Tyypin 2 diabeteksen tunnettuja riskitekijöitä ovat elintavat ja geeniperimä (Hemminki ym.
2010). Esidiabetesta sairastavilla henkilöille suositellaan sairauden edistymisen vuosittaista seurantaa (American Diabetes Association 2018b). Elintapamuutoksien suositeltavia tavoitteita ovat 7 %:n painonpudotus ja 150:n minuutin fyysinen viikkoaktiivisuus esimerkiksi reippaasti kävellen.
8
Tyypin 2 diabeteksen riskiä lisääviä tekijöitä ovat metaboliset häiriöt, psykososiaaliset tekijät, sosioekonominen asema ja elintavoista ruokavalio ja fyysinen aktiivisuus, joiden suotuisat vaikutukset välittyvät suurilta osin painonhallinnan kautta, mutta niillä on huomattu olevan myös itsenäisiä vaikutusmekanismeja. Elintapoihin liittyviä tekijöitä on eritelty alla olevissa kappaleissa.
Metabolinen terveys
Ylipaino ja lihavuus, rasva-aineenvaihdunnan häiriöt ja metabolinen oireyhtymä esiintyvät usein yhtäaikaisesti tyypin 2 diabeteksen kanssa ja voivat altistaa sille (Lotta ym. 2015). Meta-analyysissä tutkittiin metaboliselta profiililtaan terveiden ja elintapasairauksien riskiryhmään kuuluvien koehenkilöiden riskiä sairastua tyypin 2 diabetekseen BMI-luokissa < 25 (normaalipaino), 25—29,9 (ylipaino) ja > 30 (lihavuus). Metabolista terveyttä mitattiin tarkasteltavissa tutkimuksissa useimmiten metabolisen oireyhtymän ja insuliiniresistenssin kautta. Jokaisen BMI-luokan sisällä metabolisten riskitekijöiden kasautuminen oli yhteydessä suurempaan tyypin 2 diabetesriskiin. Metabolisista häiriöistä kärsivillä normaalipainoisilla tutkittavilla oli nelinkertainen riski sairastua tyypin 2 diabetekseen verrattuna metabolisesti terveisiin normaalipainoisiin tutkittaviin. Ylipainoisilla metabolisista häiriöistä kärsivillä tutkittavilla riski oli 3,4 kertainen ja lihavilla tutkittavilla 2,5 kertainen verrattuna metabolisesti terveisiin tutkittaviin. Metabolisesti terveiden tutkittavien kumulatiivinen riski sairastua tyypin 2 diabetekseen kymmenen vuoden aikana oli 3,1 %, joka oli korkeampi kuin metabolisista häiriöistä kärsivien normaalipainoisten kumulatiivinen riski 2,2 %. Tutkimuksen mukaan sekä ylipaino että metaboliset riskitekijät nostavat riskiä sairastua tyypin 2 diabetekseen toisistaan riippumatta. Metabolisten riskitekijöiden kasaantuminen oli kuitenkin yleisempää suuremman BMI-luokan tutkittavilla; normaalipaisista tutkittavista metabolisista häiriöistä kärsi 18 %, ylipainoisista tutkittavista 41 % ja lihavista tutkittavista 62 %.
Psykososiaaliset tekijät
Tyypin 2 diabetesriskiin voivat vaikuttaa myös psykososiaaliset tekijät kuten pitkittynyt stressi, masennus ja unettomuus (Räikkönen, ym. 2007; Upala ym. 2015). Stressaavat elämäntapahtumat ja masennusoireet lisäsivät keski-ikäisten naisten riskiä sairastua metaboliseen oireyhtymään 1,21—2,12 –kertaiseksi 15:n vuoden seuranta-aikana (Räikkönen ym. 2007). Metabolinen oireyhtymä lisää voimakkaasti tyypin 2 diabeteksen riskiä, joten tyypin 2 diabeteksen sairastumisriskin voidaan myös olettaa nousseen stressaavien elämäntapahtumien ja masennusoireiden vaikutuksesta. Säännöllisesti toistuvat vihan, kireyden
9
ja stressin tunteet suurensivat metabolisen oireyhtymän riskiä 19—66 %. Tiedetään, että psykososiaalinen stressi voi aiheuttaa terveydelle haitallisten tottumusten omaksumista, kuten tupakointia ja välinpitämätöntä suhtautumista lääkärin määräämään lääkitykseen. Tämän lisäksi psykososiaalisten tekijöiden on huomattu kiihdyttävät autonomisen hermoston toimintaa, lisäävän kortisolin tuotantoa ja hemostaattisten ja tulehduksellisien merkkiaineiden esiintyvyyttä, kuten verihiutaleiden aggregaatiota ja fibrinogeenin, tulehdusta edistävien sytokiinien ja valkosolujen määrää.
