Tractatuksen logiikan transsendentaalisuudesta

Vuonna 1931 Wittgenstein kirjoittaa henkilökohtaisiin muistiinpanoihinsa, että “kielen raja ilmenee mahdottomuudesta kuvata tosiseikkaa, joka vastaa tiettyä lausetta (on sen käännös), ilman, että toistamme tätä lausetta”. Ja hän lisää: “tässä olemme tekemisissä filosofian ongel-man kantilaisen ratkaisun kanssa” (YH, 43). Erik Steniuksen alun perin hahmotteleongel-man kanti-laisen Wittgenstein-tulkinnan mukaan Wittgensteinin varhaisen teoksen Tractatuksen projekti on kantilainen juuri tässä merkityksessä.¹ Kun Kant pyrki määrittämään kokemuksen mahdol-lisuuden välttämättömät ehdot, nuori Wittgenstein pyrkii määrittelemään mielekkään kielen mahdollisuuden vastaavalla tavalla välttämättömät ehdot. Tractatuksen Wittgensteinille lo-giikka on tällainen ehto, jota Wittgenstein kutsuu kielen ja maailman lausumattomaksi rajaksi (TLP 5.61).

Kuten Kant, joka kutsuu tiedon apiorisia ehtoja tarkastelevaa logiikkaa transsendentaali-seksi, myös Wittgenstein kutsuu logiikkaa transsendentaaliseksi (PJK A57, TLP 6.13). Kantilai-sen tulkinnan mukaan TractatukKantilai-sen logiikka on transKantilai-sendentaalista sanan kantilaisessa merki-tyksessä kolmessa suhteessa. Ensiksi, logiikassa on kysymys mielekkään kielen mahdollisuu-den välttämättömien ehtojen tarkastelusta. Tractatuksessa esitetyn kielen kuvateorian mukaan kielen – tai ajattelun, jota Tractatuksen tarkastelema kieli itse asiassa on – merkityssisällön vält-tämätön ehto on lauseen ja sen kuvaaman mahdollisen asiaintilan jakama looginen muoto (TLP 2.18).² On intuitiivisesti selvää – intuitiivisesti Kantin tarkoittamassa mielessä, eli liittyen aistimellisuuteen ja sen a priori muotoihin, joiden tutkimusta Kant nimittää transsendentaali-seksi estetiikaksi – että avaruudellinen malli voi kuvata avaruudellista kohdetta avaruudelli-sen muotonsa perusteella.³ Yhtä lailla on helppo oivaltaa, että äänite voi esittää musiikkiesitys-tä, koska molemmat jakavat ajallisuuden muodon. (TLP 2.171.) Wittgenstein itse asiassa toteaa juuri ajan ja avaruuden (jotka tunnemme Kantin filosofiasta aistimellisuuden välttämättöminä muotoina) olevan (värikkyyden ohella) maailman substanssin eli yksinkertaisten olioiden muotoja (TLP 2.0251).⁴ Hän myös vertaa olion loogista muotoa eli sen kykyä kombinoitua muiden olioiden kanssa välttämättä jonkin korkeuden omaavan sävelen kykyyn olla musiikil-lisen teeman konstituentti (TLP 2.0131, 3.141). Tähän analogiaan vaikuttaa perustuvan myös Wittgensteinin väite, että “[t]ieto logiikan olemuksesta johtaa […] tietoon musiikin olemukses-ta” (MK, 59).

1 Ks. esim. Stenius 1960, Glock 1992, 1997, Kannisto 1986, Moore 2013 ja Appelqvist (2016). Myös Hacker 1986 ja Pears 1987 näkevät Tractatuksessa kantilaisia piirteitä, mutta heidän mukaansa yhteys Kantin ja Witt-gensteinin välillä on Schopenhauerin välittämä.

