Rannikkoalueen metsien arvo oli 1600-luvun aikana nousemassa ja metsien käyt-tö saamassa vanhasta poikkeavia piirteitä.
Niistä kerättiin toki edelleen talonpoikien tarvepuut, kaadettiin tukit rakennuksia
varten, koottiin lämmityspuut, veistettiin päreet, kiskottiin tuohet, kerättiin havuja lannan jatkeeksi ja kerppoja lampaiden ra-vinnoksi sekä aidaksia aitojen pystyttämi-seksi. Metsistä alettiin kuitenkin saada yhä enemmän myytäväksi liikeneviä ja
talonpo-jille rahatuloja tuovia tuotteita. Kun Eura-joki sijaitsi hyvien kulkuyhteyksien päässä valtakunnan suurimmista keskuksista, en-nen muuta Tukholmasta, se pääsi varhain hyötymään kasvavasta kysynnästä ja
saat-toi näin monipuolistaa metsiensä käyttöä.
Eurajokelaiset polttivat muiden satakun-talaisten tavoin koko 1600-luvun ajan ter-vaa. Tämä tapahtui osin oman tarpeen tyy-dyttämiseksi mutta osin myös myyntiä var-ten. Tervanpoltto ei näytä kuitenkaan ol-leen enää eurajokelaisten tärkein metsän-käyttömuoto. Tähän viittaavat ne lukuisat tapaukset, joissa talonpoikia kielletään hakkaamasta yhteismetsistä tukkeja tai kis-komasta tuohia. Tervaksien hankintaan näissä tapauksissa viitataan jokseenkin har-voin. Koska esimerkiksi mullilalaisten
to-detaan kuitenkin koonneen 1650-luvulla Ir-janteen metsistä myös tervaksia ja parin Mullilan talonpojan olleen 1670-luvulla sa-massa tarkoituksessa Ravilan metsissä, on selvää, ettei tervanpolttotaito ollut
suin-kaan unohtunut.1 Vielä selvemmin tätä osoittavat Orjansaaren laivanveistämön ti-leihin 1690-luvun alussa tehdyt merkinnät, hankkihan veistämö niiden mukaan valta-osan 3O tynnyriä tarvitsemastaan ter-vasta eurajokelaisilta talonpojilta ja vain kuusi tynnyriä oman pitäjän ulkopuolelta,
Eurasta.2
Rauma jaennen muuta Tukholma kulut-tivat vuoden aikana melkoisen määrän polttopuita, rakennustarvikkeita, tuohia, lautoja, lankkuja ja päreitä ja innostivat eurajokelaisia näiden tuottamiseen. Tämä olikin aihe, joka synnytti talonpoikien ja herrasväen välille monia kahnauksia ja toi
monet eurajokelaiset käräjien kuultaviksi.
Koska metsät olivat vielä jakokuntien yh-teisiä, talonpojat eivät olisi saaneet käyt-tää niitä, etenkään kartanoille kuuluvien kylien metsiä, muuhun kuin kotitarpeen tyydyttämiseen. Myyntiä varten suoritetut hakkuut olivat kiellettyjä. Kiellot
kaikui-vat kuitenkin kuuroille korville. Niinpä Klaus Tott joutui 1650-luvulla
palkkaa-maan Irjanteen kartanoon erityisen met-sänvartijan. Tällä oli myös paljon valitta-misen aihetta: Hankkilan Hyörtin talosta löytyi yhteismetsästä hakattuja ja huolella piiloon pantuja lautoja kahdeksan tohtia eli 96 kappaletta. Irjannelaiset puolestaan olivat veistäneet 240 lautaa ja kuljettaneet ne Ilavaisiin laivausta odottamaan. Mulli-lan talonpojat olivat käyneet samoihin ai-koihin yhteismetsässä, kaataneet puita ja veistäneet niistä 138 lautaa. Mullilalaiset koettivat väistää vastuuta vetoamalla ar-mollisen kreivittären käskyyn. He
kertoi-vat vieneensä veistämänsä laudat ja lankut suoraan Orjansaaren veistämölle. He teki-vät oikeudessa myös tarkan selvityksen
lautojen ja lankkujen määrästä: ensin mai-nittuja he olivat valmistaneet 15 ja jälkim-mäisiä 14 tokin verran.3
Mullilalaisten selitykset eivät
vakuutta-neet käräjiä, vaan talonpojat saivat mak-saakseen raskaat sakot. He näyttävätkin kaunistelleen totuutta kertoessaan vieneen-sä kaikki laudat rannikolle, koskapa
met-sänvartija kyseli keväällä 1660 neuvoja Tukholmasta ja pyysi lupaa kuljettaa mulli-lalaisilta takavarikoidut laudat lauttoina jo-kea pitkin rannikon lastauspaikalle. Met-sänvartijalla oli aihetta valittaa myös
kai-nulaisten, tarvolalaisten, linnamaalaisten.
