Kiintoainepitoisuudet jäävät yleisesti ottaen pieniksi Karjaanjoen vesistön alueella vedenlaatumittauksiin (liitteet 2 ja 3) perustuvan kuvaajan perusteella (kuva 13).
Tutkimusalueen kiintoaineen keskiarvo on 10,31 mg/l ja se on laskettu 49 vesistömuodostumasta. Arvon alle jäävät osa-alueista kaikki muut Hiidenveden aluetta sekä Vihtijoen valuma-aluetta lukuun ottamatta.
Kuva 13. Kuvaajassa on esitetty kiintoainepitoisuuksien mitatut keskiarvot osa-alueittain sekä jokihelmisimpukan ja lohikalojen kiintoaineelle määritetyt sietoarvot. Kiintoaineen keskiarvot on laskettu liitteiden 2 ja 3 perusteella.
0
57
Selkeästi alhaisin kiintoaineen keskiarvo on Puneliajärven alueella, jossa neljän vesialueen keskiarvo on 2,58 mg/l. Kahdessa mittauspisteessä ei tosin ole kiintoaineen seurantaa, mutta muiden alueella sijaitsevien mittauspisteiden perusteella nykytilassa ei ole huolta.
Tutkimusalueen alhaisin yksittäinen kiintoaineen keskiarvo on mitattu Pusulanjoen alueen Jaakolannotkonojan mittauspisteestä, jossa keskiarvo on 0,5 mg/l. Nummenjoen ja Nuijajoen valuma-alueiden sekä Pusulanjoen ja Vanjoen alueiden keskiarvot sijoittuvat 4–7 mg/l välille.
Nummenjoen kohdalla kiintoaineen keskiarvo, 5,98 mg/l, kuvastaa luotettavasti valuma-alueen tilaa, sillä kyseinen keskiarvo on laskettu kymmenen vesimuodostuman mittausten perusteella.
Osa-alueiden joukosta suurimmalla kiintoaineen keskiarvolla erottuu Vihtijoen valuma-alue, jonka mittauspisteiden keskiarvo on noin 37 mg/l. Kyseisellä valuma-alueella on muutama mittauspiste, jotka nostavat keskiarvoa. Esimerkiksi Hoviojan mittauspisteessä kiintoainepitoisuudet ovat tutkimusalueen suurimpia, pitoisuudet yltävät jopa yli 250 mg/l tasolle. Ilman Hoviojan vaikutusta kiintoaineen keskiarvo Vihtijoen valuma-alueella on hieman yli 13 mg/l, joka tosin edelleen on osa-alueiden keskiarvoista suurin.
Karjaanjoen vesistön alueella suurin kiintoaineen pitoisuus virtavesissä on VEMALA-kuormitusmallin mukaan Vanjoen alueella sekä Vihtijoen valuma-alueella (14C).
Puneliajärven alueella ja Nuijajoen valuma-alueella sen sijaan pitoisuus on vähäisin. Valtaosa tutkimusalueesta jää lohikalojen sietoarvon (25 mg/l) alle. Raakun kohdalla (10 mg/l) soveltuvimmat alueet sijaitsevat tutkimusalueen pohjoisoissa, mutta eteläosissa sijaitsee myös hyviä vesialueita. Lohjanjärven alue erottuu suurella pistekuormituksella tutkimusalueen muista osa-alueista (14D). Lohjan kaupungin ja teollisuuden sijoittuminen Lohjanjärven ranta-alueelle on selittävä tekijä suurelle pistekuormitukselle. Karjaanjoen alaosassa on myös havaittavissa kohtalaista pistekuormitusta. Lohjanjärven alueella on suurimman pistekuormituksen ohessa myös suurin kiintoaineen kokonaiskuormitus (14A).
Kokonaiskuormituksen perusteella vähiten kuormittuneet alueet sijaitsevat tutkimusalueen pohjoisosissa, lisäksi Hiidenveden alueella kokonaiskuormitus jää alhaiseksi.
