Eurajokelaisten purjehdusoikeudet
Talonpoikien vapaata purjehdusta, heidän oikeuttaan myydä tavaroita kenelle mieli-vät ja ostaa ne keneltä tahansa alettiin tie-toisesti kaventaa 1300-luvulla.
Ensimmäi-set rajoitukset sisältyivät Maunu Eerikin-pojan maanlain kauppakaareen. Talonpo-jat saivat sen mukaisesti myydä tuotteitaan pelkästään Tukholmassa ja Turussa. Sak-saan. Tallinnaan tai edes oman maan mui-hin kaupunkeimui-hin suomalaisen talonpojan ei edellytetty tämän jälkeen lähtevän.
Kauppakaaressa annettiin myös määräyk-siä talonpoikien laivoista myytävistä tava-roista: vilja, kala ja traani olivat luvallisia, muut tuotteet talonpoikien oli myytävä kaupunkien porvareille näiden puoteihin.
Määräyksiä ei juuri kyetty valvomaan.
Ne heijastelevatkin enemmän kruunun yleisiä pyrkimyksiä kuin tosiasiallisen käy-tännön muutoksia. Kustaa Vaasa ei kuiten-kaan halunnut tyytyä pelkkiin julkilausu-miin. Hän saikin tuomioistuimet langetta-maan sakkoja luvattomasta purjehduksesta
ja saattoi näin toteuttaa osan tiukkasanai-sista kielloista. On kuitenkin huomattava, että vaikka Kustaa-kuningas lausui; älkööt vakkasuomalaiset purjehtiko ulkomaille,
hän ei pyrkinyt sittenkään tyrehdyttämään koko purjehdusta vaan ohjaamaan sen ha-luamiinsa uomiin. Hänen päämääränään oli talonpoikaispurjehtijoiden matkojen suuntaaminen Tukholmaan, pois Tallinnan jamuiden Hansa-kaupunkien ulottuvilta.
1
Tiukkaan työnjakoon pyrkivä 1600-luvun merkantilistinen talouspolitiikka ei voinut periaatteessa hyväksyä talonpoikais-purjehduksen kaltaista toimintaa. Se pyrki päinvastoin kaiken kaupan keskittämiseen kaupunkeihin ja halusi kaupan vapauden
Eurajokelaiset olivat tottuneita purjehtijoita. He läksivät matkaan tavallisesti ensi kerran kevätkesällä, olivat maissa heinätöiden ajan ja lastasivat veneensä uudelleen heti niiden päätyttyä. Syysmyrskyihin he eivät lähteneet, mutta eivät aina ennättäneet viimeiseltä Tukholman-matkalta kotiin ennen niiden tu-loa. Kuva Kuivalahden Pujonnokasta. Kai Jalonen 1986.
nimissä kuristaa talonpoikaispurjehduksen.
Kauppa oli vielä ohjattava mahdollisim-man harvojen etuoikeudeksi ja jaoiteltava koti- ja ulkomaankauppaan. Käytännössä tämä merkitsi Tukholman suosimista. Nä-mä merkantilistien pyrkimykset tulivat sel-västi näkyviin vuoden 1617 kauppaordinan-tiassa. Se ei ollut kuitenkaan puhtaaksi
vil-jellyn merkantilismin tuote vaan teki työn-jakoon eräitä merkittäviä poikkeuksia, sal-li muun muassa Ahvenanmaan, Korp-poon, Rymättylän, Taivassalon, Nauvon, Kemiön, Tenholan ja Uudenmaan
saaris-ton asukkaiden purjehtia edelleen omine laivoineen joko Tukholmaan tai Suomen.
