Sosiaalityössä tavoitellaan asiakkaan toimintakyvyn virittämistä, ylläpitämistä ja kehittämistä.
Ihminen nähdään aktiivisena, omaa elämäänsä ja ympäristöään muuttavana subjektina. Tällöin ihminen toteuttaa itselleen merkityksellisiä tarkoituksia. Ryhmätoiminta on sosiaalityön väline, jolla voidaan pyrkiä saamaan ihminen toimimaan subjektina elämässään. Kuuluminen ja liitty-minen johonkin, hyväksytyksi tuleliitty-minen, osallistuliitty-minen ja vaikuttaliitty-minen ovat olennaisia asi-oita ihmisen kehitykselle. Ryhmässä yksilön tietoisuus itsestään ja ympäröivästä maailmasta lisääntyy. Ryhmässä toimiminen lisää yksilön itsetuntemusta eli reflektiivisyyttä tarjoamalla muuttuvia virikkeitä sekä vaatimalla uuteen sopeutumista ja valintojen tekemistä. Itsetunte-muksen kasvaminen puolestaan lisää toimintakykyä; kun ryhmä tarjoaa osallisuuden kokemuk-sen, vahvistuu yksilön subjektius. Toimintakyvyn kasvamisen ja ryhmän vuorovaikutuksen kautta syntyy yhteenkuuluvuutta ja yksilön persoonallisuuden kehittymistä, mikä on ryhmätoi-minnan keskeinen merkitys. Sosiaalityön alkuajoista lähtien ryhmätoiminnalla on pyritty kehit-tämään yksilön persoonallisuutta niin, että hänen kykynsä terveisiin ja hyödyllisiin sosiaalisiin suhteisiin sekä liittyminen yhteiskuntaan paranee. Ryhmiä voidaankin käyttää sosiaalityössä tukemaan persoonallista kasvua sekä ehkäisemään ja poistamaan sosiaalisia ongelmia. Ryhmät voivat parantaa yksilöiden keskinäistä vastuunottoa ja demokraattisia toimintatapoja, millä voi olla myös yhteiskunnallista vaikutusta. (Jauhiainen & Eskola 1993, 7–9, 15–20, 137, 139.)
Ryhmätoiminta vaatii sosiaalityössä paljon sitoutumista ja innostusta. Usein resursseja ei ole lisätyöhön kaiken välttämättömän työn lisäksi, ja ryhmätyöhön saatetaan suhtautua skeptisesti, jos siitä ei ole paljon kokemusta. Ryhmä voi tuoda monia positiivisia vaikutuksia osallistujille kuten voimaantumista, vapautumista, sosiaalista tukea ja asioiden oppimista. Ryhmällä voi toi-saalta olla myös negatiivisia vaikutuksia, esimerkiksi voimakkaampien henkilöiden alistavaa käyttäytymistä, ryhmäpaineen aiheuttamaa mukautumista, sekä stigmatisointia ja leimaantu-mista. Alistamisen vastaisessa ryhmätyön käytännössä (anti-oppressive practice) nähdään, että ryhmätyöllä voidaan lisätä ihmisten resilienssiä, hallinnan tunnetta sekä kykyä kasvuun ja muu-tokseen. Ympäristön ja systeemin ajatellaan vaikuttavan ihmisten kykyyn kehittää osaamistaan, ja se voi joskus johtaa syrjäytymiseen. Alistamisen vastaisessa ryhmätyön käytännössä pyritään vastustamaan epäoikeudenmukaisia käytäntöjä ja rakenteita. Asiakkaan ja ammattilaisen välillä nähdään olevan kumppanuussuhde. Asiakkaalle kerrotaan tämän oikeuksista ja vaihtoehdoista, ja yhdessä suunnitellaan ryhmän tavoitteet asiakkaiden tarpeiden pohjalta. Ryhmäläisten val-tauttamista ja heidän kokemustensa sekä kykyjensä arvostamista pidetään tärkeänä. Asiakkaita
rohkaistaan tuomaan esille kykyjään niin että muutkin voivat hyötyä niistä. Rohkaisu on tär-keää, koska haastavissa tilanteissa olevien ihmisten voi olla vaikea tuoda näkemyksiään esille, ja he helposti vain mukautuvat siihen, mitä ajattelevat heiltä odotettavan. (Preston-Shoot 2007, 5–6, 10–11, 30–32.)
