5.1 Kriteerit täyttävät alueet osa-alueittain ja niiden mittauksiin perustuva vedenlaatu
5.1.6 Pusulanjoen alue
Pusulanjoen alueen Hirvijoessa erityisesti ravinnepitoisuudet ovat suurehkoja (liite 2.5), samoin sameuden ja värin arvot ovat koholla. Hirvijoen säännöllisessä seurannassa olevien mittauspisteiden perusteella joki ei ole paras mahdollinen elinalue vedenlaadultaan.
Elinalueena se on välttävä, vaikka siellä sanotaan elävän alkuperäistä taimenkantaa (taulukko 8). Kirjallisuudessa mainittiin Vaherman laskupuro, jolla karttatarkastelun perusteella tarkoitetaan Vahermanjärvestä Tarkeleenjärveen laskevaa Myllypuroa (taulukko 8).
Vedenlaadulla mitattuna Myllypuro on erittäin sopiva elinalue raakulle ja lohikaloille. Puron
51
ravinnepitoisuudet, sameuden ja värin arvot ja sähkönjohtavuus ovat hyvin alhaisia. Näiden vedenlaatutekijöiden perusteella Myllypuro on puhdas ja suhteellisen kirkasvetinen puro.
Vedenlaadun puolesta puro soveltuu elinalueeksi (kuva 12).
Nummenjoki ulottuu Pusulanjoen alueelle, joten muutama Nummenjoen mittauspiste sijaitsee alueella. Kyseisten mittauspisteiden vedenlaadussa ravinnepitoisuudet ovat koholla, mutta väriarvot ovat keskimääräistä parempia verrattuna muiden kirjallisuudessa mainittujen alueiden keskimääräiseen väriarvoon (liite 2.5). Sama toistuu Nummenjoen Häntäjoessa sekä Härkäjoessa. Edellä mainitut mittauspisteet ovat välttäviä elinalueita vedenlaadun osalta.
Pusulanjoen alueella muita huomioitavia mittauspisteitä on yhteensä viisi kappaletta (liite 3.5). Jaakolannotkonojan mittauspisteestä puuttuvat vedenlaatutekijöistä liukoinen happi, happamuus, rautapitoisuus sekä sameus, mutta saatavilla olevien arvojen perusteella oja voisi olla potentiaalinen muutoin kuin väriarvojen perusteella. Jokisaaren mittauspisteen arvot ovat erinomaisella tasolla raakun ja lohikalojen kannalta, ainoastaan rautapitoisuuksista ei löytynyt tietoja. Muutoin arvot ovat tasolla, joka tekee Jokisaaren joesta yhden potentiaalisimmista elinalueista vedenlaadun perusteella. Samaan vesimuodostumaan kuuluu Jokisillanjoen mittauspiste, jossa vedenlaatu on vastaavanlainen. Väriarvo on korkeampi verrattuna Jokisaaren arvoon. Pusulanjoessa vedenlaatu niin ikään on hyvällä tasolla, mutta sameuden arvot ovat korkeat. Räpsänjoen vedenlaatu on mittausten perusteella erinomaisessa kunnossa.
Mittauspisteen viimeisin mittaus on kuitenkin 14 vuoden takaa vuodelta 2002, eli mittauspisteen vedenlaadun nykytila tulisi selvittää (taulukko 13). Mikäli vedenlaatu on säilynyt samanlaisena, niin kyseessä on ehdottomasti potentiaalinen elinalue.
Taulukko 13. Pusulanjoen alueen seurantojen kehittämisalueet.
Osa-alue Seurannan
*Kirjallisuudessa mainittuja taimenen tai raakun elinalueita ja kunnostussuunnitelmissa mainittuja alueita.
52 5.1.7 Nummenjoen valuma-alue
Nummenjoella ei ole enää säännöllistä seurantaa, viimeisimmät mittaukset ovat syksyltä 2013. Veden värin ja sameuden arvot ovat suuria raakun ja lohikalojen mieltymyksiin nähden (liite 2.6) ja elinalueeksi se on välttävä (kuva 12). Leppäkorvenpuro mainittiin kirjallisuudessa Nummenjoen puroista alkuperäisen taimenkantansa johdosta (taulukko 8).
Purosta ei löydy tietoa Hertta-tietokannasta, joten puro ei ole ollut seurannassa. Kyseinen puro tulisi sisällyttää seurantoihin ja sen vedenlaatu tutkia (taulukko 14).
Someronjoen-Pitkiönjoen reitin taimenvesistöt mainitaan, joten Someronjoen ja Pitkiönjoen vedenlaatu on syytä ottaa tarkasteluun mukaan. Someronjoen osalta värin ja sameuden arvot ylittävät sietoarvot, mutta muutoin vedenlaatu on suotuisa (liite 2.6). Nummenjoen ohella Someronjoki on välttävä elinalue vedenlaadun perusteella. Pitkiönjoessa viimeisin mittaus on tehty vuonna 1984. Pitkiönjoki mahdollisena potentiaalisena alueena tulisi täten sisällyttää tarkempien mittausten piiriin (taulukko 14).
