a. Työväenliike telineillä
”Uskonto on pyhä asia, vaan köyhälistön täytyy luopua herrain uskostakin ja etsiä Jumalan valtakuntaa omilla aseilla.”1
Sosialistiagitaattori Puntarpään julistus Ilmari Kiannon romaanissa, Punainen viiva (1909), on tunnetuin kaunokirjallinen agitaatiokuvaus. Se valaisee hyvin sitä henkistä ilmapiiriä, joka vallitsi suomalaisen työväestön keskuudessa suurlakon ja sisällissodan välisenä aikana. Työväestö ei halveksinut uskontoa sinänsä, mutta suhtautui kriittisesti heidän mielestään rikkaiden etuja ajavaan kirkkoon ja sen papistoon. Työväenliikkeellä oli taito yhdistää kristinusko ja yhteiskuntakritiikki, joka sai usein kirkkoinstituution ja pappien vastaisen sisällön.2
Tällaisessa poliittis-yhteiskunnallisessa ilmapiirissä työläispastori Sigfrid Si-renius yritti saada kuuluviin oman kiliastisväritteisen kristillis-yhteiskunnallisen sanomansa maanpäällisestä Jumalan valtakunnasta. Se muistutti erehdyttävästi työväenliikkeen unelmaa sosialistisesta ihanneyhteiskunnasta ja maanpäällises-tä onnelasta, joka oli monelle työläiselle toivoa antava tuhatvuotisen valtakunnan korvike. Tässä suhteessa Sirenius oli moderni murroskauden mies, joka etsi uusia teitä tehtaan varjossa: siellä missä perinteinen tapakulttuuri murtui yhteiskunnan muutoksessa. Siksi häntä ei kirkon eikä työväenliikkeen piirissä aina ymmärretty eikä hyväksytty.3
Käsillä olevassa tutkimuksessa poraudutaan Sireniuksen välityksellä myös varhaiseen työväenliikkeeseen. Se on tutkimusakselin toinen pää, johon hän yritti kristillis-yhteiskunnallisella toiminnallaan vaikuttaa. Siksi on lähtökohtaisesti hyvä selvittää, mistä ja minkälainen sosialismi Suomeen rantautui 1800–1900 -luvun taitteessa? Ja minkälaisen sijan uskonto ja erityisesti kristillisyys saivat tuon ajan työväenliikkeessä?
Ensimmäisen merkittävän puheenvuoron Suomen työväenluokan synnystä ja sen mukanaan tuomista ristiriidoista esitti J. W. Snellman (1806–1881) 1840-lu-vun puolivälissä. Hän pelkäsi ”kapitalismin orjuuden” synnyttävän yhteiskuntaa uhkaavan kurjaliston. Snellman pyrki estämään tämän suuntaisen kehityskulun nostamalla työväestön sellaiselle siveelliselle ja moraaliselle tasolle, jotta se saattoi yhdistyä yhteiseen kansakuntaan. Pertti Haapalan mukaan punaisena lankana Snellmanista sosialidemokratiaan oli kapitalistisen ja porvarillisen yhteiskunnan synty.4 Snellmanin sosiaalinen ohjelma muistutti jossain määrin Sireniuksen kehi-tysoptimismin värittämiä kristillis-yhteiskunnallisia painotuksia, joissa
maanpääl-1 Kianto 2007, 107.
2 Haapala1986, 202–203; Rajavuori 2017, 31.
3 Toiviainen 2000, 228.
4 Haapala 1990, 213–214.
linen Jumalan valtakunta edusti siveellistä ja moraalista ihannetta sekä yhteiskun-taluokkia yhdistävää voimaa.
