SOSIAALINEN KONSTRUKTIONISMI TIETOTEOREETTISENA PERUSTANA Teoreettis-metodologisessa lähestymistavassani sitoudun sosiaaliseen konstruktionismiin,

jossa korostetaan sosiaalisen kanssakäymisen merkitystä todellisuuden rakentumisessa.

Konstruktionistisen lähestymistavan vastakohta on tieteellinen realismi. Nämä kaksi voidaan nähdä epistemologisina ja ontologisina lähestymistapoina, joiden mukaan metodologiset lähestymistavat jakaantuvat. Tieteellisessä realismissa todellisuus on olemassa itsessään, ennen ihmistä ja ihmisestä riippumatta (Suoranta 1997 & 2008). Konstruktivismissakaan ei yleensä tahdota kieltää todellisuuden havainnosta riippumatonta olemassaoloa, vaikka kysymys onkin sen kohdalla moniselitteisempi. Näiden kahden suuntauksen rajalinjaa voidaan selventää sillä, katsotaanko tieto ihmisten – yksilön tai ryhmien – ’tekemäksi’ vai joksikin, joka ’löydetään’ (Suoranta 2008, 66, 74; Phillips 1995, 7; Hacking 1999)

Sosiaalisen konstruktionismin lähestymistavat voidaan asettaa kahden ääripään väliin, joista toinen on maltillinen tai realistinen konstruktionismi ja toinen radikaali konstruk-tionismi (Suoranta 2008, 74). Radikaalissa – ja myös enemmän kritisoidussa – sosiaalisen konstruktionismin lähestymistavassa todellisuuden katsotaan olevan olemassa vain ihmisen kielenkäytön kautta (ks. Hacking 1999). Tällöin materiaalisen maailman ja rakenteiden ajatellaan olevan olemassa vain ihmisten merkityksenannoissa ja kielenkäytössä, kielen ja sanojen kautta (Hacking 1999, 25). Maltillisemmassa lähestymistavassa sitoudutaan ontologisesti realismiin, eli maailman katsotaan olevan objektiivisesti olemassa, mutta epistemologisesti relativismiin, eli tiedon maailmasta nähdään olevan inhimillisten te-kojen tulosta (Suoranta 2008, 74).

Lähtökohtani todellisuuden sosiaaliseen luonteeseen löytyvät Bergerin ja Luckmannin teoksesta The Social Construction of Reality (1966). Siinä kirjoittajat esittävät teesinsä, jonka mukaan ihmisten ’itsestäänselvät’ ja luonnollistuneet käsitykset maailmasta ra-kentuvat jokaiselle erilaisiksi, riippuen siitä sosiaalisesta ja materiaalisesta kontekstista ja todellisuudesta, joissa he elävät. Bergerin ja Luckmannin (mt., 33–36) kiinnostuksen kohteena on ollut ihmisten ”’jokapäiväinen todellisuus”, joka koostuu heidän mukaansa sekä materiaalisista objekteista että sosiaalisista suhteista. He katsovat, että ihmisten käsitykset maailmasta rakentuvat ja vahvistuvat intersubjektiivisissa kanssakäymisissä toisten kanssa. Jokapäiväinen merkitysten ja käsitysten vaihto toisten ihmisten kanssa ylläpitää ”terveellä järjellä” ymmärrettyä ja sosiaalisesti jaettua ymmärrystä maailmasta.

Ihmisille luonnollinen tapa järkeistää maailmaa on Bergerin ja Luckmannin (mt., 50) mukaan juuri tämä sosiaalisen vuorovaikutuksen ja yleisesti jaetun ymmärryksen kautta legitimoitu ”terveen järjen” logiikka.

