Antropologia oli tärkein tieteen ala, joka liittyi toiseuden kulttuuriseen tuotantoon. Sen nimissä tuotettiin naiivi toiseus Eurooppaan, joka sitten vietiin takaisin muualle. 1800-luvulla antropologit rakensivat ei-eurooppalaisten kansojen eroista toisen, luonnoltaan poikkeavan olennon; erilaiset fyysiset ja kulttuuriset ominaisuudet tulkittiin arabin, afrikkalaisen, aboriginaalin ja niin edespäin sisimmäksi olemukseksi. Koloniaalisen laajenemisprosessin oltuaan kiivaimmillaan ja kun Euroopan vallat kilpailivat Afrikan alueista, niin antropologialla ja ei-eurooppalaisten kansojen tutkimuksella oli muitakin tavoitteita kuin pelkästään tieteellisiä, sillä siitä kehkeytyi laaja ja yleinen opetusohjelma.
Toiseus kuljetettiin Eurooppaan luonnonhistoriallisiin museoihin primitiivisten kansojen näyttelyihin, jolloin siitä tuli ihmisten mielikuvitusmaailman kohde. Sekä populaarissa että tieteellisessä muodossaan 1800-luvun antropologia esitti ei-eurooppalaiset kulttuurit ja subjektit kehittymättöminä versioina eurooppalaisista ja eurooppalaisesta kulttuurista;
toiset kulttuurit nähtiin kehityksen primitiivisinä vaiheina, joiden lopullinen tavoite oli eurooppalainen kulttuuri. Tällä tavoin katsottiin ihmiskunnan sivilisaatiokehityksen
diakronisten vaiheiden esiintyvän synkronisina erilaisissa primitiivisissä kulttuureissa ja kansoissa. Ei-eurooppalaisen toiseuden antropologinen esille tuominen tällaisissa sivilisaatioiden kehityshistorian kehyksessä oikeutti ja vahvisti eurooppalaisten ylemmyyden ja samalla se legitimoi koko kolonialistisen prosessin. Myös
historiantutkimus oli uppoutunut omilta osin toiseuden populaariin ja tieteelliseen tuotantoon ja samalla siirtomaahallinnon legitimointiin. Esimerkiksi brittiläisten hallintomiesten saapuessaan Intiaan he eivät löytäneet itselleen käyttökelpoista
historiallista tietoa, joten he kirjoittivat oman ”Intian historian”, jonka tarkoituksena oli edelleen edistää ja pönkittää siirtomaavaltaa. (Hardt & Negri 2005, 135.)
Samalla tavalla myös elokuvat kirjoittavat uudelleen länsimaista historiaa. Ilmestyskirja nyt -elokuva ohittaa sodan todelliset syyt ja keskittyy päähenkilön selviämiseen toiseuden aiheuttamista vaaroista. Vaikka Willard osoittaa raakalaismaista julmuutta teloittaessaan haavoittuneen siviilin, niin silti vietnamilaisten tekoja kuvataan vielä hirveämmiksi.
Kertomukset Vietkongin julmuudesta rakentavat myös toiseutta ja eroja, sillä Kurtzin kertomat julmuudet ovat tekoja, jollaisiin länsimaalainen ei sortuisi. Lisäksi partioaluksen lähestyessä Kurtzin majapaikkaa alkaa lisääntyvässä määrin esiintyä ihmisten raatoja, jotka ovat jätetty luonnon armoille. Samalla lailla Kurtzin valtakunnassa ruumiita lojuu siellä täällä ja joitain on ripustettu roikkumaan puihin. Tämä rakentaa myös eroa amerikkalaisten ja vietnamilaisten välille. Länsimaalainen ei toimisi yhtä barbaarisesti. Tämä näkyy etenkin kohtauksissa, joissa Clean haudataan seremonioiden kera ja Phillipsin ruumiskin saatellaan kyynelin Lancen sylistä virran vietäväksi.
Kolonialististen representaatioiden logiikassa erillisen kolonialistisen Toisen konstruktio sekä toiseuden että identiteetin erottelu osoittautuvat ehdottomiksi ja todella likeisiksi.