Suomessa sekä kansallisuusliikkeen että työväenliikkeen nousu ajoittuvat 1800-luvun lopun joukkomobilisaatioon ja kansalaisyhteiskunnan syntyyn. Sa-maan aikaan alkoivat myös luokkaristiriitaisuudet kärjistyä. Porvarillinen eliitti pyrki snellmanilaisittain sivistämään kansaa ja tekemään mahdollisimman monista itsensä kaltaisia.Työväenliike taas halusi puuttua yhteiskunnallisiin epäkohtiin ja parantaa tasa-arvoa.5
Suomen työväenliikkeen voidaan katsoa syntyneen fennomaanisessa henges-sä. Teollisuusmies Viktor Julius von Wright (1856–1934) tutustui Pohjoismaiden työväenliikkeeseen 1885. Sieltä hän kotiutti Suomeen ajatuksen työväen olojen pa-rantamisesta, mikä taas estäisi radikalisoitumista. Wright halusi antaa työväestölle päätäntävaltaa muun muassa kunnan asioissa. Käytännönasioihin paneutuneita ja raittiusliikkeestä toimintamallinsa ottaneita ”työläisradikalistisia” järjestöjä puoles-taan syntyi työväestön aloitteellisuudesta 1890-luvun alussa. Niiden sosialistinen vaikutus oli tosin vielä vähäistä.6
Suomen Työväenpuolue perustettiin työväenyhdistysten kolmannessa koko-uksessa Turussa 1899. Siellä päätettiin organisaatiomuodostuksesta ja puolueoh-jelmasta, sekä tehtiin lopullinen pesäero wrightiläiseen työväenliikkeeseen. Oh-jelman teoreettisessa osuudessa ei määritelty vielä tarkasti suhdetta sosialismiin.
Käytännöllisessä osuudessa vaadittiin muun muassa yleistä ja yhtäläistä äänioike-utta, eduskunnalle lisää valtaoikeuksia, yhdistymis- ja kokoontumisvapautta sekä 8-tuntista työpäivää. Turun kokouksesta sosialismi lähti vähitellen leviämään Suo-meen. Sosialidemokraatit alkoivat vaatia muutosta, jossa työväenluokalla annettiin ratkaiseva tehtävä uuden ihanneyhteiskunnan luomisessa. Niin sanotun ensimmäi-sen sortokauden (1899–1905) työväenliikkeen kansallisuuspolitiikka oli sekoitus työväenliikkeen kansainvälisiä oppeja, suomalaista sisäpolitiikkaa, ”Venäjää” ja työväenliikkeen sisäistä kehitystä.7
Niko Kanniston mukaan sosialidemokratia oli alusta alkaen moderni nationa-lismin ideologiaan nojautuva poliittinen liike. Työväenliike omaksui samalla mo-dernin poliittisen toiminnan opit, jossa omat ryhmäkohtaiset edut kulkivat käsikä-dessä yleisten kansallisten etujen kanssa. Suomalaiset porvarilliset poliitikot eivät tunteneet suomalaista työväenliikettä, eikä heillä ollut kokemusta wrightiläisestä liikkeestä.8
Forssan kokouksessa 1903 työväenpuolue muutti nimensä Suomen Sosialide-mokraattiseksi puolueeksi (SDP), mitä ei sortokauden paineissa voitu rekisteröidä.
