4. TEOREETTINEN VIITEKEHYS
4.1. Todellisuuden sosiaalinen rakentuminen ja yhteiskunnallisen ympäristö-
Tässä työssä oletetaan, että havaintojen tekeminen todellisuudesta sisältää aina tulkin-taa. Asioita ei ole mahdollista vain objektiivisesti havainnoida, sillä havainnointi on sidoksissa ympäröivään kulttuuriin, aikaan ja havainnoitsijaan itseensä. Tällaisessa konstruktionistisessa lähestymistavassa21 oletetaan siten, että todellisuus on sosiaalisesti rakentunut. (Berger ja Luckmann 1991, 13 – 15, 210 – 211.) Tieteenfilosofian histo-riallinen kysymys tietämisen mahdollisuuksista ja tiedon luonteesta jää tämän tutkiel-man tarkastelun ulkopuolelle.
Helen E. Longinon (1990) mukaan ajatus arvovapaasta tieteestä ei edes ole järkevä.
Kontekstuaaliset arvot, intressit ja arvolatautuneet perusolettamukset vaikuttavat tieteen tekemisen käytäntöihin. Tutkimuksen kohteena on aina kuvattu maailma, joka tehdään ymmärrettäväksi sosio-ekonomis-kulttuurisessa kontekstissaan. Tieteen väistämätön arvolatautuneisuus ei kuitenkaan tee tieteestä huonoa. Tieteellinen tieto itsessään on enemmän kuin individuaalinen tutkimus, sillä kukin tutkimus perustuu aiemmille tut-kimuksille ja on muodostettu laajassa tieteellisessä yhteisössä (scientific community).
Tieteellisen tiedon objektiivisuuden perusedellytys on tutkimusprosessin ja –tulosten altistaminen julkiselle kritiikille. (Longino 1990, 4, 69, 83, 98 – 99.)
Ympäristössämme tapahtuu muutoksia koko ajan, mutta vain osasta muutoksia olemme tietoisia. Muutosten havainnointi ja tulkinta ovat subjektiivisia tapahtumia. Ympäris-tössä havaitusta muutoksesta tulee ympäristöongelma vasta sitten, jos joku kokee muu-toksen haitallisena asiana. Hailan ja Levinsin (1992, 298) mukaan ”tosiasiat” eivät puhu
21 Konstruktionistinen lähestymistapa voidaan lisäksi jakaa vahvaan eli radikaaliin sekä heikkoon eli kontekstuaaliseen suuntaukseen (Vehmas 2002, 19 – 21). Konstruktivistisen näkökulman historiaa on eritellyt muun muassa Esa Väliverronen (1996, 40 – 43, 212 – 213).
ääneen, vaan niiden merkitys määräytyy niiden tulkinnasta. Ongelmat ovat yhteiskun-nallisia, ne ovat jotain, josta ollaan huolestuneita ja joiden ratkaisemisen tarpeesta ol-laan tietoisia. Ongelmat ja uhkat tunnistetaan ja niiden merkitys arvioidaan sosiaalisten mekanismien välityksellä. (Emt., 294, 298.)
Ympäristössä ilmenevä muutos konstruoituu Hanniganin (1995, 54 – 56) mukaan yh-teiskunnalliseksi ongelmaksi siten, että ympäristöongelma todennetaan tieteellisesti, tieteelliset löydökset popularisoidaan ympäristövaatimuksiksi, media kehystää ongel-man uudeksi ja tärkeäksi, ongelma dramatisoidaan symbolisin ja visuaalisin keinoin, ongelman ratkaisemiselle on löydettävissä taloudellinen merkitys ja että institutionaali-set toimijat legitimoivat ongelman ja takaavat siten sen ratkaisuyritysten jatkuvuuden.
(Ks. myös Laine ja Jokinen 2001, 48 – 49.)
Hanniganin (1995, 42) mukaan tällainen ympäristöongelmien konstruoituminen yh-teiskunnallisiksi ongelmiksi on jaoteltavissa kolmeen prosessiin tai tehtäväalueeseen, jotka ongelman tulee käydä lävitse ennen kuin se voi yhteiskunnallistua. Vehmaksen (2002, 20) mielestä tämä Hanniganin jaottelu kuitenkin ylikorostaa tieteen roolia ym-päristöongelmien määrittelyvaiheessa. (Ks. taulukko 1.)
Havaintojen määrittäminen muodostaa tietoisuuden mahdollisen ongelman syistä, seu-rauksista, vaikutuksista ja ratkaisumalleista. Ongelmien määrittäminen kehystää ne rajattuun ymmärtämisen tapaan, jonka puitteissa ne yritetään ottaa haltuun ja merkityk-sellistää. Hallitseva ongelmanmääritys myös ohjaa hyväksyttävän tavan, kielen ja kentän, jolla ongelmasta voidaan keskustella sekä määrittää toimijat, jotka ovat ongelman asianosaisia.
