Suunnittelutieto evidenssitietona ja tulkinnallisena tietona

Tässä alaluvussa tarkastellaan, miten suunnittelutietoa voidaan jäsentää evidenssitiedon ja tulkinnallisen tiedon kategorioihin. Lähtökohtana on Aristoteleen esittämä tiedollisten ky-vykkyyksien kategorisointi sekä de Neufvillen (1987) ja Davoudin (2012) jaottelu positivis-tiseen ja interpretivispositivis-tiseen suunnittelutietoon. Evidenssitieto liittyy erityisesti teknisratio-naalisessa suunnittelussa sovellettavaan tietokäsitykseen ja kvantitatiivisiin ennakointime-netelmiin, ja tulkinnallinen tieto puolestaan kommunikatiiviseen suunnitteluun ja kvalitatii-visiin ennakointimenetelmiin.

5.4.1 Aristoteleen älylliset hyveet suunnittelutietämyksen jäsentäjinä

Aristoteleen teoksessa Nikomakhoksen etiikka (NM) esitetään käsitys intellektuaalisista eli älyllisistä hyveistä, joiden avulla ihminen voi pyrkiä kohti totuutta. Älyllisten hyveiden kä-sitteiden avulla Aristoteles analysoi muun muassa luonnontieteellistä ja yhteiskunnallista

40

tietoa ja niiden eroavaisuuksia. Suunnitteluteoreetikot ovat soveltaneet älyllisiä hyveitä jä-sentäessään suunnittelutietämyksen kategorioita.

Aristoteles jakaa älylliset hyveet teoreettisiin ja harkitseviin hyveisiin. Teoreettisiin hyvei-siin lukeutuvat todistettavissa oleva tieteellinen tieto (epistēmē), viisaus (sofia) ja tajuava järki (nous). Tieteellinen tieto eli epistēmē on perusteluiden avulla todeksi osoitettua tietoa, erotuksena luulosta (doxa). Viisaudella Aristoteles tarkoittaa tajuavan järjen ja tieteellisen tiedon vuoropuhelua; totuuksien havaitsemista tieteellisistä tosiseikoista tajuavan järjen avulla. Viisauden voi tulkita vastaavan kutakuinkin nykyistä luonnontieteellistä menetel-mää. Kun viisauden kautta saavutettava tieteellinen tietämys koskee niin sanottuja ikuisia ja välttämättömiä totuuksia, harkitsevat hyveet puolestaan koskevat ”sellaista, mikä voi olla toisin”. Harkitsevia hyveitä ovat taito (tekhnē) ja käytännöllinen järki (fronēsis). (NM 1139b15–1141a5; Knuuttila 2005, 241; Lehtonen, 2021.) Taito on tietoon perustuva teke-misvalmius jonkin päämäärän saavuttamiseksi. Käytännöllinen järki on puolestaan tutki-mukseen, päättelyyn ja pitkäjänteiseen harkintaan perustuva kyky nähdä, mikä on hyvää ih-misille ja yhteiskunnalle. (NM 1140a10–20; 1141b30–1142b10.)

Suunnitteluteoreetikot ovat soveltaneet Aristoteleen intellektuaalisista hyveistä erityisesti tieteellistä tietoa, taitoa ja käytännöllistä järkeä (myöh. episteme, tekhne ja fronesis) (esim.

Flyvbjerg 1992; 2004; Davoudi 2015; Mäntysalo & Grisakov 2016). Koska tekhne ja fronesis koskevat käytännössä ihmisen toimintaa ja päätöksentekoa, ne ovat relevantteja kä-sitteitä yhteiskuntatieteiden ja suunnitteluprofession kannalta. Myös Aristoteles sijoitti po-liittiset tieteet nimenomaan fronesiksen alaan. Siinä missä viisaus (sofia) vaikuttaa Aristote-leen katsannossa edustavan korkeinta hyvettä luonnontieteellisen tietämyksen suhteen, fronesiksen voi nähdä olevan korkeimmassa asemassa yhteiskuntaa ja ihmisen toimintaa koskevan tietämyksen suhteen. Toisin kuin luonnontieteelliseen viisauteen, fronesiksen käy-tännölliseen järkeen liittyy myös eettisen harkinnan elementti. Aristoteleen sanoin ”ei ole yhtä teoriaa, joka käsittelisi sitä, mikä on hyvää kaikille eläville olioille - -”. Täten jo Aris-toteles tunnisti yhteiskuntatieteellisen tiedon relativismin. (NM 1141a15–1141b30.)