Legitimoimme ymmärryksemme itsestämme, toisista sekä maailmasta sillä, miten vahvasti pystymme sosiaalisesti jakamaan todellisuutemme toisten ihmisten kanssa. (Berger

& Luckmann 1966, 33–61.) Ihmisen kokemusta tai tietoa maailmasta ei siten voida irrottaa siitä kontekstista, jossa maailma tulee koetuksi toisten kanssa (ks. myös Gergen 2009). Berger ja Luckmann linkittyivät työssään Frankfurtin koulukuntaan, ja heidän innoittajanaan toimi Alfred Schützin kiinnostus sitä kohtaan, miten itsestäänselvänä pidetty ja koettu maailma tuli sosiaalisesti jaetuksi toisten ihmisten kanssa (Berger &

Luckmann 1966, 27–28). On myös hyvä korostaa, että vaikka Bergerin ja Luckmannin teosta pidetään sosiaalisen konstruktionismin klassikkona, eivät he ajattelussaan kuiten-kaan kieltäneet materiaalisen todellisuuden olemassaoloa tai väittäneet, radikaalimpien sosiaalisen konstruktionismin suuntausten tavoin, että mitään ei voi olla olemassa, ellei sitä ole sosiaalisesti konstruoitu (ks. esim. Berger & Luckmann 1966, 14–15).

Yhteiskunta- ja kasvatustieteellisessä keskustelussa yleensä erotetaan käsitteellisesti toisistaan sosiaalinen konstruktivismi ja sosiaalinen konstruktionismi. On myös syytä erottaa sosiaalisesta konstruktivismista pelkkä konstruktivismi, jolla voidaan viitata kognitiivisen psykologian käsitteeseen (jota edustaa tunnetuimmin kehityspsykologi Piaget), jossa ihmisen kyvyn konstruoida maailmaa nähdään kehittyvän omalakisten kognitiivisten prosessien ohjaamana (Hänninen 1999, 27; Burr 2015, 21). Psykologiassa on lisäksi sosio-konstruktionistinen suuntaus, jossa huomio on edelleen todellisuuden yksilöllisessä rakentumisessa, mutta se nähdään sosiaalisesti ja kulttuurisesti välittyneenä (Vanhalakka-Ruoho 2015, 46; Burr 2015, 22). Suoranta (2008, 74) jaottelee sosiaalista konstruktivismia ja sosiaalista konstruktionismia Phillipsiin (1995) tukeutuen siten, että sosiaalinen konstruktivismi keskittyy vahvemmin yksilö- ja psyyketasolla konstruoituihin merkityksiin, kun taas sosiaalisessa konstruktionismissa huomio on ihmisten välisessä toiminnassa ja sosiaalisten tapahtumien ja käytäntöjen rakentamisessa. Metodologisissa keskusteluissa ja sosiologian piirissä puhutaan yleisemmin konstruktionismista tai sosi-aalisesta konstruktionismista (Gubrium & Holstein 2008b; Suoranta 2008, 74).

Burr (2015, 24) jakaa sosiaalisen konstruktionismin tutkimuksen mikrotason ja makrotason lähestymistapoihin. Ensimmäisessä keskitytään kielten mikrorakenteisiin vuorovaikutuksessa, ja toisessa huomio on sosiaalisissa rakenteissa ja diskursseissa (joita Burr kuvaa makro-lingvistisiksi rakenteiksi), jotka jäsentävät sosiaalista ja psykologista elämäämme. Danziger (1997, 410–411) kuvaa lähestymistapojen eroa ’valoisana’ ja

’synkkänä’ sosiaalisena konstruktionismina. Valoisassa lähestymistavassa on mukana implisiittisesti ajatus toivosta ja mahdollisuuden potentiaalista, jossa ihmisillä nähdään olevan enemmän valtaa konstruoida itsensä ja toisensa kielen ja merkitysneuvotteluiden kautta. Synkässä sosiaalisessa konstruktionismissa sen sijaan katsotaan, että yksilöt ovat enemmän tai vähemmän alistettuja sosiaalisille voimille ja diskursiivisille rakenteille ja todellisuus on vain annettujen kielellisten ja sosiaalisten valtarakenteiden uusintamista.