Nummenjoen valuma-alueen muista vesistöistä tarkasteluun saatiin peräti kolmetoista kappaletta (liite 3.6), mikä tekee Nummenjoen valuma-alueesta tutkimusalueen kartoitetuimman alueen viimeisen kahdenkymmenen vuoden ajalta. Arimaanjoen vedenlaatua on mitattu vuonna 2014 ja se voidaan luokitella erinomaiseksi raakulle ja lohikaloille.
Sameuden arvo on joessa hieman sietoarvoa korkeampi, mutta ylitys ei ole merkittävä. Joki on elinalueeksi soveltuva. Rautapitoisuutta ei ole mitattu, joten se on syytä lisätä tutkittavien vedenlaatutekijöiden joukkoon. Haarjärvenpuron mittauspisteet eivät ole enää seurannassa mukana ja viimeisistä mittauksista on noin viisitoista vuotta. Tuolloisten mittausten perusteella puro olisi muutoin hyvä elinalueeksi, mutta liuenneen hapen pitoisuudet ovat alhaisia. Hämjoki on välttävää elinaluetta suurehkojen sameuden arvojen ja rautapitoisuuden sekä lievästi koholla olevien väriarvojen seurauksena. Joutikasojan viisi mittauspistettä ovat vaihtelevia. Arvot vaihtelevat keskenään paljon, esimerkiksi fosforin ja sameuden arvoissa on suuria eroavaisuuksia. Yleisesti ottaen ojan sopivuus elinalueeksi ei ole paras mahdollinen, mutta tietyt ojan osat täyttävät edellytykset kirkkaasti, ollen jopa tutkimusalueen parasta mitattua vedenlaatua. Esimerkiksi Joutikasoja B -mittauspisteen vedenlaatu on sietoarvojen rajoissa. Toisaalta mittauspisteissä ei ole mitattu esimerkiksi liuenneen hapen pitoisuutta tai väriarvoja, happamuus on lisäksi jätetty kolmessa pisteessä mittauksista pois. Joutikasojan mittauspisteet tarvitsevat täten uusia mittauksia ja puuttuvien arvojen huomioimista.
Kaitajärvenpuron kohdalla vedenlaatu on 2000-luvun alun mittausten perusteella hyvä
53
elinalueeksi, mutta tuoreempia mittauksia tarvittaisiin ennen lopullista arviota (taulukko 14).
Kivanojan mittauspisteessä veden väriarvot ovat huomattavan suuria, vuoden 2014 keskiarvo on 202,5 Pt mg/l, myös sameuden arvot ovat koholla. Täten Kivanoja on vedenlaadultaan välttävä elinalue. Myllyjoen mittauspisteen vedenlaatu on hyvällä tasolla väriä lukuun ottamatta. Myllyojan mittauspisteessä vedenlaatu on puolestaan erinomaisella tasolla ja väriarvokin on sietoarvojen rajoissa. Täten Myllyojan vedenlaatu on yksi tutkimusalueen sopivimmista raakulle ja lohikaloille. Esimerkiksi vuoden 2014 keskiarvoissa kokonaisfosforin pitoisuus on 7,25 µg/l ja sameuden arvo on 0,77 FNU. Vaihjoen vedenlaatu on samanlainen kuin Myllyojan, eli erinomainen. Rautapitoisuus tulisi kuitenkin selvittää Myllyojan ja Vaihjoen osalta, jotta täysi varmuus sopivuudesta elinalueeksi saataisiin vedenlaadun perusteella. Nykytiedon perusteella ne ovat sopivia elinalueiksi.
Mäentaanjoen vedenlaatu on kohtuullisen tasolla, mutta sameus ja väri ovat hieman korkeita.
Ruokjärvenpuron vedenlaatua on mitattu viimeksi 2000-luvun alussa ja tuolloin vedenlaatu osoittautui lupaavaksi, joten puro kaipaa lisäselvitystä (taulukko 14). Kesäkuukausiksi ajoittuvat mittauskerrat laskevat vesistön hapen määrää, sama toistuu myös Kaitajärvenpuron kohdalla. Siitoonojassa on Joutikasojan tavoin suuria vaihteluita mittauspisteiden vedenlaadun välillä. Happamuuden arvojen suuret vaihtelut herättävät huomiota. Mitattu 5,1 pH -arvo on selkeästi happaman puolella, eikä se ole sopiva happamuus raakulle tai lohikaloille. Sähkönjohtavuuden arvoissa on suuria vaihteluita, eikä oja täten täytä elinaluevaatimuksia. Valkjärvenpuron vedenlaatua voidaan kuvailla hyväksi, erityisesti alhaiset väriarvot ovat poikkeus tutkimusalueen korkeista väriarvoista. Mittauksia on tosin tehty viimeksi 2000-luvun alussa, joten tuoreempia tutkimuksia tarvittaisiin puron nykytilan selvittämiseen (taulukko 14).
