OHJAAMO JA AVOIN AMMATTIOPISTO NUORTEN TOIMIJUUDEN RAKENTUMISEN KONTEKSTINA

Osajulkaisun III tutkimustehtävänä on kuvata, miten nuoret rakentavat kerronnan kei-noin toimijuuttaan Ohjaamon sosiaalisessa kontekstissa. Ohjaamon kaltaiset matalan

kynnyksen kohtaamispaikat voivat tarjota yhteiskunnassa marginaaliin jääneelle nuorelle mahdollisuuden luoda eteenpäin vieviä suhteita toisiin ikätovereihin ja ammattilaisiin (Schildrick & MacDonald 2008, 51; Hayes 2012; Walther, Stauber & Pohl 2005).

Toisaalta nuoret ovat yhteiskunnassa usein tarkimman ja tiukimman valvonnan ja kontrollin kohteina (Dean 1999; Määttä & Aaltonen 2016), ja nuoruutta kehystävillä instituutioilla on tehtävänään valmistaa ja varustaa kasvava nuori yhteiskuntaan ja sen vallitseviin sosiaalisiin ideaaleihin (Gilliam & Gulløv 2014). Siten myös Ohjaamon kal-taiset toimintaympäristöt tähtäävät marginaaliasemassa olevien nuorten osallistamiseen yhteiskuntaan. Vaikka Ohjaamojen yhteiskunnallinen tehtävä on saatella nuori kohti koulutusta, työtä tai työharjoittelua, ovat Ohjaamot myös yhteisöllisiä kohtaamispaik-koja ja monenlaisten henkilökohtaisten oppimisprosessien mahdollistajia (Määttä &

Aaltonen 2016).

Tutkimuksen aineistona ovat toimineet nuorten ensimmäiset ja seurantahaastattelut ja erityisesti ne osiot, joissa nuoret kertoivat ajastaan Ohjaamossa ja Avoimessa ammat-tiopistossa. Analyysitapana on käytetty positiointianalyysia, jossa kerrotun toimijuuden analyysi voidaan jakaa kolmelle eri tasolle: kertojan asemoitumiseen suhteessa toisiin henkilöihin kertomuksen sisäisessä tarinamaailmassa (1. taso), kertojan asemoitumiseen suhteessa kuulijoihin/yleisöön kerrontatilanteessa (2. taso) ja kerronnan suhteeseen kult-tuurisesti hallitseviin ja yhteiskunnallisia ideaaleja heijastaviin tarinalinjoihin (3. taso).

Tarinamaailman tasolla nuoret liittivät itsensä toimijoina usein yhteen toisten nuorten ja Ohjaamon ohjaajien kanssa. Tärkeää oli ollut toisaalta Avoimessa ammattiopistossa omilla ehdoilla eteneminen sekä myös konkreettisten opiskeluun liittyvien tavoitteiden saavuttaminen, mikä oli epäonnistumisten värittämän kouluhistorian vuoksi monelle uutta. Nuoret mielsivät Avoimen ammattiopiston ”tavalliseksi” institutionaaliseksi op-pimisympäristöksi, ja siitä puhuttiinkin usein ”kouluna”. Tällä tavoin nuoret pystyivät näkemään myös itsensä ’tavallisina’ koulua käyvinä nuorina ja välttämään syrjäytyneen nuoren leiman (ks. myös Souto 2013). Näkyvä ja konkreettinen asioiden aikaansaaminen tai ”loppuun vieminen” opiskeluihin liittyen koettiin merkittäväksi asiaksi, jonka Avoin ammattiopisto oli oppimisympäristönä mahdollistanut. Koska Avoimessa ammattiopis-tossa opiskelu kerrytti myös ammatillisen koulutuksen osaamispisteitä, arvostettiin sitä eri tavoin kuin muita työvoimapoliittisia koulutuksia, kuten hyödyttöminä näyttäytyviä

”CV:n kirjoituskursseja”.