Hajakuormituksen kohdalla (14B) kuormittavimpia osa-alueita ovat Vanjoen alue, Vihtijoen valuma-alue sekä Pusulanjoen alueen eteläisimmät osat.
58
Kuva 14. Karjaanjoen vesistön mallinnettu nykyinen kiintoainekuormitus (F3, suodatus, lasikuitu < 70 g/m²). Kartoissa A ja B on esitetty kokonais- sekä hajakuormitus, ja kartoissa C ja D kiintoaineen määrä virtaamassa sekä pistekuormituksen suuruus. Arvot ovat keskiarvoja ajalta 1.1.2000–31.12.2013. Vastaava esitys 3. jakovaiheen pinta-alaan suhteutettuna karttojen A ja B osalta on liitteenä 5.
59
VEMALA:n ilmastonmuutosskenaariomallin perusteella (kuva 15) on mahdollista arvioida kiintoaineen määrää ja kuormituksen kehitystä tulevaisuudessa. Kiintoaineen kuormituskuvasta 15A nähdään, että Karjaanjoen kiintoainekuormitus tulee muuttumaan.
Syys- ja talvikuukausien aikana kuormitus tulee kasvamaan nykyisestä ja toisaalta kesäkuukausina kuormitus tulee tasaantumaan. Kiintoainekuormituksen muutokset johtuvat lämpötilojen noususta, sadannan kasvusta ja valunnan muutoksista, näihin liittyvät skenaariot on esitetty liitteessä 6. Näistä skenaarioista havaitaan talvi- ja syyskuukausien aikana selkeä lämpötilojen nousu ja valunnan kasvu sekä kesäkuukausien aikainen valunnan väheneminen.
Sadannan ennustetaan kasvavan yli 100 mm nykyisestä vuoteen 2060 mennessä (liite 6).
Kuvasta 15B nähdään jokiin ja järviin kohdistuvan kiintoainekuormituksen kasvu tulevaisuudessa. Kuvassa 15C puolestaan on havaittavissa muutoksia vesistöstä lähtevän virtaaman kiintoainepitoisuuksissa, jotka mukailevat kuvan 15A ennusteita. VEMALA:n ilmastonmuutosskenaariomallin mukaan Karjaanjoen vesistön kiintoainekuormitus tulee kasvamaan tulevaisuudessa ilmastonmuutoksen seurauksena.
VEMALA-kuormitusmallilla on ennustettu myös kiintoaineen sedimentaatiota jokiuomaan sekä kiintoaineen sedimentaatiovarastoa Karjaanjoen vesistössä (liitteet 4.1 ja 4.2).
Kiintoaineen sedimentaation jokiuomaan ennustetaan kasvavan talvi- ja syyskuukausina ja tasaantuvan kesäkuukausina. Sedimentaatiossa tapahtuvat muutokset myötäilevät valunnassa tapahtuvia muutoksia. Sedimentaatiovaraston määrä on nykyisellään tasaantunut noin 3300 kiloon, mutta tulevien vuosikymmenien aikana sen ennustetaan kasvavan. Suuntauksella tulee olemaan suora vaikutus vesistöjen pohjassa eläville ja kehitysvaiheessa oleville simpukoille.
60
Kuva 15. Ennustettu kiintoainekuormitus (F3, suodatus, lasikuitu < 70 g/m²) Karjaanjoen vesistössä VEMALA:n ilmastonmuutosskenaariomallilla arvioituna. A1B-skenaariosta kappaleessa 4.3.
