Skenaariosuunnittelun työvaiheet

PERUS-SKENE-tutkimushankkeessa sovelletaan intuitiivisten logiikoiden koulukuntaan kuuluvaa, Peter Schwartzin (1991) popularisoimaa näkemystä skenaariosuunnittelusta, jota inspiroi vahvasti Pierre Wackin skenaariometodiikka (ks. Wack, 1985). Schwartzin meto-diikka on suunnattu alun perin liike-elämän tarpeisiin, mutta varsin yleisluontoisena se so-veltuu myös esimerkiksi alueidenkäytön suunnitteluun. Taulukossa 5 esitetään näkemys ske-naariosuunnittelun työvaiheista Schwartzia (1991) ja Schwartzia ja Ogilvyä (1998) mukail-len.

9 Intuitiivisten logiikoiden subjektiivinen luonne heijastuu myös metodiikan nimessä: Tieteen termi-pankin (2021) määritelmän mukaan intuitio on ”kyky kokea asioiden todellinen laita ilman, että ky-kenee selittämään tai perustelemaan kokemustaan”.

24

Taulukko 5: Skenaariosuunnittelun työvaiheet. (Schwartzia, 1991, 226–234 ja Schwartzia ja Ogilvyä, 1998, mukaillen.)

Työvaihe Työvaiheen kuvaus

1. Keskeisen kysymyksen tai päätök-senteon kohteen tunnistaminen

Mikä on tärkeä, päätöksentekoa vaativa kysymys juuri tälle organisaatiolle lähitulevaisuudessa?

2. Muutosvoimien määrittely Määritellään ne toimintaympäristön muutosvoi-mat ja trendit, jotka vaikuttavat keskeiseen kysy-mykseen. Laaditaan muutosvoimista ja trendeistä STEEPV-jaottelu.

3. Muutosvoimien arvottaminen nii-den epävarmuunii-den ja merkityksen mukaisesti

Määritellään tekijät, joiden toteutuminen on itses-tään selvää, ja tekijät, joiden toteutuminen on epävarmaa. Tunnistetaan epävarmojen tekijöiden joukosta tärkeimmät.

4. Skenaariotarinoiden pohjustaminen Induktiivinen tapa: määritetään etukäteen tulevai-suudentila, ja pohditaan, miten siihen päästiin.

Kuvitellaan muutama vaihtoehtoinen skenaario tekemällä muutoksia keskeisiin muutosvoimiin.

Deduktiivinen tapa: laaditaan kohdassa 3. havait-tujen kahden tärkeimmän muutosvoiman perus-teella kahdesta akselista muodostuva matriisi, jonka rajausten sisälle luonnostellaan eri skenaa-riotarinat.

5. Skenaariotarinoiden tarkentaminen Tarkennetaan skenaariotarinoita muiden tunnis-tettujen muutosvoimien avulla. Sijoitetaan kaikki muutosvoimat ainakin yhteen skenaarioista. Laa-ditaan kertomus siitä, miten skenaarion lopputu-lokseen päästiin.

Skenaariosuunnittelu lähtee käyntiin sen aiheen tai ongelmakysymyksen määrittämisellä, mitä varten skenaarioita luodaan. Ensimmäinen konkreettinen työvaihe on toimintaympäris-tön muutosten tarkastelu, jossa tunnistetaan keskeiset muutosvoimaluonteen omaavat ilmiöt (esimerkiksi väestökehitys, luonnonresurssit, teknologiset innovaatiot, arvot ja päätökset).

Muutosilmiöt jaetaan sosiaalisiin, teknologisiin, taloudellisiin, poliittisiin ja ympäristöllisiin kategorioihin, joihin myöhemmässä tutkimuksessa on tavattu lisätä vielä arvoja koskeva ka-tegoria ja näin muodostettu niin kutsuttu STEEPV-jaottelu. Ilmiöt voidaan edelleen tyypi-tellä niiden muutosvoimaluonteen mukaisesti trendeihin, heikkoihin signaaleihin ja villeihin kortteihin (esim. Rubin, 2004). Kategorisoinnin jälkeen ilmiöistä tunnistetaan ensinnäkin oletusarvoisesti varmasti toteutuvat asiat, kuten väestönmuutokset ja taloudelliset riippu-vuussuhteet, ja toisekseen vaikutuksiltaan epävarmat tekijät (Schwartz, 1991, 105–123.) Muutosvoimien määrittelyn jälkeen laaditaan pohja skenaariotarinoille, mihin Schwartz ja Ogilvy (1998) ehdottavat kahta vaihtoehtoista tapaa. Joko tulevaisuudentila määritetään etu-käteen (esim. millainen suunnittelukohde toimintaympäristöineen on vuonna 2050), ja

