KONTROLLOITU NUORUUS TOIMIJUUDEN KEHYSTÄJÄNÄ

Nuoruus on myös yksi yhteiskunnallisesti kontrolloiduimmista elämänvaiheista. Hoiva-, kasvatus- ja koulutusinstituutioiden tavoitteena on saatella kasvavat nuoret yhteiskunnal-lisesti aikuisen asemaan, tämän aseman edellyttämin voimavaroin: elämäänsä hallitsemaan kykenevinä, koulunsa loppuun suorittaneina, työelämään siirtyneinä yksilöinä, jotka elättävät itsensä sekä myöhemmin myös läheisensä (Aapola & Ketokivi 2005, 10–25;

Skelton 2002, 100–104; Raitanen 2001, 203). Institutionaalisesti nuoruudelle on mää-ritelty standardipolku, josta sivuun astuminen johtaa julkisen tuki- ja ohjausverkoston valpastumiseen (Aaltonen 2012a).

Lapsiin ja nuoriin kohdistuva puhe on 2000-luvulle tultaessa muuttunut riskien, huolen ja puuttumisen puheeksi, jossa nuoret nähdään yhtäällä haavoittuvina mutta samalla myös luonnostaan taipuvaisina moraalisesti ja yhteiskunnallisesti tuomittavaan toimintaan (Satka 2009, 26–28; Juppi 2011, 202; ks. keskustelu mediassa esim. HS 2017d). Autonomisuuden vaatimukset, kasvanut huoli ’riskinuorista’ ja nuoriin koh-distuvan kontrollin lisääminen ovat johtaneet nuoria koskevien tilastointitietojen mer-kityksen kasvuun ja nuoriin kohdentuvan aktivointipolitiikan lisääntymiseen (Harrikari

2008). Mitä marginaalisemmassa asemassa nuori yhteiskunnallisesti katsottuna on, sitä tiukemmin häneen kohdistetaan aktivointi-, seuranta- ja osallistamistoimia. (Määttä &

Aaltonen 2016; Aaltonen 2012b.)

Nuorten osallisuuden lisääminen sekä nuorten koulutus- ja työmarkkinaosallistumisen paraneminen ovat keskiössä Euroopan unionin jäsenmaiden yhteisesti jakamissa kehittä-mistavoitteissa. Vuonna 2009 käynnistettiin useita toimenpiteitä osana Euroopan unionin ministerineuvoston nuorisoalan 2010–2018 yhteistyökehystä. Siinä on kaksi päätavoitetta:

1) ”luodaan kaikille nuorille enemmän ja yhtäläisiä mahdollisuuksia koulutuksessa ja työmarkkinoilla” ja 2) ”edistetään kaikkien nuorten aktiivista kansalaisuutta, sosiaalista osallisuutta ja solidaarisuutta”. (HE 1/2010.) Myös Euroopan unionin työllisyyttä ja talouskasvua käsittelevässä Eurooppa 2020 -strategiassa nostetaan nuoret vahvasti esille.

Nuorten koulutukseen tai työhön siirtymistä tulee tukea tavoitteena se, että vuoteen 2020 mennessä vähintään 75 % 20–24-vuotiaista nuorista on työllistetty, ja että alle 10 % nuorista keskeyttää koulutuksen ilman toisen asteen tutkintoa ja että vähintään 40 %:lla 30–34-vuotiaista nuorista on korkea-asteen tutkinto. Myös Eurooppa 2020 -strategiaa edeltäneessä Lissabonin strategiassa sekä eurooppalaisessa nuorisosopimuksessa nuorten aktiiviseen kansalaisuuteen tukeminen, nuorten tarvitsemien palvelujen parantaminen, varhaisen tuen toteuttaminen sekä syrjäytymisen ehkäiseminen ovat keskeisessä asemassa (Euroopan komissio 2010 & 2005; HE 1/2010.)

Nuoriin kohdistuva syrjäytymispolitiikka tulee tuottaneeksi kategorioita, luokituksia ja määrityksiä siitä, mitä nuorilta yhteiskunnallisesti odotetaan (Komonen 2012 & 2013;

Harrikari 2008). Isosta-Britanniasta lähtöisin oleva ja Euroopan unionissa laajemmin käyttöönotettu NEET-kategoria (not in education, training or employment) on normatii-vinen käsite, jonka kautta paikka koulutuksessa, harjoittelussa ja työelämässä nähdään tavoiteltavana ja myönteisenä tilanteena, kun taas muut (elämän)tilanteet määritellään ongelmallisiksi, eikä vaihtoehtoisia elämäntapoja tunnisteta tai tunnusteta (Follesø 2015).

NEET-käsitteen myötä normatiivinen ja legitimoitu nuoruuden tila on yhteiskunnassa kapeutunut lähinnä työmarkkina- ja koulutusosallistumiseen (Hiilamo ym. 2017, 31).

NEET-ryhmään kuuluminen ei välttämättä tarkoita, että nuori olisi syrjäytynyt (Hiilamo ym. 2017, 34). NEET-status niputtaa yhteen pääsykokeisiin lukevat, armeijassa olevat, vapaaehtoistoiminnassa olevat, välivuotta viettävät, läheisiään hoitavat ja sairauden tai vamman vuoksi koulutuksesta ja työelämästä poissaolevat nuoret. Status on nuorilla myös usein lyhytaikainen. Vuoden 1987 suomalaista ikäkohorttia koskevassa tutkimuksessa havaittiin, että jopa 46 prosenttia kaikista nuorista oli ollut vähintään yhden vuoden NEET-statuksella (Larja ym. 2016).