2 TLP 3.1, 4. Kielen ja ajattelun samuudesta ks. esim. Kannisto 1986, 66–74; Glock 1996, 357–362.

3 G. E. Moorelle 1914 sanelemissaan muistiinpanoissa Wittgenstein toteaa: “Tosiasiasta, että näen täplän ole-van toisen vasemmalla puolella, tai että toinen väri on toista tummempi, näyttää seuraaole-van, että asianlaita on näin. Jos asianlaita on niin, tämä on mahdollista vain jos niiden välillä vallitsee sisäinen suhde, ja tämän voi-simme ilmaista sanomalla, että jälkimmäisen seikan muoto on osa edellisen muotoa. Tällä tavoin voisimme antaa merkityssisällön väitteelle, että logiikan lait ovat ajatuksen muotoja ja avaruus ja aika intuitiomme muo-toja.” (MK, 168). Kanniston mukaan huomautus on selkein esimerkki Kantin vaikutuksesta Wittgensteinin maailman muotoa koskevaan tarkasteluun (Kannisto 1986, 125–126). Se myös osoittaa, että varhainen Witt-genstein tunsi Kantin erottelun transsendentaaliseen logiikan ja transsendentaalisen estetiikan välillä ja yh-disti erottelun omaan ajattelun mahdollisuuden ehtoja koskevaan tutkimukseensa.

4 Ks. Kannisto 1986, 133.

Hanne Appelqvist

Kaikki kuvat eivät kuitenkaan ole avaruudellisia tai ajallisia. Wittgensteinin mukaan kaikkein yleisin kuvaamismuoto on todellisuuden itsensä muoto, jonka niin kielelliset kuin ei-kielellisetkin tosiseikat jakavat keskenään. Wittgenstein kirjoittaa: “jotta mikä tahansa muodol-taan täysin mielivaltainen kuva voisi ylipäätään kuvata – oikein tai väärin – todellisuutta, sillä täytyy olla todellisuuden kanssa yhteinen looginen muoto, so. todellisuuden muoto” (TLP 2.18). Looginen muoto mahdollistaa ei-kielellisen tosiseikan ja sitä kuvaavan lauseen raken-teellisen isomorfian siten, että “yksinkertaisten merkkien konfiguraatiota lausemerkissä vastaa olioiden konfiguraatio asiaintilassa” (TLP 3.21). Lause ei nimittäin ole “mikään sanojen sekoi-tus”, kuten Wittgenstein kirjoittaa, yhtä vähän kuin musiikillinen teemakaan on sävelten se-koitus (TLP 3.141). Pikemminkin molemmat ovat tosiseikkoja siinä mielessä, että niillä on ra-kenne. “Muoto on [tämän] rakenteen mahdollisuutta” (TLP 2.033). Se, että Tractatuksen olet-tama looginen muoto koskee paitsi kieltä myös ei-kielellistä todellisuutta vastaa Kantin teesiä kokemuksen transsendentaaleista ehdoista, jotka ovat paitsi kokemuksen ehtoja myös “samal-la kokemuksen kohteiden mahdollisuuden ehtoja” (PJK A 111).⁵ Wittgensteinin sanoin: “Aja-tus sisältää siinä ajatellun asiantilan mahdollisuuden. Mikä on ajateltavissa, on myös mahdol-lista” (TLP 3.02).

Tractatuksen logiikka on transsendentaalista sanan kantilaisessa merkityksessä myös toi-sessa tärkeässä suhteessa: logiikka on universaalia ja kohtaamme sen oman ajattelumme muo-tona. Wittgensteinin mukaan “logiikan apriorisuus on siinä, ettei ole mahdollista ajatella epä-loogisesti” (TLP 5.4731). Koska looginen muoto on minkä tahansa lauseen tai ajatuksen vält-tämätön muoto, jota vailla kyseessä ei enää ole ajatus, emme voi ajatella epäloogisesti. Tämä tarkoittaa, että Tractatuksen logiikka on Kantin transsendentaalisen logiikan tavoin ajattelua konstituoivaa (TLP 3.03⁶). Tästä seuraa myös, että oman ajattelumme muotona tuntemamme looginen muoto on itse asiassa minkä tahansa kuviteltavissa olevan maailman muoto. Ja juuri näin Wittgenstein toteaakin: “Vaikka jokin kuviteltu maailma poikkeaisi todellisesta maail-masta mielivaltaisen paljon, sillä täytyy ilmeisesti olla jotakin yhteistä tämän kanssa – nimittäin muoto” (TLP 2.022). Looginen muoto on ehdottoman universaali: se konstituoi ajattelun mah-dollisuutta ylipäätään ja koskee kaikkea ajateltua. Kantilaista tulkintaa Tractatuksen logiikan apriorisuudesta on kritisoitu sillä perusteella, että Wittgensteinin mukaan “ei ole mitään asi-oiden apriorista järjestystä” (TLP 5.634). Kuten Heikki Kannisto on huomauttanut, kritiikki ei kuitenkaan kestä Wittgensteinin huomautuksen lähempää tarkastelua. Wittgenstein nimittäin toteaa välittömästi ennen juuri siteerattua huomautusta, että “kaikki, minkä ylipäänsä voim-me kuvata, voisi olla myös toisin”. Näin hän osoittaa tarkoittavansa ”asioiden apriorisella jär-jestyksellä” vallitsevien tosiseikkojen kontingenttia luonnetta.⁷ Kontingenttien tosiseikkojen mahdollisuuden perustana on kuitenkin välttämätön ja a priori tunnettu todellisuuden ja ajat-telun jakama looginen muoto.

