n Viron kansallislaulu Mu isamaa, ka-jahtaa aamuisin Tallinnan Pikk Her-mannin tornista, samalla nostetaan sini-musta-valkoinen lippu salkoon. Sävel on sama kuin meidän Maamme-laulussam-me. Suomalaisilla ja virolaisilla on paljon yhteistä, tosin monissa asioissa olemme myös täysin erilaisia erilaisesta kulttuu-rista ja historiasta johtuen. Melkein voin sanoa, että mitä kauemmin olemme asu-neet täällä, sitä enemmän ulkomaalai-seksi itsemme tunnemme.
Olemme asuneet Tallinnassa vuodes-ta 2007, Suomen kirkkohallituksen lä-hettämänä pappina suomalaisessa Pyhän Pietarin seurakunnassa. No oikeastaan täältä löysimmekin toisemme Eurooppa-päivänä, Suomen suurlähetystön sisäpi-halla. Nyt teemme kirkon työtä yhdessä, toinen kirkkoherrana ja toinen turisti-pappina.
Pappina Virossa
Virossa papintyö eroaa suomalaisesta sii-nä, että seurakuntatyö on täydet 360 astetta. Täytyy olla valmis tekemään ja huolehtimaan kaikenlaisista tehtävistä:
kiinteistöstä, kirkollisista toimituksista, vapaaehtoisista, messusta, rekrytoinnis-ta, kirkkomuskarista ja turisteista. Toi-mintakertomus tehdään vuosittain sekä
Viron että Suomen kirkon keskushallin-nolle, kummallekin niiden omien vaati-musten mukaan. Seurakunnassamme on vain yksi täysipäiväinen työntekijä, pap-pi. Toisaalta seurakunnat ovat hyvin pie-niä. Suomalaisessa Pyhän Pietarin seu-rakunnassa on noin 300 jäsentä, suurem-pi osa Virossa asuvia Suomen kansalaisia ja kolmannes inkerinsuomalaisia. Silti seurakunta on jäsenmäärältään keskiko-koinen Viron luterilaisessa kirkossa.
Vuonna 2014 tilastoitiin 5356 osallistu-jaa, seurakuntalaisten lisäksi suomalai-sia vierailijoita. Suomalaisten ryhmien ja ystäväseurakuntien vierailut ovat odotet-tuja tuulahduksia kotimaasta. Virolainen vieraanvaraisuus puolestaan yllättää mo-net suomalaiset.
Palkkataso Virossa on huomattavasti matalampi kuin Suomessa. Niinpä lähes jokaisella virolaisella on monta eri työtä hoidettavana, joista kuukausitulo koos-tuu. Joku onkin väittänyt, että virolaiset käyvät töissä, kun suomalaiset tekevät työtä. No se ei taida olla ihan totta. Mutta totta on se, että papin tai urkurin palkka ei vielä riitä elämiseen, joten rinnalle tarvitaan myös muuta palkkatyötä. Viro-laisen papin keskipalkka jää alle 1000 euroon, maaseudulla palkka on vieläkin pienempi. Tämä vaikeuttaa
keskittymis-tä seurakuntatyöhön ja työn kehitkeskittymis-tämis- kehittämis-tä. Myös kokouksista ja aikatauluista so-piminen on hankalaa, aina jollakulla on kiire jonnekin muualle.
Virossa seurakunta on kuin yhdistys, voittoa tuottamaton yhdistys mittetulun-dus ühing, jonka jäsenmaksu perustuu vapaaehtoisuuteen. Kirkollisveroa ei ole, kirkko ja valtio erotettiin toisistaan jo edellisen itsenäisyyden alussa. Seura-kunnan jäsenmaksu on vapaaehtoinen lahjoitus, vain yksi viidestä lahjoittaa edes pienen summan. Viron luterilaises-sa kirkosluterilaises-sa on tällä hetkellä noin 150 000 henkeä, joista 30 000 jäsentä tu-kee kirkkoa rahallisesti. Viron kirkossa lahjoitus (2014) seurakunnalle oli noin 42 euroa vuodessa. Tavallisesti jäsenmaksu maksetaan silloin, kun tarvitaan kirkon palveluja, kirkollisia toimituksia. Seura-kuntaan tulee paljon yhteydenottoja sil-loin, kun tarvitaan rahaa yllättäviin me-noihin esimerkiksi lääkkeisiin. Suoma-laisen seurakunnan vuosilahjoitus tai jä-senmaksu on 30 euroa. Moni suomalai-nen toimii kannatusjäsesuomalai-nenä, joka ei edellytä eroamista kirkosta Suomessa.
