Stereotypiat draaman näennäisenä ongelmana

Syntipukkia voidaan verrata stereotypioilla luotuun kohteeseen, jossa yleisö näkee syntipukin halutunlaisena ongelmana. Stereotyyppi onkin tässä mielessä syntipukin sukulaiskäsite ja käsittelen sitä syyllisyysdraamaan yhteydessä juuri tämän samankaltaisuuden vuoksi. Stereotypioiden tarkastelu havainnollistaa, miten Bushin retoriikalla on taipumus yhdistää islamin usko terrorismiin radikaalin islamin kautta. Ei ole myöskään yksiselitteistä, mikä on tältä osin Bushin retoriikan perimmäinen päämäärä.

Hypoteettisesti tarkasteltuna tilanne voidaan nähdä myös Bushin kannalta edullisena.

Tämä jää Bushin retoriikassa ikään kuin ”pinnan alle”, mikäli yleisö ei ole tarpeeksi kriittistä havaitakseen sitä.

Kuten edellisessä luvussa esitin, eräänlaisena sivuvaikutuksena negatiivisten klustereiden sävyttämässä retoriikassa on, että negatiiviset klusterit aiheuttavat paheksuntaa myös kohdetta ympäröiviin asioihin, sillä vaikutusta on vaikea kohdentaa käsittämään täysin vain tiettyä kohderyhmää. Näin radikaaliin islamiin liitetyt stereotypiat vaivaavat myös tavallisia muslimeita, vaikka tätä ei varsinaisesti puheista voida lukea todistetusti esiin.

John Sides ja Kimberly Gross osoittavat kuitenkin tutkimuksessaan terrorismin vastaisen sodan yhteydestä muslimeihin kohdistuviin stereotypioihin, että terrorismin vastainen sota jo sinällään ruokkii ja vahvistaa islaminvastaisia stereotypioita (Sides & Gross 2011, 37).

Amerikkalaisten keskuudessa vallitseva viholliskonteksti ja sen yhdistäminen sotiin Lähi-idässä, assosioivat jo alueellisista syistä islamilaisen maailman helposti kokonaisuudessaan terrorismiin ja vihollisuuteen. Niin kauan kuin väkivaltaisuudet islamiin liitettävillä alueilla esimerkiksi Lähi-idässä jatkuvat, islamilainen maailma nähdään helposti väkivaltaisena ja uhkana Yhdysvalloille. Tästä syystä Sidesin ja Grossin mukaan amerikkalaisten on vaikea ajatella muslimeita minään muina kuin vihollisina. (Sides & Gross 2011, 37.)

Tässä valossa Bushin retoriikka radikaalin islamin pahuutta ja terrorismin vastaista sotaa korostavana pitää myös muslimivastaisuutta ”pinnalla”. Hieman kärjistetysti voidaan sanoa, että Bush samaan aikaan viljelee negatiivista kuvaa islamista, vaikka samalla yrittää estää stereotypioiden leviämistä koskemaan Yhdysvalloille suotuisasti käyttäytyviä

54 muslimeita kohtaan. Islamin vastaisten stereotypioiden alasajo on Bushille tietyllä tavalla välttämättömyys, sillä Bushin liberaali imago inhimillisyyttä ja vapautta korostavan maan johtajana aiheuttaa velvollisuuden uskontoja tasa-arvoisesti kohtelevaan retoriikkaan.

Muunlainen lähestymistapa aiheuttaisi mielleyhtymiä samanlaiseen lähestymistapaan kuin pääasiallisella vihollisella eli radikaalilla islamilla, jossa väärä uskonto nähdään vihollisena. (ks. esim. Bush 2001c; 2001f; 2001e.)

Maltillisen islamin hyvyyden korostaminen osoittautuu Bushin kannalta kaksijakoiseksi, sillä muslimivastaiset stereotypiat amerikkalaisten keskuudessa olivat Bushin terrorismin vastaisen politiikan kannalta edullisia. Sidesin ja Grossin tutkimuksessa todetaan, että stereotypiat muslimeista vaikuttivat merkittävästi Bushin politiikkaan suhtautumiseen. Ne, jotka suhtautuivat muslimeihin vähemmän suosiollisemmin kuin omaan etniseen ryhmäänsä, kannattivat todennäköisemmin panostuksia terrorismin vastaiseen sotaan, puolustukseen ja rajaturvallisuuteen. He myös hyväksyivät helpommin Bushin politiikan terrorismin vastaisesta sodasta, tukivat mieluummin sotaa Afganistanissa ja uskoivat Irakin sodan ehkäisevän terrorismin uhkaa. Stereotypiat muslimeista ääri-islamisteihin kuuluvina itsemurhapommittajina loivat paremmat edellytykset Bushin Lähi-idän politiikalle kuin islamin uskon moninaisuuden laaja tunnustaminen amerikkalaisten keskuudessa. Erityisesti väkivaltaisuutta ja epäluotettavuutta korostavat stereotypiat olivat tässä suhteessa vaikuttavia, kun taas esimerkiksi älykkyyteen tai kompetenssiin kohdistuvat stereotypiat olivat vähemmän merkittäviä. (Sides & Gross 2011, 24–25.) Bushin draamassa juuri väkivalta ja epäluotettavuus ovat teemoja, joista negatiiviset klusterit radikaalin islamin ympärille rakennetaan. (ks. esim. Bush 2001c; 2001e; 2001f; 2001g; 2002.)