Viron ja Inkerin satamiin. Rajoittamatto-maksi se ei purjehdusoikeutta kuitenkaan
jättänyt. Kuningas piti näet parhaana suo-da etuudet pelkästään kalastuksesta, hyl-keen- tai linnunpyynnistä ja
karjanhoidos-ta eläville. Samalla hän kielsi ehdottomasti tavaroiden oston muilta talonpojilta. Maa-kaupan juurimiseksi ja estämiseksi säädet-tiin edelleen, että purjehtijat saivat tuoda suolaa vain itselleen, eivät naapureilleen. 2
Periaatteessa nämä määräykset olivat
voimassa koko 1600-luvun ajan. Eurajoen talonpoikien olisi niiden mukaisesti pitänyt myydä kaikki tuotteensa joko Rauman tai Porin porvareille. Käytäntö muovautui kui-tenkin täysin toisenlaiseksi. Pitäjäläiset pi-tivät purjehdusta ikivanhana oikeutenaan eivätkä suostuneet ymmärtämään kunin-kaan päätöstä ja toimimaan sen mukaises-ti. He purjehtivat jatkuvasti Tukholmaan
ja aiheuttivat näin huolia niin esivallalle kuin Porin ja Rauman porvareillekin. Vii-meksi mainitut koettivat kiinnittää kunin-kaan huomiota valittamalla lähes kaikilla
1600-luvun valtiopäivillä purjehduksen ai-heuttamista haitoista. He saivat valituksiin-sa enimmäkseen myös ymmärtävät vas-taukset mutta eivät olleet tästä huolimatta täysin tyytyväisiä.
Kaupunkien tyytymättömyyden syynä oli kuninkaallisen majesteetin haluttomuus vanhojen etuoikeuksien eväämiseen ja kauppaordinantiassa suotujen oikeuksien kumoamiseen. Kuningas muistutti kaupun-keja päinvastoin siitä, että hänen huolensa eivät voineet rajoittua kaupunkien
par-haan vaalimiseenvaan että hänen oli pidet-tävä silmällä kaikkien alamaistensa etuja.
Hän ei tämän vuoksi voinut eikä halunnut riistää rannikon talonpojilta näiden
vanho-ja etuuksia jakaventaa näiden elinmahdol-lisuuksia.
Kaupunkien kannalta tarkasteltuina ku-ninkaan vastaukset olivat huolestuttavan epämääräisiä, puhuttiinhan niissä vain ta-lonpoikien vanhoista oikeuksista mutta ei eritelty, ketkä olivat oikeutettuja nautti-maan näistä etuuksista ja mitkä olivat oi-keuksien rajat. Kun esivalta näin jätti
ko-rostamatta kauppaordinantian
myönnytys-ten rajallisuutta, se soi tavallaan purjehdus-oikeuden myös muille näin asian joka tapauksessa käsittivät ikivanhaan käytän-töön viittaavat rannikon talonpojat.
Hyvä-nä esimerkkinä voidaan mainita
raumalais-ten japorilaisten vuonna 1697 esittämä va-litus. Siinä korostettiin eurajokelaisten, lu-vialaisten ja ulvilalaisten harjoittaman pur-jehduksenhaittoja ja toivottiin moisen lait-tomuuden pikaista ja ehdotonta kieltämis-tä. Kuningas ei kuitenkaan puuttunut vas-tauksessaan laisinkaan varsinaiseen purjeh-dukseen, hän piti paheksuttavana vain pur-jehdukseen liittyvää maakauppaa ja lupasi ryhtyä toimiin sen kitkemiseksi. Vastaus voitiin näin tulkita purjehdusoikeudet
muuten vahvistavaksi.3
Talonpojat eivät suinkaan jättäytyneet hiljaisiksi sivustakatselijoiksi vaan pyrkivät tahollaan tähdentämään purjehdusoikeuk-sien merkittävyyttä ja laatimaan anomuk-sia purjehdusoikeuksien vahvistamiseksi.
He perustivat esityksensä vanhoihin etuoi-keuksiinsa ja ikimuistoiseen tapaan. Eura-jokelaiset liittivät päiväämättömään mutta todennäköisesti 1660-luvun alussa
laadit-tuun valitukseensa vielä viittauksen ranni-kon läheisyyteen ja peltojen pienuuteen.
He totesivat nimenomaan, etteivät saaneet pelloistaan verojen maksuun riittäviä
tulo-ja. Mikäli kuningas armossaan eväisi heiltä purjehdusoikeudet ja antaisi raumalaisten jatkaa eurajokelaisten etuja loukkaavaa toimintaansa, talonpojat eivät kykenisi mi-tenkään maksamaan verojaan ja elämään kunniallisten ja kuuliaisten alamaisten ta-voin.4 Pitäjä koetti näin mitä ilmeisimmin viitata kauppaordinantian sanontoihin, si-jaintiin meren rannalla ja toimeentulon riippuvuuteen muusta kuin
maanviljelyk-sestä.