Tässä tutkimuksessa tukeudutaan enemmän ’valoisaan’ lähestymistapaa, jota esimerkiksi edustaa osajulkaisussa ”Guidance centers as sites for construction of agency among young people on the educational margins” sovellettu Bambergin (1997) jäsennys kerronnallisista posi-tioitumisista. Positiointiteoriaan sisältyy ajatus yksilöiden toimijuudesta liikkumavarana valita saatavilla olevista tarinamalleista, merkityksistä ja tarjolla olevista kerronnallisista positioista omaan tarinaansa ja kertojapositioonsa ainekset (Bamberg 1997; Bamberg 2004a; Bamberg & Georgakoponlou 2008).

Sosiaalisessa konstruktionismissa tieto maailmasta on käsitteellistämisen, sosiaalisen kanssakäymisen ja sosiaalisesti rakentuneiden ”teorioiden” varassa (Suoranta 2008, 74).

Käsitteet ja ilmaukset, joilla maailma tulee ymmärrettäväksi, nähdään historiallisesti syn-tyneinä, ja niiden syntyminen ja ylläpitäminen riippuu ihmisten välisestä vuorovaikutuk-sesta ja neuvotteluista (Burr 2015, 4–5; Gergen 2009). Myös ihmisten luomat sosiaaliset instituutiot ovat sosiaalisen konstruktioprosessin tuotteita. Sosiaalis-konstruktivistisessa ajattelussa todellisuuden rakentuminen ymmärretään myös valtarakenteisiin sidotuksi.

Vallan teoreetikkona tunnettu Foucault (2013, 2010, 2005a & b) oli kiinnostunut eri-tyisesti sosiaalisista ryhmistä, jotka asettuvat yhteiskunnallisesti ”tietävien” asemaan ja joilla on valtaa määrittää ”totuuksia” – keitä olemme inhimillisinä itsenämme ja miten meidän tulisi toimia ja käyttäytyä. Totuuksia tuotetaan esimerkiksi eri tieteenalojen ja instituutioiden piirissä – lääketieteessä, psykiatriassa, sosiologiassa, antropologiassa ja kasvatusinstituutioissa. Näitä totuusjärjestelmiä Foucault kutsui kurinpidollisiksi regii-meiksi. (Foucault 2005a; 2013; Gergen 2009, 39; Burr 2015, 91–92.) Foucault puhuu diskursseista, jotka ovat hänen mukaansa käytäntöjä, jotka tuottavat kohteet, joista ne puhuvat (Foucault 2005b).

Foucault’n voidaan lähestymistavassaan nähdä edustavan Danzigerin (1997) termein

’synkkää’ sosiaalista konstruktionismia. Diskurssit voidaan ymmärtää merkitysten, representaatioiden, metaforien, lausuntojen, tarinalinjojen ja kuvien joukkona, jotka tuottavat tietynlaisen version tapahtumista. Ne ovat tietyssä historian ajassa sosiaalisesti tuotettuja kuvauksia ja luokituksia – esimerkiksi terveestä tai sairaasta, normaalista tai poikkeavasta, älykkäästä tai mielisairaasta – jotka samalla tarjoavat selityksiä siitä, mihin luokitukset perustuvat. (Burr 2015, 74; Miller 2008; Tamboukou 2008.) Tiedon järjes-telmät käyttävät myös erilaisia tutkimus- ja arviointimenetelmiä, joissa yksilösubjekti on tarkastelun ja luokittelun kohteena (Foucault 2013). Nämä vallan ja tiedon rakenteet sekä diskurssit ympäröivät meitä ja ovat huomaamattomasti saatavilla. Antautuessamme niiden selittämiksi suhteessa omaan ja toisten toimintaan ja käyttäytymiseen alistumme niiden ehtoihin tulla määritellyksi tietyllä tavoin (Gergen 2009). Tarjoutuessamme erilaisiin tutkimuksiin – lääkärintarkastuksista akateemisiin arviointeihin – annamme merkityksellistää itsemme kurinpitojärjestelmien kategorioin, sanastoin ja termein.

