Suurin osa vastaajista ei tupakoinut eikä nuuskannut lainkaan. Tupakoinnin vähyyteen on voinut vaikuttaa yhä useammin savuton työpaikka, jossa ei sallita työpäivän aikana tupakointia missään tiloissa. Tupakkalain tiukentuminen on myös vaikuttanut tupakoinnin vähentymiseen. Tupakointi on kielletty työpaikkojen ohella yleisissä tiloissa kuten ravintoloissa (Ruokolainen ym. 2018). Vuosien myötä työikäisten tupakointi on valtakunnallisella tasolla vähentynyt (Heloma ym. 2018). Tupakoinnin lopettamiseen on tehty vuosien varrella myös erilaisia tupakanvieroitusohjelmia ja kampanjoita, jotka ovat voineet vaikuttaa tupakoinnin vähentymiseen. Tupakoinnin lopettamiseen on käytössä myös erilaisia lääkevalmisteita, joilla voidaan tukea tupakoinnin lopettamista.
Nuuskaamisen vähyyteen voi puolestaan vaikuttaa se, ettei kyselyyn vastannut kovinkaan monta nuorta työntekijää. Tutkimuksissa on havaittu, että nuuskan käyttö kohdentuu alle 50-vuotiaisiin miehiin (Heloma ym. 2018).
Weng ym. (2012) laajassa meta-analyysissa tarkasteltiin yhteensä 30 978 työntekijän sairauspoissolojen kestoa tupakoitsijoiden ja ei-tupakoivien välillä. Tutkimuksessa kävi ilmi, että tupakointi lisää sekä riskiä sairauspoissaoloon että sairauspoissaolon kestoa.
Tupakoitsijalla oli 33 % suurempi riski sairauspoissaoloon ja he olivat poissa työstä 2,74 päivää vuodessa enemmän kuin ei-tupakoitsijat. Bakerin ym. (2017) laajassa kyselytutkimuksessa kävi ilmi, että tupakointi laskee työn tuottavuutta ja työtehoa.
Tutkimuksessa henkilöt, jotka polttivat tupakkaa, olivat useammin sairaana töissä ja heillä oli enemmän töistä poissaoloja kuin ei-tupakoitsijoilla.
Työntekijöiden tupakoinnin lopettamisesta on paljon hyötyä niin yksilölle itselleen kuin yritykselle. Työntekijät, jotka lopettavat tupakoinnin, ovat terveempiä ja tuottavampia sekä vähemmän poissa töistä kuin tupakoivat henkilöt. Tupakoinnin lopettaneet työllistyvät myös paremmin. Tupakointi lisää terveydenhuoltomenoja, jonka vuoksi työpaikat ovat kiinnostuneita puuttumaan työpaikalla tupakointiin (Ablah ym. 2017).
Tässä tutkimuksessa tupakoinnin ja nuuskaamisen välillä löytyi ammattiryhmien välistä eroavaisuutta etenkin naisten keskuudessa, tuotantotyöntekijät tupakoivat enemmän kuin toimihenkilöt. Tupakoinnnissa ammattiryhmien välistä eroa on edelleen paljon ja tupakointi on yksi merkittävimmistä terveyseroja aiheuttavista tekijöistä (Heloma ym.
2018). Tässä tutkimuksessa tupakoinnin halusi lopettaa puolet vastaajista. Suomalaisilla on kuitenkin hyvin negatiivinen asenne tupakoitsijoita ja tupakan lopettamiseen tähtääviä ohjelmia kohtaan. Näitä asenteita pitäisi saada muutettua suvaitsevaisemmaksi niin, että nähtäisiin tupakoitsijan todella tarvitsevan apua tupakoinnin lopettamiseen (Ruokolainen ym. 2018).
Tupakoinnilla ei ollut tämän tutkimuksen mukaan tilastollisesti merkitsevää yhteyttä koettuun työkykyyn. Tupakkaa poltti yhtä paljon henkilöt, jotka kokivat työkykynsä erinomaiseksi tai alhaiseksi. Tupakointi ei siis suoranaisesti vaikuta koettuun työkykyyn vaikka tupakoinnin terveysriskit tiedetään. Tupakointi on monen sairauden taustalla ja alentaa työn tehokkuutta mutta työntekijät eivät välttämättä tiedosta sen haittavaikutuksia työkykyyn. Kataisen (2011) laadullisessa tutkimuksessa havaittiin, että työntekijät tiedostavat tupakoinnin vaarallisuuden ja siihen liittyvät terveysriskit. He kokevat tupakoinnin kuitenkin olevan nautintoa ja tietynlainen pahe, joka on hyväksyttävää.