Sosioekonominen asema
Matalalla sosioekonomisella asemalla on huomattu olevan yhteys tyypin 2 diabeteksen riskiin (Agardh ym. 2011). Systemaattisessa kirjallisuuskatsauksessa ja meta-analyysissä tarkasteltiin 23:ä tutkimusta sosioekonomisista tekijöistä (koulutus, ammatti ja tulot) ja niiden vaikutuksista tyypin 2 diabetesriskiin. Matalasti koulutetut olivat noin 41 % korkeammassa riskissä sairastua tyypin 2 diabetekseen kuin korkeasti koulutetut, matalatasoisessa ammatissa olevat 31 % korkeammassa riskissä kuin korkeatasoisessa ammatissa olevat, ja matalatuloiset 40 % korkeammassa riskissä kuin korkeatuloiset. Sosioekonominen asema vaikutti tyypin 2 diabetesriskiin naisilla enemmän kuin miehillä. Sosioekonomisen aseman vaikutus voi välittyä osittain elintapojen kautta, mutta taustalla vaikuttanee myös perustavanlaatuisempia tekijöitä, kuten vaikeasta elämäntilanteesta johtuva psykososiaalinen stressi ja uupumus.
Elintavat
Elintavoista tyypin 2 diabetekselle voivat altistaa vähäinen liikunta, huonolaatuinen ruokavalio ja liian suuri energiansaanti (Tuomilehto ym. 2001; Knowler ym. 2002; Laaksonen ym.2005).
Punaisella lihalla ja lihavalmisteilla voi myös olla vaikutusta tyypin 2 diabeteksen riskiin (Pan ym. 2013). Tupakointi ja runsas alkoholin käyttö voivat vaikuttaa epäedullisesti veren rasva-arvoihin ja saattavat näin altistaa tyypin 2 diabetekselle (Baliunas ym. 2009; Maddatu ym.
2017). Tyypin 2 diabeteksen riskiä voidaan pienentää mahdollisen ylipainon laihduttamisella, säännöllisellä liikunnalla ja ravitsemussuositusten mukaisesti syömällä (Tuomilehto ym. 2001;
Knowler ym. 2002; Laaksonen ym.2005).
Ruokavalio
Tyypin 2 diabeteksen ehkäisyn kannalta merkityksellisiä tekijöitä ovat etenkin ruokavalion hiilihydraattien ja rasvojen laatu, sekä ruokavalion kokonaisenergiamäärän sopivuus energian
10
kulutukseen nähden (Tuomilehto ym. 2001). Kymmenen seuranta-asetelmallista kohorttitutkimusta sisältävässä systemaattisessa kirjallisuuskatsauksessa ja meta-analyysissä tarkasteltiin ruokavalion laadun vaikutusta tyypin 2 diabeteksen riskiin (Maghsoudi ym. 2016).
Tutkimuksessa ruokavaliot oli jaettu terveelliseen ja epäterveelliseen ruokavaliotyyppiin.
Terveellinen ruokavaliotyyppi koostui pääasiassa kasviksista, hedelmistä, täysjyväviljoista ja siemenistä. Epäterveellinen ruokavaliotyyppi koostui muun muassa punaisesta lihasta, prosessoiduista ruoista, rasvaisista maitotuotteista, puhdistetuista viljoista ja sokeripitoisista tuotteista. Terveellisen ruokavalion noudattaminen pienensi tyypin 2 diabeteksen riskiä 14 %, kun taas epäterveellinen ruokavalio nosti sairastumisriskiä 30 %. Epäterveellinen ruokavaliotyyppi piti sisällään tyydyttyneiden rasvojen ja transrasvojen lähteitä, ja monet ruokavaliotyypin elintarvikkeista olivat myös glykeemiseltä indeksiltään korkeita. Korkean glykeemisen indeksin omaavat elintarvikkeet sisältävät runsaasti nopeasti imeytyviä hiilihydraatteja ja suurentavat veren glukoosipitoisuutta nopeasti aterian nauttimisen jälkeen (Uusitupa 2012). Tällaisia elintarvikkeita ovat muun muassa runsaasti sokeria sisältävät tuotteet ja valkoinen leipä. Ruoan sisältämät rasvat ja kuitupitoisuus hidastavat mahalaukun tyhjenemistä ja pienentävät ruoan glykeemistä indeksiä.