Ohjaajien rooli ryhmässä on olla vastuussa ohjelmasta ja jakaa tietoaan, mutta erityisesti myös saada osallistujat jakamaan ja kehittämään omaa osaamistaan ryhmän tavoitteiden saavutta-miseksi, sekä auttaa osallistujia ymmärtämään ja ratkaisemaan ongelmiaan. Jos ihmisellä on paljon negatiivisia kokemuksia, kuten torjuntaa, voi hänen toimijuutensa ja itsearvostuksensa olla heikentynyt. Ryhmässä onkin tärkeää pyrkiä voimauttamaan ihmistä luomalla hänelle po-sitiivisia kokemuksia. Ryhmätoiminnalla voidaan vähentää eristäytymistä ja stigmatisoitu-mista, kun osallistujat huomaavat, etteivät ole yksin tilanteessaan, että heidät hyväksytään, ja että heiltä löytyy arvostettuja sekä hyödyllisiä tietoja ja taitoja. Ryhmästä saa sosiaalista tukea, mikä voi nostaa omanarvontuntoa. Toisaalta ryhmä voi lisätä myös erillisyyden ja erilaisuuden tunnetta, ja työntekijöiden onkin otettava tämä huomioon ja pyrittävä välttämään sellaisia ko-kemuksia. Työntekijöiden tulee yhdessä osallistujien kanssa asettaa tavoitteet ryhmälle ja huo-lehtia niiden realistisuudesta. Osallistujien omaa päätöksentekoa ja toimimista on tuettava, jotta heidän luottamuksensa omiin kykyihin voi kasvaa. (emt., 33, 38, 58–59.)
Mietittäessä, kuinka monta jäsentä ryhmässä olisi sopiva olla, tulee ottaa huomioon ryhmän tarkoitus. Terapeuttisissa ryhmissä optimimääränä voidaan pitää noin kahdeksaa henkilöä. Ryh-mään on hyvä kuitenkin ottaa aluksi vähän enemmän osallistujia kuin on suunniteltu, koska usein voi olla sellaisia henkilöitä, jotka eivät jatka ryhmässä loppuun asti. Ryhmät on suotavaa järjestää mahdollisimman lähellä osallistujien omaa elinympäristöä. Useimmiten ryhmät ko-koontuvat kerran viikossa ja kestävät noin 1,5–2 tuntia kerrallaan, mutta asia tulee määritellä ryhmän tavoitteiden ja osallistujien resurssien mukaan. Kokoontumisen kestoa ei välttämättä tarvitse määritellä liian tarkasti, mutta toisaalta rajaaminen luo turvallisuuden tunnetta ja mah-dollistaa aikataulun suunnittelun. Ryhmän kokonaiskesto olisi hyvä päättää sen mukaan, miten nopeasti arvioidaan osallistujien luottamuksen syntyvän ja tavoitteen saavutettavan. Joskus ryh-män lopetusajankohta voidaan myös jättää avoimeksi. Ryhmässä käytettävien menetelmien on tärkeää olla sellaisia, jotka tukevat tavoitteiden saavuttamista ja sopivat työntekijöille sekä osal-listujien tarpeisiin ja kykyihin. Esimerkiksi erilaiset pelit voivat olla terapeuttisia ja kehittäviä
lisäämällä kommunikaatiota, luottamusta, mielikuvitusta, itsetuntoa ja rentoutumista. Ryh-mässä voidaan myös kehittää monenlaisia taitoja sekä keskustella ryhmän tavoitteisiin liitty-vistä aiheista. (Preston-Shoot 2007, 76, 89–91, 98–99.)