61
Mustionjoen mittauspisteiden kiintoaineen keskiarvo 3,97 mg/l (liite 2.1) on erittäin hyvä raakun ja lohikalojen kannalta. Muilta osin Mustionjoen sivupurojen Gammelbybäckenin ja Krabbäckenin keskiarvot ovat lähellä raakun sietoarvoa, sen sijaan Storängsbäckenin pitoisuus on korkeampi ollen 15,78 mg/l. Puron korkeampi kiintoainepitoisuus on havaittavissa myös kuvassa 14C, jossa Storängsbäckenin 3. jakovaiheen valuma-alueen mallinnettu pitoisuus on suurempi verrattuna muihin Karjaanjoen alaosan alueen osavaluma-alueisiin. Mustionjoen mittauspisteiden keskiarvotaulukossa (taulukko 10) kiintoaineen pitoisuuden keskiarvot vaihtelevat 4-6 mg/l:n välillä. Mustionjoen kiintoainepitoisuuden kehitys on esitetty kuvassa 16, josta on havaittavissa selkeä laskeva suuntaus. Laskeva suuntaus on osoitus onnistuneista toimenpiteistä esimerkiksi maatalouden saralla.
Kiintoaineen määrään vaikuttaa lisäksi eroosio, jota on suuntauksen perusteella saatu hillittyä. Kiintoaineen laskusuuntainen kehitys Mustionjoella on hieman odottamaton johtuen tutkimusalueen yleisesti korkeista sameuden ja värin arvoista, mutta raakun kannalta se on toivottava kehityskulku. VEMALA-kuormitusmallin perusteella Mustionjoen mittauspisteiden (pl. Mustionjoki 0,5) kiintoainepitoisuus ja ääriarvot tasaantuvat tulevaisuudessa (liitteet 4.3–4.7). Mustionjoki 24,7 -mittauspisteen osalta kehitys näyttäisi tulevaisuudessa kasvavan loivasti.
Kuva 16. Kuvaajassa on esitetty kiintoaineen kehitys Mustionjoen kuuden tutkielmassa huomioidun mittauspisteiden keskiarvoihin perustuen.
2 3 4 5 6 7 8 9
1960 1970 1980 1990 2000 2010 2020
Kiintoaine mg/l
Vuosi
Mustionjoen kiintoainepitoisuus
Kiintoaine mg/l Linear (Kiintoaine mg/l)
62
6 Pohdinta
Nykytietämyksen mukaan tutkimusalueen ainoat raakkupopulaatiot sijaitsevat Mustionjoessa, eikä populaatioiden ole havaittu lisääntyvän tutkimusten perusteella. Syytä lisääntymättömyyteen ei tiedetä tarkkaan, mutta yksi potentiaalinen syy voi olla Mustionjoen vedenlaadussa. Sameuden kuvaajasta havaitaan toistuva raakun sietoarvon ylittävä pitoisuus tutkimushistorian ajalta (kuva 10). Raakku vaatii kirkasta vettä, jonka FTU arvo on alle yksi.
Mustionjoen arvot ovat sen sijaan pääosin yli viiden, eli ne ilmentävät samean veden arvoja.
On mahdollista, että raakku joko sietää paremmin sameaa vettä ja korkeampia sähkönjohtavuuden arvoja, kuin kirjallisuudessa on esitetty. Toisaalta ne voivat olla syy siihen, että raakku voi huonosti Mustionjoella eikä lisäänny Åminneforsissa. Kirjallisuudessa on saatettu antaa sietoarvoja, jotka pätevät vain tiettyjen raakkukantojen kohdalla.
Degermanin (ym. 2009) yleisesti Skandinavian vesistöihin esitettyjä sietoarvoja on käytetty laajasti suomalaisissa tutkimuksissa (ks. Oulasvirta ym. 2015 ja Oulasvirta 2010). Tutkimalla sietoarvojen alueellista vaihtelevuutta, esimerkiksi Pohjois- ja Etelä-Suomen osalta, on mahdollista arvioida Degermanin esittämien sietoarvojen sopivuutta suomalaisiin kantoihin.