sydänmaalaisten, kirkonkyläläisten ja auvi-laisten toimista. Pienistä rikkomuksista ei ollut kyse, olivathan kainulaiset ja irjanne-laiset tehneet lautakunnan arvion mukaan metsissä 1660-luvun alussa vähintään 1 000 kuparitalarin vahingot. Kainun Matti Yrjä-nänpoika oli täydentänyt tuhoa päästämäl-lä tulen sulaa huolimattomuuttaan irti ja aiheuttamalla näin pahan metsäpalon.4
Eurajokelaiset eivät kuitenkaan
jättä-neet metsiä rauhaan ja metsänvartijaa työt-tömäksi vaan kävivät jatkuvasti tukkipuita kaatamassa. Pitäjän maita omistaneiden aatelisten yhteinenkään esiintyminen ei saanut talonpoikia vakuuttuneeksi, eikä Klaus Tottin 1640-luvun puolivälissä
Kai-nun metsään rakennuttama vankka este pi-tänyt heitä pois pahanteosta.5 Lampuotien kannat tulivat selvinä näkyviin käräjillä vuonna 1704. Kun kirkonkyläläisiä syytet-tiin tuolloin tukkien luvattomasta kaadosta Vuojoen metsistä, he perustelivat toi-miaan kovilla ajoilla ja totesivat, ettei-vät he voineet asua tilojaan ja maksaa ve-rojaan, elleivät he saaneet metsistä lisätu-loja. Köyryn isäntä äityi jopa
uhkaile-maan, että hän jätti mieluummin koko ti-lan kuin luopui metsänhakkuusta. Inspeh-tori katsoi tämän eroamiseksi jatotesi hap-pamesti, että Köyry oli vapaa vaikkapa so-tamieheksi pestattavaksi.6
Herrasväki ei pitänyt metsiä silmällä
vain omaa asemaansa korostaakseen tai näyttääkseen lampuodeille kuka oli herra alueella. Sen asenteet perustuivat päinvas-toin todelliseen pelkoon metsien
loppumi-sesta. Sillä oli myös perusteita tähän
tun-teeseen, liittiväthän maanmittarit ja lauta-miehet tilojen verollepanoasiakirjoihin lä-hes poikkeuksetta maininnan metsien
vä-hentymisestä ja pikaisesta loppumisesta.
Tarvolan metsissä oli herrasväen saamien tietojen mukaan 1700-luvun alussa vielä riittävästi puita karjasuojien ja aittojen korjauksiin, lehdeksiä ja polttopuitakin metsistä toki löytyi mutta
asuinrakennus-ten korjaamiseen puut oli jo hankittava muualta. Minkäänlaista myytävää metsistä ei liiennyt.7 Lapinjoen pohjoispuoleisissa Taipaleen, Väkkärän, Koivuniemen ja
La-pijoen yhteismetsissä oli 1690-luvulla
etu-päässä vain pieniä koivu- ja haapapuita se-kä töin tuskin polttopuuksi kelpaavaa pien-tä mäntyä ja kuusta sekä runsaasti katajia.