Nitraattia käytetään yleisesti säilöntäaineena prosessoiduissa lihatuotteissa, ja se voi metaboloitua nitrosoamiineiksi, jotka voivat aiheuttaa etenkin runsaasti nautittuina insuliiniresistenssiä ja lisätä tyypin 2 diabeteksen riskiä (Maghsoudi ym. 2016). Rasvaisten prosessoitujen tuotteiden tyydyttyneet rasvat ja transrasvahapot glykolysoituvat kehon aineenvaihduntareaktioissa ja lisäävät oksidatiivista stressiä ja tulehdustekijöitä. Lisääntynyt tulehdus voi olla yhtenä osatekijänä vaikuttamassa insuliiniresistenssin kehittymiseen ja altistaa tyypin 2 diabetekselle. Ruoka-aineet, joissa on paljon kasviperäisiä fytokemikaaleja voivat lieventää epäterveellisen ruokavaliotyypin vaikutuksia. Fytokemikaaleista flavonoidit, polyfenolit, fenolihapot, fytaatit ja lignaanit toimivat antioksidantteina ja voivat siten suojata tulehdukselta ja hidastaa insuliiniresistenssin kehittymistä. Fytokemikaaleja sisältävät ruoka-aineet sisältävät usein vitamiineja ja kivennäisaineita, jotka voivat myös toimia epäterveellisen ruokavaliotyypin vastavaikuttajana.
Nykytiedon mukaan Välimeren ruokavalio vaikuttaa tehokkaalta tyypin 2 diabeteksen ehkäisyssä (Salas-Salvadó ym. 2011). Välimeren ruokavalion vaikutusta tyypin 2 diabeteksen esiintyvyyteen tutkittiin neljän vuoden ajan. Tutkittavat (n=418) olivat 55–80 -vuotiaita, joilla oli myös jokin sydän- ja verisuonitautien riskitekijä. Interventioryhmään kuuluvat saivat ohjeistuksen Välimeren ruokavalion perusperiaatteista; 1) oliiviöljyn runsas käyttö ruoanlaitossa ja salaatinkastikkeena, 2) kasvisten, hedelmien, palkokasvien ja kalan lisääminen
11
ruokavalioon, 3) punaisen ja prosessoidun lihan vähentäminen, 4) tomaattipohjaisen kastikkeen käyttö, 5) voin, kerman, pikaruoan, makeisten, leivonnaisten ja sokerilla makeutettujen virvoitusjuomien välttäminen ja 6) alkoholinkäytön vähentäminen. Interventioryhmän osallistujille tarjottiin oliiviöljyä (1 litra/viikko) tai pähkinöitä (30 g/pv) veloituksetta.
Verrokkiryhmää ohjeistettiin karsimaan sekä tyydyttyneen että tyydyttymättömän rasvan lähteitä ruokavaliostaan, eikä heille tarjottu tutkimuksen puolesta veloituksettomia ruoka-aineita. Ruokavaliotavoitteiden lisäksi osallistujien tavoitteena oli 5 %:n painonpudotus ja korkea fyysinen aktiivisuus, mutta nämä eivät olleet intervention päätavoitteita. Interventioon ei sisältänyt ruokavalion energiamäärään liittyviä tavoitteita. Seuranta-ajan jälkeen interventioryhmän oliiviöljyä saaneiden tutkittavien tyypin 2 diabeteksen esiintyvyys oli 10,1
%, pähkinöitä saaneiden tutkittavien 11,0 % ja vähärasvaista ruokavaliota noudattaneen verrokkiryhmän 17,9 %. Kaiken kaikkiaan Välimeren ruokavaliota noudattaneet pienensivät riskiään sairastua tyypin 2 diabetekseen 52 % verrattuna kontrolliryhmään. Tutkimushankkeen alkuperäisessä julkaisussa tarkasteltiin Välimeren ruokavalion vaikutusta sydän- ja verisuonitautien riskitekijöihin ja huomattiin, että kolmannen kuukauden kohdalla interventioryhmän tutkittavien paastoglukoosiarvot ja insuliinisensitiivisyys paranivat ja inflammaatiobiomarkkerien määrä väheni (Estruch ym. 2006). Tulokset ilmenivät, vaikka tutkittavien paino ei laskenut tai fyysisen aktiivisuuden määrä huomattavasti lisääntynyt.