Prosessi koostuu kahdesta vaiheesta, joilla on dialektinen suhde. Vaiheen ensimmäisessä osassa ero venytetään äärimmilleen. Siirtomaa-ajattelussa kolonisoitu ei ole ainoastaan Toinen, joka on karkoitettu sivilisaation ulottumattomiin, vaan pikemmin hänet on tulkittu ja tuotettu Toiseksi, absoluuttiseksi negaatioksi. Täten ei-eurooppalainen subjekti puhuu, ajattelee ja toimii päinvastoin kuin eurooppalainen. Sen seurauksena, että Toiseus tuotetaan absoluuttiseksi, se voidaan toisessa vaiheessa kääntää Minän perustaksi. Tosin sanoen kolonisoidun Toisen raakuus, hillittömyys ja pahuus mahdollistavat eurooppalaisen Minän
säädyllisyyden, kohteliaisuuden ja hyvyyden. Se mikä aluksi vaikuttaa kaukaiselta, vieraalta ja oudolta, osoittautuukin näin hyvin syvälliseksi ja läheiseksi. Kolonisoidun tunteminen, näkeminen ja koskeminen on olennaista, vaikka tämä kontakti ja tieto jää vain representaatioiden varaan, eikä se juurikaan yhdistä siirtomaiden ja metropolin varsinaisia subjekteja. Läheinen kamppailu orjan kanssa, hikisen ihon haistaminen ja koskettaminen, määrittää hänen mestarinsa elinvoiman. Kokemuksen läheisyys ei kuitenkaan millään tavoin hämärrä kamppailevien identiteettien eroa, vaan se nostaa esiin rajojen vartioinnin ja puhtaan identiteetin säilyttämisen merkitystä. Tällainen dialektinen liike tuottaa
eurooppalaisen Minän identiteetin. Kun kolonialistinen subjekti on konstruoitu
absoluuttiseksi Toiseksi, niin se voidaan puolestaan alistaa korkeamman luokan osaksi.
Absoluuttisena tuotettu Toiseus heijastuu näin takaisin kaikkein tavallisimpaan. Metropolin subjekti löytää näin todellisen minänsä vain kolonisoidun vastakohtana. Se mikä alussa näytti vain yksinkertaiselta poissulkemisen logiikalta, osoittautuukin myöhemmin tunnustamisen negatiiviseksi dialektiikaksi. Siirtomaaherra tuottaa toki kolonisoidun negaationa, mutta dialektisen mutkan kautta tuo negatiivinen kolonisoitu identiteetti käännetään puolestaan negaatioksi, jolloin se muodostaa positiivisen kolonisoijan Minän.
(Hardt & Negri 2005, 136-137.)
Kurtzin representaatio ilmentää järjetöntä ja raakaa villi-ihmistä, joka tappaa silmittömästi ja toimii kaoottisesti vaistojensa mukaan. Tähän vertautuu Willardin representaatio, joka muodostuu rationaaliseksi ja tunteensa hallitsevaksi moraalisemmaksi ihmiseksi verrattuna Kurtziin eli Kurtzin positiiviseksi peilikuvaksi. Vaikka Willard epäröi aluksi maamiehensä tappamista ja jopa ihailee Kurtzia, niin lopulta hän näkee Kurtzin hirviönä, joka ottaa käskynsä viidakolta ja joka pitää tuhota. Vaikka Willardillakin on kontollaan murhia ja julmuutta, niin niihin liittyy päämäärätietoisuus ja logiikka. Hän toimii Yhdysvaltain armeijan sotilaana ja suorittaa siltä saamiaan käskyjä. Kurtzin murhaamisessa puolestaan ei näytä olevan muuta päämäärää kuin terrori ja hän murhaa myös omia liittolaisiaan. Kurtz representoi primitiivisten vaistojen varassa toimivaa arvaamatonta toiseutta, jota leimaa kaoottisuus ja metodin puute, jonka vastakohdaksi muodostuu Willardin rationaalisuus ja järjestälmällisyys, jolla on päämäärä.