Tupakan aiheuttaman terveysiskin merkitys on siis tupakoitsijalle erilainen kuin henkilölle, joka haluaa edistää terveyttä. Tupakointi on juurtunut syvälle arjen rutiineihin ja vaikka tietoa tupakoinnin vaarallisuudessa on, ei se itsessään riitä käyttäytymisen muuttamiseen. Tupakoinnin lopettamisessa pitäisi puuttua arjen sosiaalisiin tilanteisiin ja elinympäristöön ja miten ne vaikuttavat tupakkariippuvuuteen. Ei kerrota pelkästään terveyshaitoista vaan mitä muutos tarkoittaa arjessa (Katainen 2011). Työnantajan on
kuitenkin hyvä tukea tupakoinnin lopettamista, sillä siitä on terveydellistä hyötyä yksilölle ja taloudellista hyötyä työnantajalle, kun työteho ja tuottavuus lisääntyvät (Baker ym. 2017).
Tähän tutkimukseen vastanneet työntekijät käyttivät usein alkoholia. Alkoholia käytettiin kuitenkin kohtuudella ja viikkotasolla mitattuna alkoholin käyttömäärät jäivät vähäisiksi.
Tutkimustulos tukee yleistä työikäisten alkoholin käyttötottumuksia, jossa humalahakuinen juominen on vähentynyt. Yleisesti myös raittius on yleistynyt etenkin naisten ja nuorten keskuudessa (Mäkelä 2018). Täysin raittiita oli tässä tutkimuksessa vähän ja siihen voi vaikuttaa se, että tutkimukseen osallistui vähemmän nuoria työntekijöitä.
Vähäiseen alkoholin käyttöön voi vaikuttaa myös se, miten vastaajat ovat osanneet arvioida omaa alkoholin kulutustaan, ovatko vastaajat merkinneet totuuden mukaisesti kaikki annokset viikon aikana. Annoksen arvioiminen voi olla hankalaa ja omaa alkoholikäyttöä saatetaan vähätellä. Kivistö ym. (2010) kyselytutkimuksessa havaitsivat että työntekijät vähättelivät alkoholin käyttöään. Vastaajien omat vastaukset poikkesivat AUDIT-testistä (Alkoholinkäytön riskitesti) saatuihin tuloksiin niin, että ne henkilöt, jotka pitivät itseään täysin raittiina tai alkoholin kohtuukäyttäjinä, saivat AUDIT-testistä riskikäyttäjän pisteet (Kivistö ym. 2010).
Alkoholin käytöllä ei ollut tämän tutkimuksen mukaan tilastollisesti merkitsevää yhteyttä koettuun työkykyyn. Van den Bergin ym. (2009) tekemässä meta-analyysissa ei löydetty selvää yhteyttä koetun työkyvyn ja alkoholin käytön välillä. Airilan ym. (2012) tutkimustulokset olivat samansuuntaisia. Tutkimukseen valikoitui terveempiä henkilöitä ja toisaalta henkilöt, joilla oli ongelmajuomista ja sen vuoksi alhainen koettu työkyky, jäivät tutkimuksen ulkopuolelle. Salonsalmen (2012) tutkimuksessa ongelmajuominen ennusti ja lisäsi riskiä työkyvyttömyyseläkkeelle mielenterveyssyistä. Liiallinen alkoholin käyttö on usein mielenterveyssyiden taustalla. Työolot voivat myös ennustaa alkoholin ongelmakäyttöä mutta eivät välttämättä alkoholin kulutusta (Lallukka ym.
2008).
Tutkimustuloksissa kävi ilmi, että alkoholia ei oltu kehotettu vähentämään suurimmalle osalle (89%) vastaajista. Tutkimukseen vastanneet eivät myöskään toivoneet työterveyshuollolta elintapaohjausta liittyen alkoholin käyttöön. Tähän voi vaikuttaa se, että tutkimukseen osallistuneet käyttivät alkoholia vähän ja kohtuudella. Stressin tunnetta koettiin kuitenkin jonkin verran, johon voi liittyä myös alkoholin liikakäyttöä. Vastaajat voivat vähätellä alkoholin käyttötottumuksiaan ja sen vuoksi terveydenhuoltohenkilöiden on tärkeää kysyä aina alkoholin käytöstä jos työntekijällä esiintyy stressin tunnetta.