Vastineeksi Välimeren ruokavaliolle on esitetty Pohjoismaista ruokavaliota, jolle on tyypillistä runsas kasvisten, marjojen, hedelmien, täysjyväviljojen, tyydyttymättömien rasvojen ja etenkin rypsiöljyn, kalan sekä vähärasvaisten ja rasvattomien maitotuotteiden käyttö (Uusitupa ym.
2013). Ruokavalioon kuuluu vain vähän suolaa sisältäviä elintarvikkeita, sokerilla makeutettujen juomia, punaista lihaa ja prosessoituja lihatuotteita.
Satunnaistetussa kontrolloidussa vertailututkimuksessa verrattiin Pohjoismaisen ruokavalion ja tavanomaisen keskiarvoruokavalion vaikutuksia insuliinisensitiivisyyteen, glukoosinsietoon, veren lipidiarvoihin, verenpaineeseen ja tulehdusmerkkiaineisiin (Uusitupa ym. 2013).
Tutkittavat olivat ylipainoisia 30–65-vuotiaita, jotka kärsivät heikentyneestä glukoosinsiedosta ja kohonneesta paastoglukoosista. Lisäksi sisäänottokriteereihin kuului vähintään kaksi metabolisen oireyhtymän piirteistä. Tutkittavia seurattiin 18—24 viikkoa, eivätkä he saaneet pudottaa painoaan seuranta-aikana. Interventioryhmän tutkittaville tarjottiin tutkimuksen puolesta täysjyväviljatuotteita, marjoja, rypsiöljyä, kasviöljypohjaisia levitteitä ja kalaa.
Verrokkiryhmän tutkittaville tarjottiin vähäkuituisia viljavalmisteita ja eläinrasvapohjaisia levitteitä, jotta ruokavalio vastaisi suomalaisten keskiarvoruokavaliota. Pohjoismaista
12
ruokavaliota noudattaneiden tutkittavien insuliinisensitiivisyys ja verenpaine eivät eronneet verrokkiryhmästä seuranta-ajan päätyttyä, mutta lipidiarvot ja tulehdusmerkkiaineet parantuivat. Tulokset insuliinisensitiivisyyden osalta voivat selittyä sillä, että tutkittavat eivät saaneet pudottaa painoa tutkimuksen aikana. Tulehdusmerkkiaineiden paraneminen voi vaikuttaa tyypin 2 diabeteksen ja metabolisen oireyhtymän kehittymiseen, mutta tässä tutkimuksessa niiden parantuminen suhteessa kontrolliryhmään selittyy osittain kontrolliryhmän ruokavalion tyydyttyneen rasvan lisääntymisellä ja kuitumäärän vähenemisellä lähtötasosta. Lipidiarvojen paranemisen tiedetään olevan yhteydessä sydän- ja verisuonitautien ja metabolisen oireyhtymän kehittymisen hidastumiseen.
Fyysinen aktiivisuus
Liikunta pienentää riskiä sairastua tyypin 2 diabetekseen useiden mekanismien kautta (Aune ym. 2015). Liikunta lisää energiankulutusta ja ehkäisee ylipainoa, mutta painoindeksivakioidussa meta-analyysissä ylipainon väheneminen selitti kuitenkin vain noin 20—30 % liikunnan aiheuttamasta tyypin 2 diabetesriskin pienenemisestä. Liikunnan aiheuttamat luurankolihasten supistukset tehostavat lihasten glukoosin sisäänottoa lisäämällä GLUT-4-transporttereiden määrää lihassolujen solukalvoilla ja lisäämällä glykogeenisyntaasientsyymin tehoa. Sekä aerobisen että voimaharjoittelun on huomattu tehostavan glukoosin soluun ottoa GLUT-4-transporttereiden translokaation kautta. Muita luurankolihasten muutoksia ovat lihassyytyyppien suhteiden muuttuminen ja mitokondrioiden määrän ja aktiivisuuden lisääntyminen. Seurantatutkimuksissa ja satunnaistetuissa kokeissa on huomattu säännöllisen liikunnan harrastamisen parantavan insuliiniherkkyyttä ja edesauttavan normaalien veren glukoosiarvojen saavuttamista ja ylläpitämistä.