Toiseuden dialektinen konstruktio osoittaa sen, että kamppailevissa identiteeteissä ei ole
sinänsä mitään oleellista. Musta ja valkoinen, itämaalainen ja eurooppalainen, kolonisoija ja kolonisoitu ovat kaikki representaatioita, jotka toimivat vain keskinäisessä suhteessa ja joilla ei ole aitoa biologista, luonnollista tai rationaalista perustaa. Kolonialismi on kuin abstrakti kone, joka tuottaa samuutta ja toiseutta. Kolonialistisessa tilanteessa
muodostuneet samuudet ja erot laitetaan toimimaan ikään kuin ne olisivat luonnollisia, olennaisia ja ehdottomia. Näin dialektisen tulkinnan ensimmäinen tulos on kultturisten ja rodullisten erojen denaturalisointi. Dialektinen tulkinta tekee selväksi, että koloniaaliset representaatiot ja kolonialismi perustuvat väkivaltaiseen taisteluun, jonka on uusiuduttava jatkuvasti. Eurooppalainen Minä kaipaa vastakkainasettelua ja väkivaltaa Toisen kanssa, jotta se voisi säilyttää ja tuntea oman voimansa ja elvyttää toistuvasti itsensä. Yleiseen sotatilaan viittaava tulkinta, joka koko ajan on lähellä koloniaalisia representaatioita, ei ole pelkkä sattuma, eikä edes ei-toivottu, sillä väkivalta on kolonialismin itsensä välttämätön kivijalka. Lisäksi kolonialismin esittäminen tunnustamisen negatiivisenä dialektiikkana tuo esiin tilanteeseen luonnostaan sisältyvän kapinan ulottuvuuden. Dialektiikan pitäisi olla liikkeessä, mutta eurooppalaisen suvereenin identiteetin dialektiikka on pysähtynyt paikalleen. Tämä epäonnistuminen viittaa siihen, että oikea dialektiikka voisi negatiivisyyden kautta liikuttaa historiaa eteenpäin. (Hardt & Negri 2005, 138.)
Vaikka Willard epäröi tehtäväänsä eliminoida Kurtz, niin tämän kohdatessaan hän päättää, että Kurtz on tapettava. Willardin pitää tuhota toiseus, jota Kurtz edustaa ja näin vapauttaa hänen kansansa Kurtzin epäinhimillisestä vallasta. Vaikka Willard ei asetukaan Kurtzin tilalle, jumalaksi, niin hänen tekonsa vapauttaa Kurtzin alamaiset tämän vallasta. Tämän lisäksi Kurtzin heimo toivoo, että länsimaalaista representoiva Willard tuhoaa Kurtzin ja asettuu hänen tilalleen. Näin Willardin representoima kolonialismi asetetaan
vietnamilaisten tahdoksi ja samalla heidän parhaakseen. Tarvitaan siis länsimaalainen vapauttaja, joka vapauttaa heidät heistä itsestään. Lisäksi Kurtzin ja hänen armeijansa representaation primitiivisyys rakentaa kuvaa toiseudesta, jonka kehitys on pysähtynyt muinaiselle tasolle ja jossa vielä edelleen noudatetaan primitiivisiä rituaaleja
ei-länsimaalaisen musiikin ja tanssin tahdissa, kuten härän uhraaminen paloittelmalla se elävänä macheteilla. Tämä rakentaa heistä kuvan, joka on pysähtynyt johonkin muinaiseen aikaan ja tilaan, joka on pysynyt muuttumattomana kaikki nämä vuosisadat, joina
länsimainen kulttuuri on puolestaan kehittynyt ja modernisoitunut. Willardin ampuessa
haavoittuneen naisen tämä osoittaa auktoriteettinsä väkivallalla. Willard osoittaa kylmää rationaalisuutta ja omaa ylmmyyttään suhteessa kaksinkertaiseen toiseuteen eli
vietnamilaiseen ja naiseen. Elokuvassa myös länsimaisen ja toiseuden välinen väkivalta on ilmeistä. Merkittävää onkin, että Kurtzin edustaman toiseuden kapinallisuus suhteessa länsimaiseen sotilasvaltaan. Willard lähetetään eliminoimaan Kurtz, koska tämä on
kapinallinen ja kolonialistisen ideologian mukaan väkivalta on tukahdutettava väkivallalla.