a. Kiliasmi pietismin eskatologiassa
”Sosiaalisen muutoksen teoriaan kuuluu epistemologian lisäksi aina myös eskato-logia: tiedetyn lisäksi se, mitä uskotaan, toivotaan ja pelätään.”1
Tutkittaessa Jumalan valtakunnan ilmenemistä Sireniuksen teologis-aatteel-lisessa ajattelussa ja kristillis-yhteiskunnalteologis-aatteel-lisessa toiminnassa, on välttämätöntä selvittää sitä teologis-aatteellista taustaa, josta hänen kiliastisväritteiset ajatuksensa kumpusivat. Tällöin on luotava lyhyt katsaus sekä saksalaiseen ja erityisesti würt-tembergiläiseen pietismiin ja sen Jumalan valtakunta -ajatteluun että anglosaksi-seen pietismiin, jonka puritaanisessa maaperässä iti millenaristisia toiveita.
Tuhatvuotinen valtakunta on Johanneksen ilmestyksen vaikeita kohtia. Kris-tillisen kirkon historian alusta lähtien on osaan apokalyptisväritteistä tulevaisuu-denodotusta liittynyt tuhatvuotisen valtakunnan odotus. Sillä viitattiin uuteen maanpäälliseen kuningaskuntaan, joka kestää tuhannen vuoden ajan ja joka on voimassa Kristuksen tulemisesta uuden kosmisen järjestyksen luomiseen saakka.
Siitä on ollut monenlaisia muunnelmia, mutta yhteisenä piirteenä on ollut se, että ylösnousemuksen uskotaan olevan kaksivaiheinen. Ensin tulee uskovien ylösnou-semus: uskovat herätetään kuolleista, pahan voimat sidotaan ja uskovat saavat hallita maan päällä tuhannen vuoden ajan. Sen jälkeen pahat voimat päästetään vielä vähäksi aikaa irti, kunnes seuraa yleinen ylösnousemus ja viimeinen tuomio.
Uudessa testamentissa viitataan tuhatvuotiseen valtakuntaan ainoastaan Ilmes-tyskirjassa (Ilm. 20: 1-15). Joistakin apostoli Paavalin lausumista on päätelty, että hänkin uskoi kaksivaiheiseen ylösnousemukseen. Tuhatvuotisesta valtakunnasta hän ei kuitenkaan puhunut. Juha Pihkalan mukaan luterilainen teologia on torju-nut kyseisen kiliastisen opin ainakin siinä muodossa, että ennen viimeistä tuomiota on aika, jolloin paha on kukistettu ja kristityt hallitsevat maailmaa tuhat vuotta.2
Pietismi-käsite on kiistanalainen, eikä sen käytöstä vallitse tutkijoiden keskuu-dessa täydellistä yksimielisyyttä. Pietismi on mannereurooppalaisen protestantis-min piirissä 1600-luvulla syntynyt ja 1700-luvulla täyteen kukoistukseensa puh-jennut luterilaisen kirkon uudistusliike. Anglosaksisen pietismin eli puritanismin ohella siitä muodostui uskonpuhdistuksen jälkeen protestantismin historian yksi merkittävin ilmiö. Se tähtäsi sekä uskonnollisen elämän syventämiseen että yksi-löllisyyden lisäämiseen synnyttäen samalla uusia muotoja henkilökohtaisen hartau-denharjoituksen ja sosiaalisen elämän piireissä. Pietismi saikin aikaan
perusteelli-1 Siltala 1999, 13.