Meta-analyysissä selvitettiin eri liikuntatyyppien yhteyttä tyypin 2 diabeteksen riskiin 81:ssä tutkimuksessa (Aune ym. 2015). Kokonaisliikuntamäärän lisäksi tarkasteltiin vapaa-ajan liikuntaa, matala- ja kohtuukuormitteista ja kuormittavaa liikuntaa, voimaharjoittelua, työaikaista liikuntaa ja kävelyä. Meta-analyysissä vertailtiin korkeiden ja matalien liikuntamäärien ja hengitys- ja verenkiertoelimistön suorituskyvyn vaikutusta tyypin 2 diabetesriskiin. Korkea hengitys- ja verenkiertoelimistön suorituskyky oli yhteydessä noin 55
% pienempään tyypin 2 diabetesriskiin kuin matala suorituskyky. Kokonaisliikunnan, vapaa-ajan liikunnan ja voimaharjoittelun korkeat määrät kaikissa kuormitusluokissa olivat yhteydessä keskimäärin 25—40 % pienentyneeseen tyypin 2 diabetesriskiin verrattuna vastaavien liikuntaryhmien mataliin määriin.
13
Finnish Diabetes Prevention Study –interventiotutkimuksen post hoc –analyysissä tutkittiin vapaa-ajan aktiivisuuden vaikutusta tyypin 2 diabeteksen riskiin henkilöillä, joilla oli heikentynyt glukoosinsieto (Laaksonen ym. 2005). Neljän vuoden seuranta-ajan kuluttua noin 22 % kaikista tutkittavista oli sairastunut tyypin 2 diabetekseen. Interventio- ja verrokkiryhmän yhdistetyssä analyysissä vapaa-ajan aktiivisuuden kokonaismäärä oli vahvemmin yhteydessä pienentyneeseen tyypin 2 diabeteksen riskiin kuin yksittäiset liikuntakategoriat. Iällä, sukupuolella, tutkimusryhmällä, tupakoinnilla, tyypin 2 diabeteksen riskitekijöillä ja lähtötason vapaa-ajan aktiivisuudella vakioinnin jälkeen huomattiin, että ylin kolmannes vapaa-ajan kokonaisaktiivisuuttaan lisänneistä sairastuivat tyypin 2 diabetekseen 80 % epätodennäköisemmin kuin alin kolmannes. Keskikuormittavaa ja kuormittavaa liikuntaa lisännyt ylin kolmannes pienensi tyypin 2 diabetesriskiään 49 % enemmän kuin alin kolmannes ja rasittavaa liikuntaa lisännyt ylin kolmannes 47 % enemmän kuin alin kolmannes. Kävelyn ja sen intensiteetin ja arkiliikunnan lisääminen ennustivat myös pienempää riskiä sairastua tyypin 2 diabetekseen. Vähintään kaksi ja puoli tuntia kävelyä viikossa vähensi tyypin 2 diabeteksen riskiä 63–69 %. Tutkimuksen mukaan sekä matalan että korkean intensiteetin vapaa-ajan aktiivisuus pienentää tyypin 2 diabetesriskiä keski-ikäisillä, tyypin 2 diabeteksen riskissä olevilla henkilöillä. Merkittävimmin tyypin 2 diabeteksen riskiin vaikutti kuitenkin vapaa-ajan aktiivisuuden kokonaismäärä.