Raakun pitkäikäisyyden vuoksi on todennäköistä, että alueellisia sopeutumia ja eroavaisuuksia syntyy. Sopeutumilla tai sopeutumattomuudella on suuri merkitys siirtoistutusten onnistumisen kannalta. Lisäksi sähkönjohtavuudelle määritetyt sietoarvot kaipaavat lisäselvitystä Mustionjoen kannan osalta, sillä joki on suoraan yhteydessä mereen, joten hieman kohonneeseen suolapitoisuuteen populaatiot ovat luultavasti tottuneet vuosisatojen aikana.
Varandas ym. (2013: 383) toteavat, että vedenlaadun sietoarvoissa on mahdollista havaita eroja maantieteellisestä sijainnista riippuen, esimerkiksi Iberian niemimaata ja Pohjois-Eurooppaa vertailtaessa. Sopeutumista on tutkittu muutamassa tutkimuksessa. Ziuganovin ym. (2000: 102) mukaan yksi syy arktisten alueiden raakkujen pitkäikäisyyteen on karuun ja vaihtelevaan ilmastoon sekä hydrologiaan liittyvä sopeutuminen. Paikalliseen sopeutumiseen liittyen käydään kiistanalaista keskustelua, tutkimuksia on puolesta sekä vastaan (ks. Denic ym. 2015: 68). Denicin ym. tutkimuksessa todetaan, että populaation koko ja sen sisäinen geneettinen monimuotoisuus vaikuttavat sopeutumiskykyyn, mutta tätä ei voitu luotettavasti todistaa kyseisen tutkimuksen aineistoilla, johtuen tutkittavana olleiden raakkupopulaatioiden pienestä koosta (Denic ym. 2015: 72–73). Kyseisessä tutkimuksessa nostetaan esiin Jonesin näkemys, että paikallinen sopeutuminen on epätodennäköisempää, kun ympäristöä on
63
muokattu (Jones 2013: 1115). Koskemattomassa ympäristössä sopeutumat ovat todennäköisempiä kuin muokatuissa ja pilaantuneissa ympäristöissä. Tutkimukset osoittavat yleisesti eritasoista paikallista sopeutumista, mutta tarkkaa syytä tälle huomiolle ei ole toistaiseksi selvitetty. (Denic ym. 2015: 73.) Oulasvirta (2006d: 129) puolestaan mainitsee raakkujen suuresta kuolleisuudesta vesistöstä toiseen kohdistuvien siirtoistutusten kohdalla, mikä antaisi viitteitä raakun voimakkaasta sopeutumisesta omaan elinalueeseen ja heikosta sopeutumisesta uuteen elinympäristöön. Suoranaista tutkimusta vedenlaadun muuttumiseen liittyvästä sopeutumisesta ei löydy, mutta Skinner ym. (2003: 8) mainitsevat muutaman englantilaisen ja irlantilaisen raakkupopulaation sopeutuneen veden kalkkipitoisuuden luonnollisista syistä johtuneeseen kasvuun, joka ylitti kalkille määritetyn sietoarvon.
Mustionjoen pitkäaikaiset sameuden ja sähkönjohtavuuden korkeat arvot voivat olla syy Åminneforsin alapuolisen raakkupopulaation lisääntymättömyyteen. Jonesin (2013: 1115) näkemyksen mukaan Mustionjoen populaatiot eivät kunnolla sopeutuisi muuttuneisiin olosuhteisiin, ja tämän seurauksena veden sameus olisi todennäköinen syy populaatioiden heikkoon tilaan. Kiistanalaisuutensa vuoksi aihe kaipaa tarkentavaa lisätutkimusta.
Jokihelmisimpukkakantojen laaja-alaisempi levinneisyys ja runsaslukuisuus Ruotsissa ja Norjassa Suomeen verrattuna on mahdollista havaita kuvasta 2. Suomessa laji on ollut suojeltuna jo vuodesta 1955 lähtien, kun Ruotsissa se on ollut suojeltuna vuodesta 1994 ja Norjassa vuodesta 1993 lähtien. Ruotsissa helmenkalastus on kuitenkin ollut osittain kiellettyä vuodesta 1954. (Oulasvirta ym. 2015: 18.) Suurimpia syitä sille, miksi esimerkiksi Ruotsissa raakku on runsaslukuisempi ja laajemmalle levinnyt kuin Suomessa, ovat maiden väliset erot suo- ja kosteikkoalueiden ojituksissa. Suomessa tehtiin paljon ojitustoimenpiteitä 1960–1980-luvuilla. Ojitusten seurauksena kiintoaineen ja humuksen pitoisuudet vesistöissä kasvoivat ja samalla ne tukkivat uomien pohjaa kaventaen merkittävästi raakun elinalueita.