25

pohditaan backcasting¹⁰-menetelmällä, mitkä muutosvoimat siihen vaikuttivat. Lisäksi kek-sitään vaihtoehtoisia skenaarioita kuvittelemalla erilaisia muutoksia muutosvoimiin ja niiden vaikutusmekanismeihin. Toinen tapa on pisteyttää kartoitetut muutosvoimat niiden merkit-tävyyden mukaan, ja laatia kahdesta merkittävimmästä muutosvoimasta horisontaalisen ja vertikaalisen akselin muodostama matriisi, jonka sisälle skenaariotarinat rakentuvat. Kun skenaariotarinoille on täten luotu perusta, pohditaan sitä, miten eri skenaariot käsittelevät muutosvoimia: laaditaan juonikuvaus siitä, miten ilmiöt kulloinkin vaikuttavat yhteiskun-nassa, ja millaisiin jatkoseurauksiin erilaiset kehityskulut johtavat. Kun skenaariotarinat on laadittu, mietitään, miltä keskeiset päätöksenteon alaiset asiat vaikuttavat eri skenaarioiden lopputuloksessa. Lopuksi skenaarioiden joukosta voidaan valita se, jonka toteutumista pide-tään tavoitteellisena. Skenaarioiden toteutumista voidaan myöhemmin seurata valittujen in-dikaattorien perusteella. (Schwartz, 1991, 141–144, 231–233; Schwartz & Ogilvy, 1998.) 4.2.4 Skenaariotyypit

Skenaariot voidaan tyypitellä ennakoiviin, eksploratiivisiin ja normatiivisiin skenaarioihin.

Ennakoivat skenaariot kuvaavat sitä, minkä tapahtuminen on trendikehityksen mukaan to-dennäköistä, eksploratiiviset (eli tutkivat) skenaariot sitä, mitä voisi mahdollisesti tapahtua, ja normatiiviset (eli arvo- ja tavoiteorientoituneet) skenaariot sitä, mikä tulevaisuudentila on tavoiteltu, ja kuinka se voidaan tulevaisuudessa saavuttaa (Walton, 2008). Eksploratiivisten skenaarioiden tarkoituksena on kuvailla ennakkoluulottomasti ja objektiivisesti keskenään vaihtoehtoisia tulevaisuuksia, joihin voidaan päästä nykyhetkestä ja nykyhetkeen johta-neesta kehityksestä käsin.¹¹ Eksploratiivisten skenaarioiden pohjalla voivat olla esimerkiksi oletukset muutosvoimien tai yhteiskunnallisten päätösten vaihtoehtoisista seurauksista.

Vaihtoehtoisten eksploratiivisten skenaarioiden tulee kaikkien olla todennäköisiä, mutta nii-den kuvaamaan lopputulokseen päädytään vaihtelevien kehityspolkujen kautta. (Rubin, 2004.)

Skenaarion laadinta voi itsessään johtaa siihen, että kyseisen skenaarion toteutuminen näh-dään todennäköisenä vaihtoehtona. Siksi on tärkeää, että laaditaan useita toteutumiskelpoisia skenaarioita, samalla kun tunnistetaan, että mikään skenaarioista ei ole kuitenkaan toteutu-massa sinällään. (Wright ym., 2013.) Tyypillisesti yksi skenaarioista on kuitenkin normatii-vinen skenaario, jonka toteutumista pidetään tavoitteellisena. Strategiatyössä muodostettava

10Backcasting on alkujaan John B. Robinsonin (1990) yhteiskunnallista päätöksentekoa varten ke-hittelemä menetelmä, jonka tarkoituksena on analysoida, millä tavoin toivottu tulevaisuuden visio on mahdollista saavuttaa. Backcastingissa lähdetään liikkeelle muutaman vuosikymmenen päässä olevasta tulevaisuuden hetkestä kohti nykyisyyttä, ja samalla kuvitellaan, millä toimenpiteillä tule-vaisuuden tilanteeseen päästiin. (Robinson, 1990.) Backcasting voi auttaa sitoutumisessa tavoittei-siin, kun niihin johtava toimenpiteet tuodaan menetelmän avulla esiin ja niistä keskustellaan yhdessä (Granqvist ym., 2020, 58–59.) Myöhemmin backcasting on luontevasti kytketty osaksi intuitiivisten logiikoiden mukaista skenaariotyöskentelyä. Valtaoja (2017) on esittänyt englanninkielisen backcas-tingin vastineeksi termiä ”taannustaminen” (vert. forecast, ennuste). Backcasting on kuitenkin va-kiintunut termi myös suomenkielisessä viitekehyksessä.

11 Skenaarioita voidaan edelleen tyypitellä niiden aihepiirin mukaan: ne voivat käsitellä esimerkiksi rajatusti tietyn sektorin tai alueen kehitystä tai kokonaisvaltaisesti globaalia kehitystä (Amer ym., 2012). Skenaarioiden keskinäisessä tyypittelyssä taas on yleistä, että yksittäiset skenaariot määritel-lään kuvaamaan suotuisaa tai epätoivottavaa kehityssuuntaa. Schwartzin (1991, 144–169) mukaan on hyödyllistä, jos skenaarioista ainakin yksi on luonteeltaan jossain määrin pelottava, niin sanottu dystopiaskenaario.