2 Pihkala 1992, 255; McGrath 2013, 647.
sen vallankumouksen niin teologiassa kuin kirkon elämässä jättäen lähtemättömät jälkensä yhteiskunnan ja kulttuurin alueille.3
Luterilaisessa kirkossa pietismi uskonnollisena uudistusliikkeenä sai alkunsa Saksassa Frankfurt am Mainissa kesällä 1670 perustetusta ”collegium pietatis” -pii-ristä ja Philipp Jakob Spenerin (1635–1705) keväällä 1675 julkaisemasta pietisti-sestä ohjelmakirjoituksesta Pia Desideriasta. Luterilaisen pietismin isänä tunnettu Spener julkaisi reformiohjelmansa esipuheena Johann Arndtin (1555–1621) evan-keliumipostillan yhteen painokseen. Sen myötä hän muunsi arndtilaisen hurskaus-liikkeen sosiaaliseksi liikkeeksi, jonka toiminnassa korostui kaksi päälinjaa: ajatus tietoisesti uskovien kokoontumisesta pietistisiin hartauskokouksiin (”ecclesiola in ecclesia”) ja käänne eskatologisessa ajattelussa.4
Pietistisestä eskatologiasta löytyi uutena piirteenä tuhatvuotisen valtakunnan odotus eli kiliasmi. Lähitulevaisuudessa odotetun viimeisen tuomion sijasta alettiin yleisesti puhua parempien aikojen toivosta (”Hoffnung besserer Zeiten”), joka konk-retisoitui kiliastisena tulevaisuudentoivona Kristuksen valtakunnan laskeutumises-ta maan päälle. Spenerin ajatukset parempien aikojen toivoslaskeutumises-ta juonsivat juurensa hänen lakimiesystäväänsä Johann Jakob Schütziin (1640–1690), joka oli tutustunut kiliastiseen ajatteluun alankomaalaisen ja englantilaisen mystiikan välityksellä.5
Parempien aikojen toivo oli Spenerin ohjelmakirjoituksen merkittävin teologi-nen osa, koska se poikkesi kaikkein jyrkimmin luterilaisesta ortodoksiasta. Martti Lutherin ja luterilaisen ortodoksian mukaan Vanhan testamentin messiaaniset lu-paukset ja Ilmestyskirjan profetiat olivat jo täyttyneet, eikä niitä pitänyt enää odot-taa. Spener ei kuitenkaan voinut yhtyä tähän näkemykseen täysin, vaan korosti, että ennen viimeistä päivää oli lupa vielä odottaa Raamatussa luvattua Kristuksen valtakunnan tuloa maan päälle. Hän ei tämän tarkemmin maalaillut tuhatvuotista valtakuntaa. Spener joka tapauksessa puolusti kiliasmin olemassaolon oikeutta lu-terilaisessa kirkossa ja hänen eskatologiansa levisi vähitellen pietistien keskuudessa joka paikkaan. Kaikki eivät kuitenkaan hyväksyneet Spenerin ajatuksia parempien aikojen toivosta. Se sai osakseen voimakasta arvostelua varsinkin puhdasoppisilta ortodokseilta, jotka odottivat lopun aikojen olevan jo käsillä. Pietistinen eskatologia on säilyttänyt keskeisen aseman tämän päivän pietismitutkimuksessa.6
Luterilaiset tunnustuskirjat tunnustavat kuolleiden ylösnousemuksen, viimeisen tuomion ja iankaikkisen elämän. Confessio Augustana 27 esittää tämän opetuk-sen vastoin niitä näkemyksiä, joita kutsutaan universaaliksi pelastukseksi, kaiken kohdalleen asettamiseksi (”apokatastasis panton”) ja kiliasmiksi tai millenarismik-si. Luterilainen reformaatio hylkäsi kiliasmin, jonka mukaan kirkolle koitti tässä