Talonpojat vetosivat myös Rauman ja Porin porvareiden haluun myydä mahdolli-simman kalliilla ja ostaa niin halvalla kuin suinkin. He äityivät ihmettelemään, miksi porilaisten ja raumalaisten oli saatava suo-lasta huomattavasti korkeampi hinta kuin
turkulaisten, vaikka kaikki maksoivat siitä Tukholmassa aivan yhtä paljon. Kun
suo-lan hinta nousi vuonna 1675 erityisen kor-keaksi ja kun talonpoikien mahdollisuudet sen ostoon olivat pahan kadon vuoksi en-tistä kehnommat, satakuntalainen rahvas anoi jälleenpurjehdusoikeuksiensa vahvis-tamista. Se viittasi perusteluissaan ennen
muuta porilaisten ylettömään kiskontaan jakertoi, että sen oli myytävä kalansa suo-lan puutteen vuoksi mahdollisimman pikai-sesti. Porvarit käyttivät tilaisuutta häikäile-mättä hyväkseen ja painoivat kalan hinnan alhaistakin alhaisemmaksi. Perustelut eivät vakuuttaneet kuningasta. Tämä tyytyi vain
toteamaan, että purjehdukseen oikeutetut saivat noutaa Tukholmasta suoloja, mui-den oli ostettava ne kaupunkien
porvareil-ta. Oikeuksien puolestaan tuli kuninkaan mielestäperustua esivallan myöntämiin sel-viin dokumentteihin. Pelkkä ikivanha tapa ei oikeuksia suonut.5
Eurajokelaiset katsoivat omistavansa vaaditun dokumentin. He pitivät tällaisena Pietari Brahen heinäkuun 16. päivänä vuonna 1652 allekirjoittamaa kirjettä. Jalo-sukuinen kreivi, valtaneuvos. drotsi ja laa-manni sekä Suomen kenraalikuvernööri kertoo siinä sisarensa kreivitär Kristina Brahen valittaneen, että raumalaiset olivat estäneet tämän rälssitalonpoikia
purjehti-masta Tukholmaan. Sisar oli myös
mainin-nut, että seudun muut rälssitalonpojat
sai-vat harjoittaa purjehdusta kenenkään
este-lemättä. Koska raumalaiset eivät Kristina-rouvan kertoman mukaan kyenneet edes
ostamaan lampuotien tuotteita ja täyttä-mään tehtäväänsä tavaroiden välittäjänä, kreivi katsoi aiheelliseksi myöntyä sisaren-sa pyyntöön ja suoda tämän alustalaisille vapaan purjehdusoikeuden.6
Eurajokelaiset eivät koko 1600-luvun ai-kana joutuneet kertaakaan tekemään
tark-kaa selkoa purjehdusoikeuksistaan. Asiaan puututtiin tosin useaan otteeseen mutta ai-na ylimalkaisesti. Selvityksiä kuningas ei eurajokelaisilta vaatinut. Vuonna 1675 hän viittasi vain kirjallisten dokumenttien
vält-tämättömyyteen mutta jätti asian muuten
silleen. Kun raumalaiset vuonna 1686 valit-tivat eurajokelaisten purjehduksen laitto-muutta. kuningas siirsi asian muitta
mutkit-ta maaherran hoidettavaksi ja tutkittavak-si. Tästä tutkinnasta ei ole kuitenkaan min-käänlaisia tietoja.7
Raumalaisten kanssa riidellessään eura-jokelaiset osoittautuivat oveliksi ja
säädös-ten tarjoamat takaportit hyvin tunteviksi.