Taulukko 14. Nummenjoen valuma-alueen seurantojen kehittämisalueet.
Osa-alue Seurannan
Leppäkorvenpuro Pitkiönjoki - Joutikasoja
Kaitajärvenpuro Ruokjärvenpuro Valkjärvenpuro
*Kirjallisuudessa mainittuja taimenen tai raakun elinalueita ja kunnostussuunnitelmissa mainittuja alueita.
54 5.1.8 Nuijajoen valuma-alue
Nuijajoen kohdalla säännöllistä seurantaa ei ole nykyään ja viimeisimmät mittaukset ovat vuodelta 2012. Kallio-Nybergin (2001: 52) mukaan Nuijajoen taimenkanta vaatii lisäselvityksiä uhanalaisuuden tilasta, lisäksi kannan mainitaan olevan omavarainen.
Nuijajoen mittauspisteet tulisi sisällyttää seurantoihin taimenkantansa takia (taulukko 15).
Vedenlaadultaan esimerkiksi Nuijajoki 2,1 -mittauspiste on välttävää elinaluetta veden värin ja sameuden korkeista arvoista johtuen (liite 2.7 ja kuva 12).
Kissanojan vedenlaatu on välttävää elinalueeksi, sillä värin sekä sameuden arvot ovat koholla, erityisesti ojan väriarvo ylittää selkeästi sietoarvon (liite 2.7). Pienoja 3,0 -mittauspiste on osa Kissanojan vesimuodostumaa, mutta se ei ole säännöllisen seurannan piirissä. Täten Pienojan mittauspiste on syytä sisällyttää säännöllisen mittauksen piiriin, jotta sen sopivuus elinalueeksi voitaisiin selvittää (taulukko 15).
Taulukko 15. Nuijajoen valuma-alueen seurantojen kehittämisalueet.
Osa-alue Seurannan
*Kirjallisuudessa mainittuja taimenen tai raakun elinalueita ja kunnostussuunnitelmissa mainittuja alueita.
Nuijajoen valuma-alueen muista vesistöistä tarkasteluun saatiin kaksi kappaletta (liite 3.7).
Isolähteenojassa mittaukset ovat vuodelta 2014 ja huomioitavaa on tammikuun tilanne, jolloin liuenneen hapen pitoisuus on ollut vain 0,1 mg/l, eli ojassa on ollut selkeää happikatoa talven aikana. Happikadon aikana ojan itsekuormitus on alkanut, sillä ajankohtana on mitattu selkeästi suurimmat fosfori- ja typpipitoisuudet koko vuoden ajalta. Huomioitavaa on hyvin korkea väriarvo, jonka vuoden keskiarvo on noin 450 mg Pt/l. Täten Isolähteenoja ei ole elinalueeksi soveltuva vesialue. Onkimaanpuron vedenlaatu sen sijaan on väriarvoja lukuun ottamatta elinaluevaatimusten mukainen.
55 5.1.9 Vihtijoen valuma-alue
Mätäjoella mittauspisteitä on kolme kappaletta, mutta säännöllistä seurantaa ei ole tehty.
Pisteistä on tehty ainoastaan satunnaisia mittauksia vuosien 1980 ja 2000 välillä. Mätäjoki on mainittu taimenvesistöksi kirjallisuudessa (taulukko 8), joten joki vaatii lisätutkimuksia (taulukko 16). Sitinoja on osa Sitinoja-Moksojan vesimuodostelmaa, joten Sitinojan ohessa Moksojan tarkastelu tulee tarpeeseen. Sameuden arvot ovat kuitenkin suuria, vedenlaadulla arvioituna Sitinoja-Moksoja on välttävä elinalue (liite 2.8).
Myllyojan mittauspistettä ei Vihtijoen valuma-alueelta löytynyt Hertta-tietokannasta, mutta Pusulanjoen alueelta löytyy Myllyoja 0,6 -mittauspiste. Kyseisestä mittauspisteestä on tehty vain yksi mittaus vuonna 2002. Nummenjoen valuma-alueella puolestaan sijaitsee Myllyoja 0,3 -mittauspiste, jonka vedenlaatu on erinomainen. Vihtijoki itsessään on kohtalainen elinalue. Sameuden arvot ovat korkeat, myös ravinnepitoisuudet ja väriarvot ovat koholla (liite 2.8 ja kuva 11). Olkkalanjoki ja Vihtijoki muodostavat Olkkalanjoen-Vihtijoen vesistöalueen, joten Olkkalanjoen mittauspisteet on huomioitu Vihtijoen ohessa.