Vastaavasti Ruotsissa ojitustoimenpiteiden määrä on jäänyt selkeästi vähäisemmäksi.
(Valovirta 2006a: 33–34.) Ruotsin raakkuvesistöistä myös suurempi osa on suojeltuja.
Ruotsissa raakkuvesistöistä noin 14,5 % sijaitsee osittain luonnonsuojelualueilla ja noin 76 % Natura-alueilla. Suomessa raakkuvesistöistä puolestaan noin 4,5 % sijaitsee kansallispuistoissa ja 16,4 % Natura-alueilla. (Oulasvirta ym. 2015: 130.) Suomen raakkukannat ovat kärsineet maanmuokkaustoimenpiteiden seurauksena ja elinalueet ovat kaventuneet. Lisäksi raakkuvesistöjen ja niiden lähialueiden suojelu on Suomessa puutteellista. Yhdessä nämä tekijät ovat johtaneet siihen, että Suomessa raakkuvesistöjä on vähemmän kuin Norjassa ja Ruotsissa. Näistä esimerkeistä korostuvat havaittujen
64
elinympäristöjen ja niiden lähialueiden suojelun tärkeys ja merkityksellisyys. Ensisijaisuuden suojelun -periaatetta olisi suotavaa kokeilla jokihelmisimpukan osalta Suomessa.
Jokihelmisimpukka on virtavesien avainlaji ja sen häviämisellä on vaikutuksia jokiekosysteemin, Karjaanjoen vesistön tapauksessa Mustionjoen, rakenteisiin ja toimintaan.
Tällä hetkellä yksikään maassamme tavattavasta luontodirektiivissä mainitusta nilviäis- tai kalalajista ei ole ensisijaisen suojelun alaisuudessa (Suomen ympäristökeskus 2013b).
Esimerkiksi Norjassa jokihelmisimpukka on ehdotettu otettavaksi ensisijaisesti suojeltavien lajien joukkoon (engl. priority species) (Oulasvirta ym. 2015: 18).
Tutkielman sisäisen yhtenevyyden kannalta tutkielmassa esitettyjä kuvia ja taulukoita verrataan toisiinsa. Kiintoaineeseen liittyvät eroavaisuudet tutkimusalueen etelä- ja pohjoisosien välillä toistuvat kuvissa ja taulukoissa, myös pintamaiden maaperäkartta (kuva 4) tukee havaintoa. Kuvien 13–14 perusteella Karjaanjoen vesistön pohjoiset alueet ovat kiintoainepitoisuudeltaan ja -kuormitukseltaan alhaisinta aluetta, erityisesti Puneliajärven asema on selkeä alhaisen kiintoainepitoisuuden alueena. Vanjoen alueen kiintoainepitoisuus jää vedenlaatumittauksissa alhaiseksi, mutta alueen mallinnettu pitoisuus on kuvassa 14C mitattuja arvoja huomattavasti korkeampi. Mallin antamaa arviota tukee pintamaita esittävä maaperäkartta (kuva 4), jonka perusteella Vanjoen alueen maaperä on valtaosin hienorakeista maalajia. Karkeamman maalajin esiintyminen alueella on luontaisen kiintoaineen määrään negatiivisesti vaikuttava seikka, sillä karkean aineksen kulkeutuminen on prosessina hitaampaa verrattuna hienomman aineksen vastaavaan prosessiin. Briggs & Smithson (1985:
311–312) mainitsevat, että partikkeleiden koolla on suuri merkitys niiden kulkeutumisessa.