Flyvbjergin (2004) mukaan epistemestä tuli ideaalisena pidettyä tietoa kreikkalaisen filoso-fian ja myöhemmin valistuksen kautta²⁸. Episteeminen tietokäsitys heijastui myös perintei-seen teknisrationaaliperintei-seen käsitykperintei-seen suunnittelusta. Episteemisen tietoihanteen vuoksi yh-teiskuntatieteiden pitäminen ”oikeana tieteenä” on kyseenalaistettu. Yhteiskuntatieteitä ja suunnittelua ei voida kuitenkaan perustaa episteemiseen tietoon, koska yhteiskuntatieteelli-nen tieto on aina sidottua tiettyyn sosiaaliseen viitekehykseen ja siinä vallitseviin arvoihin (emt.; Flyvbjerg, 1992.) Siten fronesis-kyvykkyydellä on korostunut rooli suunnittelussa – tai pikemminkin fronesiksen muokatulla versiolla: siinä missä Aristoteleen fronesis liitettiin vallanpitäjien ikään kuin oletusarvoisesti omaksumaan valtioviisauteen, nykyisin voidaan Flyvbjergin tavoin tulkita, että fronesis edellyttää arvo-ohjautunutta konsensusnäkemystä, joka perustuu dialogiin ja valta-asetelmien roolin kriittiseen huomioimiseen. (Flyvbjerg, 1992; 2004; Granqvist ym., 2020, 60–62.) Tulevaisuutta koskeva tietämys on vahvasti

28 Myös Aristoteles nostaa episteemisten tiedon yhteiskuntatieteellistä tietoa korkeampaan asemaan kuvaillessaan episteemistä tietoa tulkitsevaa viisautta: ”Viisauden täytyy selvästi olla tietämisen muodoista paras. Viisaan ei tule ainoastaan tietää, mitä seuraa prinsiipeistä, vaan hänen tulee tietää totuus myös niistä. - - On outoa, jos politiikan tieteen ja käytännöllisen järkevyyden sanotaan olevan parastatietoa, ellei sitten haluta väittää, että ihminen on maailmankaikkeuden korkein olento.” (NM 1141a15–1141b.)

41

sidoksissa päätöksentekoon ja sitä kautta arvoihin (Rubin, 2004), ja on sitä kautta tyypilli-sesti fronesis-orientoitunutta.

Mäntysalo ja Grisakov (2016) soveltavat Aristoteleen käsitteistöä määritellessään kolme ky-vykkyyttä skenaariosuunnittelussa. Niitä ovat tieteellisen evidenssin tarjoaminen (episteme), skenaarioiden luominen nykyhetkestä käsin (tekhne) ja suotuisan skenaarion valitseminen ja siihen johtavien päätösten tekeminen (fronesis). Jaottelussa kyvykkyyksiin on kyse tietä-myksen kategorisoinnista sen mukaan, mitä suunnittelijat aktiivisesti tekevät yhteisyössä osallisten kanssa (vert. Davoudi, 2015). PERUS-SKENE-hankkeessa kaikki kolme kyvyk-kyyttä ovat käytössä: episteme-tietoa muutosilmiöistä ja trendeistä käytetään skenaarioiden laadinnan (tekhne) pohjalla, ja myöhemmin fronesis-tyyppistä päätöksentekoa tarvitaan nor-matiivisen skenaarion ja kehittämistoimenpiteiden määrittelemisessä.

5.4.2 Positivistinen tieto ja interpretivistinen tieto

De Neufville (1987) toi esiin suunnittelun kommunikatiiviseen käänteeseen liittyneen näke-myksen siitä, miten suunnittelijoiden tulisi siirtyä kvantitatiivisen tiedon käyttäjän roolista kohti kvalitatiivisen tiedon muodostajan roolia. Näkemys liittyi yhteiskuntatieteissä tapah-tuneeseen muutokseen, jossa alettiin kiinnostua subjektiivisesta tulkinnasta ja kulttuurisista merkityksistä objektiivisena pidettyjen totuuksien sijaan (Jokinen, 2005). De Neufville (1987) ja vastaavasti Davoudi (2012) analysoivat kahta tapaa käsittää tila, paikka ja aika yhteiskuntatieteissä ja suunnittelussa: positivistinen ja interpretivistinen traditio. Positivismi noudattaa empirististä näkemystä tiedosta: havainnoista johdetaan yleisiä totuuksia, ja hy-poteeseja testataan havaittuja tosiseikkoja vasten. Yhteiskuntatieteissä positivismilla viita-taan luonnontieteellisten metodien soveltamiseen yhteiskunnallisten ilmiöiden tutkimisessa.

Interpretivistinen, ymmärrystä korostava traditio haastaa positivismin esittämällä, että tieto muodostuu subjektiivisen tulkinnan perusteella. (Davoudi, 2012.) Keskeinen interpretivisti-nen suuntaus on hermeneutiikka, jossa tieto muodostuu alati uusiutuvan tulkintaprosessin myötä. Ihmisen erilaisia merkityksiä sisältävän toiminnan nähdään ratkaisevasti eroavan luonnonympäristön toiminnasta, minkä vuoksi positivistinen metodiikka ei sovellu yhtä lailla ihmisen toiminnan tai kulttuurin tutkimiseen.²⁹ (Lähdesmäki, Hurme, Koskimaa, Mik-kola & Himberg, 2015.) Positivistisen ja interpretivistisen tiedonmuodostustavan eroja ha-vainnollistetaan taulukossa 6.