Ensimmäinen ryhmätapaaminen on tärkeä, koska sillä on vaikutusta osallistujien asenteisiin toisiaan sekä ryhmää kohtaan. Osallistujat saattavat alussa suhtautua epäluuloisesti ryhmään ja sen tarkoitukseen. Alkutapaamisessa onkin hyvä kertoa yleisesti ryhmästä ja sen tarkoituksesta.
Ryhmän ohjaajien on suotavaa kertoa myös jotain itsestään, kuten keskeisestä kokemuksestaan ryhmän aiheeseen liittyen. Toimintatavoista ja säännöistä on tärkeää keskustella yhdessä. Ryh-män rakenteen ja ohjelman on hyvä olla selkeitä ja vastata ryhRyh-män tavoitteita. On myös tärkeää, että ryhmäläisiä rohkaistaan osallistumaan keskusteluun sekä tuomaan esiin omaa osaamistaan, ja että yhdessä voidaan avoimesti pohtia asioita. Ryhmän edetessä ohjaajien on hyvä pyrkiä yhä enemmän tekemään itseään ikään kuin tarpeettomiksi ja rohkaisemaan osallistujia käyttämään omia resurssejaan ja kykyjään sekä ottamaan vastuuta, jotta ryhmän päättymisen jälkeen osal-listujat voisivat jatkaa ryhmää itsenäisesti tai muuten hyödyntää ryhmästä saamiaan resursseja.
Tämä on haastava tehtävä, sillä ryhmäläiset voivat helposti ottaa hieman passiivisen aseman ja kaivata ohjaajaa ryhmään. Ryhmään osallistumisen jälkeen osallistujille pitäisi jäädä tunne, että he ovat vahvempia ja että heillä on enemmän resursseja ja osaamista ryhmäkokemuksen vuoksi.
(emt., 125–128, 130, 137, 145–146, 191.)
Kuntien aikuissosiaalityössä ei yleensä ole vakituista ryhmätoimintaa, vaan ennemminkin mää-räaikaisia ryhmiä, jotka lakkautuvat hankkeiden päättyessä. 2010-luvun alusta alkaen ryhmä-muotoinen toiminta vaikuttaa kuitenkin lisääntyneen niin sosiaalityössä kuin muuallakin yh-teiskunnassa. Ryhmätoiminta saattaa olla joskus tehokkaampaa kuin yksilötyöskentely, niin in-tensiivisyyden kuin ajankäytönkin takia. Ryhmien uskotaan aktivoivan ja voimavaraistavan asi-akkaita, edesauttavan muutosta sekä mahdollistavan vertaistukea ja sosiaalisia kontakteja. Ryh-mässä saatetaan päästä syvällisemmälle tasolle keskusteluissa kuin kahdenkeskisessä tapaami-sessa. Työntekijän ja asiakkaan yhteistyösuhde voi ryhmässä vaikuttaa tasa-arvoisemmalta. So-siaalityön periaatteet voivat ryhmätoiminnassa näkyä etenkin siinä, että ryhmän ohjelma on suunniteltu, toiminnalle on asetettu tietyt tavoitteet ja tapaamisissa tarkastellaan asiakkaan elä-mäntilannetta ohjatusti. Ryhmätoiminta on ennaltaehkäisevää ja vahvistavaa toimintaa, joka voi parantaa asiakkaiden hyvinvointia mahdollistamalla yhdessäoloa, yhteisöllisyyttä ja osalli-suutta sekä antamalla sosiaalista, henkistä ja sivistyksellistä pääomaa. Ryhmä voi auttaa pääse-mään liikkeelle kotoa. Myönteisen palautteen ja uusien näkökulmien avulla saattaa itsensä ja
tilanteensa alkaa myös nähdä positiivisemmassa valossa. (Jouttimäki 2011, 94, 97–98, 118–
119, 122.) Esimerkiksi asunnottomien naisten osallisuuteen tähtäävässä kuntoutuksessa on ryh-mätoiminnan koettu tuovan ohjelmaa päiviin, tunnetta että kuuluu johonkin ja konkreettisen tekemisen kautta onnistumisen kokemuksia (Haahtela 2008, 239).
