Presidenttiretoriikka tutkielman retorisena kontekstina

Retorinen konteksti on kielen käytössä aina läsnä ja se tarkoittaa yksinkertaistettuna historiallisia faktoja, jotka ympäröivät retorista tilannetta. Konteksti syntyy osittain kieltä käyttävien yhteisöjen vaikutuksesta ja määrittelee miten ymmärrämme tiettyä tekstiä.

(Kuypers 1997, 4.) Retorisia tilanteita ei tulisikaan käsitellä yleisellä tasolla, vaan tilannetta ympäröivän kontekstin läpi. Tästä syystä tarkastelen lähemmin Yhdysvaltain presidenttiretoriikkaa ympäröivää retorista kontekstia.

Retoriikka on keskeinen tekijä poliittisessa hallinnassa, sillä hallinta rakennetaan alun perinkin kielen avulla. Politiikka ja hallinta eivät voi myöskään esiintyä ilman retoriikkaa.

Richard Neustadtin kuuluisassa määritelmässä presidentin rooli irrallisten instituutioiden järjestelmässä, jossa valta on jakautunut, on käyttää suostuttelemisen valtaa (Neustadt 1990, 11). Käskyvalta toimisi vain ihanneolosuhteissa eli tilanteessa, jossa vallitsisi järjestys, presidentin valtaa tai auktoriteettia ei kyseenalaistettaisi ja presidentillä olisi täydelliset resurssit suorittaa käsky. Yhdysvaltain presidenttiys on siis perimmiltään retorinen rooli. Tämä retorinen rooli saa presidentin mukana yksilöllisen henkilöhahmon, maailmankatsomuksen ja tyylin, mutta sitä ei voi hoitaa ilman kommunikatiivisia vaikutteita. Viestintävälineiden läsnäolo, lehdistötilaisuuksissa esiintyminen, edustaminen ympäri maailmaa ja medianäkyvyys ovat presidentillisiä velvoitteita. Presidentin rooliin kytkeytyykin luontaisia ennakko-oletuksia, jotka ovat kielellisen toiminnan ohjaamia.

(Smith & Smith 1990, 228.)

Presidenttiretoriikasta puhuttaessa on tärkeää muistaa, että presidentit itse eivät kirjoita puheitaan. Kirjoittajat ovat usein haamukirjoittajia ja puheiden sisältöön vaikuttavat monenlaiset tekijät, kuten hallinnon ajama politiikka, yleisön asenteet, taloudellinen ja poliittinen tilanne, lobbaajat sekä media. Asiantuntijoiden avulla myös varmistetaan, että puheissa ei ole asioita joita ei ole harkittu loppuun. Presidenteillä itsellään on silti huomattavasti vaikutusvaltaa puheisiin ja he viimekädessä hyväksyvät puheidensa sisällön ja kantavat siitä vastuun. (Bormann 1961, 265–266; Ragsdale 1984, 972, 982.)

16 Franklin Rooseveltia pidetään Yhdysvalloissa niin sanotun modernin presidenttiyden aikakauden aloittajana, sillä talouden laskusuhdanne, toinen maailmansota ja sitä seuraava vallan keskittyminen johtajistolle teki presidenttiydestä perustavanlaatuisesti erilaista.

Mittasuhteiden kasvu esimerkiksi presidentin henkilökunnassa ja virastoissa sekä laajentunut mediahuomio muodostivat presidentin ympärille vahvemman valtakoneiston.

Ronald Reaganista lähtien liikenne- ja viestintäteknologian kehitys tekivät modernista presidenttiydestä vielä liikkuvampaa, mikä teki presidentin roolista myös retorisesti aktiivisempaa. Modernin presidenttiyden alkuaikoina presidentit luottivat ammattipoliitikkojen, imagospesialistien ja puheen kirjoittajien apuun esiintyessään muutamissa muodollisissa tilaisuuksissa. Nykyajan presidenttiydessä presidentti esittää valkoisen talon erillisissä virastoissa tuotettuja puheita ja toimintamenetelmiä lähes päivittäin, mikä verhoaa presidenttiyden kansallisten symbolien ja rituaalien verkostoksi, joka toimii yhteistyössä muiden instituutioiden kanssa. Vaikka nykyajan presidenttiydelle on olemassa useita määritelmiä, on niille kuitenkin yhteistä se, että kansan suosion edellytys tekee toiminnasta retorista vallan mahdollistamiseksi. (Smith & Smith 1990, 234–235; Denton & Kuypers 2008, 257–271.) Modernin median aikaan suostuttelu on entistä suuremmassa roolissa, sillä presidentin täytyy säilyttää suotuisa imago median jatkuvan läsnäolon yhteydessä (Kiewe 1994, xvi).

Poliittisen retoriikan asiantuntijat Denton ja Kuypers näkevät viimeisen 25 vuoden aikana tapahtuneen kulttuurillisen ja sosiologisen muutoksen Yhdysvaltain presidentin roolissa.

Suuntauksessa korostuu symbolisesti toimeenpaneva johtajuus, missä presidentti hallitsee keskittymällä retoriikkaan ja kansan yleinen mielipide luodaan presidentin retoriikan avulla. Presidenttiydestä on tullut sosiaalinen instituutio, joka on vuorovaikutuksessa yleisön kanssa ja näin luo poliittista todellisuutta. Se luo vallitsevan kielellisen ympäristön sanoillaan, olemuksellaan ja agendallaan, mutta siihen vaikuttavat myös odotukset instituutiota kohtaan. Nämä osatekijät luovat yleisen vaikutelman presidentin johtamistyylistä ja helpottavat sen omaksumista. (Denton & Kuypers 2008, 257–258.)