Niinpä kun Rauman tarmokas pormestari Joachim Timme ilmaantui vuonna 1654 pi-täjän käräjille ja valitti niillä purjehduksen ja siihen liittyvän maakaupan haitoista, eu-rajokelaiset yltyivät neuvomaan arvonsa
tuntevaa pormestaria. He kertoivat tälle, että Eurajoki kuului Porin lääniin ja Ala-Satakunnan kihlakuntaan. Rauma
puoles-taan oli Vehmaan kihlakunnan puolella ja Turun läänin alueella. Eurajokelaiset kat-soivat tämän vuoksi kuuluvansa Porin
alai-suuteen ja ilmoittivat Timmelle, että tämä oli täysin väärässä paikassa. Mikäli por-mestari halusi saattaa eurajokelaiset
edes-vastuuseen, hänen tuli ryhtyä toimiin pitä-jän siirtämiseksi Vehmaan kihlakuntaan ja Rauman alaisuuteen.8 Tähän samaan seik-kaan vetosivat vuonna 1656 myös
luvialai-set. He menivät väitteissään vielä edem-mäksi ja uskaltautuivat ilmoittamaan, että heillä oli Porin pormestarin ja maistraatin lupa harjoittaa maakauppaa ja
purjehdus-ta. Näin rohkea japerätön väite toi luvialai-sille kuitenkin raskaat sakot.9
Todenteolla eurajokelaiset joutuivat puolustamaan oikeuksiaan vasta 1720-luvulla. He vetosivat tuolloin sekä säterien että rälssitalonpoikien ikiaikaisiin
etuuk-siin ja totesivat, ettei raumalaisilla pitänyt olla asiassa mitään huomauttamista ja ettei eurajokelaisten purjehduksen tulisi
aiheut-taa näissä levottomuutta. Tärkeimpänä oi-keuksiensa takaajana he pitivät kenraaliku-vernööri Brahen edellä mainittua kirjettä.
Tämän lisäksi he vetosivat joihinkin 1680-luvun päätöksiin. Luvialaiset olivat ensin-näkin saaneet kuninkaalta 23.12.1682 ano-mansa purjehdusoikeudet. Kuningas perus-teli ratkaisuaan luvialaisten ahtailla elin-oloilla ja niukoilla mahdollisuuksilla mutta muistutti näitä samalla vakavasti maakaup-paan ja muuhun laittomuuteen
sortumises-ta.
Eurajokelaisilla ei ollut esitettävänä vas-taavankaltaisia päätöksiä. He tyytyivät vain vetoamaan käräjien vuonna 1683 suo-rittamaan tutkintaan. Tässä todettiin pitä-jän pitkät perinteet, tuotiin esille vanhat ranta-aittoja ja kuutteja koskevat tiedot ja ilmaistiin vakaumus niiden todistusarvosta purjehdusoikeuden vahvistajina. Käräjien mukaan Linnamaan, Auvin, Vuojoen, Kaukonpielen. Kirkonkylän. Tarvolan ja Kuivalahden oikeuksista ei pitänyt olla minkäänlaisia epäilyksiä. Rahvas vetosi myös vuoden 1664 laamannintuomioon.
Linnamaan Sipi Simonpoika, Kaukomäen Matti Heikinpoika ja Panehan Simo Mar-tinpoika vapautettiin siinä raumalaisten syytteistä. Kun laamanni oli näin hylännyt raumalaisten kanteen, hän oli
eurajokelais-ten mielestä vahvistanut samalla heidän oi-keutensa ja asettunut vanhan käytännön ja lujan oikeudenmukaisuuden takuumiehek-si.10
Olivatko eurajokelaisten perusteet riittä-vät? Oliko heillä asiakirjoihin perustuva oi-keus purjehduksen harjoittamiseen? Vas-tauksia etsittäessä on muistettava, että eu-rajokelaiset eivät voineet esittää kreivi Pie-tari Brahen kirjeelle kuninkaallista
vahvis-tusta. Brahen lupaa ei näin voitane pitää virallisena. Tämä oli myös läntisen tutkija-kunnan tulkinta vuonna 1727. Kun Luvia puolestaan sai kuninkaan vahvistuksen vas-ta vuonna 1682, se näyttää harjoittaneen purjehdusta pitkään täysin perusteitta. On myös huomattava, että eurajokelaiset eivät viittaa kertaakaan vuonna 1675 suotuihin oikeuksiin. Tämän vuoksi tuntuukin ilmei-seltä. että tämä kirjallisuudessa esiintyvä Eurajoen purjehdusoikeuksien vahvistus-vuosi perustuu jonkinlaiseen väärinymmär-rykseen. Vuonna 1675 kuningas vahvisti tosin ne Vehmaan pitäjien oikeudet, joilla
jo ennestään sellaiset oli. mutta Eurajoki ei satakuntalaisena pitäjänä tähän jouk-koon kuulunut, eivätkä sen Lapin hallinto-pitäjän alaiset kylätkään voineet esittää sellaisia aikaisempia asiakirjoja, jotka ku-ningas näin olisi uudelleen vahvistanut.11
Eurajokelaiset itse eivät oikeuksiaan epäilleet, heille asia oh selvä ja ikivanha perinnäistapa purjehduksen paras perusta.