Soveltaessamme näitä terminologioita päivittäiseen elämäämme, puhumalla ja selittämällä ilmiöitä, olemme mukana valtasuhteissa ja niiden uusintamisessa.

Mitä laajemmin kurinpidolliset tiedon järjestelmät ja diskurssit alkavat vaikuttaa po-liittiseen päätöksentekoon ja käytäntöihin, sitä vahvemmin yksilöt ja ryhmät alistuvat toi-mimaan niiden ehdoilla. Lopulta näin ihmiset osallistuvat institutionaalisissa konteksteissa kuten oppilaitoksissa, sairaaloissa, terapiassa, sosiaalitoimistoissa ja työvoimatoimistoissa omaan alistumiseensa, subjektifikaatioonsa (Burr 2015; Gergen 2009; Davies 2006.)

Foucault toisaalta on myös ajattelussaan tuonut esille, että totalisoivien diskurssien olemassaolo ei tarkoita, etteikö todellisuuden ”oikeimmasta” tulkinnasta käytäisi jatkuvasti merkitystaisteluita paikallisissa sosiaalisissa konteksteissa (Foucault 2005a, Miller 2008, 268–269). Foucault’lle diskurssien tietoa tuottava voima ja niiden vastustamisen mahdolli-suus kuuluvat aina yhteen. Sosiaalisen konstruktionismin emansipatorisen tiedonintressin kannalta tämä on keskeistä, sillä näin ajateltuna yksilöillä on ainakin käytössään jonkin

verran voimaa ja liikkumavaraa olla asettumatta diskursseihin tai ainakin muunnella n (Butler 1999). Tätä voimaa on mahdollista käyttää taistelussa muuttaaksemme ”valmi annettuja” käsityksiämme itsestämme ja elämästämme. Vallitsevia diskursseja uhka siten aina implisiittisesti vaihtoehdot, jotka voivat syrjäyttää niiden aseman totuuksi (Burr 2015, 91–92; ks. myös Butler 1999; McNay 2016.)

Tietoteoreettisesti konstruktionismi edustaa käsitystä, jonka mukaan tieto on sosia sesti konstruoituna aina jonkun tietoa ja siten maailmasta tietäminen on aina väistäm epävarmaa ja suhteellista. Koska lopullisten vastauksien saavuttaminen maailmasta ja ilmiöistä on mahdotonta, on sosiaalinen konstruktionismi lähtöoletuksiltaan episte logisesti relativistinen. Epistemologisessa relativismissa tietona pidettyä lähestytään a käsityksinä ja oletuksina, minkä vuoksi se voidaan altistaa jatkuvalle kriittiselle arvioin (Suoranta 2008, 74; Gergen 2009). Ajatus tiedon sosiaalisesti konstruoidusta luonte tuo enemmän vastuuta keskustella eri näkemyksistä, pohtia konstruoidun tiedon mo lisia seurauksia, perustella omia käsityksiä ja tehtyjä valintoja (Burr 2015, 2–3).

Konstruktionistiseen tutkimukseen liittyy ajatus kriittisyydestä suhteessa vallitse totuuksiin ja potentiaalista tuoda näkyväksi toisenlaisia tulkintoja todellisuudesta s kyseenalaistaa erottelevia ja alistavia sosiaalisia käytäntöjä (Burr 2015; Miller 20 Gubrium & Holstein 2008b; Suoranta 2008). Konstruktionismiin sisältyvä emansi torinen mahdollisuus voidaan ymmärtää sen alkuperäisestä intressistä lisätä tietoisu vallitsevaan kulttuuriin sisältyvien itsestäänselvyyksien historiallisesta muotoutumis (Berger & Luckmann 1966; Hacking 1999; Burr 2015).

iitä

3.2 SOSIAALINEN KONSTRUKTIONISMI SEKÄ NARRATIIVISET