Kirkko kuin museo
Tallinnan kirkoista lähes kaikki sijaitse-vat Vanhassa kaupungissa, jossa käy etu-päässä turisteja. Nuorten mielestä kirkko onkin lähinnä museo. Kirkkoja ei ole ollut siellä, missä ihmiset asuvat, esimer-kiksi Lasnamäen ja Mustamäen suurissa lähiöissä. Suurin osa tallinalaisista asuu kaupungin keskustan ulkopuolella. Nyt Lasnamäelle on rakennettu Moskovan patriarkaatin alainen suuri ortodoksinen kirkko. Kirkon kupoli näkyy pitkälle
kau-punkiin Tallinnanlahden yli. Mustamäel-lä on noin viisivuotias luterilainen seura-kunta, jonka kirkon rakentamista varten on olemassa jo tontti. Mustamäen seura-kunnassa on erityisen paljon lapsia ja nuoria. Pyhäkoulussa lapsille tarjotaan välipalaa.
Suomalainen Pyhän Pietarin seura-kunta on kokoontunut messun Pyhän Mikaelin kirkkoon vuodesta 2004. Tallin-nan Pyhän Mikaelin kirkolla on pitkä ja värikäs historia. Nunne-kadulla sijaitsi sistersiläinen nunnaluostari, jonka sai-rashuone köyhiä ja kodittomia sijaitsi Rüütli-kadulla. Rakennuksessa oli myös pieni kappeli. Ajan myötä keskiaikaisen luostarin sairaalarakennuksesta tuli Py-hälle Mikaelille omistettu kirkko Rootsi-Mihkli kirik.
Ruotsin suurvallan aikana myös Pohjois-Viro ja Suomi kuuluivat yhteen.
Ruotsalais-suomalainen seurakunta ko-koontui Pyhän Mikaelin kirkossa yhdes-sä nunnien kanssa reformaatioon asti.
Ruotsin aika päättyi Suuressa Pohjan sodassa Narvan taisteluun ja vuonna 1710 seurakunta joutui luopumaan kir-kostaan, välillä se toimi ortodoksisen ve-näläisen varuskunnan kirkkona, myö-hemmin kirkko palautettiin uudelleen ruotsalaisen seurakunnan käyttöön. Vi-ron itsenäisyyden aikana 1918–1940 kir-kon pastoraatissa toimi myös ruotsinkie-linen alakoulu.
Vuonna 1944 kirkollista elämää ra-joitettiin kaikkialla Neuvosto-Virossa.
Seurakunta kokoontui Pyhän Mikaelin kirkkoon jäähyväisjumalanpalvelukseen ja suuri osa seurakunnasta muutti Ruot-siin ja kirkon arvoesineet vietiin sinne
turvaan. Neuvostoaikana kirkko toimi urheilu- ja painisalina, toiminnan vuoksi vanha kirkkorakennus säilyi jonkinlai-sessa kunnossa. Kirkon museotiloissa on kuva painisalista tatameineen, seinälle oli ripustettu entisen alttarin vierelle suuret kuvat Stalinista ja Leninistä.
Viron itsenäistymisen myötä vuonna 1992 rakennus palautettiin ruotsalaiselle seurakunnalle ja se vihittiin uudelleen kirkoksi vuonna 2002. Kuningas Kaarle Kustaa ja kuningatar Silvia osallistuivat uudelleenvihkimiseen. Kuningasperheen vierailuohjelmaan Tallinnassa kuuluu aina käynti myös Pyhän Mikaelin kirkos-sa. Kirkkosalissa ja sakastissa on useita valokuvia ja historiikkeja näistä arvok-kaista vierailuista.
Kirkolliset toimitukset
Kirkollisten toimitusten perinteet heijas-tavat neuvostoaikaa, ortodoksisia perin-teitä ja EestiaikaaEestiaeg. Esimerkiksi hautajaiset matused järjestetään vajaan viikon kuluessa kuoleman jälkeen. Seu-raavalle viikolla pidettävät hautajaiset olisivat jotakin hyvin epätavallista.
Siunaustilaisuudessa vainaja on konkreettisesti läsnä. Arkun kansi on tavallisesti auki ja kukkaset tuodaan ar-kun eteen ennen tilaisuuden alkua. Siu-naustilaisuuden lopuksi kaikki hyväste-levät vainajan kiertämällä pitkässä jonos-sa arkun ympäri, silittelevät vainajaa ja sanovat hänelle viimeisen tervehdyksen-sä. Sitten hautajaisvieraat ottavat osaa omaisten suruun kättelemällä. Lähi-omaiset peittävät vainajan kasvot ja sul-kevat arkun kannen. Hauta peitetään sukulaisten voimin ja kaikki heittävät
hiekkaa eli toivovat kevyet mullat. Lo-puksi haudan lähelle katetaan usein pie-ni pöytä voileipineen ja vodkalaseineen.