Knight ja Gitterman (2018) esittävät artikkelissaan, että sosiaalityössä tulisi huomioida sekä mikro- että makrotason interventiot, eli sekä yksilökohtainen työskentely että yhteisösosiaali-työ. Yleensä sosiaalityössä mikrotason työ on makrotasoa enemmän näkyvillä. Ryhmätoimin-nassa nämä kummatkin intervention tasot ovat sen sijaan esillä, ja siinä onkin tärkeää hyödyntää sekä yksilökohtaisen työskentelyn että yhteisösosiaalityön menetelmiä. Ryhmätoiminta on ide-aalinen tapa voimaannuttaa ja valtauttaa yksilöitä sekä kehittää yhteisöjä. Vertaistuki ja yhteen-kuuluvuuden tunne ovat ryhmien tärkeitä elementtejä. Ryhmän ohjaajan on tärkeää olla em-paattinen ja ymmärtäväinen, jotta hän pystyy rohkaisemaan asiakkaita, jotka ovat usein joutu-neet kokemaan paljon pettymyksiä eivätkä sen vuoksi helposti usko, että asiat voisivat mennä parempaan suuntaan. Hyväksyntää osoittava, kulttuurisesti sensitiivinen ja luottamusta raken-tava toimintatapa sopii ryhmätoimintaan. Ryhmäläisiä on hyvä motivoida asettamaan tavoit-teita ja toimimaan yhdessä. Artikkelissa kerrotaan, kuinka sosiaalityöntekijä auttoi ryhmäläisiä ideoimaan ja toimimaan yhdessä sen puolesta, että nämä työllistyisivät, ja lopulta siihen löytyi-kin keinoja. Tavoitteena on, että kun ryhmäläiset oppivat toimimaan keskenään, he eivät enää tarvitsisi ohjaajaa avuksi, vaan pystyvät itseohjautumaan. (Knight & Gitterman 2018.)
Ryhmätoiminta on hyvä keino tuoda esiin osallistujien vahvuuksia ja voimavaroja, sekä lisätä heidän resilienssiään, eli kykyä selviytyä vaikeuksista ja myös oppia niistä. Siinä auttaa etenkin vertaistuki, vastavuoroinen apu (mutual aid). Vertaiset ymmärtävät toisiaan ja huomaavat, ett-eivät ole yksin tilanteessaan. Toinen toisensa auttaminen myös lisää merkityksen tunnetta.
Osallistujia tulee siis rohkaista toimimaan yhdessä ja auttamaan toisiaan. Voimavarakeskeinen työskentely on keskeistä; ryhmätoiminnassa se on myös usein luontevampaa kuin yksilökoh-taisessa työskentelyssä, jossa yleensä tuodaan esiin ennemminkin ongelmia kuin voimavaroja.
Työntekijällä on hyvä olla herkkyyttä huomioida kaikkia osallistujia, reflektoida heidän kerto-muksiaan sekä rohkaista heitä pohtimaan asioita, jotka ovat auttaneet selviytymisessä ja toimi-neet voimavaroina haastavissa tilanteissa. (Gitterman & Knight 2016.)