Olkkalanjoen vedenlaatu ei kuitenkaan ole soveltuva elinalueeksi, sillä esimerkiksi ravinnepitoisuudet ja sameus ylittävät vedenlaadun sietoarvot.
Vihtijoen valuma-alueella sijaitseva Hovioja on mittauspisteiden perusteella erittäin rehevöitynyt ja samea vesialue (liite 3.8). Ravinnepitoisuudet ja sameuden arvot ovat tutkimusalueen korkeinta tasoa. Mittauksissa on keskitytty lähinnä ravinnepitoisuuteen, sekä sameuteen, joten useita vedenlaatutekijöitä on jätetty mittauksista pois. Jatkuvatoimista automaatiomittausta on hyödynnetty kyseisen mittauspisteen kohdalla. Samanlaista järjestelyä on käytetty Yli-Knuutilan ojassa, jossa toinen mittauspisteistä on hoidettu automaationa. Ojan vedenlaatu on huono. Erityisesti hyvin korkea rautapitoisuuden keskiarvo, 4234,17 µg/l, on tutkimusalueen suurin mitattu rautapitoisuus. Yli-Knuutilan oja ja Hovioja eivät ole soveltuvia elinalueiksi. Niemenjoen osalta väriarvot ylittävät selkeästi sietoarvot, myös sameus ja kokonaistyppi ovat hieman koholla. Vedenlaatu Niemenjoella on välttävä elinalueeksi. Sääksoja on erittäin sopiva elinalueeksi tuoreiden mittausten perusteella, mutta puuttuvien vedenlaatutekijöiden ja Sääksoja 0,2 -mittauspisteen vanhojen mittausten seurauksena oja vaatii lisäselvityksiä. Vihtiojan osalta tilanne on vastaavanlainen, eli vedenlaatu on erinomaisella tasolla, mutta esimerkiksi rautapitoisuutta ja väriarvoa ei ole selvitetty. Vihtioja edellyttäisi säännöllisempää seurantaa, sillä tällä hetkellä ojasta on saatavilla vain hajanaisia mittauksia (taulukko 16). Teeressuonojan vedenlaadussa sameuden
56
ja värin arvot ovat korkeita, mitkä tekevät ojasta elinalueena välttävän. Lisäksi mittauspisteestä puuttuu useiden vedenlaatutekijöiden seuranta.
Taulukko 16. Vihtijoen valuma-alueen seurantojen kehittämisalueet.
Osa-alue Seurannan
*Kirjallisuudessa mainittuja taimenen tai raakun elinalueita ja kunnostussuunnitelmissa mainittuja alueita.
5.2 Kiintoainetilanne mittausten ja mallinnuksen perusteella
Kiintoainepitoisuudet jäävät yleisesti ottaen pieniksi Karjaanjoen vesistön alueella vedenlaatumittauksiin (liitteet 2 ja 3) perustuvan kuvaajan perusteella (kuva 13).
Tutkimusalueen kiintoaineen keskiarvo on 10,31 mg/l ja se on laskettu 49 vesistömuodostumasta. Arvon alle jäävät osa-alueista kaikki muut Hiidenveden aluetta sekä Vihtijoen valuma-aluetta lukuun ottamatta.
Kuva 13. Kuvaajassa on esitetty kiintoainepitoisuuksien mitatut keskiarvot osa-alueittain sekä jokihelmisimpukan ja lohikalojen kiintoaineelle määritetyt sietoarvot. Kiintoaineen keskiarvot on laskettu liitteiden 2 ja 3 perusteella.
0
57
Selkeästi alhaisin kiintoaineen keskiarvo on Puneliajärven alueella, jossa neljän vesialueen keskiarvo on 2,58 mg/l. Kahdessa mittauspisteessä ei tosin ole kiintoaineen seurantaa, mutta muiden alueella sijaitsevien mittauspisteiden perusteella nykytilassa ei ole huolta.
Tutkimusalueen alhaisin yksittäinen kiintoaineen keskiarvo on mitattu Pusulanjoen alueen Jaakolannotkonojan mittauspisteestä, jossa keskiarvo on 0,5 mg/l. Nummenjoen ja Nuijajoen valuma-alueiden sekä Pusulanjoen ja Vanjoen alueiden keskiarvot sijoittuvat 4–7 mg/l välille.
Nummenjoen kohdalla kiintoaineen keskiarvo, 5,98 mg/l, kuvastaa luotettavasti valuma-alueen tilaa, sillä kyseinen keskiarvo on laskettu kymmenen vesimuodostuman mittausten perusteella.
Osa-alueiden joukosta suurimmalla kiintoaineen keskiarvolla erottuu Vihtijoen valuma-alue, jonka mittauspisteiden keskiarvo on noin 37 mg/l. Kyseisellä valuma-alueella on muutama mittauspiste, jotka nostavat keskiarvoa. Esimerkiksi Hoviojan mittauspisteessä kiintoainepitoisuudet ovat tutkimusalueen suurimpia, pitoisuudet yltävät jopa yli 250 mg/l tasolle. Ilman Hoviojan vaikutusta kiintoaineen keskiarvo Vihtijoen valuma-alueella on hieman yli 13 mg/l, joka tosin edelleen on osa-alueiden keskiarvoista suurin.