3 Wallmann 1997, 11.
4 Laasonen 1984, 5; Wallmann 1997, 11, 14–15, 53, 67.
5 Wallmann 1997, 15, 73.
6 Wallmann 1997, 14-15, 69, 72–75, 128.
maailmanajassa ja ennen viimeistä tuomiota voittoisa ihana kausi. CA 17. uskon-kohta torjui kiliasmin ”juutalaisten oppina”. Aina 1600-luvun alkupuolelle asti luterilaisten teologien ei tarvinnut etsiä lisäperusteluja CA:ssa esitetyn tulkinnan tueksi. Tilanne muuttui 1600-luvulla luterilaisen kirkon joutuessa ottamaan kantaa kiliastisiin raamatuntulkintoihin. Teologien oli nyt määriteltävä kiliasmi tarkem-min. Karkeapiirteisestä tuhatvuotisen valtakunnan opista (”chiliasmus crassus”) erotettiin vähemmän dramaattinen kiliasmi (”chiliasmus subtilis”). Ensin mainitun mukaan Kristus näkyvässä muodossa hallitsee pyhiensä kanssa tietyn ajan maan päällä ennen viimeistä tuomiota. Viimeksi mainittu puolestaan korostaa kirkolle ennen viimeistä tuomiota tulevan hyvän ajan odotusta. Spenerin Pia Desideriasta virinnyt luterilainen pietismi omaksui näistä kahdesta katsontakannasta jälkim-mäisen, parempien aikojen toivon. Se poikkesi luterilaisesta ortodoksiasta, joka opetti muutoksen parempaan olevan odotettavissa vasta sitten, kun Jumala puuttuu asioihin viimeisellä tuomiolla.7
Spenerin energinen oppilas August Hermann Francke (1663–1727) nosti lopulta pietismin protestanttista kirkollisuutta vuosikaudet hallinneeksi henkiseksi mah-diksi. Saarnaajana, sielunhoitajana, teologina ja pedagogina hän muokkasi Hallen kaupungissa hallelaisesta pietismistä 1700-luvun merkittävimmän pietistisen suun-nan. Erityisesti hänen perustamiensa Hallen kristillis-sosiaalisten laitosten kasvu pienestä ja vaatimattomasta alusta niiden saavuttamaan laajuuteensa on vailla ver-tailukohtaa. Francke perusti koulun ja orpokodin, jotka korostivat toiminnassaan pietisteille ominaista pedagogista ja sosiaalista vastuuta. Kuvaavaa oli, että Hallen laitosten koulun penkillä istui rinnakkain korkeatasoisesta opetuksesta nauttien sekä porvaristosta että alemmasta väestöryhmästä lähteneet oppilaat.8
Pietismin ja kiliasmin nousua 1600-luvulla ei kuitenkaan voida tarkastella pel-kästään opillisena erikoisuutena tai järjettömänä haaveiluna, vaan se liittyy oleel-lisesti 1600-luvun yhteiskunnallisiin ja sosiaalisiin muutoksiin. Uudemmassa pie-tismitutkimuksessa onkin tarkasteltu nimenomaan pietismin sosiaalihistoriallisia vaikutuksia. Jo Spener arvosteli voimakkaasti seurakuntia totisen ja elävän uskon puutteesta, mikä näkyi porvariston keskuudessa juoppouden, käräjöinnin ja talou-dellisen voiton tavoittelun lisääntymisenä. Hänen mielestään se johti köyhien pol-kemiseen ja nylpol-kemiseen. Saksalainen sosiologi Max Weber (1864–1920) kiinnitti myöhemmin huomiota pietistisen uskonnollisuuden käytännöllisiin vaikutuksiin ja myönteisiin sosiaalisiin seurauksiin. Hänen ajatuksiinsa on sittemmin reagoinut voimakkaimmin Carl Hinrichs, joka on yrittänyt luoda uutta kuvaa hallelaisesta pietismistä nimenomaan sosiaalisena uudistusliikkeenä. Johannes Wallmannin
7 Teinonen 1975, 28; Laasonen 1993, 45; Gassmann & Hendrix 2005, 173, 210.
8 Wallmann 1997, 91, 104–105.
mukaan Hartmut Lehmann on puolestaan osoittanut Weberin teesin soveltumat-tomuuden württembergiläisen pietismin tulkintaan.9
b. Kiliasmi württembergiläisessä pietismissä
Saksassa pietismi juurtui lujimmin ja säilytti asemansa pisimpään Württembergissä.