Alho (2017) tutki väitöskirjassaan alkoholin käyttöä, miten varhainen puheeksiotto toimii perusterveydenhuollossa. Tutkimukseen osallistuvista lääkäreistä ja terveydenhoitajista kaikki kertoivat ottaneensa puheeksi alkoholin käytön asiakkaan kanssa. Hoitajat ja lääkärit ottivat alkoholin käytön puheeksi jos asiakkaan terveydentila oli sellainen, että alkoholin käyttöä oli syytä epäillä. Liian kiireinen työ, aikapaineet asiakasta tutkittaessa sekä työtapa koettiin tekijöiksi, jotka saattoivat estää puheeksioton (Alho 2017).
Lisääntyneeseen alkoholin käyttöön on hyvä puuttua kuitenkin ennaltaehkäisevästi koska alkoholin kohtuukäyttökin altistaa alkoholin haittavaikutuksille (Salonsalmi 2016).
Alkoholin käytön puheeksiotto voidaan tehdä siis liian myöhään, jolloin alkoholin käyttöön on vaikeampi puuttua ja terveysriski on jo olemassa. Alkoholin käyttöön on tärkeää puuttua, sillä liiallinen alkoholin käyttö heikentää terveytttä ja työkykyä, työn tuottavuutta sekä turvallisuutta työssä (Kivistö ym. 2010).
Ruokailutottumuksista hedelmien ja/tai kasvisten syömisellä oli yhteys koettuun työkykyyn. Hedelmiä ja /tai kasviksia syötiin tässä tutkimuksessa selvästi useammin verrattuna aiempiin tutkimuksiin. Finterveys 2017-tutkimuksen mukaan hedelmiä ja /tai kasviksia useita kertoja päivässä söi vain miehistä joka kymmenes ja naisista joka viides.
Runsaaseen hedelmien ja/tai kasvisten syöntiin voi vaikuttaa se, että vastaajista enemmistö oli toimihenkilöitä. Ruokailutottumukset ovat yleisesti terveellisemmät korkeammin koulutetuilla henkilöillä ja he syövät hedelmiä ja/tai kasviksia enemmän (Valsta ym. 2018). Tuoreiden kasvisten käyttö lisääntyi niin miehillä kuin naisilla jos oli mahdollisuus syödä työpaikkaruokalassa. Työpaikkaruokala edistää työikäisten terveellisiä ruokailuvalintoja. Koska kaikilla ei ole mahdollisuutta käyttää työpaikkaruokalaa, on terveellisten eväiden opastaminen tärkeää (Vikstedt ym. 2012).
Tässä tutkimuksessa painoindeksillä oli yhteys koettuun työkykyyn. Normaalipainoisilla oli parempi koettu työkyky verrattuna ylipainoisiin. Aiemmissa tutkimuksissa on todettu työn rasittavuuden ja ylipainon välillä yhteyttä. Ylitöiden ja ylipainon välillä löytyi yhteys mutta ei selvää yhteyttä työstressin ja ylipainon välillä (Lallukka ym. 2008). Tonnon (2019) työryhmineen havaitsi, että ylipaino ja työn fyysisen kuormittavuus vaikuttivat koettuun työkykyyn. Tutkimuksessa tarkasteltiin hollantailaisia rakennusmiehiä, joilla todettiin lihavuuden ja korkean työn kuormittavuuden lisäävän alhaisen ja kohtalaisen koetun työkyvyn riskiä. Van der Berg ym.(2009) havaitsivat tutkimuksessaan että koettua työkykyä heikentää ylipaino sekä korkeat työn fyysiset vaatimukset. Nuorten suomalaisten aikuisten työkykyä tutkittaessa, havaitiin että sekä laihat että lihavat henkilöt raportoivat alhaista koettua työkykyä enemmän kuin normaalipainoiset henkilöt (Laitinen ym. 2005). Samankaltaisia tuloksia esittää myös Nybergin ym. (2012) tutkimus, jossa havaittiin U-muotoinen yhteys työstressin ja painoindeksin välillä. Suurin riski työstressille oli henkilöillä, jotka olivat joko alipainoisia tai ylipainoisia. Matalin riski työstressille oli henkilöillä, joilla oli normaali paino. Työstressin ja painon vaihtelun välillä ei kuitenkaan havaittu selvää syy-seuraussuhdetta. Varmasti ei voida sanoa että työstressin vähentämiseen liittyvät interventiot vähentäisivät ylipainoa väestön tasolla.