Vasta sen jälkeen lähdetään muistotilai-suuteen, jossa vainajalle katetaan lauta-nen kunniapaikalle, lasi ylösalaisin kään-nettynä. Ruokailun jälkeen vainajaa muistellaan, kerrotaan pieniä tarinoita ja muistoja. Jokainen puheenvuoro päättyy arvokkaasti maljaan: mälestuseks eli muistoksi. Vodka kuuluu hautajaisperin-teeseen, siitä kieltäytyminen koetaan loukkaukseksi, näin minua ohjeistettiin, kun olin pappina ensimmäisissä virolai-sissa hautajaivirolai-sissa.
Virossa hautajaisista vastaa usein il-malik, hautaustoimiston välittämä maal-likko, joskus yhdessä papin kanssa. Maal-likko hoitaa ja vastaa käytännön järjeste-lyistä, pitää puheet, lukee runot ja sytyt-tää kynttilät. Hautausmaiden kappeleis-sa ei ole soittimia, joten paikalle hankittu muusikko tuo soittimen mukanaan. En-nen tilaisuuden alkua onkin melkoiEn-nen sähellys tilaisuuden kulusta, nuoteista ja esiintymisjärjestyksestä, kukin tulee pai-kalle tavallisesti vasta viime minuuteilla.
Joskus olen toiminut yhdessä maallikon kanssa ja yhteistyö on sujunut hyvässä yhteishengessä. Maallikon puheet keskit-tyvät vainajan elämään, papin viesti so-vinnosta ja Taivaan kodista luo jälleennä-kemisen toivoa. Hautajaisissa siinä toi-vossa on suurin lohtu! Kuolinpäivän vuo-sipäivänä seurakuntalaiset tuovat juma-lanpalvelukseen rukouspyynnön omai-sensa puolesta ja virsitoiveen, tätä kutsu-taan muistamiseksimälestamine. Muis-tamiseen liittyy omaisen nimi sekä yleen-sä ne henkilöt, jotka ovat muistamista
pyytäneet, esirukous ja yhdessä seisten laulettu virren säkeistö tai pari.
Virolainen lapsi jää tavallisesti kasta-matta. Vanhempien mielestä lapsi saa itse valita aikuisena uskontonsa. Näin ajattelevat myös monet seurakunnassa aktiivisesti toimivat vanhemmat. Usein kaste liittyy vasta aikuisrippikoulun yh-teyteen, konfirmaation kautta liitytään seurakuntaan sen täysivaltaiseksi jäse-neksi. Neuvostoaikana lasten uskonto-kasvatus oli kielletty vankeusrangaistuk-sen uhalla, samalla tehtiin voimakasta kirkonvastaista propagandaa. Uskonto haluttiin kitkeä kokonaan pois ihmisten elämänkaaresta. Tämän työn tuloksena Viro on yksi Euroopan maallistuneimpia maita, noin kolmannes väestöstä kuuluu johonkin kristilliseen kirkkoon.
Muutama vuosi sitten pidin luentoa Tarton yliopiston teologisessa tiedekun-nassa teologian ylioppilaille aiheesta rip-pikoulu ja konfirmaatio. Kerroin kasteen ja konfirmaation teologiasta, kunnes huomasin opiskelijoiden hämmentyneet ilmeet. Kysyin: kuka teistä on käynyt rippikoulun? Kukaan ei viitannut. Jat-koin kysymällä: kuka on joskus osallistu-nut konfirmaatioon kirkossa? Vain yksi opiskelija kolmestatoista viittasi. Rippi-koulu ja konfirmaatio eivät kuulu viro-laisten 15-vuotiaiden nuorten elämään.
Suurin osa vihkimisistä tapahtuu si-viilivihkimisinä Onnen palatsissa. Yksit-täisellä papilla ei ole vihkioikeutta, mutta uskonnollisen organisaation hengellinen työntekijävaimulik– niin kristitty kuin vaikkapa bahai-uskoinen – voi suorittaa Sisäministeriön tutkinnon ja saada avio-liiton rekisteröimisoikeuden.
Avioestei-den tutkinta kokonaisuudessaan tapah-tuu rekisteröijän vastapah-tuulla. Viron luteri-laisen kirkon papeista vain noin joka viidennellä on tämä oikeus. Yleinen kir-kollinen tapa on avioliiton siunaaminen laulatus, joka tapahtuu siviilivihkimisen jälkeen. Viron vanhat kartanot moisiot luovat hääjuhlille romanttiset puitteet.