Vaikka kohtaamme loogisen muodon aina tosiseikkojen muodoissa – maailma on, kuten tunnettua, “tosiseikkojen, ei olioiden kokonaisuus” – palautuvat myös tosiseikkojen muodot viime kädessä näiden konstituentteina olevien yksinkertaisten olioiden muotoihin (TLP 1.1).

5 Kannisto 1986, 114–130; Glock 1992, 14–21.

6 Kant kirjoittaa: “Emme voi ajatella, emmekä käyttää ymmärrystämme muutoin, kuin tiettyjen sääntöjen mukaan” (JL 13, suomennos kirjoittajan). Wittgenstein puolestaan toteaa Tractatuksessa: “Hertzin ilmaisuta-paa käyttäen voisi sanoa, että vain lainalaiset yhteydet ovat ajateltavissa” (TLP 6.361).

7 Kannisto 1986, 152.

“Muoto on rakenteen mahdollisuutta”: Wittgensteinin logiikan filosofian jatkuvuudesta

46

Wittgensteinin mukaan “Oliot sisältävät kaikkien asiaintilojen mahdollisuuden” (TLP 2.014).

Oliot ovat sitä, “mikä maailmassa on kiinteää ja pysyvää” (TLP 2.027), ne ovat maailman muuttumaton substanssi, josta asiantilat rakentuvat (TLP 2.021). Tunteakseni olion minun ei tarvitse tuntea sen ulkoisia ominaisuuksia eli sitä, minkä tosiasiallisen asiaintilan osana se sat-tuu esiintymään. Kuitenkin minun on tunnettava olion “sisäiset ominaisuudet” (TLP 2.01231) eli kyseisen olion esiintymismahdollisuudet yksityisissä asiaintiloissa. Nämä esiintymismahdol-lisuudet perustuvat ko. olion muotoon ja ne on annettu olion olemuksessa: “uusia mahdolli-suuksia ei voi löytyä jälkikäteen” (TLP 2.0123). Tästä näkemyksestä seuraa Tractatuksen teesi, jonka mukaan “jos tunnemme kaikki oliot, tunnemme samalla kaikki mahdolliset asiantilatkin”

(TLP 2.0124).

Kolmanneksi, Kantin tavoin Wittgenstein kytkee transsendentaalisen logiikan metafyysi-seen subjektiin. Puhtaan järjen kritiikissä Kant toteaa, että vaikka transsendentaalisten käsittei-den luetteloon ei olekaan kirjattu käsitettä “minä ajattelen”, kuuluu se jossakin mielessä yh-teen kategorioiden kanssa, sillä se on kaikkien käsitteiden “kulkuneuvo” (PJK A 341). Kysees-sä ei kuitenkaan ole Descartesin olettama substanssi, vaan siKysees-sällöltään tyhjä kokemuksen muodollinen ehto, joka tunnetaan vain sen predikaattien eli ajatusten kautta (PJK A 346).