Tässä tutkimuksessa sekä painoindeksillä että stressin tunteella on yhteys koettuun työkykyyn mutta poikittaistutkimuksella ei voida arvioida syy-yhteyksiä. Anderssen ym.
(2017) totesivat tutkimuksessaan, että ylipainolla on yhteys alhaiseen koettuun työkykyyn etenkin istumatyötä tekevien työntekijöiden keskuudessa.
Tämän tutkimuksen mukaan vastaajien fyysisellä kunnolla oli yhteys koettuun työkykyyn. Mitä paremmaksi henkilö arvioi fyysisen kuntonsa, sitä parempi oli koettu työkyky. Kettusen (2015) tutkimuksen mukaan hyvä fyysinen kunto on yhteydessä alhaisempaan stressitasoon sekä parantuneeseen henkiseen hyvinvointiin ja työkykyyn.
Vapaa-ajan fyysisellä aktiivisuudella on todettu positiivinen yhteys koettuun työkykyyn.
Fyysisesti raskaassa työssä yhteys oli selvempi kuin fyysisesti passiivisemmassa työssä (Päivärinne ym. 2019). Vähäisen fyysisen aktiivisuuden vapaa-ajalla on todettu heikentävän koettua työkykyä (van der Berg ym.2009, Airila ym. 2012). Vahvaa tutkimusnäyttöä on siitä, että fyysisellä aktiivisuudella voidaan parantaa työkykyä (Kettunen 2015).
Tutkimuksessa reilusti yli puolet vastaajista liikkui vapaa-ajalla useamman kerran viikon aikana, mutta suurin osa vastaajista kulki työmatkat moottoriajoneuvolla ja teki toimistotyötä. Tällöin paikallaan oloa tulee vuorokauden aikana runsaasti. Tutkimuksissa on todettu, että runsas istuminen ja paikallaan olo heikentävät fyysistä terveyttä.
Liikkumattomuus heikentää fyysistä kuntoa ja lisää riskiä elintapasairauksille kuten tyypin 2 diabetekselle, lihavuudelle ja tuki- ja liikunelinsairauksille (Helajärvi ym. 2015).
Fyysinen aktiivisuus on tärkeä työkykyä parantava tekijä. Lisäämällä fyysistä aktiivisuutta voidaan parantaa terveyttä, työkykyä ja toimintakykyä. Toisaalta fyysisen aktiivisuuden on todettu myös vähentävän työkyvyttömyyttä ikääntyneiden työntekijöiden keskuudessa (Holstila 2017). Heikon työkyvyn taustalta löytyy usein vähäinen vapaa-ajan fyysinen aktiivisuus, heikko tuki- ja liikuntaelimistön kunto, korkea ikä, ylipaino, korkeat työn henkiset vaatimukset, suuri fyysinen työkuormitus sekä huono fyysinen työympäristö. Liikunnalla ja fyysisellä aktiivisuudella on siis monenlaisia terveyshyötyjä (Kettunen 2015). Fyysinen aktiivisuus parantaa fyysisen toimintakyvyn lisäksi myös henkistä toimintakykyä (Holstila 2017). Liikuntainterventio paransi terveiden työikäisten henkistä hyvinvointia 12 kuukauden seurannassa. Liikunnalla on mielialaa kohottavaa ja stressiä vähentävä vaikutus (Kettunen 2015).
Tämän tutkimuksen mukaan unen määrällä on yhteys koettuun työkykyyn.
Tutkimuksessa ne työntekijät, jotka nukkuivat 6-9 tuntia kokivat työkykynsä paremmaksi ja olonsa levänneeksi verrattuna työntekijöihin, jotka nukkuivat vähän. Tutkimus osoittaa, että unella on tärkeä palauttava ja työkykyä tukeva merkitys. Unen määrällä ja laadulla on vaikutusta terveyteen ja toimintakykyyn (Sekine ym. 2014, Lallukka ym.