Kerem Kalkanin, Geoffrey Laymanin ja Eric Uslanerin tekemässä tutkimuksessa muslimeihin kohdistuvista asenteista nykyajan Yhdysvalloissa todetaan, että ulkopuolisiin ryhmittymiin negatiivisesti suhtautuvat orientaatiot johtavat epäsuosiollisiin näkemyksiin muslimeista. Tällaisia ovat muun muassa patriotismi ja uskonnollinen konservatismi, jotka molemmat tulevat Bushin puheissa selkeästi esille. (Kalkan, Layman, Uslaner 2009, 4, 13.) Bushin retoriikassa onkin elementtejä, jotka toimivat muslimeita negatiivisesti stereotypisoivana siitä huolimatta, että puheissa pyritään näkyvästi dissosioimaan tavalliset muslimit vihollisista. Nämä ovat elementtejä, jotka eivät varsinaisesti luo stereotypioita tyhjästä, vaan luovat niille pohjaa jo valmiiksi islamin vastaisuuteen herkistyneessä yhteiskunnassa.

55 Mielenkiintoisena lisähuomiona Sidesin ja Grossin tutkimuksessa osoitetaan, että suhtautuminen muslimeihin vaikutti enemmän asenteisiin juuri terrorismin vastaista sotaa kohtaan kuin asenteisiin esimerkiksi Irakin sodasta tai presidentti Bushista (Sides & Gross 2011, 24–25). Negatiiviset käsitykset muslimeista yhdistyivät siis Bushin draamassa luotavaan ideologiseen sodankäyntiin terrorismia vastaan. Tämä voi olla seurausta Bushin retoriikasta, mutta asiaa voidaan ajatella myös käänteisesti: retoriikan suosion parantamiseksi islamiin negatiivisesti suhtautuvien keskuudessa oli Bushin kannalta suosiollisempaa käyttää juuri terrorismin vastaisen sodan käsitteistöä kuin muita termejä liittyen Irakin tai Afganistanin sotiin.

Bushin draama siis hyötyi siitä, että islam näyttäytyi monen amerikkalaisen kannalta negatiivisessa valossa. Tällöin myöskään islamia syyllistävää retoriikkaa ei välttämättä pidetty ongelmallisena. Tämä ei kuitenkaan sopinut Yhdysvaltain arvoihin, joten asetelma piti kiertää, jolloin radikaalin islamin esittäminen täysin islamista irrallisena pahuuden saastuttamana ideologiana, sopi retoriikkaan täydellisesti. Koska vertailukohtana ei ollut vastaavan statuksen retoriikkaa, joka olisi pyrkinyt erottautumaan islamista kokonaisuudessaan, korosti radikaalista islamista erottautuminen samaistumista Bushin retoriikkaan siltä osin yleisöä, joka oli jo valmiiksi islamin vastaista. Retoriikka siis hyödynsi islamin vastaisia stereotypioita, vaikka ei tehnytkään tätä näkyvästi.

Ei voida kuitenkaan väittää, että tällainen keinottelu olisi ollut Bushin tarkoitus. Sitä voidaan pitää myös väistämättömänä seurauksena Bushin terrorismin vastaisesta retoriikasta, jossa islamilainen maailma joutui tulilinjalle, kun radikaali-islam asetettiin ideologiseksi viholliseksi. Radikaalin islamin syyllistäminen puolestaan oli monessa mielessä loogista, sillä se edustaa esimerkiksi yksilön vapautta rajaavia arvoja, joita amerikkalaisessa yhteiskunta-ajattelussa halveksutaan ja oli näin hyvä kohde syyllistämiselle. Konkreettisena ideologiana se teki vihollisesta helpon osoittaa ja identifioida ja näin ollen myös haavoittuvaisen, sillä pelkkä pahuus ja terrorismi pysyvät tunnistamattomina ja havaitsemattomina ennen niiden ilmenemistä.