Myytävää metsistä ei saatu.8
Talonpojat tarvitsivat omassa taloudes-saan runsaasti puuta, joten herrasväen huoli oli tämänkin puolesta aiheellista.
Inspehtori Ulhegiuksen arvion mukaan kukin Eurajoen rälssitalonpoika tarvitsi 1690-luvun lopulla vuosittain 20 sylen ver-ran polttopuuta. Kun rälssitiloja oli 25, nä-mä käyttivät lämmitykseen vuodessa yh-teensä 500 syltä halkoja. Vuojoen kartano kulutti samanaikaisesti 40 syltä. Jos
Irjan-teen ja Lavilan kulutus oli edes likipitäen yhtä suurta ja josEurajoen muut
talonpo-jat käyttivät vuodessa vähintään rälssilam-puotien verran polttopuuta, yhteismetsistä kaadettiin tähän tarkoitukseen vuosittain 2 500 syltä.9
Polttopuun määrä ei sinänsä ollut ongel-ma, hankalaa oli vain, että talonpojat ei-vät aina tahtoneet käyttää polttopuuksi kaatuneita ja haaskoon jääviä puita vaan
ottivat mieluummin hyvän kasvavan puun.
Kun polttopuuksi käytettyyn määrään lisä-tään vielä laivanrakennukseen käytetyt puut, rakennuspuut, lehdeksiin, aidaksiin
ja lantaan sekoitettaviin havuihin käytetty puu, metsiä verotettiin todella raskaasti.
Kun edelleen muistetaan, että puut kaadet-tiin mahdollisimman läheltä, kylien koto-metsät olivat 1700-luvun alussa entiseen verrattuina huonohkossa kunnossa ja
tilan-ne metsistä huolestuneen esivallan ja her-rasväen mielestä äärimmäisen vakava.
Pyyntielinkeinot
Merikalastus
Merellinen sijainti nosti kalastuksen eura-jokelaistenluonnolliseksi elinkeinoksi, sär-pimen antajaksi ja vaihdettavaksi käypien tavaroiden tuottajaksi. Kalastuksen merki-tys oli täällä niin suuri, että se oli otettu huomioon myös tilojen verolukuja määrät-täessä. Sisämaan kylille oli tästä samasta
syystä varattu rannikolta omat alueensa.
Niinpä kalastus luontui hyvin Kirkonkylän jaTarvolan talollisten harjoitettavaksi, las-kivatpa sydänmaalaisetkin mereen omia nuottiaan ja syyttivät muita niiden
aiheet-tomasta turmelemisesta. Kreivitär Kristina Brahe puolestaan yritti häätää Irjanteen ja Mullilan talonpoikia Paskaluodon ja Vaha-salon vesiltä. Talonpojat eivät kuitenkaan hyväksyneet kreivittären vaatimuksia vaan
väittivät, että he olivat ikiajoista lähtien käyneet näillä vesillä muun rahvaan muka-na ja olivat siten oikeutettuja niiden käyt-töön. Lavilan kylä taas väitti omistavansa kalavesiä Kuivalahden edustalta, ja irjan-nelaiset pyrkivät omimaan Morsiusluodon vesialueita.1
Eurajokelaiset pyysivät merialueelta
se-Pohjanlahden rannikoilla kalastettiin 1600-luvullarunsaasti silliksi kutsuttua kalaa. Oliko kyseessä sil-li vai osil-livatko pyydetyt kalat sittenkin vain suurikokoisia silakoita? Kysymykseen on annettu monen-laisia vastauksia. Toisissa on korostettu silakan ja silliksi kutsutun kalan kutuajon eriaikaisuutta, toi-sissa taas tähdennetty, ettei silli voinut mitenkään elää Pohjanlahden jokseenkin suolattomissa vesissä.