Painonhallinta
Tyypin 2 diabeteksen ehkäisyssä pysyvä 7 %:n painonpudotus näyttää tuovan tehokkaita tuloksia (Knowler ym. 2002). Diabetes Prevention Program –tutkimukseen osallistui noin 3000 yli 25-vuotiasta henkilöä, jotka kärsivät heikentyneestä glukoosinsiedosta ja kohonneesta paastoglukoosista. Huomattiin, että elintapamuutoksilla painoaan pudottaneet tutkittavat pienensivät riskiään sairastua tyypin 2 diabetekseen 58 % kolmen vuoden seuranta-ajan jälkeen verrattuna plaseboryhmään. Samaa tutkimusryhmää on seurattu Diabetes Prevention Program Outcomes Study –tutkimuksessa, jossa on huomattu elintaparyhmään kuuluvien tutkittavien sairastuvan tyypin 2 diabetekseen verrokkiryhmää myöhemmin ja välttävän sairastumisen todennäköisemmin kuin verrokkiryhmään kuuluvat tutkittavat (Diabetes Prevention Program Research Group 2015). Viidentoista vuoden seuranta-ajan kuluttua 55 % elintaparyhmän tutkittavista oli sairastunut tyypin 2 diabetekseen, kun taas verrokkiryhmässä sairastuneita oli 62 %. Elintapainterventio oli viidentoista vuoden seuranta-ajan jälkeen yhtä tehokas diabeteksen ehkäisyssä kuin metformiinilääkitys.
Elintaparyhmä osallistui intervention aikana yhteensä kuuteentoista ryhmä- ja yksilöohjauskäyntiin, joiden tavoitteena oli 7 %:n painonpudotus vähärasvaisen ja
14
vähäenergisen ruokavalion ja 150:n minuutin viikkoaktiivisuustavoitteen avulla (Diabetes Prevention Program (DPP) Research Group 2002). Kontaktikerroilla tutkittaville tarjottiin kaksi ohjattua liikuntakertaa viikossa ja neuvoja liikunnan lisäämiseen. Osallistujia ohjeistettiin terveellisen ruoan valintaan, säännölliseen ateriarytmiin ja ruoankäytön tarkkailuun. Tutkittavia pyydettiin myös seuraamaan painoaan ja viikoittaista liikunnan määrää. Interventioon kuului oman elinympäristön ja toimintatapojen tarkastelu sellaisten riskikohtien tunnistamiseksi, jotka johtavat epäterveellisten ruokien valintaan tai liikasyöntiin. Elämänhallintaa pyrittiin parantamaan ongelmanratkaisutaitojen kehittämisellä ja negatiivisten ajatusten, stressin ja sosiaalisten tilanteiden hallintakeinoja opettamalla. Osallistujia motivoitiin elintapamuutoksiin pyytämällä heitä pohtimaan omia motiivejaan tutkimukseen ryhtymiseen ja neuvottiin palaamaan ohjelman pariin lipsahduksienkin jälkeen.
Suomalaiseen tyypin 2 diabeteksen ehkäisyyn tähtäävään interventiotutkimukseen nimeltä Finnish Diabetes Prevention study osallistui 522 ylipainoista 40–65-vuotiasta tutkittavaa, joilla oli heikentynyt glukoosinsieto tai suurentunut paastoglukoosi (Tuomilehto ym. 2001).
Tutkittavia seurattiin keskimäärin 3,2 vuotta ja interventiotutkimuksen tavoitteisiin kuului vähintään 5 %:n painon pudotus, 30 E%:n rasvan saantisuositus, 10 E%:n tyydyttyneen rasvan saantisuositus, 15:n gramman kuidun saantisuositus jokaista tuhatta kilokaloria kohden ja päivittäinen 30:n minuutin liikuntasuositus. Interventioryhmän tutkittavat saivat henkilökohtaista ruokavalioneuvontaa seitsemän kertaa ensimmäisen interventiovuoden aikana ja joka kolmas kuukausi ensimmäisen vuoden jälkeen. Osallistujat saivat osallistua ohjatuille, suurten lihasryhmien harjoittamiseen keskittyville kiertoharjoittelutunneille, minkä lisäksi heille annettiin liikuntaneuvontaa ja vinkkejä liikunnan määrän lisäämiseen. Interventioryhmän tutkittavat pudottivat painoaan ensimmäisen vuoden aikana keskimäärin 4,1 kg ja kontrolliryhmän tutkittavat 0,8 kg. Toisen vuoden loppuun mennessä interventioryhmän tutkittavat olivat 3,5 kg ja kontrolliryhmän tutkittavat 0,8 kg kevyempiä kuin lähtötilanteessa.