Mustionjokeen liittyvät esitykset ovat niin ikään linjassa toisiinsa nähden. Mustionjoen kiintoainepitoisuutta esittävästä kuvasta 16 havaitaan laskeva suuntaus. Nykyisestä tasaantuva suuntaus on havaittavissa myös VEMALA-kuormitusmallin ennusteissa (liitteet 4.3–4.7). Kiintoaineen pitoisuudet ovat samaa luokkaa verrattaessa mittauksia (taulukko 10 ja liite 2.1) sekä kuormitusmallin antamaa arviota (liitteet 4.3–4.7). Mustionjoen vedenlaatuun liittyen taulukon 10 arvojen perusteella pitkän ajan keskiarvot käyvät lisäksi hyvin yhteen Mustionjoen tuoreimpien keskiarvojen kanssa (liite 2.1). Pieniä eroja on toki havaittavissa, mutta sietoarvoihin verrattaessa eroa ei synny.
65
Lohjanjärven alueen yhteistarkkailussa esitetyt vertailut Mustionjokeen (ks. Ranta &
Valtonen 2015: 15–16) on mahdollista havaita tässä tutkielmassa esitettyjen tulosten perusteella. Nummenjoen sekä Väänteenjoen kohdalla mainitut Mustionjokea suuremmat lukemat väriarvoissa ja fosforipitoisuuksissa sekä vastaavasti pienemmät arvot sähkönjohtavuuksissa ja happamuudessa ovat havaittavissa tämän tutkimuksen perusteella.
Tutkielmassa esitetyt havainnot liittyen Hiidenveden alueen vedenlaatuun ovat linjassa Hiidenveden alueen yhteistarkkailun tulosten kanssa (ks. Ranta ym. 2014: 22 & 29), joissa mainitaan kyseisen alueen suurista ravinnepitoisuuksista, rehevyydestä sekä savisameasta vedestä. Mustionjoen, Fiskarsinjoen, Pohjanpitäjänlahden ja Tammisaaren merialueen yhteistarkkailussa mainitaan Mustionjoen vedenlaadun pysyvän samanlaisena koko jokijaksolla (Holmberg & Valtonen 2015: 13). Tämä voidaan havaita taulukosta 10 ja liitteestä 2.1, joiden perusteella merkittäviä eroja Mustionjoen mittauspisteiden välillä ei ole.
Samaisessa yhteistarkkailussa (Holmberg & Valtonen 2015: 14–15) on esitetty Mustionjoen kokonaistypen ja -fosforin, sameuden sekä sähkönjohtavuuden kehitystä osoittavia kuvaajia.
Nämä kuvaajat osoittavat vastaavat kehityskulut kuin tässä tutkielmassa on esitetty kuvassa 10. Sameuden kohdalla kehityskuluissa on kuitenkin eroja. Kuvaajien lähteinä Holmberg &
Valtonen ovat käyttäneet vedenlaatumittauksia vuodesta 2010 alkaen, tässä tutkielmassa on sen sijaan huomioitu koko mittaushistoria. Sameuden kohdalla kuvaajat ovat päinvastaisia johtuen erilaisen ajallisen mittakaavan käytöstä. Sameuden viimeaikainen kehitys on laskusuuntainen, mutta jos huomioidaan pidemmän aikavälin vaihtelu, niin kasvava suuntaus sekä arvojen suurehko vaihtelu vuosien välilläon mahdollista havaita. Tällöin myös laskevan suuntauksen vaiheita esiintyy.