Erityisesti modernistisen suunnittelun kultakaudella, 1960–1970-luvuilla, suunnittelussa oli vallassa positivistishenkinen tiedon traditio: arvoneutraaleina pidetyt asiantuntijat nojautui-vat evidenssinä pidettyyn tietoon, kuten sosioekonomiseen tilastodataan, ratkaistessaan sel-västi määriteltyjä suunnittelukysymyksiä teknisen rationaliteetin mukaisesti. Suunnittelu-prosessi kulki lineaarisesti datan keruusta analyysiin ja politiikkatoimenpide-ehdotuksiin.

Soveltaessaan positivistista tietoa suunnittelija on näennäisesti arvoneutraali, mutta kun tun-nistetaan tiedon kvalitatiivinen ja tulkinnallinen luonne, tulee suunnittelun arvosidonnaisuus ja neutraalin suunnittelutiedon mahdottomuus ilmeiseksi. (Davoudi, 2012; de Neufville, 1987; Rydin, 2007.) Tulevaisuuden ennakoinnissa tulkinnallisia menetelmiä vaaditaan jo

29 Näkemys luonnon- ja ihmistieteiden erilaisuudesta ilmenee myös edellisessä luvussa esitetyssä Aristoteleen jaottelussa teoreettisiin ja harkitseviin hyveisiin.Aristoteleen käsitteitä soveltaen epis-teme-tieto vastaa positivistista tietoa, ja fronesis-kyvykkyys edellyttää interpretivististä otetta tie-toon.

42

siitä syystä, että positivistiset, laskennalliset ennustemenetelmät toimivat vain rajallisesti eri-laisia tulevaisuuskuvia hahmoteltaessa.

Positivistishenkisessä suunnittelussa tila, paikka ja myös tulevaisuus nähdään objektiivisina käsitteinä, joita voidaan kategorisoida ja hallita. Esimerkiksi erilaiset kaupunkien hierarkki-set luokitukhierarkki-set tai kaupunkien käsittäminen mallinnettavina ja hallittavina järjestelminä edustavat positivistista näkemystä, kuten myös kaupunkien ja alueiden kehitystä kuvaava tilastotieto. On tyypillistä, että positivistisluonteinen tieto, joka on helposti tilastoitavissa ja esitettävissä, kuten asumista, työllisyyttä tai kaupankäyntiä koskeva kvantitatiivinen tieto, saavuttaa kehityksen seurannassa hallitsevan aseman. Tällöin vaikeammin mitattavat ja usein kvalitatiivista tarkastelua edellyttävät sosiokulttuuriset tekijät, kuten elämänlaatu, jää-vät kehityksen seurannassa marginaaliin. Ongelmallista on myös se, että positivistisluon-teista tietoa ja sen teknisrationaalisia muodostustapoja pidetään tyypillisesti objektiivisina.

Tiedon taustalla mahdollisesti vaikuttavat poliittiset tai ideologiset pyrkimykset eivät tule esiin, kun tietoa tai sen alkuperää ei haasteta. Sen sijaan tiedon näennäisellä objektiivisuu-della voidaan tukea poliittista argumentaatiota (Davoudi, 2012; Flyvbjerg, 1998b, 161).

Interpretivistisessä traditiossa suunnitteluprosessi on iteratiivinen eli toistuva. Suunnittelu nähdään osana kompleksista, verkottunutta yhteiskuntaa. Asiantuntija- ja maallikkotietä-myksen välille ei piirretä selvää rajaa, vaan suunnittelijoiden ammattitietämystä täydenne-tään subjektiivisella kokemustiedolla. Hallintaorientaation sijaan interpretivistisen lähesty-mistavassa suunnittelu nähdään yhteisenä oppimisprosessina, jossa osallistetaan ihmisiä ja tarinallistetaan asioita yhdessä. Evidenssitiedon ei anneta suoraan määrittää politiikkatoi-menpiteitä. Interpretivismissä tunnistetaan, miten käytännöt, instituutiot ja ideologiat vai-kuttavat merkitysten taustalla tehden niistä relativistisia. Tila, paikka, ja myös aika nähdään alati muovautuvina sosiaalisina konstruktioina. (Davoudi, 2012.) Interpretivismissä tavoit-teena ei ole niinkään deskriptiivinen selittäminen tai järjestelmällinen ennakointi, vaan ym-märryksen lisääminen siitä, mitä merkityksiä maailmalla on ihmisille (Davoudi, 2005).