5 Kannisto 2016, 65.
6 Kannisto 2016, 65–66.
7 Kannisto 2016, 66, 68.
8 Kannisto 2016, 68–69.
Puolue sai sosialistisen ohjelman, mikä käytännössä oli käännös Itävallan sosiaalide-mokraattisen puolueen ohjelmasta. Samalla puolue otti tavoitteekseen sosialistiseen yhteiskuntajärjestelmään siirtymisen. Yksikamarinen eduskunta nähtiin ihmiskun-nan korkeimpien päämäärien edustajana. Forssassa hyväksyttiin 11-osainen käy-tännön tavoiteohjelma sekä erillisohjelmat työsuojelusta, kunnallisista tavoitteista ja maataloudesta. Tavoiteohjelma oli lähestulkoon sama kuin Saksan sosialidemo-kraattisen puolueen ns. Erfurtin ohjelma. Tässä suhteessa Forssan kokous merkitsi radikaalin sosialistisen linjan selkiytymistä.9
SDP oli kokonaisuudessaan maltillisin työväenpuolue Venäjän keisarikunnan alueella. Puolueen enemmistö hylkäsi Oulun puoluekokouksen 1906 jälkeen ak-tiivisen vallankumouksen ja torjui väkivallan. SDP pani toivonsa eduskuntaan ja venäjälle ennustetun vallankumouksen hyökyihin. Kaiken kaikkiaan sisällissotaan johtaneen kriisinmerkkejä ei ollut juurikaan havaittavissa ennen ensimmäisen maa-ilmansodan puhkeamista 1914.10
Vallankumous oli työväenliikkeelle tärkeä asia sosialistisen ihanneyhteiskunnan toteuttamisessa. Sen voimalla työväenluokka ottaisi vallan riistävältä luokalta ja lopettaisi riiston. Joukkoliikkeiksi 1800- ja 1900-luvun vaihteessa kehittyneissä työ-väenpuolueissa oli kuitenkin varsin erilaisia käsityksiä vallankumouksen muodosta.
Toisen internationaalin keskeisen hahmon Karl Kautskyn (1854–1938) ajatuksista tuli vaikutusvaltaisia. Hänen mukaansa poliittis-yhteiskunnallinen kehitys johti vääjäämättä vallankumoukseen, jossa työväenluokka otti haltuunsa valtiovallan ja aloitti sen jälkeen yhteiskunnallisen vallankumouksen. Kautsky uskoi väkival-lattomaan vallankumoukseen, jos työväenluokka kykeni toimimaan järjestyneesti demokraattisissa instituutioissa ja oli tietoinen historiallisista prosesseista. Tässä suhteessa sosialismin saavuttaminen oli väistämätöntä. Hänen mukaansa kaupun-kiproletariaatin keskuudessa vaikuttanut alkukristillinen seurakunta tunsi jo luok-kavihaa ja ryhmittyi kommunistisesti. Jeesus oli heille kapinallinen ja sosiaalinen messias. Muut toisen internationaalin teoreetikot, Rosa Luxemburg (1871–1919), Anton Pannekoek (1873–1960) ja V. I. Lenin (1870–1924) painottivat enemmän ihmisten panosta ja työläisten joukkotoiminnan merkitystä.11
Raamatun apokalyptiikka vaikutti keskeisellä tavalla marxilaiseen historiankä-sitykseen. Apokalyptista pelastusajatusta tosin tulkittiin sekulaarilla ja materialis-tisella tavalla. Jari Ehrnroothin väitöskirja, Sanan vallassa, vihan voimalla. Sosi-aaliset vallankumousopit ja niiden vaikutus Suomen työväenliikkeessä 1905–1914 (1992) sekä Anna Rajavuorentuore tuore väitöskirja Esityksen politiikka. Sosia-listinen agitaatio keskisuomalaisella maaseudulla 1906–1908 (2017) innostivat
9 Kannisto 2016, 69–70. Forssan ohjelma oli voimassa vuoteen 1952 asti.
10 Kannisto 2016, 72–73.
11 Haapala 1990, 213–214; Saarela 2008, 13–14; Huttunen 2010, 36. Toinen internationaali oli vuosina 1889–
1916 toiminut sosialidemokraattisten puolueiden kansainvälinen yhteistyöjärjestö.