Myös Wittgenstein torjuu kartesiolaisen “ajattelevan subjektin” olemassaolon (TLP 5.631). Täs-tä huolimatta hän toteaa, etTäs-tä filosofiassa voidaan puhua minuudesta ei-psykologisessa mie-lessä (TLP 5.641). Muistikirjassaan vuodelta 1916 Wittgenstein toteaa Kantia seuraten, että filo-sofinen minä (tai metafyysinen subjekti) ei ole empiirinen, fyysinen tai psyykkinen objekti, jonka voisimme ottaa tiedon kohteeksi, vaan maailman olemassaolon ennakkoehto (MK, 79–

80). Tässä suhteessa metafyysisen subjektin asema muistuttaa logiikan asemaa mielekkäiden lauseiden välttämättömänä ehtona. Tractatuksessa subjektia koskevat huomautukset seuraa-vatkin välittömästi teesiä logiikasta kielen rajana. Kiinnostavaa kyllä Wittgenstein kytkee mefyysisen subjektin ja logiikan toisiinsa toteamalla metamefyysisen subjektin olevan logiikan ta-voin “maailman raja – ei sen osa” (TLP 5.61, 5.632, 5.634, ks. MK, 82).⁸ Sen paremmin logiikka kuin metafyysinen subjektikaan ei löydy maailman tosiseikkojen joukosta, vaan on näiden tosiseikkojen välttämätön ehto.

Keskeinen ero Kantin ja Wittgensteinin välillä koskee kielen (Wittgensteinin kohdalla) tai arvostelmien (Kantin kohdalla) mahdollisuuden välttämättömien ehtojen lausuttavuutta.⁹ Jot-ta voisimme ilmaisJot-ta kielessä sen, mikä kielellä on olJot-tava yhteistä todellisuuden ei-kielellisten tosiseikkojen kanssa, meidän olisi voitava astua kielen eli ajattelun ulkopuolelle. Tämä ei tie-tenkään ole mahdollista. Minkä tahansa mielekkään lauseen tai ajatuksen täytyy jo omata ginen muoto ja tästä syystä itse loogista muotoa ei voi ilmaista: “Lauseet eivät voi esittää loo-gista muotoa – se heijastuu lauseista” (TLP 4.121).

8 Ks. Kannisto 1986, 114–124, Glock 1992.

9 Kantin transsendentaalifilosofinen tutkimus kohdistuu erilaisten arvostelmien mahdollisuuden välttämät-tömiin ehtoihin ja oikeutetun soveltamisen rajoihin. Wittgenstein puolestaan puhuu ajatuksista ja mielek-käistä lauseista, samastaen nämä toisiinsa (TLP 4). Ero heijastaa varhaisen analyyttisen filosofian kielellistä käännettä. Kuitenkin se, miten Wittgenstein ymmärtää mielekkään lauseen eli ajatuksen muistuttaa Kantin arvostelmaa. Kantin mukaan tiedollisessa arvostelma arvostelmakyky yhdistää ymmärryksen käsitteen an-taman muodon ja aistimellisuuteen perustuvan sisällön toisiinsa. Vastaavasti Wittgenstein toteaa lauseen olevan ilmaisu ja kirjoittaa: “Ilmaisu luonnehtii erään muodon ja erään sisällön yhteyden” (TLP 3.31, ks.

myös 3.13). Tractatuksen mielekkäistä lauseista arvostelmina, ks. Kannisto 1986, 66–74.

Hanne Appelqvist

Totesin edellä, että Wittgenstein yhdistää ajatuksen kielen rajasta filosofian kantilaiseen ratkaisuun. Myös tapa kuvata yhtäältä tiedon ja toisaalta mielekkään kielen välttämättömiä ehtoja rajoina yhdistää Kantia ja varhaista Wittgensteinia. Kant käyttää rajan käsitettä kuvaa-maan tiedon legitiimiä alaa (esim. P § 59). Ja kuten tunnettua, Wittgenstein kirjoittaa: “Kieleni rajat merkitsevät maailmani rajoja” (TLP 5.6) ja jatkaa: ”Logiikka täyttää maailman. Maailman rajat ovat myös logiikan rajoja.” (TLP 5.61.) Kun Wittgenstein siis toteaa kielen rajan ilmene-vän mahdottomuudesta kuvata lausetta vastaavaa tosiseikkaa muuten kuin toistamalla lause, on raja, josta hän puhuu ennen muuta looginen muoto, jonka lauseen on jaettava kuvaamansa tosiseikan kanssa ollakseen mielekäs. Tämä muoto ei ole kielen subjektista riippumaton, vaan tunnemme sen oman ajattelumme välttämättömänä, sitä konstituoivana muotona.