Ohjaamossa vietetty aika oli myös vähentänyt sosiaalisia pelkoja ja lisännyt suvaitsevaa ajattelua suhteessa toisiin nuoriin ja siihen, että monella ei ole ihan standardilla tavalla mennyt nämä jutut. Merkityksellisenä kerronnassa nousivat esiin Ohjaamossa synty-neeseen, omanlaatuiseen vertaisyhteisöön kuuluminen sekä samankaltaisia kokemuksia läpikäyneiden tarinoiden kuuleminen.

Vuorovaikutustasolla (taso 2) analysoitiin haastattelutilanteita, joissa kertoja pyrki nostamaan kerronnallaan esiin tietyn näkökulman tai teeman. Tämän tason analyysissa huomiota kiinnitettiin haastatteluihin myös kokonaisuutena niissä useasti toistuvien, kertojien aloitteesta esiintuotujen näkökulmien temaattisen kategorisoinnin kautta. Tällä analyysitasolla toistuvia teemoja on kuvattu alla olevaan taulukkoon 5.

Taulukko 5. Kerronnallisten tilanteiden vuorovaikutustason analyysissa toistuvat teemat.

Toimijuuden tila Jokaisen tilanne on ainutlaatuinen Valta vetää raja jaetun ja yksityisen välille Omien voimavarojen mukaan eteneminen Yhteisön tärkeys Jokaista kohdellaan tasavertaisesti

Suvaitsevaisuus erilaisuutta kohtaan

Avoin ammattiopisto ja Ohjaamo institutionaalisen ja yhteisöllisen välimaastossa: opiskelua ja samalla ’paikka johon tulla’ ja tavata tuttuja

Tuki koulutukseen ja työhön sijoittumista edeltävässä elämänmuutoksessa

Ohjaamon ohjaajat ja yhteisö tukemassa laajempaa elämäntavan muutosta

Tarve saada elämän peruspuitteet ja terveys kohdilleen ennen kuin koulutus ja työ ovat ajankohtaisia

Ohjaamossa tuki ollut konkreettisempaa kuin aiemmissa vastaavissa palveluissa

Vuorovaikutustasolla otettujen kerronnallisten positiointien analyysin havainnot vah-vistivat tarinatason näkökulmaa Avoimen ammattiopiston tarjoaman yhteisöllisyyden tärkeydestä. Avoin ammattiopisto oli monelle nuorelle ensisijaisesti yhteisö ja joku paikka, jonne tulla. Tämän jälkeen vasta tulivat Avoimen ammattiopiston tarjoamat mahdol-lisuudet parantaa omia koulutus- tai työelämään siirtymisen mahdollisuuksia (Beddie, Lorey & Pamphilon 2005; Hayes 2012). Vastaavia havaintoja on tuotu esiin myös toisissa tutkimuksissa, joissa on kysytty nuorten kokemuksia avoimista nuorten toiminta- ja palvelukeskuksista (Ritchie & Ord 2017; Hayes 2012; Skattebol & Hayes 2016).

Kolmannella tasolla nuorten kerronnasta etsittiin viitteitä kulttuurisesti hallitseviin tarinalinjoihin ja valtadiskursseihin. Nuoret jäsensivät elämäänsä ohjauksen institu-tionaalisessa diskurssissa, individualistisin sanakääntein, painottaen elämän tulleen nykypisteeseensä heidän omien valintojensa, ratkaisuyritystensä ja päätöstensä kautta, kuten Eeva pohti:

Eeva: On se ehkä ihan hyvä silleen miettiä, että mistä voi johtuu kaikki, et oon jättäny kesken kouluja ja muuta.

Sanna: Niinku semmosia susta johtuvia vai mistä asioista johtuvia?

Eeva: No varmaan enimmäkseen miusta johtuu.

Sanna: Mmm. Onhan se toisaalta aika tärkeetä se, että mitä siellä koulussaki opettajat ja kaikki kaverit ja.

Eeva: Mm.