selvittämään, miten Sireniuksen Jumalan valtakunta -ajattelu keskusteli SDP:n ja sosialismin kanssa. Ehrnrooth osoittaa selvästi, miten 1900-luvun alun sosialistia-gitaattoreiden puheissa sekoittui usein sosialistinen oppi maanpäällisestä onnelasta Jeesuksen vuorisaarnan julistukseen Jumalan valtakunnasta. Tässä suhteessa lute-rilaisen yhtenäiskulttuurin vaikutus työväenliikkeeseen oli vielä merkittävä. Pertti Haapala mukaan vuorisaarnan sanoma sopi paremmin kuin hyvin työväenliikkeen tasa-arvokäsitykseen ja raamatulliset vertaukset olivat yleisiä työväenliikkeen agi-taatiossa. Niko Huttunen muistuttaa, että kansa luki Raamattua eri näkökulmasta kuin kirkko. Tämä näkökulmaero tuli kaikille selväksi viimeistään siinä vaiheessa, kun sosialismi haastoi raamatuntulkinnan. Raamatun kieli ja kertomukset löysivät tiensä myös sosialistiseen kirjallisuuteen, jossa se palveli ideologista vaikuttamista.12
Sosialismi herätti toivoa tuhatvuotisesta valtakunnasta lähinnä Itä- ja Etelä-Euroopassa. Siellä siltä kuitenkin puuttuivat lailliset vaikutuskanavat ja maatyöläi-set olivat syrjäytyneet kapitalistisesta edistyksestä. SDP:n tilanne oli toinen: se eli toisaalta nopean läpimurtonsa ja maalaispainotteisen kannatuksen vuoksi millen-aristisen radikalismin vaihetta, mutta toisaalta sitä yhdisti Länsi-Eurooppaan tun-nustettu parlamentaarinen ja järjestöllinen asema sekä porvariston lähtökohtainen suopeus työväen asiaa kohtaan. Vanhan työväenliikkeen usko äänioikeuden ihmeitä tekevään voimaan oli apokalyptista kertakaikkisen muutoksen odotusta. Apokalyp-tiikka kasvatti kuitenkin radikalismia, joka purkautui vuoden 1918 tapahtumissa.13 Työväenliikkeen johto alkoi omaksua 1890-luvun lopulla marxilaisen sosialismin aatteita ja sen materialistisia uskonnonvastaisia näkemyksiä. Forssan kokoukses-sa 1903 SDP:lle hyväksyttiin kirkonvastaiset tunnukset, joiskokoukses-sa uskonto julistettiin yksityisasiaksi. Tämän lisäksi vaadittiin kirkon ja valtion erottamista sekä uskon-nonopetuksen poistamista kouluista. Nämä näkemykset eivät kuitenkaan saaneet puolueen piirissä kaikilta varauksetonta kannatusta ja siksi uskontokysymys he-rätti jatkossakin kiistelyä sosialidemokraattien keskuudessa. Syyt olivat osittain puoluetaktisia ja sisällissota kärjisti tilannetta entisestään. Juha Siltalan mukaan työväestön papistoon suunnattu luokkaviha kääntyi pettymykseksi ruokkijaan, joka ei eläytynyt lapsen tarpeisiin, vaan käytti häntä omiin tarkoituksiinsa. Tässä suh-teessa kirkko oli turmellut työläisten sielun.14
Jussi Pikkusaari on tutkinut ansiokkaassa väitöskirjassaan Vaikea vapaus.
Sosialidemokratian häviö kirkolle 1850-luvulta 1920-luvulle käydyssä Suomen kulttuuritaistelussa (1998) työväenliikkeen ja kirkon suhteita. Pikkusaaren mukaan sosialidemokraattien häviö kirkolle johtui sen oman katsomuspoliittisen vakaumuk-sen riittämättömyydestä. Tässä taistelussa kirkko valjasti kansankirkkostrategian
12 Haapala 1986, 203; Ehrnrooth 1992; Huttunen 2010, 32, 40, 58.
13 Siltala 2009, 24, 30; Huttunen 2010, 57.
14 Soikkanen 1961, 144–157, 298–302; Kena 1979, 19; Siltala 2009, 152-153.
kirkko-poliittisten pyrkimystensä asianajajaksi.15 Sireniuksen SDP:n suuntaan täh-dätty kristillis-yhteiskunnallinen toiminta oli mobilisoitu nuorkirkollisten vasem-man siiven agitaatiovankkurien vetäjäksi.