Yhteisö- ja ryhmätyön osaamista olisi siis hyvä lisätä sosiaalityössä (Gitterman & Knight 2016). The International Association for Social Work with Groups, IASWG (2020) on järjestö,
joka pyrkii edistämään professionaalisen, ryhmien kanssa tehtävän sosiaalityön käytäntöä, kou-lutusta ja tutkimusta. Järjestö on julkaissut standardit ryhmien kanssa tehtävään sosiaalityöhön (IASWG 2015). Standardeja on ollut muodostamassa ryhmätyön kouluttajia, työntekijöitä ja tutkijoita. Niissä esitetään ryhmätoiminnan periaatteita ja ryhmätyöskentelyn eri vaiheissa huo-mioitavia asioita. Standardien mukaan ryhmätoiminnassa nähdään keskeisinä asioita yhteistoi-minta ja vertaistuki. Ryhmän ohjaajan tärkeimpänä tehtävänä on tukea osallistujia työskentele-mään yhdessä saavuttaakseen tavoitteitaan ja sosiaalista muutosta. Voimaannuttaminen ja val-tauttaminen (empowerment) sekä tasa-arvoinen työskentelysuhde nähdään keskeisinä lähtö-kohtina ryhmätoiminnassa. Ryhmätyöskentelyn standardien opiskelun on tutkimuksissa todettu lisäävän sosiaalityön opiskelijoiden valmiuksia ja itseluottamusta sosiaalityön ryhmätoiminnan järjestämiseen (ks. Macgowan & Wong 2017; Lee 2018.)
Tutkimuksia liittyen sosiaalityön ryhmien vaikuttavuuteen on tehty jonkin verran, ja niissä on havaittu ryhmätoiminnalla olevan positiivisia vaikutuksia. Palsasen ja Kääriäisen (2015) tutki-musta käsittelin myös kandidaatin tutkielmassani; heidän tutkimusaiheenaan oli alle 25-vuoti-aille aikuissosiaalityön asiakk25-vuoti-aille suunnatun voimautumiseen tähtäävän ryhmätoiminnan vai-kuttavuus. Nuoria osallistettiin kehittämään omia palveluitaan ja keskustelemaan avoimesti eri vaihtoehdoista. Ryhmät kokoontuivat säännöllisesti puolesta vuodesta kahteen vuoteen. Tutki-muksessa todettiin, että ryhmätoiminnassa nuorten kyky toimia yhteiskunnassa sekä usko omiin mahdollisuuksiinsa kasvoivat huomattavasti. Tasa-arvoinen ja jaettu asiantuntijuus, yhteistoi-minnallinen työskentely, vertaisuus ja vertaistuki sekä työskentelyn prosessimaisuus olivat merkittävässä asemassa muutosprosessissa. Tietty jatkuvuus ja ajallinen kesto loivat mahdolli-suuksia henkilökohtaiselle muutostyölle ja korjaavan kokemuksen synnyttämiselle ryhmätoi-minnan aikana. Kehittämisorientaation kautta ryhmään tuli näkökulma siitä, että kokemuksista kannattaa ottaa oppia. Asiakkaat pitivät ryhmän tärkeinä asioina avoimuutta, vapaaehtoisuutta, lupausten pitämistä, mahdollisuutta osallistua ja vaikuttaa, kaikkien huomiointia ja hyväksy-mistä, toiminnan tarkoituksenmukaisuutta, kohdatuksi tulemista, kuuntelemista ja empaatti-suutta, tasavertaista kohtaamista, kunnioittavaa asennetta, omista kokemuksista kertomista sekä luottamusta. Nuoret ja myös ammattilaiset saivat välineitä toimintansa merkitysten ymmärtä-miseen laajemmin omassa elämässään ja asiantuntijuudessaan. Osa nuorista sai töitä, ja osa sain kiinni opiskelurytmistä tai uudesta opiskelupaikasta toiminnan seurauksena. Nuoret kokivat ryhmämuotoisen työskentelyn hyvin onnistuneeksi ja toivoivat, että menetelmää käytettäisiin jatkossakin sosiaalityössä.
Visio vahvasta aikuissosiaalityöstä oli aikuissosiaalityön opetus- ja tutkimusyksikkö Praksik-sen vuosina 2010–2011 suorittama käytäntötutkimushanke, jonka yksi kehittämisteema oli ryh-mäsosiaalityö. Hankkeessa järjestettiin kolme “Elämäni kuvat” -ryhmää. Ryhmät olivat peräk-käin ja jälkimmäisiä ryhmiä kehitettiin edeltävien pohjalta asiakkaiden palautetta hyödyntäen.