Ainoita epäilijöitä olivat raumalaiset ja po-rilaiset mutta nämä eivät saaneet asiaa
tut-kituksi. Eurajokelaiset pääsivät monien muiden mukana nauttimaan korkean esi-vallan julistamien päämäärien ja sen nou-dattaman käytännön ristiriitaisuudesta:
koska he olivat talonpoikaispurjehtijoina Tukholman ruokkijoita, heitä ei tullut pan-na niin ahtaalle, että he olisivat jääneet ve-neineen kotiin ja antaneet Tukholman
noutaa ruokansa ja polttopuunsa muualta.
Kaupungit puolestaan eivät aina
käyttä-neet viisaasti hyväkseen kaikkia niille suo-tuja mahdollisuuksia vaan lankesivat hou-kutukseen ja kiskoivat talonpojilta koh-tuuttomia hintoja.
Laivurit
Talonpoikaispurjehduksen laadusta ja laa-juudesta on tietoja vasta 1500-luvun
lopul-ta. Tukholman tulotileistä on näet
vuodes-ta 1556 lähtien poimittavissa tullin maksa-neiden talonpoikaislaivureiden nimet ja ko-tipaikat sekä tiedot heidän laivaamiensa
ta-varoiden laadusta ja määrästä. Tullitilit so-veltuvat näin mainiosti systemaattisen tar-kastelun pohjaksi, olkoonkin että kaikkien laivureiden kohdalle ei ole merkitty tark-koja kotipaikkatietoja. Pitäjä useimmista viimeksi mainituistakin on toki saatavissa.
Kun Eurajoki ja Lappi tulivat 1600-luvun mittaan läänitetyiksi, niiden talonpojat
ka-toavat tulotileistä. Tämä ei välttämättä merkitse purjehduksen tyrehtymistä; pi-kemminkin on oletettavissa, että talonpo-jat käyttivät hyväkseen aatelisten isäntien-sä etuoikeuksia ja purjehtivat Tukholmaan tullia maksamatta. 1
Vuosien 1560—1594 tullitilien mukaan eurajokelaiset asioivat Tukholman tullissa 101 kertaa. Maksajien joukossa oli laivu-reita useimmista Eurajoen kylistä. Eniten
matkoja tekivät Lapijoen ja Kirkonkylän laivurit, mutta myös Lavilan, Häväisten.
Väkkärän. Auvin. Linnamaan ja Kuivalah-den miehet olivat usein Tukholman sata-massa nähtyjä purjehtijoita. Kun
Huhdas-ta, Irjanteelta, Kaukomäestä. Karrasta ja Sydänmaalta ilmaantui niistäkin joku sa-tunnainen tullin maksaja, purjehduksen, havaitaan levinneen koko pitäjään ja Eura-joen erottuvan tässä suhteessa selvästi ete-läisistä naapureistaan. (Taulukko 19)
Lapissa ja muualla Rauman seudulla ta-lonpoikaispurjehtijat asuivat rannikon lä-heisyydessä ja pääsivät matkaan mukavasti kotikylänsä valkamasta. Eurajoella laivurit saattoivat sen sijaan asua sisämaassa jopa 10—15 kilometrin päässä rannikosta ja lä-himmästä satamasta. He joutuivat näin
kuljettamaan tavaransa hankalien matko-jenpäähän. Eurajoen pääosin vielä purjeh-duskelpoiset joet helpottivat kuitenkin ti-lannetta ja tekivät vaivalloiset maayhtey-det ainakin osin tarpeettomiksi.