Järvet voivat muodostaa lisääntymisesteitä raakulle, kuten esimerkiksi Inarijärvessä on mahdollisesti käynyt. Oulasvirran mukaan (2006c: 76) raakkuja ei ole havaittu Inarijärven yläpuolisissa vesistöissä, vaikka laji esiintyy pohjoisempana Norjassa ja Venäjällä samaisen vesistön (Paatsjoen vesistöalue) alueella. Lisääntymisestehypoteesi on mahdollinen, mutta täyttä varmuutta asiasta ei ole. Viimeaikaisissa kartoituksissa raakkuja ei ole kuitenkaan löydetty Lohjanjärven yläpuolisista vesistöistä (Oulasvirta 2010: 14). Mikäli Lohjanjärvi toimii lisääntymisesteenä (liite 7) tai muutoin haittaa raakun luontaista levittäytymistä lohikalojen välityksellä, niin esimerkiksi istutusten turvin raakkua on mahdollista saada levittäytymään tutkimusalueen pohjoisosiin.
66
Tutkielma täydentää jokihelmisimpukkaan ja lohikaloihin liittyvää ajankohtaista tutkimusta keskittymällä vedenlaadun merkitykseen ja sen asettamiin reunaehtoihin elinalueiden kartoituksessa. Tutkielmaa voidaan soveltaa elinympäristöarviointien kanssa ja kartoittaa näin sietoarvot ja rakenteellisten vaatimusten täyttävät elinalueet. Tästä hyvänä esimerkkinä on tutkielmassa esiin nostettu Rautajoki. Oulasvirta (2010: 11) nostaa esille Puneliajärven Rautajoen jokihelmisimpukalle soveltuvan elinympäristön. Arvio on tehty silmämääräisesti sukeltamalla. Tämän tutkielman tulosten perusteella se on soveltuva elinympäristö myös vedenlaadulla arvioituna (kuva 12). Oulasvirta mainitsee samaisessa tutkimuksessa Saavajoessa sijaitsevan Siikalankosken potentiaalin. Mittausten perusteella vedenlaatu on Saavajoessa hyvä, mutta veden sameudesta ja väristä voi aiheutua rajoitteita raakulle.
Tutkielmassa vedenlaatua on arvioitu kymmenen vedenlaatutekijän keskiarvoihin perustuen.
Menetelmä ei osoita kehityskulkua, mutta vuosikeskiarvojen avulla on mahdollista saada suuresta aineistosta riittävä yleiskäsitys nykytilanteesta. Tarkempia tuloksia on mahdollista saada esimerkiksi Mustionjoesta tehtyjen pitkien aikasarjojen kaltaisilla kuvaajilla.
Tutkimusalueen suuresta koosta johtuen kaikkien mittauspisteiden läpikäyminen vastaavalla tavalla olisi ollut tutkielman laajuuden kannalta työläs. Sen sijaan väitöskirjan kohdalla se olisi toteutettavissa oleva menetelmä.
Yleisesti ottaen kirjallisuudesta saatavista sietoarvoista on tutkielman painotuksen perusteella mahdollista tehdä useita erilaisia sietoarvotaulukoita, jolloin johtopäätöksinä muodostuneet elinalueet olisivat erilaisia verrattuna tässä tutkielmassa osoitettuihin. Tutkielmassa esitetyt sietoarvotaulukot edesauttavat tulevaa aiheeseen liittyvää tutkimusta ja vedenlaadun vaikutuksiin keskittyvää tutkimusta.
Aineistoon liittyviä potentiaalisia virhetekijöitä ovat muun muassa määritysmenetelmien mahdollinen muuttuminen ja syöttövirheet. Määritysmenetelmiin liittyvää virhemahdollisuutta on tutkielmassa pienennetty käyttämällä samoilla määritystekniikoilla määritettyjä arvoja esitetyissä kuvissa ja taulukoissa, lisäksi eri mittayksiköissä esitetyt arvot on muutettu samoihin yksiköihin. Vesistöjen nimityksissä on pientä hajontaa ja mahdollisia kirjoitusvirheitä on esiintynyt. Erityishuomio tulee kohdistaa nimeltään samantyyppisten vesistöjen, kuten Myllyjoki, Myllypuro ja Myllyoja, erottamisessa.
67