Menneisyyden elämänkäänteistä ja -valinnoista kannettiin itse vastuu ja hyvän tulevai-suuden nähtiin olevan omissa käsissä ja oman pään varassa. Institutionaalinen ohjausdis-kurssi oli läsnä myös tavoissa, joilla nuoret pyrkivät vakuuttamaan olevansa itse aktiivisia omien vaihtoehtojensa tutkimisessa ja esimerkiksi Ohjaamon ja työvoimatoimiston eri toimintoihin osallistumisessa (en mie olis paikalleni pysähtynyt). ”Oman jutun” löytäminen näyttäytyi eräänlaisena sisäisenä aikuisuuden määränpäänä ja satamana (vrt. Aapola &

Ketokivi 2005). Ohjauksen institutionaalisissa tavoitteissakin peräänkuulutetun harkitun ja punnitun urasuunnan löytämisestä koettiin myös Ohjaamossa paineita, mikä kuvastuu haastateltavista Matin kertomuksessa:

Matti: Teija [Ohjaamon ohjaaja] on kyllä tosi monessa asiassa auttanu, ja ammatinvalintaki, vaikka miulla on semmonen nytte ollu, että mie en oo löytäny sitä juttua (tuhahdus), harmittaa vaan Marjon puolesta, ku Marjo on niin suuren työn tehny miun kanssa (naurahdus) ja meikä ei vieläkään tiiä, että mikä se miun juttu on mitä mie halluun tehä.

Riittävästä henkilökohtaisesta toimintakyvystä ja omien voimavarojen riittävyydestä työelämässä kannettiin usein huolta: mie yritän aatella, et mie otan omien voimavarojen mukkaan, mutta kyllähän sitä on semmonen sisäinen fiilis, että et pitäs enemmän tehä helposti. Vastakerrontana yksilöllisyyttä ja riippumattomuutta korostaville puhetavoille näyttäytyivät kuitenkin Ohjaamon toiminnan pyörteissä kuvattu toisilta avun saaminen, yhdessä toimiminen ja yhteisöön kuuluminen.

Nuorten kerronnassa kuului myös vahvana kulttuurisesti hallitseva malli lineaarisesti ete-nevästä nuoruudesta institutionaalisesti ajoitettuine siirtymineen. Nuoret vertasivat omia kou-lutuspolkujaan myös koulutuspolitiikassa esiintyviin vaateisiin ’oikeista uravalinnoista’ sekä kokivat velvoitteekseen saavuttaa tutkintojen kautta muodollinen koulutus ja ”ammatti”. Myös oppilaanohjauksen koulutuspoliittiset tavoitteet asettavat kulttuurisen odotuksen siitä, että ”jo-honkin pitäisi mennä”, kuten kävi ilmi haastattelemani Eveliinan kertomuksessa toisen asteen valinnoista:

Eveliina: Mmm… No yläasteelta soitti se opo sillon, että jos ei päässy mihinkään kouluun, niin sit se soitti… ja sit mää sanoin sille, että mää hain tonne ammattistartille.

Sanna: Mm. No mitäs se? Se oli… Olikse vaan ihan tyytyväinen, että?

Eveliina: Mm. Nii että, johonki pitäs mennä, mutta…

Sanna: Ai silleen se sano, että johonki pitäs mennä?

Eeva: Niih (naurahdus)

Nuoret tavoittelivat tulevaisuudeltaan myös itsenäisyyttä ja toisista riippumattomuutta, mikä voidaan nähdä kulttuurisesti hallitsevana aikuisuuden ideaalina. Kertomuksissa vahvana kuului

”perinteinen” lineaarisesti etenevän elämänkulun malli, jota rytmittävät koulutussiirtymät, työelämään pääsy, perheen perustaminen sekä taloudellinen ja sosiaalinen riippumattomuus.

Nella: Mää oon käyny koulun, mie oon päässy töihin. Mie oon saanu miun selkäni kuntoon ja sit mie oon tavannu sitte ihanan miehen (naurua) ja sitte ollaan muutettu jossain vaiheessa yhteen ja sitte ruvettu suunnittelemaan sitä perhettä ja sit on ehkä... tullu sitte vahingosti suunniteltu lapsi, mutta (naurua) ja sitten on pitäny ruveta miettimään, että myö tarvitaan isompi asunto. Ja sit ollaan päätetty ottaa asuntolaina ja rakentaa hirsitalo. (naurua) Jotenki tolleen, en tiiä. (naurua)

Sanna: Mmm. Se kuulostaa varsin… semmoselta mikä vois tapahtua.