Tämä pitäjän ominaispiirteeksi luettava laivureiden hajaantuminen laajalle alueelle selittyy sekä rannikon vähäisellä asutuksel-la javain muutamien kylien merellisellä si-jainnillaettä paikallisilla perinteillä ja van-hojen jakokuntien koostumuksella. Kun Auvi, Vuojoki, Kirkonkylä ja Tarvola
oli-vat vanhastaan samaa jakokuntaa, niillä kaikilla oli oikeus Eurajoen suistoalueen vesiin ja satamapaikkoihin. Lavila
puoles-taan esitti 1640-luvulla perusteltuja vaatei-ta Orjansaaren omistuksesta. Sen todettiin samalla hallinneen alunperin myös Tuomi-karia ja käyttäneen luotoa veneidensä
las-taus- ja ankkuripaikkana. Irjanteella taas
oli vaateita Kuivalahden suunnalla.1 Lapin hallintopitäjän puoleisissa kylissä käytäntö näyttää muovautuneen muusta Eurajoesta poikkeavaksi. Täällä purjehdusta harjoitet-tiin muun Lapin pitäjän tavoin etupäässä rannikolla eli Hankkilassa, Ilavaisissa ja Väkkärässä. Lapijokikin on merenrantaan
ulottuvien omistustensa puolesta luettavis-sa 1500-luvulla rannikkokyliin.
Rikantilas-ta jaSaaresta ei sen sijaan ole minkäänlai-sia purjehdukseen viittaavia tietoja. Lutta näyttää myös jääneen purjehduksen ulko-puolelle. (Taulukko 19)
Koska tulotileissä mainitaan kunkin lai-vurin nimi, näiden tunnistaminen on
peri-aatteessa helppoa. Mikäli oletetaan, että tapauksissa, joissa nimi ja kotikylä säilyvät samoina, on kyse samasta henkilöstä, Eu-rajoelta voidaan 1560-luvun jälkeisiltä
1500-luvun vuosilta tunnistaa noin 60 laivu-ria. Todennäköisesti laivureita oli kuiten-kin vähemmän. Niinpä ei tunnu
oletetta-valta, että sekä Väkkärässä, Lapijoella,
Taulukko 19: Eurajoen kylistä vuosina 1560—1594 Tukholmaan tehdyt purjehdusmatkat.
Kylät 1560 1565 1570 1575 1580— 1585 1590 1595 Yhteensä
1564 1569 1574 1579 1584 1589 1594 1599 matkoja
Auvi 12 12 6
Hankkila 1 1 2
Huhta 1 1
Ilavainen 2 11111 7
Irjanne 1 1
Karra 1 1
Kaukomäki 2 2
Kirkonkylä 5 2 14 2 14
Kuivalahti 1 1111 5
Lapijoki 7 13 1 3 3 27
Lavila 6 1 7
Linnamaa 2 1 4 7
Mullila 1 1
Sydänmaa 1 1
Taipale 1 1
Tarvola 3 3
Vuojoki 1 2 3
Väkkärä 2 2 2 1 7
Kylää ei 1 3 1 5
mainita Matkoja
yhteensä 25 23 15 17 6 5 10 101
Lähteet: KA Tuli och accis voi. 307—352; Jokipii 1972,36—37, 50—51
Vuojoella ja Mullilassaolisi osin
perättäisi-nä ja osin samoina 1570- ja 1580-luvun vuosina toiminut kussakin Knuut Heikin-poika-niminen laivuri. Pikemminkin on ajateltavissa, että kysymyksessä on verolu-etteloiden tuntema Väkkärän isäntä. Jos tämänkaltaiset tapaukset yhdistetään,
jäl-jelle jää 53 laivuria. Jos taas tarkastellaan yksityisten laivureiden esiintymistä tulliluet-teloissa, havaitaan runsaan puolen eli 29 laivurin tulleen merkityksi niihin yhden ai-nokaisen kerran. Kahdesti tullin
maksaja-na mainitaan kymmenen jakolmasti seitse-män eurajokelaista. (Taulukko 20)
Lapijoen Matti Hjort oli useimmin Tukhol-man satamassa kuuttinsa tuomat tavarat
tullannut eurajokelainen. Hän oli purjeh-duksella lähes kaikkina 1560-luvun
vuosi-na, monasti kaksi tai kolmekin kertaa sa-man vuoden aikana. 1570-luvulla hänestä ei enää ole mainintoja. Häväisten Simo Olavinpoika puolestaan tullasi laivansa las-tin monina 1560-luvun lopun ja 1570-luvun vuosina, Kuivalahden Hurusten isäntä
Matti Matinpoika kävi Tukholmassa kuta-kuinkin säännöllisesti 1560-luvulta pitkälle
1580-luvulle saakka. Väkkärän Knuut Hei-kinpoika mainitaan tullin maksajana
1570-ja 1580-luvuilla ja Lapijoen Lasse Juhon-poika 1560-luvulla. Myös Häväisten Lasse Pekanpoika ja Linnamaan Niilo Svennin-poika kävivät usein Tukholman rannassa, Lasse tullasi laivurina tavaroitaan 1560—
1580-luvuilla ja Niilo moneen otteeseen 1560-luvulla. Näin tarkasteltuna purjehdus näyttää vakiintuneen tiettyjen miesten
kä-siin lähinnä merta sijaitsevissa kylissä, 11a-vaisissa. Linnamaassa, Lapijoella, Väkkä-rässä ja Kuivalahdella ja jääneen muualla
satunnaisemmin harjoitetuksi. (Taulukko 20)
Keitä nämä laivurit sitten olivat?