Oli pyydetty kala sitten silliätai silakkaa, sen merkitys oli joka tapauksessa rannikoilla suuri ja 'silli' suolattuna kysyttyä kauppatavaraa. Kuva Olaus Magnuksen Pohjoisten kansojen historiasta.
kä suomukalaa että silakkaa jasilliksi mai-nittua hailia. Suomukalan pyynti ei näytä aiheuttaneen erityisiä ongelmia. Silakan ja hailin kohdalla tilanne oh sen sijaan toi-nen. Vuonna 1642 kruunu oli ensinnäkin huolissaan huhuista, joiden mukaan ulko-paikkakuntalaiset kävivät kalassa Hankki-lan vesialueilla. Eurajokelaiset eivät olleet kuulleet moisesta, kertoivat vain autuaasti kuolleen herra Johan De La Gardien
har-joittaneen vesillä laajamittaista silakan-pyyntiä. Hänen kuoltuaan pyynti väheni ja kävi olemattomaksi 1630-luvun lopulla Åke Tottin lopettaessa sen omalta
osal-taan. Silakanpyynti ei toki tähän päättynyt vaan jatkui elinvoimaisena. Tästä on hyvä-nä todisteena kreivitär Brahen yritys kar-koittaa irjannelaiset ja mullilalaiset Paska-luodon silakka-apajilta.2
Kruunu kyseli myöhemminkin eurajoke-laisten sillin ja silakankalastukseen liittyviä asioita. Vuonna 1689 se uteli, harjoittivat-ko eurajokelaiset pohjoisten naapuriensa, ulvilalaisten ja kokemäkeläisten tavoin sil-linkalastusta kruunun vesialueilla. Kruu-nun erityisenä huolen aiheena oli se, että eurajokelaiset eivät maksaneet
kalastukses-ta minkäänlaista veroa. Vuojoen
vuokraa-ja Johan Nordman todisti niin omasta kuin koko yhteisen rahvaan puolesta, että
eura-jokelaiset pyysivät vain ikivanhoilla alueil-laan, eivät suinkaan kruunun vesillä.
Nordman viittasi myös selviin kirjallisiin dokumentteihin ja karttoihin mutta valitti, että ne olivat unohtuneet matkasta kotiin.
Asia ei antanut tämän jälkeen aihetta enempään.3
Eräät sillin- ja silakanpyyntiin liittyvät seikat harmittivat sitä vastoin jo eurajoke-laisiakin. Muutamat Kirkonkylän isännät valittivat näet, että jotkut heidän
naapurin-sa ja vieraiden kylien isännät pitivät tapa-naan asettaa silliverkkonsa silakkanuottien väliin ja jopa keskelle apajaa ja estää näin kalojen pääsyn nuottaan. He vaativat ta-van kertakaikkista kieltämistä. Vaikka syy-tetyt koettivat puolustella tarmokkaasti te-kojaan ja vakuutella syyttömyyttään, oi-keus kallistui syyttäjien puolelle ja asetti 40 markan uhkasakon jokaiselle verkkonsa vastedes nuotta-apajaan laskevalle.4
Eurajokelaiset pyysivät suomukalaa, sila-koita ja haileja nuotin ja verkoin. Talon-poikien verkoista ja nuotista ei ole kovin monia tietoja. Kaukonpielen Olavi Eskilin-pojan kerrotaan vain menettäneen
1680-luvulla tulipalossa venehuoneen kaikkine siinä olleine pyydyksineen ja kärsineen näin 258 kuparitalarin vahingot. Kun Lapi-joen Jaakolan rakennusten arvo määritel-tiin vuoden 1696 tulipalon jälkeen 277 ku-paritalariksi ja Kaukomäen Vesan riihi se-kä riihen mukana palaneet syksyiset oljet
ja ruumenet sekä kuivattavana ollut vilja arvioitiin 150 kuparitalarin arvoisiksi, Ola-vin kalapyydysten hinta oli huomattavan korkea.5
Lavilan kartanosta on sen sijaan käytet-tävissä tarkka vuonna 1695 laadittu luette-lo. Kartanon Tuomikarilla sijaitsevassa ka-lamajassa oli sen mukaan kymmenen
silak-Kun kalaparvet nousivat kesällä mataliin lahden-poukamiin, oli aika ottaa esille povettomat suvi-nuotat ja ryhtyä pyyntiin. Nuotta vietiin hiljaa parven ympärille, yksi rannalla olijoista veti sen reidet yhteen, toinen pelotteli kalat tarpoimella pärskimällä nuotan perille. Näin kalat eivät päässeet pakenemaan, ja kalastajat saattoivat
nostaa hyvän saaliin. Codex Aboensis.