Häätilaisuuteen pulmad kuuluu vi-rolainen erikoisuus, häiden ammattilai-nen juontaja pulmaisa. Hän tutustuu vihkipariin ja heidän toiveisiinsa perus-teellisesti ennen häitä ja johtaa hääjuh-lan juhlaperinteineen ja leikkeineen. Yksi tärkeä pulmaisan tehtävä häätilaisuu-dessa on pitää yllä iloista häätunnelmaa, aika ajoin hän kiinnittää huomion hääpa-riin innostamalla hääväen huutamaan:
kibe, kibe, kibe,sana tarkoittaa kitkerää tai karvasta… Hääväki huutaa rytmissä, kunnes morsiuspari makeuttaa juhlaa suutelemalla. Ja sitten kaikki nauravat ja taputtavat hääparille. Tavallista on myös hääväen leikittäminen joko kaikki yhdes-sä tai pöytäkunnittain, pöytiin jaettujen tehtävien kautta. Perinteinen suomalai-nen papin rooli ei sovi virolaiseen hääjuh-laan. Toisaalta hääperinteet ovat kehitty-neetkin kansan parissa, neuvostoaikana kirkko työnnettiin syrjään ihmisten elä-mänkaaren juhlista.
Taikauskoa ja noitakaivoja
Maausko eli pakanallinen luonnonus-konto on säilynyt sitkeästi erityisesti Vi-ron maaseudulla. Eräs mies pyysi seura-kunnan nuortenryhmää viettämään eh-toollista metsään, kauniille metsäaukiol-le. Hänen mielestään se kertoo sovinnos-ta ja yhteydestä luontoon. Hän väitti
myös, että männyn- ja kuusenoksat eivät raavi ja satuta paljaita jalkoja, jos puihin suhtautuu ystävällisesti.
Horoskoopit ja taikausko määrittä-vät virolaisten elämää. Radiossa luetaan jokaiselle viikolle horoskooppi ja lehdissä horoskoopeille annetaan paljon tilaa. Nii-tä kuunnellaan ja luetaan ahkerasti.
Kansanparantajatsensitiivitovat tärkei-tä arkielämässä. Kerran kuulin, ettärkei-tä pa-pilta tullaan pyytämään lapselle kastetta, sillä kansanparantaja sanoo, ettei hän voi parantaa kastamatonta lasta. Virossa-kaan lapsi ei voi yksin kuulua kirkkoon, joten toisen vanhemmista pitäisi siis tulla ensin rippikouluun. Ja sehän mutkistaa asiaa. Heinä-elokuussa virolaiset eivät mene leikkaukseen, sillä vanhan usko-muksen mukaan mätäkuussa haavat ei-vät parane, huolimatta nykylääkkeistä.
Muutama vuosi sitten meidän seurakun-nan mummot väittivät kivenkovaan ole-vansa allergisia seurakuntakodin uusille ikkunoille. Tartontien varressa on kyltti noitakaivo. Se on kuulemma saanut ni-mensä siitä, että keväällä kaivon vesi kuohuu yli äyräittensä. Noita keittää vet-tä kaivossa.
Virolaisten suhtautuminen kirkkoon ja papistoon on ristiriitainen. Jotkut ar-vostavat ja kunnioittavat, mutta suuri osa suhtautuu täysin välinpitämättömäs-ti. Virossa ei ole ollut uskonnonopetusta eestiajan eli edellisen itsenäisyyden
jäl-keen. Neuvostoaikana uskontokasvatus oli kielletty ja Viron itsenäistymisen jäl-keen uskonnonopetus on ollut kouluissa vapaaehtoisena oppiaineena. Uskonto-tunti oli kuin uskonnon kerho, josta ei saanut arvosanaa. Oppilaat tulivat tun-nille odottamaan bussia ja samassa ryh-mässä oli eri luokkien oppilaita. Melkoi-nen pedagogiMelkoi-nen haaste uskonnonopet-tajalle. Muutama vuosi sitten uskonnon-opetus tuli kouluihin valinnaisaineeksi, jota tarjotaankin muutamissa kouluissa.
Pätevien opettajien saaminen on ongel-ma, koska tunteja ei ole riittävästi.
Koska uskonnonopetus on puuttunut kouluista lähes kuusikymmentä vuotta, virolaiset eivät osaa tunnistaa uskontoja.
Kun oranssiin kaapuun pukeutunut ryh-mä nuoria kulkee tanssien ja laulaen Tallinnan kadulla, virolaiset ajattelevat:
siinä on uskonto. He eivät osaa erottaa mistä uskonnosta on kysymys tai mikä on näiden nuorten uskonto. Uskonnolli-nen lukutaito puuttuu ja uskontoja ei osata erottaa toisistaan. Hädässään tai elämänsä vaikeuksissa virolainen voi jou-tua minkä tahansa uskonnonkauppiaan uhriksi.
Suomalainen tuntee vahvaa sukulai-suutta virolaisten naapureiden kanssa, ja päinvastoin. Silti todellisen ystävyyden syntyminen on hidas prosessi. Viro on lähellä, mutta sinne on pitkä matka.