Peri-aatteessa heidän edellytettiin olevan talon-poikia. Tämä ei välttämättä merkitse sitä, että jokainen laivurina mainittu olisi jon-kin tilan isäntä; hän saattoi hyvinkin olla vaikkapa isännän poika, veli tai vävy. Kun vain harvat laivurit ovat suoraan
tunnistet-Taulukko 20: Eurajoen eri kylien laivurit sekä näiden esiintyminen vuosien 1560—1594 tulliluetteloissa. Kylää ei main.
Laivureita ja mainintoja
Lähteet: Kuten taulukossa 19.
Laivureita Kerran Kahdesti Kolmasti Neljästi
yhteensä main. main. main. main.
3
tavissa tiettyjen talojen isänniksi, on
ole-tettava, että heidän joukossaanoh runsaas-ti juuri edellä mainittuihin ryhmiin kuulu-via. Isäntiäkin laivureina toki oli. Kuiva-lahden Matti Matinpoika esimerkiksi isän-nöi Murusten tilalla, Knuut Heikinpoika piti komentoa Väkkärässä, Lasse Pekan-poika asui Häväisten Pykilässä. Sydän-maan Olavi Antinpoika oli talonpoika, niin myös Irjanteen Heikki Juhonpoika.
Purjehdus näyttää monissa tapauksissa liittyneen kiinteästi tiettyyn tilaan. Niinpä Auvin Antti Heikinpoika ja Heikki Antin-poika olivat saman talon isäntiä ja
laivurei-ta. Lavilan isännät puolestaan ehtivät ni-mismiehen toimiensa ohella harrastaa myös vilkasta purjehdusta, Urbanus Hei-kinpoika 1560-luvulla, Martti Heikinpoika
1580-luvulla ja Fallentin Martinpoika myö-hemmin 1600-luvun alussa. Myös Urbanuk-sen vaimo Dorte mainitaan laivurina 1570-luvun aikana, esiintyypä tulliluetteloissa vuonna 1578 Maisa-niminenkin nimismie-hen vaimo Eurajoen Lavilasta.
Purjehdus ei suinkaan päättynyt 1600-luvun aikana. Tuomiokirjamerkinnät ja raumalaisten toistuvat valitukset osoittavat päinvastoin sen jatkuneen elinvoimaisena koko vuosisadan ajan. Tuomiokirjat mai-nitsevat laivureina muun muassa Hankki-lan Markus Sipinpojan 1670-luvulta.4 Hä-väisten kaikkien talonpoikien ilmoitetaan harjoittaneen purjehdusta 1640- ja 1650-luvuilla, mainitaanpa Heikki Mikonpoika 1670-luvulla lähteissä nimenomaan laivuri-na.5 Lavilan vanhat perinteet jatkuivat
ne-kin 1600-luvun puolelle, olivathan Urba-nus ja Martti Heikinpojan jälkeen isännyy-destä vastanneet miehet tunnettuja vilk-kaan purjehduksen harjoittajina.6 Tarvolan purjehdus oli myös elinvoimaista. 1630- ja 1650-luvuilta on tietoja Tapanin ja Isope-ren isäntien Matti jaSimo Antinpojan
har-joittamasta purjehduksesta. He joutuivat aika ajoin haastetuiksi käräjienkin
kuulta-viksi, sillä raumalaiset epäilivät heidän syyllistyneen luvattomiin toimiin ja
antoi-vat heidät ilmi maakaupan harjoittajina.