Bushin tilannetta voidaan kuvata sellaiseksi, jossa islamin vastaisten stereotypioiden avoin torjuminen oli hänen kannaltaan edullista samoin kuin tämän torjumisen epäonnistuminen eli käytännössä stereotypioiden lisääntyminen. Tässä mielessä on mielenkiintoista, että

56 Bushin retoriikassa on samoja piirteitä, kuin Brent Kicen käsittelemässä uskonnollisessa retoriikkarakenteessa, joka nojaa syntipukkiin (Kice 2012). Kice pohtii Burken teoriaan perustuvaa uskonnollisen retoriikan muotoa, joka rohkaisee yksilön omaa pohdiskelua yhdistämällä uskon ja kriittisen ajattelun rakenteeseen, joka kuitenkin poistaa kriittisen ajattelun pitämällä päätöksenteon karismaattisen johtajan käsissä. Kice siis käytännössä tarkastelee, miten karismaattinen johtaja pyrkii rajoittamaan oma-aloitteista kriittistä ajattelua kuulijakunnassaan käyttämällä retorisia äärimmäisyyksiä, säilyttäen kuitenkin tunteen yksilön valinnasta. Hänen mukaansa kyseinen retoriikka noudattaa kolmea kriteeriä: (1) retoristen äärimmäisyyksien julistamista, (2) syntipukin käyttöä ja (3) negatiivisia klustereita. (Kice 2012.) Puhutaan siis käytännössä syyllistämisestä, joka sellaisenaan esiintyy myös Bushin terrorismin vastaisessa retoriikassa.

Kicen malliin peilaten voidaan sanoa, että terroristien ja radikaalin islamin äärimmäinen syyllistäminen kyseenalaistamattomana vihollisena sekä äärimmäinen tuhoaminen, sota, ainoana ratkaisuna veivät pohjaa kansalaisten kriittisyydeltä vihollista koskevaa retoriikkaa ja itse vihollisuutta kohtaan. Terrorismin ja radikaalin islamin vastaisesta politiikasta muodostui eräänlainen yleisesti hyväksyttävä normi, mikä ruokki myös islamin vastaisia näkemyksiä niiltä osin kuin kansa ei tehnyt eroa radikaalin islamin ja perinteisen islamin välille, toisin kuin Bush teki.

Tällaisessa asetelmassa toimijan ja keinon välinen vuorovaikutus voidaan rinnastaa melodraamaan, jossa miehelle annetaan ase, minkä johdosta hän päätyy harkitsemaan murhaa vastauksena ongelmiinsa, riippumatta siitä mitä varten ase alun perin annetaan.

Keinoksi annettava ase motivoi toimijaa väkivaltaan, jolloin toimijasta itsestään tulee ikään kuin keino keinolle toimijan sijaan. (Kirk 1962, 49–50.) Käytännössä siis toimijan toimintaa ohjailevat myös hänelle annetut tiettyyn toimintaan rohkaisevat välineet, vaikka toimijalla olisi vapaus itsenäiseen päätöksentekoon tai toimintaa pyrittäisiin muilla tavoin ohjaamaan toiseen suuntaan. Bushin draamassa yleisölle esitellään äärimmäinen ongelma ja äärimmäinen ratkaisu, jotka sinällään ohjaavat yleisön ajattelumallia, vaikka yleisöllä käytännössä onkin vapaus omiin johtopäätöksiin. Islamin ja radikaalin islamin sekoittuminen puolestaan unohtuu äärimmäisyyksien alle.

Tilannetta voidaan verrata kylmänsodan aikaiseen ”ryssävihaan”, jossa kommunismille luotiin kasvot Neuvostoliiton avulla, jolloin vihan kohde siirtyi myös järjestelmän piiriin

57 kuuluneisiin ihmisiin huolimatta siitä omaksuivatko he kommunismin oppeja (ks. esim.

Tsygankov 2009, 32–33). Esimerkiksi Reaganin retoriikassa kommunismi identifioitiin viholliseen samaan tyyliin kuin radikaali islam Bushin retoriikassa (ks. esim. Reagan 1983). Bushin kohdalla voidaankin puhua tietynlaisesta islamin pelkoa kannustavasta ympäristöstä, joka oli otollinen islamin vastaisille assosiaatioille (ks. esim. Sheehi 2011).

Koska muslimivastaisuuden kasvu näkyi terrorismin vastaisen sodan kohoavana kannatuksena (Sides & Gross 2011), korreloi tämä sen kanssa, että vastavuoroisesti terrorismin vastaisen sodan saadessa suosiota myös negatiiviset asenteet muslimeita kohtaan saivat enemmän pohjaa. Bush loi terrorismin vastaisuudesta vihollisuuteen perustuvan poliittisen tilan, joka käytännössä ruokki itse itseään viholliseen liitettävillä äärimmäisen negatiivisilla mielleyhtymillä. Tämä pohjusti myös islamin vastaisten stereotypioiden kasvua, vaikka se ei puheista suoraan ilmene.