26

visio voidaan laatia normatiivisen skenaarion pohjalle. Valinta normatiivisesta skenaariosta voidaan tehdä vaihtoehtoisten eksploratiivisten skenaarioiden laadinnan jälkeen valitsemalla skenaarioista suotuisin tai yhdistelemällä useiden skenaarioiden piirteitä (Granqvist ym.

2020: 55). Normatiivisten skenaarioiden laadintaa voivat ohjata poliittiset tavoitteet, jolloin normatiivisissa skenaariotarinoissa tuodaan esiin ne toimenpiteet, joilla tavoitteisiin pääs-tään (Amer ym., 2012).

PERUS-SKENE-hankkeessa eri skenaariotyypit ilmenevät siten, että ensin laaditaan lasken-nallisen perusuratyön pohjalta ennakoiva trendiskenaario, joka edustaa todennäköisintä ske-naariota, mikäli kehitys jatkuu entiseen tapaan. Trendiskenaarion ohelle laaditaan vaihtoeh-toisia eksploratiivisia skenaarioita, joiden eroavaisuuksien lähtökohtana ovat tunnistettujen muutosilmiöiden erilaiset vaikutukset. Lopuksi voidaan vielä määritellä tavoiteltavaa visiota edustava normatiivinen skenaario ja siihen johtavat toimenpiteet, jotka kytketään osaksi alu-eidenkäytön kehityskuvassa (ks. luku 2.1) määriteltäviä kehittämistoimia.

4.2.5 Hyvän skenaarion tuntomerkit

Tutkimuskirjallisuudessa määriteltyjä kriteereitä skenaarioiden validiteetin arvioimiseksi ovat skenaarion vakuuttavuus ja uskottavuus eli plausibiliteetti, sisäinen johdonmukaisuus, hyödyllisyys päätöksentekoa ajatellen, tuoreus uuden tiedon tarjoamisessa sekä eri skenaa-rioiden keskinäinen erilaisuus. Hyvä skenaario koetaan sekä mahdollisena että yllättävänä.

(Amer ym., 2012; Bradfield ym., 2005; Schwartz, 1991, 233–234; Walton, 2008.) Skenaa-rion hyvyyttä ei kuitenkaan arvioida sen perusteella, toteutuuko laadittu skenaario käytän-nössä, vaan pragmaattisesti sen perusteella, miten käyttökelpoinen skenaario on tämänhet-kisessä tilanteessa: tarjoaako skenaario tulevaisuudesta jotain oleellisesti uutta tietoa, josta on hyötyä päätöksenteossa. Koska skenaarioiden käyttökelpoisuus kumpuaa nykyhetken tar-peista, tulisi skenaarioprosessi myös aika-ajoin päivittää, eikä sen tulisi jäädä ainutker-taiseksi harjoitukseksi. (Rubin, 2004.) Skenaariosuunnittelun käytännön vaikuttavuuden suhteen auttaa esimerkiksi se, jos skenaariotyöskentelyyn osallistetaan keskeisiä päätöksen-tekijöitä (Schwartz & Ogilvy, 1998).

Skenaarioita laadittaessa järkevä skenaarioiden määrä on tutkimuskirjallisuuden perusteella 3–6. Mikäli skenaarioita on vain kolme, on riskinä, että huomio kiinnittyy liiaksi todennä-köisimpään ja kaikkein ilmeisimmät muutosvoimat huomioivaan niin sanottuun business-as-usual-skenaarioon, jonka vaihtoehtoina ovat puolestaan eräänlaiset utopia- ja dystopias-kenaariot. Jos taas skenaarioita laaditaan enemmän kuin neljä, niin skenaariot eivät välttä-mättä enää erotu riittävän hyvin toisistaan. (Amer ym., 2012; Rubin 2014; Schwartz, 1991, 233; Schwartz & Ogilvy, 1998.)

4.2.6 Skenaariomenetelmien kritiikki

Vaikka yhtenä hyvän skenaarion kriteerinä pidetään sen vaikuttavuutta skenaariotyöhön osallistuviin ihmisiin ja heidän edustamansa organisaation toimintaan, on skenaariotyön vai-kuttavuudesta olemassa vain vähän tutkimustietoa. (Zegras & Rayle, 2012; Wright ym., 2013.) Skenaariotekniikoiden validiteettia on ollut vaikea arvioida, koska suuri osa skenaa-riohankkeista toteutetaan yritysten tai hallinnollisten organisaatioiden sisäisenä työnä, jol-loin työskentely ei ole alisteisia tieteelliselle vertaisarviolle. Toisaalta oikeaoppisesta ske-naariometodiikasta ei ylipäätään ole olemassa akateemista yhteisymmärrystä, joka voidaan nähdä vertaisarvioinnin edellytyksenä (Spaniol & Rowland, 2018.)