Württembergiläisen pietismin alkuna voidaan pitää Spenerin vierailua Tübinge-nissä, württembergiläisen pietismin tulevassa keskuksessa 1662. Schwabilainen pietismi sai aluksi kannatusta kaupungin yliopiston älymystön piirissä. Vuonna 1694 annetun ediktin nojalla se sai Württembergissä kotipaikkaoikeuden, mikä merkitsi Spenerin eskatologian ja erityisesti parempien aikojen toivon juurtumista 18. vuosisadan württembergiläiseen pietistiseen maaperään. Parempien aikojen toivo kehittyi täällä apokatastasis-opiksi. Maanpäällinen Jumalan valtakunta -aja-tus nähtiin württembergiläisessä pietismissä yhtenä sen opillisista pääkohdista.10
Württembergin pietistiset isät hylkäsivät Confessio Augustanan 17. artiklan puo-lustaessaan kiliasmia ja apokatastasis-oppia raamatullisena totuutena. Varhaisen württembergiläisen pietismin kantava voima, Johann Albrecht Bengel (1687–1752) oli tutustunut jo nuoruudessaan Stuttgartissa radikaalipietistien kiliastis-apoka-lyptisiin ajatuksiin. Hänen ansiostaan tuhatvuotisen valtakunnan odotuksesta tuli Württembergissä todellinen raamatullis-pelastushistoriallinen teologinen perus-ajatus.11
Bengel oli aikansa merkittävimpiä eksegeettejä, jonka Raamattuun ja varsin-kin Uuteen testamenttiin liittyneet julkaisut tähtäsivät pelastushistorian tarpeisiin tehtyihin kronologisiin laskelmiin. Raamatun kirjoista hän omisti eniten huomiota Johanneksen ilmestykselle, joka avasi hänelle ”apokalyptisen lukon”. Bengel arvi-oi pelastushistoriallisen kronologian yleisesti ulottuvan maailman luomisesta sen loppuun ja viimeiseen tuomioon asti. Kiliastisen tuhatvuotisen valtakunnan alun hän ajoitti vuoteen 1836. Bengel oli raamatuntulkitsijana kuitenkin realisti, eikä väittänyt olevansa kaikkitietävä Jumalan työkalu. Ilmestyskirjan tulkinnoissaan hän tukeutuikin Lutheriin, jonka mukaan sen näyt tuli ymmärtää kirkkohistoriallisesta näkökulmasta ja niitä oli verrattava menneisyyteen. Kiliasmille Bengel sitä vastoin antoi eksegeettisen oikeutuksen, vaikka pyrkikin sitä oikomaan ja suhteellistamaan.
Kun hänen aikalaisensa odottivat tuhatvuotisen valtakunnan esiinmurtautumis-ta lähitulevaisuudessa, Bengel siirsi sen tulon vasesiinmurtautumis-ta seuraavalle vuosisadalle. Hän vältti myös puhumasta Kristuksen maanpäällisestä tuhatvuotisesta hallinnosta ja viittasi yleisesti vain tuhanteen vuoteen. Lutheria seuraten Bengel selitti Isä meidän
9 Laasonen 1993, 46; Wallmann 1997, 13–14. Lehmannin pietismitulkinta poikkeaa Wallmannin tulkinnasta.
10 Stoeffler 1973, 91, 93; Groth 1983, 57–59; 1984, 52; Wallmann 1997, 192.
11 Groth 1984, 11; Wallman 1997, 192, 202.
-rukouksen pyynnön, ”Tulkoon sinun valtakuntasi” tarkoittavan Kristuksen myötä alkanutta valtakuntaa. Bengelin kiliasmia kutsutaan myös ”dyskiliasmiksi”, koska hän odotti kahta toisiaan seurannutta tuhannen vuoden jaksoa. Spenerin puheet kirkolle koittavista paremmista ajoista ennen viimeistä tuomiota hän sijoitti en-simmäiseen jaksoon. Toista tuhatvuotista jaksoa leimasi vanhaluterilainen käsitys
”pahoista lopunajoista”, jolloin Saatana mellasti vapaasti maan päällä ja Kristus hallitsi vanhurskaittensa kanssa taivaassa. Hän asettui Ilmestyskirjan tulkinnois-saan siis ortodoksian ja pietismin välimaastoon.12
Kiliasteihin lukeutuneet Johann Wilhelm Petersen (1649–1726) ja hänen puoli-sonsa Johanna Eleonora von Merlau (1644–1724) saarnasivat kiihkeästi tuhatvuoti-sen valtakunnan ja apokatastasis-opin puolesta. Spener ja Francke suhtautuivat heidän edustamaansa kiliastiseen oppiin pidättäytyvästi, mutta württembergiläis-ten pietistien keskuudessa heillä oli useita kannattajia. Apokatastasis-opin Bengel omaksui nimenomaan tältä separatismiin taipuvalta avioparilta. Apokatas panton oli hänelle raamatullinen totuus ja hän uskoi Jumalan armon koittavan aikojen lopulla jokaiselle ihmiselle. Bengelille Jumalan armo oli näin lopullista ja univer-saalia.13
Bengelin ohella württembergiläisen pietismin merkittäviin vaikuttajiin kuului Friedrich Christoph Oetinger (1702–1782), joka sittemmin kehitteli Bengelin pelas-tushistoriallista kronologiaa pietistisen Jumalan valtakunnan odotuksen ja ”kultai-sen ajan toivon” suuntaan. Oetinger oli Bengelin merkittävin oppilas, huomattava yliopistomies ja filosofi, joka edusti württembergiläisen pietismin spekulatiivista suuntaa. Hän sai Bengelin lisäksi vaikutteita muun muassa saksalaiselta mystikol-ta Jakob Böhmeltä (1575–1624), ruotsalaiselmystikol-ta mystikolmystikol-ta ja teologilmystikol-ta Emanuel Swedenborgilta (1688–1772) sekä juutalaisesta mystiikasta ja kabbalasta. Oetinger perehtyi opettajaansa perusteellisemmin Jumalan valtakunnan universaalisuuteen.