Menetelmänä ryhmissä oli asiakkaan elämäntilanteen ja tavoitteiden tarkastelu valokuvauksen ja kuvista keskustelun avulla. Ryhmä kokoontui suljettuna ryhmänä kuuden viikon ajan viikoit-tain, pari tuntia kerrallaan. Ohjaajina toimi kaksi sosiaalityöntekijää. (Jouttimäki & Kangas 2011, 181–182.) Ryhmän kehittämisessä oli huomioitu sosiaalityön elementtejä, kuten tilan-nearviointi, psykososiaalinen tuki sekä muutostyöhön tähtäävä ote. Ryhmän todettiin auttavan asiakasta tarkastelemaan omaa tilannettaan ja tulemaan tietoiseksi siihen vaikuttavista asioista, sekä löytämään uusia voimavaroja tulevaisuutta varten. Valokuvaus on innostanut lähtemään ulos kuvaamaan luontoa, ja se on koettu hyvänä itseilmaisun muotona. Ryhmä on todettu vai-kuttavaksi sellaisille ihmisille, jotka ovat valmiita toimimaan ryhmän tavoitteiden saavutta-miseksi. Tulosten perusteella näyttää siltä, että ainakin keski-ikäisten asiakkaiden osalta olisi kysyntää tällaisille ryhmille ja muutenkin sosiaalityön järjestämälle toiminnalle. (Jouttimäki 2011, 119, 127–129.) Voimavaraistava työskentelyote on ryhmässä tärkeä asia ongelmakeskei-syyden sijasta. Ryhmätoimintaa kehittäessä myös sosiaalityöntekijät ovat itse voimaantuneet ja saaneet ideoita työn jatkokehittämiseen. (Jouttimäki & Kangas 2011, 183.)
Saamelaisille päihdeongelmaisille suunnattu Mettäterapia on esimerkki sosiaalisesti kuntout-tavasta pienryhmätoiminnasta, jonka yhtenä tavoitteena oli uusyhteisöllisyyden luominen.
Myös yhteisöllisten sidosten ja osallisuuden vahvistuminen olivat keskeisiä tavoitteita. Luonto ja toiminnallisuus olivat ryhmän keskeisiä toimintamenetelmiä, ja ne muodostivat yhteisöllisen kanssakäymisen puitteet. Yksilötyötä ja palveluohjausta on voitu tarvittaessa myös käyttää. Yh-teisösosiaalityön mukaisesti Mettäterapiassa vahvistetaan asiakkaan yhteisöllistä paikkaa ja ra-kennetaan toimijasuhteita. Yhteisöllisyys nähdään tärkeänä osatekijänä ihmisen hyvinvoinnille.
Asiakkaita pyritään auttamaan ratkaisujen keksimisessä päihteettömään arkeen uusia sosiaalisia ympäristöjä löytämällä ja uusia tapoja oppimalla entisissä verkostoissa olemiselle. Yksinäisyys, toimettomuus, pitkäaikaistyöttömyys ja huono työllisyystilanne ovat haasteita, ja uusia sosiaa-lisia verkostoja voi olla vaikea löytää. Jatkohoitona toteutetut retket ovatkin olleet asiakkaille tärkeitä ja niitä on toivottu useamminkin ryhdittämään arkea. Luonnossa oleminen tasavertais-taa toimijasuhteita, vähentää hierarkioita ja edistää ryhmän vuorovaikutusta. Kun tekeminen koetaan mielekkääksi, se rauhoittaa, vahvistaa itsetuntoa sekä voimaannuttaa.
Päihdekuntou-tuksen puitteilla on merkitystä, ja luonnolla on koettu olevan parantavia ominaisuuksia. Kes-keistä Mettäterapiassa on ollut kiinteä yhteistyö kunnan ja kolmannen sektorin välillä, sekä in-nostuneet ja sitoutuneet työntekijät. Menetelmä on saanut valtakunnallista tunnustusta ja sitä kohtaan on ollut paljon kiinnostusta päihdetyössä eri puolilla Suomea. (Heikkilä 2015, 264–
265, 273–277.)