Niko Kannisto on puolestaan tutkinut tuoreessa väitöskirjassaan Vaaleanpu-nainen tasavalta. SDP, itsenäisyys ja kansallisen yhtenäisyyden kysymys vuosina 1918–1924 (2016) yhteiskunnan integraatiokehitystä sisällissodan jälkeisinä vuo-sina. Kannisto viittaa Sireniukseen ja pohtii tutkimuksessaan uskonnon, nationa-lismin ja sosiaalidemokratian suhdetta.16
Sirenius omaksui teologis-aatteelliseen ajatteluunsa sellaisia vaikutteita, jotka hän mielsi vastauksiksi muun muassa työväenkysymykseen. Hänen teologis-aat-teellisen ajattelunsa ja toimintansa punaisena lankana, vai pitäisikö ennemminkin sanoa punaisena viivana kulki toivo kaikilla inhimillisen elämän alueilla toteutuvasta maanpäällisestä Jumalan valtakunnasta. Tämän rakennusprojektin telineille oli varattu paikka SDP:lle. Ajatus maanpäällisestä sosialistisesta onnelasta ja Juma-lan valtakunnasta muistuttivat erehdyttävästi unelmaa modernista yhteiskunnasta.
”Wiederbringung aller Dinge” merkitsi Sireniukselle SDP:n kristillistämistä ja pe-lastamista Jumalalle. Tämä apokatastasis-toivon sävyttämä kiliastinen päämäärä oli sekä Jumalan valtakunnan että modernisaation palveluksessa.
b. Sirenius telineillä
Sireniukselle sosialidemokraattinen työväenliike oli Jumalan valtakunta -ajattelun keskiössä. Sen sosialistisilla aatteilla oli erityisasema hänen teologis-aatteellisessa ajattelussaan, vaikka tämä ei itse puolueeseen koskaan liittynytkään. Sirenius salli papin politikoida ja olla poliittinen. Hänen epäiltiin jopa liittyneen 1932 SDP:hen ja maksavan sille jäsenmaksua. Sirenius kuitenkin kiisti nämä huhun, vaikka myön-sikin etsivänsä monissa yhteiskuntaelämän kysymyksissä totuutta juuri sosialis-mista.17 Ei siis savua ilman tulta.
Sirenius seisoi sosialidemokraattien kanssa samoilla Jumalan valtakunnan ra-kennustelineillä loppuun asti. Hänen nauttimasta luottamuksesta ja arvostuksesta vasemmistolaisissa piireissä kertoo muutama esimerkkiä vuosien varrelta. Sirenius toimitti ystävänsä ja tunnetun sosialidemokraatin Hannes Ryömän (1878–1939) hautaan siunaamisen. Koska Ryömä oli eronnut kirkosta, Sirenius joutui perus-telemaan menettelyään arkkipiispa Erkki Kailalle vetoamalla kristilliseen rakkau-teen, kansankirkkoajatukseen sekä vainajan ja hänen omaistensa kunnioittami-seen. Ryömä toimi sisällissodan jälkeen uudelleen organisoidun Väinö Tannerin
15 Pikkusaari 1998, 20.
16 Kannisto 2016, 353–378.
17 KA SS 9 A. F. Puukko Sireniukselle 2.6.1932. Vanha Sirenius näki papille hyväksi pysytellä poliittisesti si-toutumattomana, mutta ei olla epäpoliittinen. Seppo 2015, 455.
johtaman SDP:n kansanedustajana 1919–1939, Suomen Sosiaalidemokraatin päätoimittajana 1918–1922 ja lääkintöhallituksen pääjohtajana 1928–1939. Mi-nisterin tehtäviä hän hoiti kahdessa hallituksessa toimimalla valtionvarainminis-terinä Tannerin sosialidemokraattisessa vähemmistöhallituksessa 1926–1927 sekä kulkulaitosten ja yleisten töiden ministerinä A. K. Cajanderin punamultahallituk-sessa 1937–1938. Sirenius oli Suomen Sosiaalidemokraatin tilaaja vielä 12.10.1948.