Hän odotti Spenerin ja Bengelin tavoin eskatologisessa tulevaisuudessa koittavia parempia aikoja, joista hän käytti nimitystä ”Güldene Zeit”. Oetinger korosti myös Bengeliä voimakkaammin kiliastiseen parempien aikojen toivoon liittyvää sosiaa-lieettistä herätystä, mikä on Sirenius-tutkimuksen kannalta mielenkiintoinen tieto.
Apokatastasis-oppi näytteli niin ikään keskeistä osaa hänen kiliastisessa ajattelus-saan ja se esiintyi siellä vielä selvemmin kuin Bengelillä.14
Kolmas württembergiläisen pietismin huomattavista edustajista oli Johann Michael Hahn (1758–1819), joka toimi eräänlaisena rajamerkkinä varhaisen pie-tismin ja herätyspiepie-tismin välillä. Häntä on pidetty myös viimeisenä varsinaise-na schwabilaisevarsinaise-na isänä. Kiliasmin edustajavarsinaise-na ja apokatastasis-opin kanvarsinaise-nattajavarsinaise-na
12 Groth 1983, 57–59; Heinonen 1987, 119; Wallmann 1997, 206, 208–211.
13 Groth 1983, 59; 1984, 77; Wallmann 1997, 135–137.
14 Schmidt 1972, 114; Stoeffler 1973, 107–118; Groth 1983, 59–61; 1984, 88–89, 109–119, 126, 145; Wallmann 1988, 149; 1997, 212.
Hahn poikkesi jonkin verran Bengelin ja Oetingerin kiliastisesta ajattelutavasta.
Hänen kiliasminsa kärki oli pikemminkin pelastushistoriallisessa teosofiassa kuin pelastushistoriallisessa kronologiassa. Kiliasmi ja apokatastasis-oppi saavuttivat eräänlaisen lakipisteensä juuri Hahnin teosofiassa. Bengelin ja Oetingerin tavoin hänkin odotti maanpäällistä Jumalan valtakuntaa ja eskatologisessa tulevaisuudessa koittavia ”ihania armon aikoja”.15
Württembergiläinen pietismi vaikutti epäsuorasti, mutta varsin voimakkaasti myös suomalaiseen teologiaan 1800- ja 1900-luvulla. Se rantautui lähinnä Tübin-genin yliopiston professorin Johann Tobias Beckin (1804–1878) ja württembergi-läisten pappismiesten Johann Christoph (1805–1880) ja Christoph Blumhardtin (1842–1919) sekä sveitsiläisen professorin Leonhard Ragazin (1868–1945) teolo-gis-aatteellisen ajattelun välityksellä suomalaiseen pietistiseen maaperään. Ensiksi mainitun ajattelu näkyi ja vaikutti beckiläisessä eli raamatullisessa suunnassa, jonka merkittävimpiä edustajia olivat Alfred Kihlman, C. G. von Essen, A. W. Ingman, Lars Stenbäck, Gustaf Johansson ja Otto Immanuel Colliander. Tuhatvuotisen valtakunnan kannalla oli muun muassa arkkipiispa Johansson. Blumhardtien ja Ragazin teologis-aatteelinen ajattelu puolestaan näkyi Sigfrid Sireniuksen Juma-lan valtakunta -ajattelussa. Beckin, Ragazin ja Blumhardtien ajatteluun palaamme myöhemmin tässä tutkimuksessa. Sireniusta voidaan pitää württembergiläisen pie-tismin kiistattomana perillisenä ja sellaisena hän piti myös itseään.16
c. Anglosaksinen millenarismi