Nella: Mm. Se kuulostaa niin ihanan normaalilta!

Kulttuurisesti hallitseva tarina ei kuitenkaan ollut toteutunut kovinkaan monen elämässä koulutuksen ja työelämän suhteen, vaan elämäntarinat olivat näiltä osin viivästysten ja

odotuksen värittämiä (vrt. Mary 2014). Omien ’poikkeavien’ elämäntarinoiden jakaminen toisten nuorten kanssa tuottikin uudenlaista, paikallisessa Ohjaamo-yhteisössä jaettua

’ei-standardin polun’ tarinamallia ja vastakerrontaa kulttuurisesti hallitseviin, nuoruutta koskeviin tarinavarantoihin. ”Siellä [Avoimessa ammattiopistossa ja Ohjaamossa] on tosiaan kouluja kesken jääneitä ja silleen siellä on niinku niin paljon elämää nähneitäki ihmisiä.”

Myös ’oikeiden valintojen’ puhetapoja vastustettiin kuvaamalla omien elämänvalinto-jen tekoa loppumattomana ja elämänmittaisena prosessina. Koulutusvalintoelämänvalinto-jen tekoa yläkoulun jälkeen kritisoitiin ’pakkona’ ja monelle liian varhaisena vaiheena tehdä isoja suunnanottoja. Nuoret painottivatkin riittävän ajan ja oman rauhan merkitystä suunnan etsimiselle. Monet puhuivat muodollisen koulutuksen hankkimisesta velvollisuutena

”kun herroille koulutus on niin tärkee”. Samanaikaisesti nuorten kertomuksista kuulsi läpi eletyn elämän tiheys, täyteys, moninkertaisuus. Kaikki se eletty ja koettu, joka kuitenkin osittain karkasi jaettujen tarinamallien ja yhteisten sanojen tavoittamattomiin, välittyi nuoren elämäntarinoista – ja niiden hiljaisuuksista – tietynlaisena henkisenä vanhuutena:

Jopi: No entinen on kyllä opettanu tosi paljo että mielestäni oon… ei oo ennää semmosta kaipuuta tavallaan, enkä usko että tullee mittään kolomenkympin tai neljänkympin kriisejäkkään hirveesti, ku ei oo tavallaan mittään kaipuuta ennää niihin semmossiin seikkailuihin.

Osajulkaisu III vastaa väitöskirjan yhteenveto-osion tutkimuskysymykseen siitä, miten toimijuuden relationaalisuus ilmenee nuorten kerronnassa ja erityisesti Ohjaamossa nuorten ohjaustyön erityisenä kontekstina. Ohjaamo on huomioitu osajulkaisussa omana narratiivisena ympäristönään, joka eroaa muista ohjaustyön institutionaalisista ympäristöistä. Toimijuutta on metodologisesti lähestytty narratiivisten positioitumisten kautta. Toimijuus rakentui nuorten kerronnassa jaettuna ja yhteisenä, toisten nuorten tai ohjaajien kanssa tapahtuvana yhteistoimijuutena.

Kerronnassa nousi esiin Ohjaamon yhteisöllisyys ja sosiaalinen tuki. Toisaalta kulttuu-risesti hallitsevat toimijuuden puhetavat aktiivisesta, itsenäisestä ja vastuutaottavasta yk-silöstä olivat nuorten tarinoissa läsnä. Ohjaamo toimi yhteisöllisenä kerrontaympäristönä nuoruuden normitarinasta poikenneille. Toimijuuden relationaalisuus elämänkerronnassa tuli esiin siinä, että vertaisten tarinoiden kuuleminen antoi nuorelle mahdollisuuden rakentaa vastakertomuksia kulttuurisesti hallitseville tarinamalleille ja tuottaa omille elämänkokemuksilleen vaihtoehtoisia merkityksiä.

5.4 INSTITUTIONAALISET POLUT JA PÄRJÄÄMISEN RESURSSIT OHJAAMON