Kyseinen sanomalehti löytyi sattumalta, kun Sireniuksen vanhassa huvilassa Nur-mijärven Nukarissa purettiin 2000-luvun alussa alakerran leivinuunin viereisen seinän puurakenteita. Niiden takaa paljastui uuninpankolle johtavat vanhat portaat, joiden päästä löytyi Sireniuksen osoitelapulla varustettu vanha kellastunut Demari.
Siellä se oli lähes viisikymmentä vuotta odottanut löytäjäänsä.18
Toinen esimerkki Sireniuksen läheisestä suhteesta poliittiseen vasemmistoon liittyy Hella Wuolijokeen (1886–1954), joka oli tunnettu poliitikko, näytelmäkir-jailija ja liikenainen. Hän toimi muun muassa Suomen Kansan Demokraattisen Liiton (SKDL) kansanedustajana 1946–1947 ja Suomen yleisradion pääjohtajana 1945–1949. Sirenius oli tutustunut sisällissodan jälkeen Wuolijokeen, jonka ansiosta hän sai myöhemmin runsaasti puheaikaa yleisradiossa. Setlementtiliikkeen 77-vuo-tias veteraani siunasi Wuolijoen haudan lepoon tammikuussa 1954. Hietaniemen vanha kappeli kokosi yhteen suomalaisen yhteiskunnan poliittisia äärilaitoja, joi-den edustajat eivät muulloin olisi mahtuneet samoihin menoihin, puhumattakaan kirkkoon.19 Hella Wuolijoki oli vähän ennen kuolemaansa naurahtaen todennut hautajaisistaan:
-- että miten hämmästyneitä kaikki sitten olisivat siitä, ettei hän ollut eronnut luterilaisesta kirkosta. Pappi siunaa minut kirkossa. Kommu-nistit istuvat toisella puolella punaiset nauhat seppeleissä ja porvarit toisella puolella. Tuleehan siitä aikamoinen näytelmä.20
Sirenius toimi tässäkin asiassa sillanrakentajana poliittisen vasemmiston ja oi-keiston välillä. Kiinnostavaa oli, että Wuolijoen tytär Vappu Wuolijoki osallistui tulevan puolisonsa Sakari Tuomiojan kanssa keväällä 1931 Kansanvaltaisen yli-oppilasyhdistyksen kuukausikokoukseen Vanhalla Ylioppilastalolla, jossa Sirenius oli puhumassa. Paikalla oli myös Kalliolan Yhteiskunnallinen tutkimuspiiri sekä
18 KA SSK Ss 12.10.1948; Sirenius 1955, 268–269; Pikkusaari 1998, 352; Ajo 2003 b, 9–10.
19 Tuomioja 2006, 363.
20 Tuomioja 2006, 362–363.
Sireniuksen läheinen ystävä, vankileirit läpikäynyt äärivasemmistolainen työmies Kalle Toivola. 21
Sigfrid Sirenius oli SDP:n oma pappi, joka suoritti viimeisen palveluksen use-alle johtavuse-alle vasemmistopoliitikolle. Ryömän ja Wuolijoen lisäksi hän toimitti myös J. W. Kedon (1884–1947), Miina Sillanpään (1966–1952) ja Väinö Voionmaan (1869–1947) ruumiinsiunaukset.22
Sireniuksen läheiset yhteydet kristillis-yhteiskunnallista setlementtityötä arvos-tavaan Väinö Voionmaahan säilyivät läpi elämän. Sirenius toimitti vanhana ystä-vänsä hautaan siunaamisen Helsingin krematorion kappelissa 1.6.1947. Paikalla oli puoluetovereita ja ystäviä, kuten valtiovaltaa edustanut läheinen ystävä, tasavallan presidentti J. K. Paasikivi. Hän kirjoitti myöhemmin päiväkirjaansa: ”Väinö Voi-onmaan hautajaiset Krematoriossa. Hiljaiset, ei puheita eikä kukkia. Minä lausuin yhden lauseen. Fagerholm laski eduskunnan seppeleen. Kaunis juhla.” Väinö Tanner ei ollut paikalla, koska hän istui vankilassa kärsimässä sotasyyllisyystuomiotaan.