2018). Yleinen huono terveys voi aiheuttaa uniongelmia ja yöllistä heräämistä (Lindholm 2013). Toisaalta vuorotyö voi sotkea uni-valverytmiä ja unen häiriintyminen voi tällä tavoin heikentää terveyttä (Viitasalo 2016). Unettomuus voi aiheuttaa myös toimintakyvyn heikkenemistä ja yleisesti elämänlaadun huononemista (Unettomuus:
Käypähoito-suositus 2018).
Tutkimuksessa miehet nukkuivat naisia hieman vähemmän. Sekine ym. (2014) havaitsivat tutkimuksessaan, että miehillä työn korkeat vaatimukset ja pitkät työpäivät vähensivät unen määrää, unet jäivät useasti alle 7 tuntiin. Naisilla unen määrään vaikutti
enemmän työn ja perheen yhteensovittamisen vaikeudet. Tutkimuksessa todettiin u-muotoinen yhteys unen määrän (h) ja unen laadun välillä. Paras unen laatu oli tutkittavilla, jotka nukkuivat noin 8 tuntia yössä. Samanlainen u- muotoinen yhteys todettiin myös unen määrän ja henkisen ja fyysisen toimintakyvyn välillä. Terveysriskit lisääntyvät henkilöillä, jotka nukkuvat liian vähän alle 7 tuntia tai liian paljon yli 9 tuntia (Sekine ym. 2014). Haaramon ym. (2012) tutkimuksessa havaittiin, että unen kestolla ja unettomuudella, on yhteys työkyvyttömyyseläkkeisiin. Unettomuus heikentää työkykyä ja voi lopulta johtaa työkyvyttömyyteen. Tutkimuksessa havaittiin, että henkilöillä, jotka nukkuivat alle 5 tuntia ja yli 9 tuntia, oli suurempi riski työkyyvttömyyseläkkeeseen.
Tässä tutkimuksessa tarkasteltiin unen määrän ja koetun palautumisen välistä yhteyttä.
Unen määrän lisäksi on tärkeää kuitenkin huomioida myös unen laatu. Australialaisille aikuisille tehdyssä tutkimuksessa havaittiin, että lyhyt yöuni ei välttämättä heikennä toimintakykyä jos unen laatu on hyvä (Lallukka ym. 2018). Riittävä työstä palautuminen ehkäisee väsymistä, edistää hyvinvointia ja jaksamista työssä. Työssä on hyvä olla taukoja, joilla palaudutaan työn vaatimuksista ja lisätään jaksamista työssä (Sianoja 2018).
Stressin tunteella oli yhteys koettuun työkykyyn. Van der Berg ym. (2009) havaitsivat tutkimuksessaan, että koettua työkykyä heikentää työn psykososiaaliset vaatimukset. Työ ja Terveys 2012- tutkimuksen mukaan työnsä henkisesti kuormittavaksi kokee neljännes suomalaisista työssä käyvistä henkilöistä. Stressin tunne on kuitenkin vuosien saatossa vähentynyt. Pitkään jatkunut stressi lisää myös riskiä sydän- ja verisuonisairauksille, syövälle, masennukselle sekä stressi on liitetty myös ylipainoon. Työstressin on todettu myös lisäävän epäterveellisiä elintapoja kuten tupakointia, alkoholin käyttöä, epäterveellisiä ruokailutottumuksia, liikkumattomuutta sekä univaikeuksia (Laitinen 2004). Huono työstä palautuminen sekä sosiaalisen tuen puute lisäävät stressin määrää.
Stressin syntymiseen vaikuttaa aina sekä työ että työntekijän yksilölliset ominaisuudet.
Työssä voi olla aikapaineita, työn vaatimukset ovat korkeat ja työmäärä on suuri.
Yksilölliset ominaisuuksilla kuten stressinhallintakeinoilla, unitottumuksilla sekä muilla elintavoilla on merkitystä sille, miten stressi koetaan (Lindholm 2013).