Taulukko 6: Positivistinen ja interpretivistinen tieto suunnittelussa. (Davoudia, 2012, mu-kaillen)

Positivistinen tieto Interpretivistinen tieto

Filosofinen tausta Valistus, luonnontieteet Postmodernismi, yhteiskuntatieteet

Prosessin kulku Lineaarinen Iteratiivinen

Suhde konventioihin Konventioihin tukeutuva Konventioita haastava Tiedon muoto Objektiivinen evidenssitieto, usein

kvantitatiivinen

Subjektiivinen kokemustieto, usein kvalitatiivinen

Tietämyksen lähde Ammattitietämys Ammattitietämys ja subjektiivinen kokemustieto

Evidenssin rooli Määrittelevä, politiikkatoimia pe-rusteleva

Valottava, politiikkatoimia infor-moiva

Habermasin mukaan yhteiskunnallisen tiedonmuodostuksen motivoijana on aina jonkin yh-teiskunnallisen tiedonintressin palveleminen. Tekninen tiedonintressi liittyy empiiristen fak-tojen perusteella saavutettavaan ympäristön teknisen hallinnan lisäämiseen, hermeneuttinen tiedonintressi kulttuuristen merkitysten ymmärtämiseen ja välittämiseen, ja emansipatorinen tiedonintressi kriittisyyteen perinteitä ja ideologioita kohtaan. (Huttunen, 2014.) Habermasin

43

käsitteitä soveltaen positivistisen tiedon voi nähdä palvelevan teknistä tiedonintressiä ja in-terpretivistisen tiedon hermeneuttista tiedonintressiä. Emansipatorista tiedonintressiä taas palvelevat erityisesti erilaiset dekonstruktistiset menetelmät (ks. luku 5.3.3), mutta myös in-terpretivistisen tiedon kautta voidaan pyrkiä haastamaan vallitsevia ideologisia rakenteita.

Vaikka kommunikatiivisen suunnittelun myötä interpretivistinen metodiikka ja sitä edustava laajempi tietokäsitys on valjastettu suunnittelun tueksi aiempaa voimakkaammin, on positi-vistinen traditio säilyttänyt implisiittisesti hallitsevan aseman suunnittelussa (Davoudi, 2012; Flyvbjerg, 2004). Davoudi (2012) mainitsee, miten esimerkiksi kaupunkijärjestelmiä mallintava systeemiajattelu ja yleisesti evidenssiperustaisuutta korostava julkisen keskuste-lun retoriikka ylläpitävät yhä teknisrationaalista suunnitteluihannetta. Positivistisluonteisen metodiikan on huomioitu dominoivan myös suomalaisessa liikennesuunnittelussa, jossa osin vanhentuneisiin tavoitteidenasetteluihin pohjautuvat laskennalliset mallit pitävät yllä haital-lista polkuriippuvuutta (Granqvist ym., 2020, 50–52; Nyman, 2020). Voidaan siis edelleen pitää ajankohtaisena de Neufvillen (1987) ehdotusta siitä, että suunnittelun tulisi irtaantua positivismista. Interpretivistisessä suunnittelussa ei kuitenkaan ole kyse siitä, että tukeudut-taisiin yksinomaan tulkinnalliseen tietoon, sillä se tuskin voisi tarjota riittävää ja uskottavaa tietopohjaa suunnittelussa. Sen sijaan kahden tradition tulisi täydentää toisiaan: kvantitatii-visella evidenssitiedolla voidaan tukea arvo-ohjautuneita suunnitelmia ja visioita, ja kvalita-tiiviset ennakointimenetelmät voivat täydentää positivistisia ennustemetodeita. (Davoudi, 2012.)

PERUS-SKENE-tutkimushankkeessa pyritään eri tiedonmuodostustapojen vuoropuheluun, ja tutkimushankkeen asennoitumisessa tietoon on elementtejä sekä positivistisesta että in-terpretivistisestä perinteestä. Tulkinnallisuus on merkittävässä roolissa, kun selvitetään, mi-ten alue- ja yhdyskuntarakenteen kehitystä tulisi mitata evidenssitietoon tukeutuen. Perus-ura- ja skenaarioprosessien suunniteltu toistuvuus takaa myös sen, että vanhoja käsityksiä haastetaan yhä uudelleen. Interpretivistisen perinteen vastaista on toisaalta se, että hank-keessa ei osallisteta maallikoita tai sidosryhmiä alan keskeisten asiantuntijapiirien ulkopuo-lelta. Tutkimushankkeen tavoitteiden kannalta on kuitenkin perusteltua, että hankkeeseen osallistetaan ensisjaisesti ne, joita varten myös uutta alue- ja yhdyskuntarakenteen ennakoin-timallia kehitetään.