Nuorten kohdalla koulutuksen ja työelämän ulkopuolella oleminen jää usein lyhyt-aikaiseksi (Hämäläinen & Tuomala 2013). Silti nuorten työttömyys ja koulutuksen kes-keyttäminen peruskoulussa tai toisella asteella (early school leaving) nähdään ongelmana, johon on pyritty tarttumaan varhaisella puuttumisella ja aktivointitoimenpiteillä (Furlong 2006; Ahola & Galli 2009; Määttä & Aaltonen 2016). Suomessa perus- tai toisen as-teen keskeyttäviä nuoria on selvästi alle EU:n asettamien tavoitelukemien. Lukuvuonna 2014–15 lukiokoulutuksen keskeytti 3,1 prosenttia, ammatillisen koulutuksen 7,6 pro-senttia ja peruskoulun keskeytti yhteensä 490 nuorta (SVT 2017a). Selvityksissä todetaan

toisen asteen koulutuksen keskeyttämisen olevan yhtey dessä muun muassa opintojen myöhempään aloittamisajankohtaan sekä vanhempien alhaiseen koulutustaustaan (Aho

& Mäkiaho 2014). Suuri osa keskeyttää ammatillisen koulutuksen ensimmäisen puolen vuoden sisällä koulutuksen aloittamisesta (Hurnonen & Pirttiniemi 2014).

Tilastollisista selvityksistä, nuorten koulutus- ja työelämästatusten tiiviistä ja jatkuvasta seurannasta sekä koulutuksen ja työn ulkopuolella olevien nuorten aktivointipolitiikasta voi ymmärtää, kuinka kokonaisvaltaisena ja moraalisesti ”oikeana” mallina nuorten line-aarinen ja suora polku koulutuksesta työelämään on upotettuna todellisuuskuvastoom-me. Kulttuurisesti vallitseva ja institutionaalisten käytäntöjen vahvistama ’perinteinen’

kertomus nuoruudesta on edelleen se standardi, johon nuoret myös itse nojautuvat tehdessään omaa elämänpolkuaan itselleen ja muille ymmärrettäväksi (Mäkinen &

Vanhalakka-Ruoho 2017; Aapola-Kari & Wrede-Jäntti 2017; Mary 2014; Issakainen

& Hänninen 2016; Heintz 2009). Myös kehityspsykologiset, nuoruutta ja aikuisuutta kehitystehtäviin ja kriiseihin vaiheistavat mallit ovat juurtuneet osaksi kulttuurista sa-nastoamme, ja ne toimivat ideaalisina kuvauksina, johon pirstoutuvia ja moninaistuvia elämänpolkuja peilataan.

Toisaalta on todettu, että individualistiset ja terapeuttiset puhetavat liittyen henkisistä vastoinkäymisistä selviämiseen tai ’sisäiseen kasvuun’ ovat korvanneet ’perinteisiä’ ulkoi-siin olosuhdemuutokulkoi-siin yhdistyviä aikuistumisen sosiaalisia virstanpylväitä (Da Silva 2012, 214). Aikuistumisen perinteisten merkkipaalujen lisäksi nuoret itse korostavat vaatimuksia henkisestä kypsyydestä ja kyvystä kantaa vastuuta itsestä ja muista. Oman itsen löytämistä voidaan jopa pitää ”uudenlaisena” aikuisuuden synonyymina. (Aapola

& Ketokivi 2005, 27.)

Individualistiset puhetavat, joita uusinnetaan myös tilastollisissa selvityksissä ja syrjäytymiskeskusteluissa, joissa tuodaan esiin marginaalissa olevien nuorten ja heidän perheidensä yksilöllisiä riskitekijöitä ulkoisten rakenteellisten ja institutionaalisten teki-jöiden sijaan, ovat tuottamassa Furlongin ja Cartmelin (2007, 5) termein ”epistemolo-gista harhaa”, jonka sisältä nuoret näyttävät myös tulkitsevan ja sanoittavan elämäänsä.

Nuorten valinnat kuitenkin tapahtuvat kiinnittyneenä yhteiskunnallisiin olosuhteisiin, alueellisiin näköaloihin sekä sosiaalisiin konteksteihin, joiden kautta he oppivat käsittä-mään ympäröivää todellisuuttaan ja tulkitsemaan myös mahdollisuuksiaan siinä. Nuoret pohtivat koulutusvalintojaan kiinnittyneinä tiiviisti perhe- ja ystävyyssuhteisiinsa sekä nojautuen lähiyhteisöidensä resursseihin (Vanhalakka-Ruoho 2010; Tolonen 2005).

Nuorten saatavilla olevien sosiaalisten ja kulttuuristen resurssien on puolestaan katsottu yhtäällä siirtyvän ylisukupolvisina perintöinä mutta toisaalta myös muuntuvan ja laa-jentuvan vaihtuvissa sosiaalisissa ja paikallisissa konteksteissa (Evans 2007; Elder ym.

2003; Elder 1998).