Elintavat eivät usein vaikuta yksinään terveyteen eikä terveyskäyttäytymiseen vaan ne vaikuttavat toinen toisiinsa. Jos henkilöllä on jokin epäterveellinen elintapa, lisää se riskiä yleisesti epäterveelliselle terveyskäyttäytymiselle (Laaksonen 2002). Laitisen (2004) tutkimuksessa havaittiin, että epäterveellisten elintapojen kasautuminen voi heikentää työssä jaksamista nuorten aikuisten keskuudessa. Masennukseen voi vaikuttaa lihavuus, runsas alkoholin käyttö sekä liian vähäinen uni, jotka puolestaan heikentävät työkykyä (Laitinen 2004). Uniongelmien ja tupakoinnoinin on todettu heikentävän työkykyä kun taas fyysinen aktiivisuus parantaa sitä (Airila ym. 2012). Stressi voi lisätä epäterveellisiä ruokailutottumuksia, joka voi puolestaan vaikuttaa kehon painon nousuun. Ylipaino voi taas johtaa heikentyneeseen työtehoon sekä lisääntyneeseen stressin tunteeseen (Nyber ym. 2012).
Liiallinen stressi lisää uniongelmia ja uupumisen tunnetta sekä työteho laskee (Lindholm 2013). Työperäinen uupumus lisää tunnesyömistä ja hallitsematonta syömistä naisilla (Nevanperä ym. 2012). Heikentynyt henkinen hyvinvointi ja stressitasojen nouseminen laskevat koettua työkykyä (Kettunen 2015). Tupakoitsijoilla on todettu olevan epäterveellisempi ruokavalio kuin ei-tupakoitsijoilla. Alkoholin käytöllä on todettu olevan yhteyttä ylipainoon (Laaksonen 2002).
Yksittäiset elintavat eivät välttämättä vaikuta suoranaisesti työkykyyn koska terveys ja työkyky ovat aina riippuvaisia työntekijän toimintakyvystä ja siitä, millainen työ on (Koskinen ym. 2006). Työkykyä arvioitaessa on huomioitava, että se on aina työntekijän oma arvio siitä, miten hän selviytyy työstä. Työntekijän koettuun työkykyyn voi siis liittyä arviota omasta terveydestä, motivaatiosta tehdä työtä, työyhteisön toimivuudesta, työn sisällöstä tai vaikka työn ulkopuolisesta elämäntilanteesta (Gould ym. 2006).
Tutkimuksessa käytetty kysely ei siis arvioinut toimintakykyä eikä tarkemmin erotellut työhön liittyviä tekijöitä vaan tutkimus arvioi millainen oli sen hetkinen vastaajien terveyskäyttäytyminen ja kokemus omasta työkyvystä. Työkykyyn vaikuttaa se, miten paljon työssä esiintyy henkistä ja fyysistä kuormitusta ja millaiset ovat työntekijän hallintakeinot selviytyä niistä. Työkyky heikkenee tilanteessa, jossa työn vaatimukset ylittävät työntekijän voimavarat. Työikäisten keskuudessa liiallinen työstä johtuva joko henkinen tai fyysinen kuormitus heikentävät terveyttä (Von Bonsdorff ym. 2011).
Terveyskäyttäytymisen muutoksessa on tärkeää saada muutos johonkin elintapaan, joka mahdollisesti vaikuttaa terveyttä edistävästi toiseen elintapaan. Terveellisten elintapojen
muutoksessa tavoitteena on, että yksilö löytää oikeanlaiset tavat muuttaa elintapojaan.
Terveysneuvonta perustuu terveyskäyttäytymisen muutosprosessin tukemiseen (Marttila 2010). Työterveyshuollon tehtävänä on motivoida työntekijöitä huolehtimaan omasta terveydestä, työkyvystä ja hyvinvoinnista ja olla näin mukana elintapoihin liittyvässä muutoksessa. Työterveyshuollon tavoitteena on edistää työntekijöiden terveyttä ja tukea työkykyä eri elämänvaiheissa (Valtioneuvoston periaatepäätös 2017). Työterveyshuollon on riittävän varhaisessa vaiheessa tunnistettava mahdolliset työkykyä uhkaavat riskitekijät ja ohjattava työntekijää mahdollisessa terveyskäyttäytymisen muutoksessa.
Työterveyshuollon ammattihenkilöiden on tärkeää tunnistaa työntekijän motivaatio elintapamuutokseen ja tuettava muutosta pitkäjänteisesti.
Viitasalo (2016) tutki monimuotoisia työaikoja tekevien työntekijöiden sydän- ja verisuonisairauksien sekä tyypin 2 diabeteksen riskien seulontaa ja ehkäisyä.