27

Bradfield ym. (2005) toteavat, että kun skenaariosuunnittelusta ei ole ollut millään osa-alu-eella laajasti levinnyttä konsensusta määritelmien ja metodologian suhteen, on siitä seuran-nut “metodologinen kaaos”.¹² Tämä kaaos liittyy heidän mukaansa erityisesti intuitiivisten logiikoiden eri metodeihin, joiden eroavaisuuksia ei ole riittävän hyvin kategorisoitu. Spa-niolin ja Rowlandin (2018) sanoin skenaariosuunnittelussa ei ole vallitsevaa normatiivista paradigmaa, joka tyypillisesti kuuluu tieteeseen (ks. luku 5.2.3). Skenaariosuunnittelun tut-kijat kritisoivat itsekin normatiivisen teorian puutetta ja metodologista kaaosta, minkä joh-dosta tutkijat ovat usein valmiita tarjoamaan oman skenaariosuunnittelun teoriansa tai typo-logisointinsa epäjärjestyksen taklaamiseksi (Spaniol & Rowland, 2018). Ironisesti yleinen metodologinen kaoottisuus vain lisääntyy uusien kilpailevien teorioiden myötä.

Koska skenaariotyöskentely ei itsessään sisällä työkaluja päätöksentekoa varten, Wright ym.

(2013) jopa kritisoivat vaihtoehtoisen ”skenaariosuunnittelu”-termin käyttöä. Toisaalta esi-merkiksi Waltonin (2008) tulkinnan mukaan skenaariosuunnittelu koostuu sekä skenaarioi-den luonnista että sen jälkeisestä toiminnan suunnittelusta. Voidaan todeta, että riosuunnittelun käsitettä ei ole määritelty tyhjentävästi, kuten ei ole määritelty skenaa-riosuunnittelun menetelmiäkään. Metodiikkaa tai käsitteiden määritelmiä koskeva yhteis-ymmärryksen puute ei kuitenkaan heikennä skenaariomenetelmien keskeistä roolia mahdol-listen tulevaisuuspolkujen kuvittelussa.

Wright ym. (2013) tarkastelevat intuitiivisten logiikoiden koulukunnan menetelmiä kriitti-sesti peilaten niitä luvussa 4.2 esitettyihin skenaariosuunnittelun tavoitteisiin. Wright ym.

(2013) toteavat, että intuitiivisten logiikoiden perinteiset menetelmät vastaavat hyvin ensim-mäiseen tavoitteeseen ymmärryksen parantamisesta, mutta tavoitteisiin konventioiden haas-tamisesta tai päätöksentekoon vaikuthaas-tamisesta menetelmät eivät vastaa riittävän hyvin, sillä ne tarjoavat vaillinaiset mahdollisuudet laajakatseisiin skenaarionäkymiin. Ymmärrys ske-naarion uskottavuudesta voi olla liiaksi nykyhetken käsitysten rajaama (Fischer & Dannen-berg, 2021.) Wright ym. (2013) ehdottavat, että perinteisiä menetelmiä tuettaisiin kriittisin lisämenetelmin¹³, jotta konventioiden haastamisen tavoite toteutuisi. Päätöksenteon paran-tamisen tavoitetta varten Wright ym. (2013) puolestaan esittävät monitavoitearviointia, jossa organisaation vaihtoehtoisia strategioita verrattaisiin ja pisteytettäisiin vaihtoehtoisten ske-naarioiden kesken.

Eräs intuitiivisten logiikoiden soveltamiseen liittyvä haaste on se, että ne ovat pitkälle riip-puvaisia skenaariosuunnitteluun osallistujajoukon tietämyksestä, sitoutumisen tasosta ja viestintätaidoista. Riskinä on, että osallistujat korostavat liiaksi heille itselleen tuttuja teki-jöitä (kuten esimerkiksi liike-elämän toimijat talouden indikaattoreita), tai toisaalta ajankoh-taisessa keskustelussa pinnalla olevia asioita, jolloin saatetaan sivuuttaa vanhat tai kuvitel-tavissa olevat tulevat tapahtumat. (Amer ym., 2012; Wright ym., 2013) Kriittisten lisämene-telmien soveltamisen lisäksi yksi keino kapeakatseisuuden välttämiseksi olisi Wrightin ym.

(2013) mukaan osallistaa sellaisia ”merkittäviä ihmisiä”, jotka yhtäältä hallitsevat

12 Voidaan toisaalta esittää, että myös laskennallisiin ennakointimenetelmiin liittyy ”kaoottisuutta”:

miten itse asiassa päätetään, millä menetelmällä tulevaisuutta ennustetaan tai mitkä indikaattorit va-litaan tarkasteluun?

13 Wright ym. (2013) mainitsevat erikseen kriittisen skenaariometodin, joka pohjautuu froneettisen suunnittelun (ks. luku 5.3.3) ajatukseen, jossa arvorationaalinen kysymyspatteristo valjastetaan kun-kin skenaarion arviointia varten. Tällöin sidosryhmäperspektiivi laajenee osallistujajoukon rajattuja näkökulmia pidemmälle.