Onnistuneilla elintapamuutoksilla onnistuttiin laskemaan sairastumisriskiä keskimäärin 58 %;
seuranta-aikana tyypin 2 diabetekseen sairastui interventioryhmän tutkittavista 11 % ja kontrolliryhmästä 23 %.
15
3 ELINTAPAMUUTOSTEN TAUSTA JA KEINOT
Diabeteksen esiasteita sairastavien henkilöiden tyypin 2 diabeteksen ehkäisyyn suositellaan intensiivistä behavioraalista elintapainterventiota Diabetes Prevention Program –ohjelman (DPP) mukaisesti (American Diabetes Association 2018b). Myös teknologisia työkaluja, kuten digisovelluksia voidaan käyttää tyypin 2 diabeteksen ehkäisyssä, ja ne voivat toimia tehokkaana keinona DPP –ohjelman välittämisessä. Digisovelluksiin sisällytetty kaksisuuntainen kommunikointimahdollisuus ohjaajan ja interventioon osallistujan välillä näyttää lisäävän intervention tehoa. Nykyisen tutkimusnäytön mukaan hyödyllisten tapojen opettelu ja ylläpito ja itseohjautuvuuden tukeminen näyttävät olevan tehokkaita keinoja tyypin 2 diabeteksen ehkäisyyn.
Ylipainon on havaittu olevan yhteydessä lyhytjänteisyyteen palkintojen tavoittelussa (Jarmolowicz ym. 2014; Lim ja Bruce 2015). Ylipainoiset ja lihavat henkilöt valitsivat välittömiä palkintoja pidemmän ajan palkintojen kustannuksella useammin kuin normaali- ja alipainoiset tutkittavat myös niissä tapauksissa, jossa välittömät palkinnot olivat määrältään pienempiä. Yhteyttä on tutkittu rahallisilla palkinnoilla ja painonpudotustavoitteilla (Jarmolowicz ym. 2014; Lim ja Bruce 2015). Painoindeksin yhteyttä välittömien rahallisten hyötyjen valitsemiseen tutkittiin sadan terveen aikuisen otoksella Monetary Choice Questionnaire –kyselyn avulla, joka on kehitetty mittaamaan taipumuksia valita välittömästi saatava pienempi rahasumma suuremman, myöhemmin saatavan rahasumman sijasta (Jarmolowicz ym. 2014). Kysymys voi olla esimerkiksi ”Haluaisitko mieluummin 21 dollaria tänään vai 30 dollaria 75:n päivän kuluttua?”. Suurempien pisteiden on huomattu olevan yhteydessä suurempaan impulsiivisuuteen ja/tai heikompaan toiminnanohjaukseen. Kaiken kaikkiaan tutkittavien saamat pisteet vaihtelivat välillä 0,0002—0,19. Ali- ja normaalipainoiset tutkittavat saivat keskimäärin 0,0074 pistettä ja ylipainoiset ja lihavat henkilöt 0,0227 pistettä.
Välittömien palkintojen valitseminen oli yhteydessä myös masennusoireisiin ja huvin tavoitteluun.
Painonpudotukseen liittyviä välittömiä, mutta pienempiä tavoitteita tutkittiin 68:n henkilön otoksella muokkaamalla Monetary Choice Questionnaire –kyselyn rahasummien tilalle pudotettuja painokiloja, esimerkiksi ”Haluaisitko pudottaa 1 kg välittömästi vai 3 kg 11:n päivän kuluttua?” (Lim ja Bruce 2015). Muokatun painonpudotustavoitteita mittaavan kyselyn pistemäärät korreloivat alkuperäisen kyselyn kanssa, mikä viittaa siihen, että painonpudotukseen suhtaudutaan yleensä samankaltaisesti kuin rahapalkintoihin, kun tarkastellaan lyhyen aikavälin tavoitteita pitkän aikavälin kustannuksella. Molemmissa
16
tutkimuksissa aikavälin vaikutus pieneni, kun rahasumman tai painonpudotuksen suuruudet kasvoivat (Jarmolowicz ym. 2014; Lim ja Bruce 2015).
Pitkäjänteisellä itsekontrollilla on merkitystä myös painonpudotuksessa (Bickel ym. 2018).