Karjaanjoen vesistön alueella suurin kiintoaineen pitoisuus virtavesissä on VEMALA-kuormitusmallin mukaan Vanjoen alueella sekä Vihtijoen valuma-alueella (14C).
Puneliajärven alueella ja Nuijajoen valuma-alueella sen sijaan pitoisuus on vähäisin. Valtaosa tutkimusalueesta jää lohikalojen sietoarvon (25 mg/l) alle. Raakun kohdalla (10 mg/l) soveltuvimmat alueet sijaitsevat tutkimusalueen pohjoisoissa, mutta eteläosissa sijaitsee myös hyviä vesialueita. Lohjanjärven alue erottuu suurella pistekuormituksella tutkimusalueen muista osa-alueista (14D). Lohjan kaupungin ja teollisuuden sijoittuminen Lohjanjärven ranta-alueelle on selittävä tekijä suurelle pistekuormitukselle. Karjaanjoen alaosassa on myös havaittavissa kohtalaista pistekuormitusta. Lohjanjärven alueella on suurimman pistekuormituksen ohessa myös suurin kiintoaineen kokonaiskuormitus (14A).
Kokonaiskuormituksen perusteella vähiten kuormittuneet alueet sijaitsevat tutkimusalueen pohjoisosissa, lisäksi Hiidenveden alueella kokonaiskuormitus jää alhaiseksi.
Hajakuormituksen kohdalla (14B) kuormittavimpia osa-alueita ovat Vanjoen alue, Vihtijoen valuma-alue sekä Pusulanjoen alueen eteläisimmät osat.
58
Kuva 14. Karjaanjoen vesistön mallinnettu nykyinen kiintoainekuormitus (F3, suodatus, lasikuitu < 70 g/m²). Kartoissa A ja B on esitetty kokonais- sekä hajakuormitus, ja kartoissa C ja D kiintoaineen määrä virtaamassa sekä pistekuormituksen suuruus. Arvot ovat keskiarvoja ajalta 1.1.2000–31.12.2013. Vastaava esitys 3. jakovaiheen pinta-alaan suhteutettuna karttojen A ja B osalta on liitteenä 5.
59
VEMALA:n ilmastonmuutosskenaariomallin perusteella (kuva 15) on mahdollista arvioida kiintoaineen määrää ja kuormituksen kehitystä tulevaisuudessa. Kiintoaineen kuormituskuvasta 15A nähdään, että Karjaanjoen kiintoainekuormitus tulee muuttumaan.
Syys- ja talvikuukausien aikana kuormitus tulee kasvamaan nykyisestä ja toisaalta kesäkuukausina kuormitus tulee tasaantumaan. Kiintoainekuormituksen muutokset johtuvat lämpötilojen noususta, sadannan kasvusta ja valunnan muutoksista, näihin liittyvät skenaariot on esitetty liitteessä 6. Näistä skenaarioista havaitaan talvi- ja syyskuukausien aikana selkeä lämpötilojen nousu ja valunnan kasvu sekä kesäkuukausien aikainen valunnan väheneminen.
Sadannan ennustetaan kasvavan yli 100 mm nykyisestä vuoteen 2060 mennessä (liite 6).
Kuvasta 15B nähdään jokiin ja järviin kohdistuvan kiintoainekuormituksen kasvu tulevaisuudessa. Kuvassa 15C puolestaan on havaittavissa muutoksia vesistöstä lähtevän virtaaman kiintoainepitoisuuksissa, jotka mukailevat kuvan 15A ennusteita. VEMALA:n ilmastonmuutosskenaariomallin mukaan Karjaanjoen vesistön kiintoainekuormitus tulee kasvamaan tulevaisuudessa ilmastonmuutoksen seurauksena.
VEMALA-kuormitusmallilla on ennustettu myös kiintoaineen sedimentaatiota jokiuomaan sekä kiintoaineen sedimentaatiovarastoa Karjaanjoen vesistössä (liitteet 4.1 ja 4.2).
Kiintoaineen sedimentaation jokiuomaan ennustetaan kasvavan talvi- ja syyskuukausina ja tasaantuvan kesäkuukausina. Sedimentaatiossa tapahtuvat muutokset myötäilevät valunnassa tapahtuvia muutoksia. Sedimentaatiovaraston määrä on nykyisellään tasaantunut noin 3300 kiloon, mutta tulevien vuosikymmenien aikana sen ennustetaan kasvavan. Suuntauksella tulee olemaan suora vaikutus vesistöjen pohjassa eläville ja kehitysvaiheessa oleville simpukoille.