Tutkimuksessa havaittiin, että työterveyshuollossa tehtävien terveystarkastusten yhteydessä kevyt elintapaohjaus onnistuu hyvin. Elintapaohjausten tulokset jäivät kuitenkin kohtalaisiksi etenkin korkean riskin omaavien miesten keskuudessa.
Parempien terveyshyötyjen saamiseksi, tarvitaan pitkäkestoisempia toimenpiteitä.
Salmela (2012) sai tyypin 2 diabetekseen liittyvässä tutkimuksessaan samanlaisia tuloksia. Elintapoihin liittyvä muutos on yksilöllistä ja jatkuvaa toimintaa, joka on hyvä kohdentaa korkean diabetesriskin omaaville henkilöille. Terveydenhuoltohenkilön on tunnistettava missä muutosprosesessin vaiheessa henkilö on ja kaipaako hän tukea.
Poskiparran (2006) tutkimuksessa videokuvattiin 129 lääkärin tai hoitajan tekemää terveysohjaustapaamista. Tutkimuksessa havaittiin, että lääkäri tai hoitaja käytti hyvin vähän aikaa ravitsemuksen ja liikunnan ohjaukseen. Ohjaus oli usein pinnallista ja rutiininomaista. Tutkimustulosten mukaan, jatkossa on tärkeää kehittää terveydenhuoltohenkilöstön terveysohjausta etenkin vuorovaikutustaitoja.
Parin viime vuoden aikana on kehitetty elintapaohjausta VESOTE –hankkeen myötä.
Vaikuttavaa elintapaohjausta sosiaali- ja terveydenhuoltoon poikkihallinnollisesti (VESOTE)- hankkeeseen on lähtenyt mukaan jo useita sairaanhoitopiirejä. UKK-instituutin hallinnoiman hankkeen tavoitteena on muun muassa edistää elintapojen
muutokseen liittyvää puheeksiottoa, kehittää elintapaohjauksen osaamista ja digitaalisia keinoja sekä ohjauksen ja neuvonnan laadullista arviointia (Jussila 2018).
Terveyden edistämisessä työterveyshuolto ei voi toimia yksin vaan yhteistyö työpaikan kanssa on tärkeää. Yhteistyön tavoitteena on pitää työntekijät mahdollisimman pitkään terveenä ja mukana työelämässä (Valtioneuvoston periaatepäätös 2017). Työpaikat voivat edistää ja tukea työntekijöiden terveyttä kehittämällä työympäristöä ja työkulttuuria sellaisiksi, että ne tukevat työntekijöiden fyysistä aktiivisuutta. Työpaikoilla toteutetut fyysisen aktiivisuuteen kannustavat ohjelmat voivat vahvistavaa stressin hallintakeinoja ja parantaa psyykkistä hyvinvointia ja sitä kautta myös työkykyä (Kettunen 2015). Työpaikat voivat omalla toiminnallaan edistää terveellisiä elintapoja.
Backman ym. (2011) havaitsivat tutkimuksessaan, että jos työpaikalla on tarjolla tuoreita hedelmiä ja kasviksia, niiden kulutus lisääntyi työntekijöiden keskuudessa (Backman ym.
2011). Työpaikka voi mahdollisuuksien mukaan tarjota myös työpaikkaruokailua (Valtioneuvoston periaatepäätös 2017) ja työterveyshuolto puolestaan opastaa terveellisten eväiden kokoamisessa (Viksted ym. 2012).
Työpaikan ja työterveyshuollon välinen yhteistyö on tärkeässä roolissa alkoholihaittojen tunnistamisessa ja ehkäisemisessä (Kivistö 2010). Työpaikka voi edistää terveyttä savuttomuudella, parantamalla työoloja ja hyvillä johtamisen taidoilla (Valtioneuvoston periaatepäätös 2017, Unettomuus: Käypähoitosuositus 2018). Uupumisen vähentämiseksi ja työvireyden lisäämiseksi, työpaikka voi tukea työntekijöiden riittävää palautumista järjestelemällä mahdollisuus lounastaukoon, jonka voi viettää poissa omasta työpisteestä. Työpaikka voi järjestää muun muassa rauhallisen tilan, jossa voi rentoutua kesken työpäivän (Sianoja 2018).