28

skenaariotyön aihepiirin tunnistettuine muutosvoimineen, mutta jotka toisaalta kykenevät haastamaan yleiset konventiot ja niin sanotun business-as-usual-ajattelun. On syytä huomi-oida, että myös tulevaisuusilmiöiden vaikutustenarvioinnin (ks. luku 4.2.1) kautta on mah-dollista avartaa skenaariotyöskentelyä uusilla näkökulmilla – erityisesti kun tarkastellaan villejä kortteja ja heikkoja signaaleita.

Vaikka skenaariotyöskentelyyn osallistuvien moninaisuus nähdään myönteisenä tekijänä luovien ja laajakatseisten skenaariotarinoiden aikaansaamiseksi, Zegras ja Rayle (2012) huo-mauttavat myös, että skenaariotyöskentelyn kompleksisuus lisääntyy silloin, kun osallistu-jajoukko edustaa useita eri organisaatioita. Tällöin osallistujien on haastavampaa muodostaa yhteisymmärrys esimerkiksi tärkeimmistä muutosvoimista verrattuna siihen, että työskente-lyyn osallistuisi vain esimerkiksi yksittäisen yrityksen henkilöstöä. Erityisesti arvosidonnai-sen normatiiviarvosidonnai-sen skenaarion määrittelyn voi odottaa olevan hankalampaa, jos osallistujat edustavat useaa eri tahoa. Mahdollisista intressiristiriidoista huolimatta on kuitenkin hyvä muistaa, että yhteistoiminnallinen työskentely eri tahojen kesken voi myös lisätä keskinäistä luottamusta ja ymmärrystä eri toimijoiden roolista yhteiskunnassa (Albrechts & Balducci 2013).

29

5 Tieto ja tiedon käyttö tulevaisuusorientoituneessa suunnittelussa

Tässä luvussa käydään teoreettiseen kirjallisuuteen tukeutuen läpi tulevaisuutta koskevan suunnittelutiedon luonnetta. Näkökulma on tiedonsosiologinen: suunnittelutietoa tarkastel-laan ennen kaikkea sosiaaliseen vuorovaikutukseen perustuvana, tulkinnanvaraisena tietona.

Suunnittelutieto perustuu usein epävarmoihin lähtöasetelmiin, ja se on altista valtataisteluille ja kyseenalaistamiselle. Lopulta siitä, mikä tieto on relevanttia, voidaan kuitenkin muodos-taa myös yhteisymmärrys. Luvun lopussa tarkastellaan, kuinka pätevänä tulevaisuutta kos-keva suunnittelutietoa voidaan pitää.

5.1 Epävarmuuden ja epäselvyyden huomioon ottaminen suun-nittelussa

Tulevaisuusorientoituneeseen suunnitteluun kuuluvat oletusarvoisesti epävarmuus ja epä-selvyys. Epävarmuus (uncertainty) viittaa ensinnäkin tiedon puutteeseen suunnitteluhank-keen vaikutuksista sekä toisaalta ajan, muiden resurssien ja suunnittelun kyvykkyyksien ra-jallisuuteen. Epäselvyys (ambiguity) puolestaan liittyy päätöksentekoon: päätösten legitimi-teettiin ja erilaisiin näkemyksiin arvoista. (Mäntysalo, 2010, 294–295; Forester, 1988.) Mi-käli suunnittelu olisi täysin teknisesti järjestäytynyttä toimintaa, voisi epävarmuuksien huo-mioon ottaminen riittää, mutta strategisen suunnittelun kommunikatiivinen luonne edellyttää myös epäselvyyksien noteeraamista.

Rittelin ja Webberin (1973) mukaan nykyiset suunnitteluun liittyvät ongelmat ovat muiden yhteiskunnallisten ongelmien tavoin pirullisia (wicked), sillä niihin ei ongelmien monimut-kaisen ja yksilöllisen luonteen johdosta ole muodostettavissa selviä vastauksia. Kun aikai-semmin suunnittelua määritteli teknisrationaalinen ongelmanratkaisumetodiikka, kysymyk-set olivat yksinkertaisia ja niille oli löydettävissä yksiselitteinen ratkaisu.¹⁴ Nykyisin suun-nittelun kysymykset liittyvät usein siihen, minkä asian tekeminen on oikein. Toteutettavat suunnittelu- tai ohjaustoimet eivät voi kuitenkaan yksiselitteisesti olla joko oikeita tai vääriä, koska arvojen suhteen vallitsee näkemysten moninaisuus. Ongelmat eivät tällöin voi myös-kään ratketa pelkästään tiedolla, vaan tarvitaan arvosidonnaista poliittista päätöksentekoa.