60
Kuva 15. Ennustettu kiintoainekuormitus (F3, suodatus, lasikuitu < 70 g/m²) Karjaanjoen vesistössä VEMALA:n ilmastonmuutosskenaariomallilla arvioituna. A1B-skenaariosta kappaleessa 4.3.
61
Mustionjoen mittauspisteiden kiintoaineen keskiarvo 3,97 mg/l (liite 2.1) on erittäin hyvä raakun ja lohikalojen kannalta. Muilta osin Mustionjoen sivupurojen Gammelbybäckenin ja Krabbäckenin keskiarvot ovat lähellä raakun sietoarvoa, sen sijaan Storängsbäckenin pitoisuus on korkeampi ollen 15,78 mg/l. Puron korkeampi kiintoainepitoisuus on havaittavissa myös kuvassa 14C, jossa Storängsbäckenin 3. jakovaiheen valuma-alueen mallinnettu pitoisuus on suurempi verrattuna muihin Karjaanjoen alaosan alueen osavaluma-alueisiin. Mustionjoen mittauspisteiden keskiarvotaulukossa (taulukko 10) kiintoaineen pitoisuuden keskiarvot vaihtelevat 4-6 mg/l:n välillä. Mustionjoen kiintoainepitoisuuden kehitys on esitetty kuvassa 16, josta on havaittavissa selkeä laskeva suuntaus. Laskeva suuntaus on osoitus onnistuneista toimenpiteistä esimerkiksi maatalouden saralla.
Kiintoaineen määrään vaikuttaa lisäksi eroosio, jota on suuntauksen perusteella saatu hillittyä. Kiintoaineen laskusuuntainen kehitys Mustionjoella on hieman odottamaton johtuen tutkimusalueen yleisesti korkeista sameuden ja värin arvoista, mutta raakun kannalta se on toivottava kehityskulku. VEMALA-kuormitusmallin perusteella Mustionjoen mittauspisteiden (pl. Mustionjoki 0,5) kiintoainepitoisuus ja ääriarvot tasaantuvat tulevaisuudessa (liitteet 4.3–4.7). Mustionjoki 24,7 -mittauspisteen osalta kehitys näyttäisi tulevaisuudessa kasvavan loivasti.
Kuva 16. Kuvaajassa on esitetty kiintoaineen kehitys Mustionjoen kuuden tutkielmassa huomioidun mittauspisteiden keskiarvoihin perustuen.
2 3 4 5 6 7 8 9
1960 1970 1980 1990 2000 2010 2020
Kiintoaine mg/l
Vuosi
Mustionjoen kiintoainepitoisuus
Kiintoaine mg/l Linear (Kiintoaine mg/l)
62
6 Pohdinta
Nykytietämyksen mukaan tutkimusalueen ainoat raakkupopulaatiot sijaitsevat Mustionjoessa, eikä populaatioiden ole havaittu lisääntyvän tutkimusten perusteella. Syytä lisääntymättömyyteen ei tiedetä tarkkaan, mutta yksi potentiaalinen syy voi olla Mustionjoen vedenlaadussa. Sameuden kuvaajasta havaitaan toistuva raakun sietoarvon ylittävä pitoisuus tutkimushistorian ajalta (kuva 10). Raakku vaatii kirkasta vettä, jonka FTU arvo on alle yksi.
Mustionjoen arvot ovat sen sijaan pääosin yli viiden, eli ne ilmentävät samean veden arvoja.
On mahdollista, että raakku joko sietää paremmin sameaa vettä ja korkeampia sähkönjohtavuuden arvoja, kuin kirjallisuudessa on esitetty. Toisaalta ne voivat olla syy siihen, että raakku voi huonosti Mustionjoella eikä lisäänny Åminneforsissa. Kirjallisuudessa on saatettu antaa sietoarvoja, jotka pätevät vain tiettyjen raakkukantojen kohdalla.
Degermanin (ym. 2009) yleisesti Skandinavian vesistöihin esitettyjä sietoarvoja on käytetty laajasti suomalaisissa tutkimuksissa (ks. Oulasvirta ym. 2015 ja Oulasvirta 2010). Tutkimalla sietoarvojen alueellista vaihtelevuutta, esimerkiksi Pohjois- ja Etelä-Suomen osalta, on mahdollista arvioida Degermanin esittämien sietoarvojen sopivuutta suomalaisiin kantoihin.
Raakun pitkäikäisyyden vuoksi on todennäköistä, että alueellisia sopeutumia ja eroavaisuuksia syntyy. Sopeutumilla tai sopeutumattomuudella on suuri merkitys siirtoistutusten onnistumisen kannalta. Lisäksi sähkönjohtavuudelle määritetyt sietoarvot kaipaavat lisäselvitystä Mustionjoen kannan osalta, sillä joki on suoraan yhteydessä mereen, joten hieman kohonneeseen suolapitoisuuteen populaatiot ovat luultavasti tottuneet vuosisatojen aikana.