Presidentti siis ikään kuin astuu valmiiseen instituutioon, jossa hän luo omanlaistaan presidenttiretoriikkaa painottamalla eri asioita. George W. Bush muun muassa käytti kansainvälisiä kriisejä koskevaa kriisiretoriikkaa aktiivisesti osana politiikkaansa.

Kriisiretoriikka on yksi näkyvimmistä retorisista genreistä Yhdysvaltain

17 presidenttiretoriikassa ja se on melkeinpä vakiinnuttanut asemansa Yhdysvaltain presidenttien retorisena aseena. Ennen Bushia vastaavaa retoriikkaa ovat käyttäneet esimerkiksi Roosevelt v. 1941 sodan julistuksessaan, Truman v. 1947 doktriinissaan, Kennedy v. 1962 Kuuban kriisissä, Johnson v. 1964 Tonkininlahden puheessaan, Nixon v.

1970 Kambodzan puheessaan, Carter v. 1980 lausunnossaan panttivankidraamasta ja Reagan yleisesti retoriikassaan. Kriisiretoriikan toimintamalliin kuuluu Yhdysvaltain kansallisluonteen vahvistaminen sodan avulla, joka usein kärjistyy draamaan hyvän ja pahan välisenä kamppailuna. (Smith & Smith 1990, 239; Kiewe 1994, xvii.)

Kriisiretoriikkaa käyttävät puheet korostavat presidentin asemaa, sillä kriiseihin orientoituminen vahvistaa presidentin roolia ja kriisejä koskevassa toimintamallissa presidentti ottaa entistä vahvemman komennon. Presidentin puoleen käännytään kriisin aikana, vaikka kriisiretoriikka ei muuten saisikaan jalansijaa. Presidentti, joka nojaa vahvasti kriisiretoriikkaan, hyötyy näin ollen kriisitilanteen vallitessa. Presidenttiretoriikan tutkija C. A. Smith on myös sitä mieltä, että presidentin toiminta kriisin aikana takaa presidentille suosiota siitä huolimatta kuinka tyhjänpäiväinen kriisi, tai kuinka hölmöä toiminta kriisissä, on. (Smith & Smith 1990, 238–240.)

Toimiessaan kriisiretoriikka siis täydentää presidentin symbolista vaikutusvaltaa ja vahvistaa hänen uskottavuuttaan. Sillä voidaan myös oikeuttaa meneillään olevia tai haluttuja poliittisia toimia sekä viedä huomiota ongelmallisilta asioilta. Presidenttien käyttämän kriisiretoriikan ominaispiirteenä on usein tietyn asian ympärillä käytävän keskustelun rajaaminen ”joko–tai” vaihtoehtoihin. Asiasta käytävä rationaalinen keskustelu rajoittuu, kun se tuodaan esille sellaisessa valossa, jossa lähtökohtaisesti vain yksi ratkaisu on oikein. Kun toinen vaihtoehto on mahdollisimman huono, asettuvat myös muuten vääriksi luettavat toimet suotuisiksi paremman vaihtoehdon tavoittamiseksi. Tällaisen pienemmän pahan periaatteen iskostamisella yleisöön, pystytään perustelemaan epätavalliset toimet kriisitilanteessa. (Kiewe 1994, xix.)

Vaikka kriisiretoriikka on periaatteessa oma maailmansa kriisittömään retoriikkaan nähden, on molempien retorinen luonne kuitenkin samanlainen, mikä pitää ne samalla poliittisen vaikuttamisen alueella (Kiewe 1994, xviii). Oikeastaan tämä voidaan nähdä niin, että kriisien avulla saadaan mahdollisuus poliittisen kielenkäytön muuttamiseen itselle suotuisaksi, jolloin kriisiretoriikkaa voidaan käyttää omaksi eduksi. Kriisien määrittely

18 riippuukin paljolti katsojasta, mitä taitava presidentti osaa käyttää hyväkseen. Tällaisessa keinottelussa on kuitenkin riskinsä, sillä mikäli kriisiretoriikka ampuu yli ja kriisin todellinen luonne ilmenee yleisölle jälkikäteen, voi presidentin asema vaarantua. Näin kävi osittain muun muassa G. W. Bushille Irakin sotaa perustelevien massatuhoaseiden kanssa, kun kyseisiä aseita ei koskaan löytynyt. Myös tuloksettomuuden leima terrorismin vastaisessa sodassa varjosti Bushin myöhäisempää aikaa presidenttinä, sillä kriisin pitkittyessä ja ratkaisun uupuessa hänen toimiaan alettiin kyseenalaistaa (Eichenberg ym.

2006, 801–803).

Kriisiretoriikan ongelmana on myös se, että se menettää merkityksensä, kun sitä käytetään liikaa, jolloin se ei ole kansalaisten näkökulmasta enää konkreettista. Tietyllä tavalla kriisiretoriikan rutinoitumisen johdosta yleisön lähestymistapa kyseistä retoriikkaa kohtaan on etääntynyt, kun oikean ja näennäisen kriisin erottaminen ei ole itsestään selvää.

Presidenttien puheet ovat ongelmia puivien ja keskustelua herättävien avausten sijasta muuttuneet itse avausta tarvitseviksi ongelmiksi. Kriisiretoriikan käyttöä hankaloittaa myös se, jos kriisejä on useampia ja ne vievät toisiltaan huomiota. Näin ollen kriisit kilpailevat keskenään niistä voimavaroista, joita tarvitaan kriisin ratkaisemiseen. (Kiewe 1994, xvi–xvii.) Esimerkiksi Bushin aikana päällekkäin asettuneet kriisit talouden ja terrorismin kanssa jakoivat huomiota ongelmien priorisoinnissa (ks. esim. Bush 2002).