Jos päätöksenteko olisi ulkoistettu täysin autoritääriselle asiantuntijalle, se voisi tehdä pää-töksenteosta tehokasta, mutta tällöin päätöksentekoa ohjaisivat asiantuntijan omat tarkoitus-perät ja maailmankatsomukselliset näkemykset. Yhteistoiminnallisuus on perusteltua, jotta vaihtoehtoiset näkemykset voidaan ottaa huomioon päätöksentekoprosessissa. (Rittel &

Webber, 1973.) Osallistamisen kautta päätöksentekoon liittyvä epäselvyys voi tulla jopa en-tistä näkyvämmäksi, kun esimerkiksi päätösten oikeudenmukaisuuteen liittyviä erilaisia ar-voja voidaan puolustaa samaan aikaan yhtä uskottavasti (Forester, 1988).

Koska yksikään pirullisten ongelmien ratkaisumekanismi ei ole ainoa oikea, ei voida myös-kään ennalta kaikenkattavasti määritellä sitä, mikä tieto on suunnittelussa relevanttia (Rittel

& Webber, 1973.) Ongelmakysymykset voidaan myös määritellä eri tavoin. Se, miten on-gelma määritellään, ja mikä tieto koetaan kulloinkin onon-gelmanratkaisussa relevantiksi,

14 Esimerkiksi Suomessa 1960-luvulla alkanut lähiöiden rakentaminen oli suoraviivainen vastaus elinkeinorakenteen muutoksen ja sitä seuranneen muuttoliikkeen aiheuttamaan asuntotarjonnan on-gelmaan (Nyman, 2020).

30

riippuu myös suunnittelijan omasta ammatillisesta orientoitumisesta tai siitä, mistä hank-keista poliittiset päätöksentekijät ovat kulloinkin kiinnostuneita. Usein myös verrattain hel-posti saatavissa oleva tieto voi päästä ohjaamaan suunnittelun lähtökohtia, kun relevantim-paa tietoa ei ole saatavilla. Poliittisessa päätöksenteossa voidaan tukeutua tieteellisen tutki-muksen tarjoamaan evidenssiin, mutta käytännössä vain valikoitu osa julkaistusta tutkimuk-sesta voidaan ottaa – tai halutaan ottaa – huomioon. Yhteiskuntatieteellisen tiedon arvo- ja kontekstisidonnaisuudesta johtuen tieto ei toisaalta voi ollakaan täysin arvovapaata ja objek-tiivista. (Christensen, 1985; Nyman, 2020; Stead, 2016.) Siten myös yhteiskuntaa koskeva kvantitatiivinen tieto ja laskennalliset ennusteet edustavat aina jossain määrin tulkinnallista näkemystä tiedosta.

Lähestymistapaa, jossa ymmärretään tiedon kontekstisidonnaisuus ja asioille annettavien merkitysten moninaisuus, kutsutaan relativistiseksi (Saaranen-Kauppinen & Puusniekka, 2006). Suunnitteluongelmien relativistinen luonne tekee ymmärrettäväksi sen kommunika-tiivisen suunnittelun periaatteen, että suunnittelu on altistettava yhteiskunnalliselle keskus-telulle. Epävarmuuden lähestymisen kannalta on ongelmallista tukeutua itsestään selvänä pidettyihin käsityksiin ja uskomuksiin, jolloin vallitsevat käsitykset voivat dominoida mar-ginaalisten kustannuksella (Fischer & Dannenberg, 2021). Epävarmuus ja epäselvyys perus-televat myös skenaariosuunnittelun kaltaisten ennakointimetodien tarkoituksenmukaisuutta suunnittelussa. De Neufvilleä (1987) mukaillen suunnittelijan tulee lähestyä epävarmuutta ja epäselvyyttä myötämielisesti, eikä yrittää kieltää niitä.

5.2 Suunnittelutietämyksen sosiaalinen rakentuminen

5.2.1 Sosiaalinen konstruktionismi

Johtuen edellä mainitusta suunnittelutiedon relatiivisuudesta ja suunnittelukäytänteiden muuttumisesta yhä vuorovaikutteisemmiksi on perusteltua tarkastella suunnitteluproses-seissa hyödynnettävää ja niissä muodostettavaa tietoa sosiaalisena konstruktiona. Sosiaa-liseksi konstruktionismiksi kutsutun tietokäsityksen alkuteoksena on pidetty alun perin vuonna 1966 julkaistua teosta Todellisuuden sosiaalinen rakentuminen (Berger & Luck-mann, 1994). Sosiaalisen konstruktionismin mukaan ihmisen ymmärrys todellisuudesta ra-kentuu keskeisesti kielellisen vuorovaikutuksen varaan¹⁵. Kieli mahdollistaa yksilöllisten kokemusten ulkoistamisen objektiivisiksi, muiden ihmisten käsittämiksi asioiksi. Kieli toi-mii tiedon välitysjärjestelmänä, minkä johdosta tieto syntyy sosiaalisessa vuorovaikutuk-sessa ja on samalla kulloisestakin sosiaalisesta viitekehyksestä riippuvainen. (emt., 48–49, 73) Kieli mahdollistaa myös väliaikaisen todellisuudesta irrottautumisen esimerkiksi teatte-riesityksen kautta (emt., 36, 50) tai kuvittelemalla vaihtoehtoisia skenaariotarinoita tulevai-suudentutkimuksen metodein. Sosiaalisessa konstruktionismissa mistä tahansa tietokokonai-suudesta voi periaatteessa tulla yhteisesti hyväksyttyä ”todellisuutta”, kunhan se on kohe-rentisti totta yksilöiden uskomusjärjestelmien välillä. (emt. 13, 81; Saaranen-Kauppinen &