Helsingin Työväen mieskvartetti esiintyi tilaisuudessa.23 Tämäkin tilaisuus kuva-si hyvin kuva-sitä läheistä suhdetta, joka Sireniukella oli SDP:hen ja sen johtoon. Jos Voionmaata pidettiin yleisesti ”salakristittynä”, oli Sirenius tässä suhteessa vähin-täänkin ”salasosialisti”.
Vaikka edelliset maininnat Sireniuksen yhteyksistä SDP:n johtoon ylittävät tut-kimukselle asetetut aikarajat, pidän niiden esille tuomista tutkimuksen kokonai-suuden kannalta perusteltuna. Ne osoittavat selvästi, miten tärkeä asema SDP:llä oli Sireniuksen kristillis-yhteiskunnallisessa ajattelussa ja toiminnassa.
Kirkko ja politiikka ovat käsiteparina kiehtova, mutta myös voimakkaita tunteita nostattava. Niitä ei ole haluttu sekoittaa liikaa toisiinsa, vaikka kirkon yhteiskunnal-lista asemaa pidetään selviönä. Kirkon ja politiikan vaikutus toisiinsa on kuitenkin kiistämätön tosiasia. Kirkko on ollut kautta aikojen läheisessä yhteydessä poliittisiin vaikuttajiin ja yhteiskunnalliseen järjestelmään.24 Kirkko ei siis ole ollut epäpo-liittinen. Tämä näkyi selvästi siinä 1900-luvun alun poliittis-yhteiskunnallisessa tilanteessa, jossa Sirenius yritti saada kuuluviin omaa kristillis-yhteiskunnallista sanomaansa.
21 Sirenius 1955, 304, 315, 319; Tuomioja 2007, 72–73. Sosialistien ideologinen eliitti ja voimakasta uskonto-kritiikkiä esittäneet henkilöt jäivät vuoden 1923 uskonnonvapauslaista huolimatta yleensä kirkkoon. Pikku-saari 1998, 371–376 ja Huttunen 2010, 37. Kalliolan yhteiskunnallisessa tutkimuspiirissä sai erityisesti työ-väen kommunistinen aines äänensä kuuluviin. Voipio 1960, 132.
22 Pikkusaari 1998, 352. Miina Sillanpää oli sosialidemokraattisen työläisnaisliikkeen näkyvin symbolihahmo ja yhteiskunnallinen vaikuttaja, joka oli ideologisesti revisionisti ja lähellä Väinö Tanneria. Sillampään aktii-visen toiminnan ansiosta syntyivät ensikodit turvattomien äitien ja lasten tarpeeseen. Sirenius kastoi ensi-kodin lapset oman seurakunnan kirkkoherran kieltäydyttyä tehtävästä. Sulkunen 1989, 959–67;1991, 76–77 ja Korppi-Tommola 2016, 36–37.
23 Sirenius 1955, 254; Paasikivi 1985, 459; Halila 1969, 348; Lähteenmäki 2014, 456.
24 Riikonen 2013, 228. Hannu Mustakallio on tutkinut papiston poliittis-yhteiskunnallista roolia 1905–1907.
Mustakallio 1983, passim.
Sigfrid Sireniuksen vahva jälkikaiku työväenkysymyksessä kuului monella taval-la vielä 1960-luvultaval-la. Tampereen piispa E. G. Gulin (1893–1975) näki Sireniuksen 1961 ilmestyneessä kirjassaan Kirkko ja Työväenliike kristillis-yhteiskunnallisena soihdunkantajana sosialidemokraattien Väinö Kivisalon (1882–1953) ja Yrjö J. E.
Alasen (1890–1960) takana. Kuopion piispa Olavi Kares (1903–1988) puolestaan nosti Sireniuksen esille myönteisenä sillanrakentajana pohdiskellessaan kirkon ja työväenliikkeen suhteita 1967 ilmestyneessä teoksessaan Kansankirkkomme ja sosialistinen työväenliike.25
25 Gulin 1961, 127; Kares 1967, 32.