Sakot eivät veljeksiä lannistaneet, vaan he jatkoivat yhteistoimintaansa, saattoipa Si-mo siirtää taitonsa pojilleenkin ja
kasvat-taa näistä innokkaita purjehtijoita.7
Vuosisadan lopulta käytettävissä olevista Tukholman tullitileistä on edelleen kootta-vissa tietoja eurajokelaisista purjehtijoista.
Niiden mukaan Tukholmassa kävi vuonna 1690 vähintään kuusi eurajokelaista, kirk-koherra Johannes Teet, Erkki Mikonpoi-ka, Juho Yrjänänpoika, Heikki Mikonpoi-ka ja Matti Sipinpoika maksoivat kukin tullia vain kerran, Tuomas Laurinpoika
sen sijaan asioi Tukholman tullikamarissa pari kertaa saman purjehduskauden aika-na. Kirkkoherra Teet jatkoi purjehtijana paikallisen papiston perinteitä jatoimi pää-osin täysin säätynsä privilegioiden mukai-sesti. Vuojoen inspehtori epäili kuitenkin
toisinaan, että kirkkoherran toimet ylitti-vät säädetyt rajat ja että kirkkoherra syyl-listyi jopa maakauppaan verrattavaan toi-mintaan. Kirkonkylän Köyryn nuori isäntä puolestaan valitti 1690-luvun alussa, että hänen isänsä vei saman kylän Arvelan ti-lan kuutilla Tukholmaan monia kotona ki-peästi kaivattuja tuotteita, piti rahat
itsel-lään jakoetti näin kaikin keinoin
raunioit-taa tilan taloutta. Antti Köyryn
valitukses-ta kävi samalla ilmi. että myös Arvelan miehet olivat talonpoikaispurjehduksen harjoittajia. Tilan isäntä Hannu Hannun-poika mainitaankin 1700-luvun alussa Tuk-holman tulotileissä laiturimaksun
suoritta-jien joukossa.8
Satakunnan rannikko 1650-luvulla laaditun kartan mukaan. Porin kaupunki oli tuolloin mantereeseen
pistävän syvän lahden pohjukassa, eikä kaupunkiin päästy enää kauppalaivoilla. Laivareitti alkaakin keskeltä Kokemäenjoen suulahtea Santanokasta ja jakaantuu kahtia heti lahden suulla: toinen myötäi-lee rannikkoa ja toinen yhtyy Pohjanmaalta Ruotsiin johtavaan väylään. Rannikkoreitti sivuaa Luvian saaristoa ja ohittaa avomerellä Kuivalahden ja Olkiluodon. Valtionarkisto.
Laivat ja matkat
Eurajokelaiset luonnehtivat laivojaan yk-sinkertaisesti kuuteiksi. Muita määreitä ta-lonpoikaispurjehtijoiden ei tarvinnut
an-taa, sillä niin tullaajat kuin keskustelu-kumppanitkin tiesivät oitis, minkälaisesta
laivasta oli kysymys. 1700-luvulta säilynei-den kuvausten mukaan kuutti oli
kolmi-mastoinen, leveähkö ja suhteellisen
mata-lalla uiva alus. Sen keula ja perä olivat
te-rävähköt, perässä oli kajuutta sekä sen edessä ja keulassa vähäinen kansi. Kan-sien välissä oli vahvojen palkkien varaan rakennettu käyntisilta. Muuten vene oli kattamaton. Eri pitäjien kuutit saattoivat poiketa joissakin yksityiskohdissa
toisis-taan, eikä 1600-luvun alun kuutin
tarvin-nut välttämättä olla aivan samannäköinen kuin talonpoikien seuraavan vuosisadan puolella käyttämät laivat. Niinpä yhdessä Eurajoella 1630-luvulla rakennetussa kuu-tissa mainitaan olleen vain kaksi mastoa.
Talonpoikainen kansa piti kuitenkin sitke-ästi kiinni kerran omaksumistaan
Talonpoikainen kansa piti kuitenkin sitke-ästi kiinni kerran omaksumistaan