Englantilaisella kielialueella pietismitutkijat, esimerkiksi Ernst Stoeffler, katsovat pietismin alkavan puritanismista. Myös saksalainen Johannes Wallmann näkee pietismin sen laajemmassa merkityksessä juontavan juurensa englantilaisesta pu-ritanismista. Tämän vuoksi pietistisen kiliasmin juuria on etsitty myös Englannista ja erityisesti puritanismista.17
Puritanismin aamunkoitto tapahtui Englannissa 1560-luvulla. Pietistinen puri-tanismi oli englantilainen reformivirtaus, joka taisteli kaikkinaista yhteiskunnallista moraalittomuutta ja siveettömyyttä vastaan sekä pyrki edistämään anglikaanisen kirkon puhtautta kitkemällä siitä pois paavin katolisen kirkon jäänteet. Sosiaaliselta statukseltaan puritanismi edusti lähinnä keskiluokkaa ja se merkitsi aikalaisilleen uskonnollisuuden lisäksi sosiaalista ja poliittista ilmiötä. Puritaanien leirissä oli
15 Groth 1983, 61–64; 1984, 175–176, 209, 212, 228–229.
16 Murtorinne 1986, 135, 138–139, 156–157. ”Württembergiläisen pietismin kaksi traditiota Suomessa” ks. Esko M. Laineen tietoisku Wallmann 1997, 220–222. Sireniuksen Jumalan valtakunta -ajattelusta ks. Tiililä 1943, 31–45. Kiliasmin suomalaisessa vaikutushistoriassa tuhatvuotisen valtakunnan kannalla ovat olleet Gustaf Johanssonin ja Sigfrid Sireniuksen lisäksi professori Yrjö J. E. Alanen (1890–1960), pastori Urho Muroma (1890–1966) sekä professori Osmo Tiililä (1904–1972). Mäkelä 2008, 30–31.
17 Wallmann 1982, 8–9; 1997, 13, 73.
miehiä, jotka keskittyivät puhtaan jumalanpalveluksen, politiikan, kirkko-opin ja henkilökohtaisen hurskauselämän harjoittamiseen. Hurskauselämän harjoittami-nen oli käytännöllistä ja usein myös eskatologisesti painottunutta. Tässä suhteessa sosiaalieettinen toiminta kulki käsi kädessä eskatologisen ajattelun kanssa.18
Puritaanit näkivät kristityn elämän hyvän ja pahan välisenä taisteluna. Maan-päällinen elämä oli heille eräänlainen pyhiinvaellusmatka, jonka päämääränä oli taivaallisen Jerusalemin, Jumalan valtakunnan saavuttaminen. Anglosaksisen millenarismin isänä pidetään yleisesti cambridgeläistä teologia Joseph Medeenia (1586–1638).19
Puritaanien harjoittama eskatologisesti painottunut sosiaalieettinen toiminta on käsillä olevan tutkimuksen kannalta merkittävä tieto, kun ajatellaan 1800-luvulla ja 1900-luvun alussa vaikuttaneita Englannin kristittyjä sosialisteja Frederik De-nison Mauricea (1805–1872) ja Charles Kingsleytä (1819–1875) sekä Sireniuksen oppi-isänä tunnettua Francis Herbert Steadia (1857–1928). Heidän voimakas eet-tinen kristillis-sosiaalinen julistuksensa oli vahvasti ankkuroitunut maanpäälliseen Jumalan valtakunta -ajatteluun, josta meni juonne anglosaksiseen millenarismiin.
18 Stoeffler 1965, 27–29, 48, 64; Chadwick 1972, 179–182.
19 Wallmann 1997, 73; Laine 2000, 37.