Ympäristömuutosten määrittämisestä käydään jatkuvaa diskursiivista kamppailua22. Määrittämiskamppailut ovat väistämättömiä, sillä on mahdotonta, että ihmiset olisivat kaikesta aina samaa mieltä. Heillä on erilaiset tulkinnat ongelmista ja myös vaihtelevat intressit ongelman ratkaisemiseksi. Siten määrittämiskamppailut politisoivat ympäris-tön. (Haila 2001, 12 – 14.)
22 Diskurssin moniuloitteista käsitettä tarkastellaan jäljempänä luvussa 4.3.
TAULUKKO 1. Ympäristöongelmien konstruointiprosessin keskeiset vaiheet23
Ongelman tunnistus ja nimeäminen
Tiede Tiedotusvälineet Politiikka
Uskottavuuden perusta
Tieteellisyys Moraalisuus Laillisuus
Tieteen ensisijainen tehtävä
Suunnan näyttäminen Teorioiden testaaminen
Tiedon välittäminen Harjoitetun politiikan arviointi
Retoriikan taktinen ja strateginen
Yhteiskunnallinen tietoisuus ympäristössä tapahtuvien muutosten merkityksistä muuttui ratkaisevasti ympäristöhuolen (environmentalism) muodostumisen myötä. Andrew Jamison (1996) jaottelee toisen maailmansodan jälkeisen ympäristöhuolen kehittymisen viiteen vaiheeseen. ”Heräämisen aikakaudella” myöhäiseltä 1940-luvulta 1960-luvun lopulle ympäristön tunnistettiin olevan julkisen väittelyn ja valtion poliittisen toiminnan kenttä. Luontoa ei enää pidetty yhteiskunnan vastakohtana, kuten varhaisen suojelun aikakautena, ja luonnon ja yhteiskunnan moniulotteisesta vuorovaikutuksesta kiinnos-tuttiin. Uusi ekologinen paradigma muodostettiin sodan jälkeistä kehitystä hallinneen teollisen paradigman haastajaksi. (Emt., 227 – 234.)
23 Lähde Hannigan 1995, 42. Suomentanut Vehmas 2002, 21.
Seuraava ympäristöhuolen aikakausi oli ”ekologian aikaa”, jolloin rakennettiin aktiivi-sesti ympäristöinstituutioita. Lähes jokaiseen teollisuusmaahan perustettiin ympäristö-asioihin keskittyviä toimistoja tai hallinto-osastoja ja ympäristölainsäädäntöä kehitettiin.
Ympäristöaktivistit järjestäytyivät paikallisiksi ja kansallisiksi ryhmiksi ja liittoumiksi.
Tällä aikakaudella perustettiin myös Yhdistyneiden Kansakuntien ympäristöohjelma UNEP. (Emt., 229 – 230.)
1970-luvun öljykriisit siirsivät ympäristöhuolen seuraavaan vaiheeseen, missä energian riittävyydestä tuli massiivisen julkisen huolen kohde. Ympäristöhuolella oli merkittävä vaikutus kansalliseen poliittiseen agendaan ja varsinkin energiapolitiikkaan. Näiden energiakiistelyiden seurauksena ympäristöliikkeet politisoituivat. (Emt., 230 – 231.) Neljäs Jamisonin (1996, 231 – 232) jaottelemista ympäristöhuolen vaiheista alkoi 1980-luvun alussa, jolloin parlamentaarinen kiinnostus kasvoi uusien vihreiden puolueiden joukossa ja monet muut puolueet kiinnostuivat ympäristöasioista. Yhdysvalloissa World Resources Institute saavutti asemaa eräänlaisena ympäristöasiantuntijoiden ”ajatuspa-jana” (think tank). Tässä vaiheessa suuret ympäristöliikkeet kuten Greenpeace ja WWF ammattimaistivat toimintaansa ja siirsivät ympäristöviestintänsä media-alan ammatti-laisten käsiin.
Ympäristöhuolen viides vaihe alkoi 1980-luvun puolivälissä, jolloin tärkeimmäksi huo-lenaiheeksi nousivat globaalit ympäristöongelmat. Otsonikadosta, ilmastonmuutoksesta ja luonnon monimuotoisuuden suojelusta tulivat keskeisimmät huolenaiheet, joihin ehdotettiin ratkaisuksi kestävän kehityksen käsitteistöä. Monet yritykset siirtyivät vä-hemmän saastuttavaan tuotantoon, alkoivat kierrättää jätteitä ja tehostivat energiankäyt-töään. (Emt., 233.)
Mielestäni edellä esittelyä Jamisonin (1996) mallia ympäristöhuolen muodostumisesta voidaan täydentää kuudennella ympäristöhuolen vaiheella, joka alkoi 1990-luvulla.
Tällöin globaalin ympäristöhuolen rinnalle tuli kiintymys omaan lähiympäristöön ja vastuun tunne lähiympäristön tilasta. Kansalaisosallistuminen paikallisiin kestävän ke-hityksen edistämishankkeisiin on ollut mittavaa. Osin tämä paikallisuuden korostumi-nen lienee vastareaktio joihinkin globalisaation negatiivisiksi koettuihin vaikutuksiin ja turhauttavaan tunteeseen, ettei yksilö voi vaikuttaa globaalien ympäristöongelmien rat-kaisemiseen.