Puusniekka, 2006.) Kielenkäyttöön perustuvien todellisuuskäsitysten kontekstisidonnaisuu-desta seuraa se, että tieto-opilliselta kannalta niihin on suhtauduttava kriittisesti ja ymmär-rettävä todellisuuskäsitysten relatiivisuus.

15 Konstruktionismin taustalla vaikuttaa Georg H. Meadin kehittelemä symbolisen interaktionismin teoria. Teorian mukaan maailman havainnointi tapahtuu sosiaalisessa vuorovaikutuksessa: yksilöt antavat maailmalle merkityksiä määrittelemällä ja tulkitsemalla sitä tietyin tavoin, ja vaihtamalla keskenään näitä merkityksiä symbolien avulla. (Berger & Luckmann, 1994. 27; Fuller & Loogma, 2009)

31

Bergerin ja Luckmannin (1994, 30–34) mukaan ihmisen arkielämässä ymmärrys asioiden todellisuusluonteesta otetaan itsestään selvänä, ja sosiaalisia oletuksia todellisuudesta yllä-pidetään oman toiminnan kautta. Yhteisten todellisuuskäsitysten jakaminen on pragmaatti-sesti tarkoituksenmukaista, sillä se tarjoaa vakaan ympäristön, jossa vapautuu energiaa muun muassa päätöksentekokykyyn ja uusille ideoille. Berger ja Luckmann esittävät, että järjes-täytyneet sosiaaliset käyttäytymismekanismit, instituutiot, ovat kehittyneet historiallisen ke-hityskulun myötä välttämättömän oloisiksi tosiasioiksi. Instituutiot tarjoavat ne kehykset, joiden puitteissa asioita tiedetään, ja niistä irtautuminen merkitsee myös irtautumista jaetusta sosiaalisesta todellisuudesta. (emt., 71–79, 88–89, 148–149.)

Bergerin ja Luckmannin (1994) mukaan yhteisesti jaettujen todellisuuskäsitysten paikkan-sapitävyyttä oikeutetaan legitimaatiotavoilla, joista perustavimpaan tasoon kuuluvat erilaiset uskonnolliset, poliittiset, tieteelliset ja taiteelliset maailmanselitysjärjestelmät, symbo-liuniversumit.¹⁶ Symboliuniversumien kautta yksilö kytkeytyy yhteisön jaettuun tietovaran-toon ja käsityksiin siitä, miten eri tilanteissa tulee toimia. Symboliuniversumien sisällä voi toimia erilaisia ideologisia tulkintoja yhteisestä perustasta. Yhteiskunnan toimivuuden kan-nalta on oleellista, ellei välttämätöntäkin, sallia tämän tyyppinen todellisuuskäsitysten mo-ninaisuus. (emt., 51–54, 65–70, 113–114, 139, 142, 172; Aittola & Raiskila, 1994, 224–

226.).

Berger ja Luckmann (1994) soveltavat Karl Marxilta peräisin olevaa lähtöoletusta siitä, että ihmisen oleminen tietyssä yhteiskunnallisessa kontekstissa määrittää myös ihmisen tietoi-suuden. Yksilön ja yhteiskunnan välillä vallitsee tällöin dialektinen suhde: olemassa olevat instituutiot muokkaavat yksilöä, ja myös yksilöt muokkaavat toiminnallaan instituutioita.

Yhtä lailla myös tieto on tässä katsantokannassa sekä yhteiskunnallinen tuotos että yhteis-kunnallinen muutostekijä – tieto synnyttää toimintaa, ja toiminta puolestaan uutta tietoa.

(emt., 101, 16–17; Fuller & Loogma, 2009.) Kun tieto ja merkitykset muodostuvat yksilöi-den välisessä kanssakäymisessä, ne eivät ole objektiivisia tai subjektiviisia, vaan intersub-jektiivisia. (Fuller & Loogma, 2009)

Tiedon ja sosiaalisen viitekehyksen yhteenkietoutumisesta seuraa se, että itsestään selvänä pidetyt oletukset tulisi kyseenalaistaa (Fuller & Loogma, 2009). Sosiaalisesti rakentunutta tietoa kohtaan voidaan suhtautua kriittisen dekonstruktionistisesti. Dekonstruktionismissa sosiaalisesti rakentuneet käytänteet ja kielenkäytön rakenteet pyritään purkamaan siten, että tuodaan esiin piilevät ennakko-oletukset ja konventiot.¹⁷ Täten voidaan tuoda esiin myös kätkeytyneitä valta- tai konfliktiasetelmia sosiaalisesti rakentuneen tietämyksen taustalla.

