tekemään eläviksi ja tunteviksi ihmisiksi. Hertta Kuusinen ja Yrjö Leino – kyseessä on kaksi sodanjälkei-sen Suomen merkittävintä kommunisti-johtajaa ja heidän monimutkainen ja in-tohimoinen suhteensa, jota suurempi on vain aatteen valta.

Kirjan kertojia on kolme: Moskovas-sa koulutettu Otto Ville Kuusisen ty-tär Hertta, vankasti aatteeseensa uskova kommunisti, vähemmän aatteellinen Yrjö Leino, Hertan rakastettu ja myö-hemmin sisäministeri sekä Etsivän kes-kuspoliisin päällikkö ja kokoomuspolii-tikko Esko Riekki, joka ei lähettänyt poikiaan sodanaikana Tukholmaan tur-vaan tur-vaan kouluttautumaan

SS-joukkoi-hin Saksaan.

Heidän äänensä valottavat ajan into-himoja ja pelkoja tavattoman mielenkiin-toisesti. Erityisesti siksi, että Hertan lail-la aatteeseensa ankkuroituneita ihmisiä on yhä kaikkialla maailmassa, niin mie-hiä kuin naisiakin. Myös heillä on unel-mansa paremmasta maailmasta ja pa-remmasta ihmisestä. Myös Leinoja ja Riekkejä riittää.

Kirjan alussa Hertta istuu vielä van-kilassa, jonne joutui nopeasti sen jälkeen, kun Kuusinen oli vuonna 1934 lähettä-nyt hänet Neuvostoliitosta maanalaiseen työhön Suomeen. Poikansa Hertta oli joutunut jättämään lastenkotiin, vaikka siinä tuntuikin äidin sydän särkyvän lap-sesta puhumattakaan.

Nyt vankilasta vapautuminen on jo hyvin lähellä.

Romaani antaa tilaa niin yksityiselle kuin aatteellisellekin. Vaatteet, tuoksut, maut, askelten vapaa ääni katukiveyksellä kertovat Hertalle että hän on taas vapaa.

Entisiä tovereita tavataan nyt salaa. Työ ei ole kuitenkaan mitenkään loppu.

Kun Yrjö Leino astuu Hertan elä-mään, se tapahtuu nopeasti: ”Olemme kiinni toisissamme, ajattelen häntä koko ajan, tunnen hänet silloinkin kun olem-me erossa. En osaa eritellä tätä suhdetta mitenkään, se vain riehuu minussa ja pitää hereillä. Milloinkaan ennen en ole nähnyt pihlajanmarjojen kypsymistä yhtä tarkasti.”

Köngäksen Hertasta ei voi olla pitä-mättä. Hän ei ole kitsas aatteessaan eikä rakkaudessaan.

Yrjö Leino jää kirjassa hiukan Her-tan varjoon, mutta henkilönä hän on kiinnostava, jopa paikoin hellyttävä: bak-teerikammoinen mies ja innokas maan-viljelijä, avioliittonsa umpisolmuun vetä-nyt yrittäjä, joka vekselikierteessään ajautuu ilmiantajaksi.

Totta vai ei, yhtä kaikki Köngäksen tulkinta selittää, miksi mies juo itsensä muutamassa vuodessa rapakuntoon. Jo suhteen alkuvaiheessa Leino toteaa: ”Mi-nulla ei ole mitään sanomista elämässä-ni.” Kun huono itsetunto yhdistyy uu-teen valtaan ja vanhaan syyllisyyuu-teen, helpotusta ahdinkoon on houkuttelevaa hakea pullon pohjalta.

Lähimpnä toisiaan Hertta ja Leino ovat talvisodan aikana pakomatkallaan maaseudulla, kylmän, lian ja nälän ar-moilla. Neuvostoliitosta oli käynyt käsky, että kommunistien piti siirtyä pohjoi-seen, sillä pian neuvostojoukot tulisivat ja halkaisisivat maan idästä länteen.

Jatkosodan aikana kommunistit ke-rättiin mielipidevankeina turvasäilöön, Leino ja Hertta muiden mukana. Sodan jälkeen seuraavat ns. vaaran vuodet, val-vontakomissio, Hertan kansanedusta-juus ja Leinon ministerin pesti. Kaikki olisi voinut olla hyvin.

Samaan aikaan alkaa tihkua yhä enemmän tietoa siitä, mihin suomalaiset toverit on Neuvostoliitossa viety ja miten Hertan Juri-pojan on käynyt. Kuka kato-si jo yöllikato-sissä kuulusteluissa, kuka työlei-rille lähetettyjen ja koskaan takaisin pa-laamattomien joukkoon. Selityksiä oli aika turha odottaa.

Köngäksen Hertta Kuusisessa juuri ristiriidat ovat kiinnostavia: toisaalla on oma usko ja into rakentaa uutta maail-maa ja toisaalla käsittämätön koneisto, joka nielee luotettuja tovereita toisensa perään. Vain huhuja ja uuden maailman välttämättömiä synnytystuskia?

Vielä silloin ei ollut (onko nytkään?) mahdollista puhua julkisesti Neuvostolii-ton Stalinin aikaisista vainoista ja puh-distuksista. Kukin sopeutui uuteen tilan-teeseen taitonsa mukaan.

Joka tapauksessa Hertta Kuusinen ei horju, ei edes silloin kun Moskovasta käy puoluekäsky erota Leinosta. Hän saa jopa etuoikeuden tuomita kokouksessa entisen puolisonsa. Lukijaa hyytää vielä silloinkin kun hän lukee Hertan miettei-tä: ”Toveruus pitää sisällään kaiken, koko elämän antamisen aatteen käyt-töön, eikä yksityisellä halulla, rakkaudel-la, tahdolla ole mitään merkitystä. Aate on meitä kaikkia voimakkaampi.”

En voi kirjan luettuani olla mietti-mättä, miten Hertta Kuusinen ja muut hänen kaltaisensa olisivat selvinneet sii-tä, kun aate aikanaan sitten kuoli, Neu-vostoliitto romahti ja syntyi jotain aivan muuta kuin oli työläisten solidaarinen paratiisi.

En voi myöskään olla ajattelematta Hertan valoisuutta, intoa ja antautumis-ta. Hänen rakkauttaan ja solidaarisuut-taan. Ihmiset, jotka elävät voimakkaasti joka solullaan, saattavat selvitä romah-duksistakin paremmin kuin ne, jotka las-kelmoivat, kitsastelevat eivätkä antaudu minkään itseään suuremman varaan.

En voi myöskään olla muistamatta kaikkia niitä, jotka tänä päivänä löytävät elämänsä tarkoituksen tiukkaan määri-tellystä uskosta ja aatteesta, oli se aate mikä hyvänsä. Jos omalle ainutkertaisel-le elämälainutkertaisel-le ja vapaudelainutkertaisel-le ei oainutkertaisel-le enää tilaa eikä sijaa myöskään erilaisuudelle ja tois-ten yhtäläiselle vapaudelle elää omaa elä-määnsä, sietää pysähtyä. Miettiä vielä kerran.

Heidi Köngäksen Hertta Kuusinen to-teaa kirjan loppupuolella: ”Jokaisella meis-tä on totuutemme ja minun on se, joka on puutteineenkin maailman työtätekevien ihmisten ainoa toivo: Punatähti.”

Leo Näreaho