Varandas ym. (2013: 383) toteavat, että vedenlaadun sietoarvoissa on mahdollista havaita eroja maantieteellisestä sijainnista riippuen, esimerkiksi Iberian niemimaata ja Pohjois-Eurooppaa vertailtaessa. Sopeutumista on tutkittu muutamassa tutkimuksessa. Ziuganovin ym. (2000: 102) mukaan yksi syy arktisten alueiden raakkujen pitkäikäisyyteen on karuun ja vaihtelevaan ilmastoon sekä hydrologiaan liittyvä sopeutuminen. Paikalliseen sopeutumiseen liittyen käydään kiistanalaista keskustelua, tutkimuksia on puolesta sekä vastaan (ks. Denic ym. 2015: 68). Denicin ym. tutkimuksessa todetaan, että populaation koko ja sen sisäinen geneettinen monimuotoisuus vaikuttavat sopeutumiskykyyn, mutta tätä ei voitu luotettavasti todistaa kyseisen tutkimuksen aineistoilla, johtuen tutkittavana olleiden raakkupopulaatioiden pienestä koosta (Denic ym. 2015: 72–73). Kyseisessä tutkimuksessa nostetaan esiin Jonesin näkemys, että paikallinen sopeutuminen on epätodennäköisempää, kun ympäristöä on
63
muokattu (Jones 2013: 1115). Koskemattomassa ympäristössä sopeutumat ovat todennäköisempiä kuin muokatuissa ja pilaantuneissa ympäristöissä. Tutkimukset osoittavat yleisesti eritasoista paikallista sopeutumista, mutta tarkkaa syytä tälle huomiolle ei ole toistaiseksi selvitetty. (Denic ym. 2015: 73.) Oulasvirta (2006d: 129) puolestaan mainitsee raakkujen suuresta kuolleisuudesta vesistöstä toiseen kohdistuvien siirtoistutusten kohdalla, mikä antaisi viitteitä raakun voimakkaasta sopeutumisesta omaan elinalueeseen ja heikosta sopeutumisesta uuteen elinympäristöön. Suoranaista tutkimusta vedenlaadun muuttumiseen liittyvästä sopeutumisesta ei löydy, mutta Skinner ym. (2003: 8) mainitsevat muutaman englantilaisen ja irlantilaisen raakkupopulaation sopeutuneen veden kalkkipitoisuuden luonnollisista syistä johtuneeseen kasvuun, joka ylitti kalkille määritetyn sietoarvon.
Mustionjoen pitkäaikaiset sameuden ja sähkönjohtavuuden korkeat arvot voivat olla syy Åminneforsin alapuolisen raakkupopulaation lisääntymättömyyteen. Jonesin (2013: 1115) näkemyksen mukaan Mustionjoen populaatiot eivät kunnolla sopeutuisi muuttuneisiin olosuhteisiin, ja tämän seurauksena veden sameus olisi todennäköinen syy populaatioiden heikkoon tilaan. Kiistanalaisuutensa vuoksi aihe kaipaa tarkentavaa lisätutkimusta.
Jokihelmisimpukkakantojen laaja-alaisempi levinneisyys ja runsaslukuisuus Ruotsissa ja Norjassa Suomeen verrattuna on mahdollista havaita kuvasta 2. Suomessa laji on ollut suojeltuna jo vuodesta 1955 lähtien, kun Ruotsissa se on ollut suojeltuna vuodesta 1994 ja Norjassa vuodesta 1993 lähtien. Ruotsissa helmenkalastus on kuitenkin ollut osittain kiellettyä vuodesta 1954. (Oulasvirta ym. 2015: 18.) Suurimpia syitä sille, miksi esimerkiksi Ruotsissa raakku on runsaslukuisempi ja laajemmalle levinnyt kuin Suomessa, ovat maiden väliset erot suo- ja kosteikkoalueiden ojituksissa. Suomessa tehtiin paljon ojitustoimenpiteitä 1960–1980-luvuilla. Ojitusten seurauksena kiintoaineen ja humuksen pitoisuudet vesistöissä kasvoivat ja samalla ne tukkivat uomien pohjaa kaventaen merkittävästi raakun elinalueita.
Vastaavasti Ruotsissa ojitustoimenpiteiden määrä on jäänyt selkeästi vähäisemmäksi.
(Valovirta 2006a: 33–34.) Ruotsin raakkuvesistöistä myös suurempi osa on suojeltuja.