Kun tutkittiin henkilöitä, jotka olivat onnistuneet painonpudotuksessa ja pysyneet uudessa painossaan vähintään vuoden ajan, huomattiin, että he valitsivat todennäköisemmin suurempia, pidemmän ajan päähän sijoittuvia rahasummia kuin välittömiä, pienempiä rahasummia verrattuna normaali- ja ylipainoisiin painoa pudottamattomiin henkilöihin. Painonpudotuksessa onnistuneilla näyttää olevan parempi itsekontrolli, mutta on epäselvää, onko heillä ollut tämä piirre jo ennen painonpudotusta, vai onko piirre kehittynyt vasta painonpudotuksen aikana.
Painoa pudottamattomien normaali- ja ylipainoisten henkilöiden välillä ei ollut eroja rahasummiin liittyvässä pitkäjänteisyydessä.
Pysyvissä elintapamuutoksissa impulssien hillitsemiskäyttäytymiseen perustuva lähestymistapa näyttää kuitenkin jopa vähentävän koetun itsekontrollin määrää pitkällä aikavälillä (Galla ja Duckworth 2015). Korkean kontrollin takana näyttää olevan hyödylliset, automaattisiksi muodostuneet tavat, joiden myötä vaivannäkö terveyttä edistäviin tekoihin vähenee. Tapojen ja kontrollin yhteyksiä tutkittiin kuudessa osatutkimuksessa (Galla ja Duckworth 2015). Ensimmäisessä tutkimuksessa terveellisiin elintapoihin liittyvä itsekontrolli välittyi tavaksi muodostuneiden terveellisten välipalojen, liikunnan ja riittävän unen kautta.
Muodostuneet tavat lisäsivät toiminnan automaattisuutta ja vähensivät toimintaan liittyvää vaivannäköä 500:llä yhdysvaltalaisella sähköiseen kyselyyn vastanneella tutkittavalla. Tavat voivat välittää itsekontrollia myös vähentämällä tarvittavan motivaation määrää. Tämä huomattiin osatutkimuksissa 2, 3, 4 ja 6. Osatutkimuksissa 2 (n=142) ja 3 (n=135) muodostuneet tavat vähensivät opiskelijoiden kokemaa kuormituksen määrää ja olivat yhteydessä aikaan, joka maltettiin käyttää opiskeluun jopa vaikeaksi koetuissa tilanteissa.
Neljännessä tutkimuksessa vahvistettiin aiempien osatutkimusten tuloksia suuremmalla (n=447) ja sosioekonomisesti monipuolisemmalla otoskoolla. Tutkimuksessa koettu itsekontrolli oli yhteydessä tapaan tehdä kotitehtävät säännöllisesti. Koettu itsekontrolli ja tapa tehdä kotitehtävät säännöllisesti olivat puolestaan yhteydessä keskittymiskykyyn luokassa ja kotiläksyjen palauttamiseen opettajalle. Kuudennessa tutkimuksessa selvitettiin itsekontrollin ja tapojen vaikutuksia pidemmän ajan tavoitteisiin 918:lla nuorella. Nuorilla, joilla oli korkea itsekontrolli, oli tapana tehdä kotitehtävät säännöllisesti, mikä välittyi edelleen kouluarvosanojen keskiarvoon ja todennäköisyyteen jatkaa opintoja korkeammalla koulutusasteella. Viimeisenä käsiteltävässä, nuoria koskevassa seurantatutkimuksessa tutkittiin
17
132:n nuoren itsekontrollin yhteyttä meditaation harrastamiseen viiden päivän meditaatioretriitin jälkeen. Nuoret, joilla oli jo ennen interventiota korkea itsekontrolli, saavuttivat asetetut meditaatiotavoitteet kolme kuukautta intervention päättymisen jälkeen useammin kuin ne tutkittavat, joilla ei ollut korkeaa itsekontrollia. Itsekontrollin määrä oli yhteydessä siihen, kuinka automaattisesti meditaatioharjoituksia tehtiin. Osatutkimusten tulosten perusteella hyödyllisten tapojen voidaan olettaa olevan tärkeä välittävä tekijä itsekontrollin ja positiivisten tulosten välillä, ja yhteys on havaittavissa myös elintapoihin liittyvissä teoissa.