(Aittola & Raiskila, 1994, 227–228.) Vaikka dekonstruktionistiset metodit huomioivat sosi-aalisten tiedontuottamistapojen oikeudenmukaisuuden kritiikin, eivät ne huomioi sosiaali-sesti rakentuneen tiedon varsinaista pätevyyttä. Sosiaalista konstruktionismia onkin kriti-soitu siitä, että sen tietokäsitys johtaa relativismiin. (Fuller & Loogma, 2009.)

Davoudin (2015) mukaan suunnittelutietämys on vahvasti sosiaalisesti rakentunutta: suun-nittelun päätöksenteko perustuu eli mielipiteitä omaavien yksilöiden väliseen yhteistyöhön, yhteisesti jaetut narratiivit ovat keskeisiä niin suunnittelutiedon välityksen kuin suunnitteli-jaidentiteetin rakentumisen suhteen, ja jaetut moraali- ja standardikäsitykset vaikuttavat suunnittelutoiminnan ohjaamisen taustalla. De Neufvillen (1987) mukaan yksi suunnittelijan

16 Symboliuniversumit muistuttavat käsitteenä Lyotardin (1985) metanarratiiveja (ks. luku 5.3.2).

17 Luvussa 5.3.3 käsitellään tarkemmin eräitä dekonstruktionistisia menetelmiä.

32

nykyrooleista on ”myytintekijä”: suunnittelijalla on aktiivinen rooli sekä kertomusten ja myyttien yhteistoiminnallisessa luomisessa että erilaisten instituutioiden ylläpitäjänä.

Konkreettisena esimerkkinä sosiaalisesti rakentuneesta käsitteestä suunnittelussa Davoudi (2018) esittää kaupunkiseudun käsitteen. Davoudin mukaan kaupunkiseudun olemassaoloa ensisijaisesti taloudellisen toiminnan kautta määriteltävänä alueena ovat auttaneet legitimoi-maan ne tavat, joilla kaupunkiseuduista on vuosikymmenten aikana laadittu data-analyysejä ja karttoja. Kaupunkiseudun vallitseva määritelmä on ollut työssäkäyntidataan perustuva toi-minnallinen talousalue, vaikka kaupunkiseudun voisi rajata myös muiden sosiokulttuuristen tai ekologisten toimintojen perusteella.¹⁸ Davoudi kritisoi myös kaupunkiseutumääritelmien keskuskaupunkilähtöisiä rajauksia, jossa pienemmät kaupunkiyksiköt asemoituvat suhteessa keskuskaupunkiin, ja näin ylläpidetään käsitystä kaupunkiseudun määritelmän ulkopuolelle jäävien pienempien kaupunkien toissijaisuudesta. Davoudin esimerkin voi nähdä dekon-struktionistisena: kritiikissään hän tuo esiin piilevät, vallitsevassa keskustelussa automaatti-sesti hyväksytyt konventiot sosiaaliautomaatti-sesti rakentuneen kaupunkiseutukäsitteen taustalla.

5.2.2 Tulevaisuustieto sosiaalisena konstruktiona

Fuller ja Loogma (2009) toteavat, että tulevaisuudentutkimuksen tiedontuottamisen meto-diikka perustuu vahvasti sosiaaliseen konstruktionismiin, vaikka sitä ei tuoda eksplisiittisesti tutkimuksessa esiin: ennakointi on sosiaalinen prosessi, jonka tarkoituksena on tuottaa mer-kityksiä ja uusia näkemyksiä yhteiseen tulevaisuuteen liittyen. Vuorovaikutuksessa raken-nettu tulevaisuustieto voi puolestaan ohjata osallistujien käyttäytymistä. Skenaariosuunnit-telussa sosiaalinen konstruktionismi ilmenee yhteistoiminnallisesti laadittavina tulevaisuus-tarinoina ja jaettuina käsityksiä esimerkiksi ajankulusta tai muutosvoimien vaikutuksista.

On luultavaa, että skenaariosuunnittelun osallistujat tarkastelevat suunnittelukysymyksiä edustamansa tahon, kuten oman erityisalansa näkökulmasta. Skenaariosuunnittelussa tulisi osallistaa eri taustoista olevia ja erilaisia näkökulmia omaavia ihmisiä, jotta kyettäisiin

On luultavaa, että skenaariosuunnittelun osallistujat tarkastelevat suunnittelukysymyksiä edustamansa tahon, kuten oman erityisalansa näkökulmasta. Skenaariosuunnittelussa tulisi osallistaa eri taustoista olevia ja erilaisia näkökulmia omaavia ihmisiä, jotta kyettäisiin

In document Tulevaisuutta koskevan tiedon olemus ja merkitys alueidenkäytön strategisessa suunnittelussa: Tapauskohteena alue- ja yhdyskuntarakenteen ennakointihankkeen tiedonmuodostusprosessi (sivua 23-0)