Ruotsissa raakkuvesistöistä noin 14,5 % sijaitsee osittain luonnonsuojelualueilla ja noin 76 % Natura-alueilla. Suomessa raakkuvesistöistä puolestaan noin 4,5 % sijaitsee kansallispuistoissa ja 16,4 % Natura-alueilla. (Oulasvirta ym. 2015: 130.) Suomen raakkukannat ovat kärsineet maanmuokkaustoimenpiteiden seurauksena ja elinalueet ovat kaventuneet. Lisäksi raakkuvesistöjen ja niiden lähialueiden suojelu on Suomessa puutteellista. Yhdessä nämä tekijät ovat johtaneet siihen, että Suomessa raakkuvesistöjä on vähemmän kuin Norjassa ja Ruotsissa. Näistä esimerkeistä korostuvat havaittujen
64
elinympäristöjen ja niiden lähialueiden suojelun tärkeys ja merkityksellisyys. Ensisijaisuuden suojelun -periaatetta olisi suotavaa kokeilla jokihelmisimpukan osalta Suomessa.
Jokihelmisimpukka on virtavesien avainlaji ja sen häviämisellä on vaikutuksia jokiekosysteemin, Karjaanjoen vesistön tapauksessa Mustionjoen, rakenteisiin ja toimintaan.
Tällä hetkellä yksikään maassamme tavattavasta luontodirektiivissä mainitusta nilviäis- tai kalalajista ei ole ensisijaisen suojelun alaisuudessa (Suomen ympäristökeskus 2013b).
Esimerkiksi Norjassa jokihelmisimpukka on ehdotettu otettavaksi ensisijaisesti suojeltavien lajien joukkoon (engl. priority species) (Oulasvirta ym. 2015: 18).
Tutkielman sisäisen yhtenevyyden kannalta tutkielmassa esitettyjä kuvia ja taulukoita verrataan toisiinsa. Kiintoaineeseen liittyvät eroavaisuudet tutkimusalueen etelä- ja pohjoisosien välillä toistuvat kuvissa ja taulukoissa, myös pintamaiden maaperäkartta (kuva 4) tukee havaintoa. Kuvien 13–14 perusteella Karjaanjoen vesistön pohjoiset alueet ovat kiintoainepitoisuudeltaan ja -kuormitukseltaan alhaisinta aluetta, erityisesti Puneliajärven asema on selkeä alhaisen kiintoainepitoisuuden alueena. Vanjoen alueen kiintoainepitoisuus jää vedenlaatumittauksissa alhaiseksi, mutta alueen mallinnettu pitoisuus on kuvassa 14C mitattuja arvoja huomattavasti korkeampi. Mallin antamaa arviota tukee pintamaita esittävä maaperäkartta (kuva 4), jonka perusteella Vanjoen alueen maaperä on valtaosin hienorakeista maalajia. Karkeamman maalajin esiintyminen alueella on luontaisen kiintoaineen määrään negatiivisesti vaikuttava seikka, sillä karkean aineksen kulkeutuminen on prosessina hitaampaa verrattuna hienomman aineksen vastaavaan prosessiin. Briggs & Smithson (1985:
311–312) mainitsevat, että partikkeleiden koolla on suuri merkitys niiden kulkeutumisessa.
Mustionjokeen liittyvät esitykset ovat niin ikään linjassa toisiinsa nähden. Mustionjoen kiintoainepitoisuutta esittävästä kuvasta 16 havaitaan laskeva suuntaus. Nykyisestä tasaantuva suuntaus on havaittavissa myös VEMALA-kuormitusmallin ennusteissa (liitteet 4.3–4.7). Kiintoaineen pitoisuudet ovat samaa luokkaa verrattaessa mittauksia (taulukko 10 ja liite 2.1) sekä kuormitusmallin antamaa arviota (liitteet 4.3–4.7). Mustionjoen vedenlaatuun liittyen taulukon 10 arvojen perusteella pitkän ajan keskiarvot käyvät lisäksi hyvin yhteen Mustionjoen tuoreimpien keskiarvojen kanssa (liite 2.1). Pieniä eroja on toki havaittavissa, mutta sietoarvoihin verrattaessa eroa ei synny.
65
Lohjanjärven alueen yhteistarkkailussa esitetyt vertailut Mustionjokeen (ks. Ranta &
Valtonen 2015: 15–16) on mahdollista havaita tässä tutkielmassa esitettyjen tulosten perusteella. Nummenjoen sekä Väänteenjoen kohdalla mainitut Mustionjokea suuremmat lukemat väriarvoissa ja fosforipitoisuuksissa sekä vastaavasti pienemmät arvot sähkönjohtavuuksissa ja happamuudessa ovat havaittavissa tämän tutkimuksen perusteella.
Tutkielmassa esitetyt havainnot liittyen Hiidenveden alueen vedenlaatuun ovat linjassa Hiidenveden alueen yhteistarkkailun tulosten kanssa (ks. Ranta ym. 2014: 22 & 29), joissa
Tutkielmassa esitetyt havainnot liittyen Hiidenveden alueen vedenlaatuun ovat linjassa Hiidenveden alueen yhteistarkkailun tulosten kanssa (ks. Ranta ym. 2014: 22 & 29), joissa