Museovi-raston kuva-arkisto.
kanuottaa, viisi pientä siikanuottaa, kaksi pohjanuottaa, kaksi uutta ja kaksi vanhaa inanuottaa, yhdeksän sylen pituinen rikki-näinen pohjanuotta sekä viidentoista ja neljän sylen mittaiset nuotat. Yhteensä kartanon kalastusvälineiden arvon
ilmoitet-tiin nousevan 109 kuparitalariin. Vaikka otettaisiin huomioon, että Olavin kannatti
Kalastus oli rannikkoseudun elinkeinoelämän olennainen osa. Se tuotti asukkaille särpimen lisäksi myös kysyttyä kauppatavaraa. Eurajokelaiset kalastivat silakkaa, haukea, lahnaa, säynävää, lohta ja siikaa. Silakan he möivät etupäässäsuolattuna, hauen kuivattuna jasiian savustettuna. Eri tavoin käsi-tellyt kalat laivattiin Tukholmaan, jossa ne joko myytiin pakallislle ostajille tai luovutettiin veroina kruunulle tai herrasväelle. Kuva Olaus Magnuksen Pohjoisten kansojen historiasta.
ilmoittaa palaneen omaisuutensa arvo ken-ties hieman liiankin suureksi, on kuitenkin todettava, että hänen kalamajansa oli kaik-kineen tuntuvasti arvokkaampi kuin Lavi-lan. Sen varustus on tämän vuoksi ollut myös ilmeisen monipuolinen jarunsas. 6
Eurajokelaiset olivat jo varhain
toden-neet, että kalastus tuotti paremmin ja su-jui mukavammin, jos he luopuivat pienistä yksityisistä nuotistaan ja liittyivät suuriksi nuottakunniksi. Vuonna 1551 tehdyn sopi-muksen mukaan Kirkon neljännes ja
Yli-nen neljännes saivat pitää yhdessä kahta talvinuottaa, kuivalahtelaiset puolestaan
yhtä. Kullakin näin muodostuneella
nuot-takunnalla oli oma päämiehensä. Nuotta-kuntaan kuuluminen oli tärkeä etuoikeus.
Siitä ei haluttu tinkiä eikä siitä saanut ke-tään jättää syyttä suotta pois. Niinpä kun kirkonkyläläiset alkoivat hylkiä nimismies Flodmanin Elina-leskeä eivätkä huolineet tätä enää nuottakuntaansa, Elina haastoi hylkijät käräjille ja vaati asumalleen Asta-lan tilalle sille kuuluvia etuuksia. Käräjien selväsanainen kehotus ei kuitenkaan
autta-nut, vaan Elina joutui isäntien juoksutetta-vaksi ja sai kiertää talosta taloon tietoa ti-vaamassa ja nuotanvetoaikaa kyselemässä.
Kun muu ei auttanut käräjät asettivat nuottakunnalle uhkasakon ja edellyttivät Elinan pikaista tunnustamista nuottakun-nan täysvaltaiseksi jäseneksi.7
Kaikki nuottakunnan osakkaat eivät saa-puneet apajapaikalle henkilökohtaisesti, vaan jotkut jättivät silakanpyynnin
nuo-rempien ja vetreämpien käsiin. Nämä ren-git, pojat ja vävyt tekivät apajilla raskaita työrupeamia mutta osasivat toki myös
ot-taa ilon irti tästä ajasta. Ilon irrottajana oli enimmäkseen viina. Kun viinanhimo kävi liian suureksi, rengit olivat kärkkäitä lankeamaan houkutukseen ja lunastamaan isännän saalisosuuttavastaan tuikeita ryyp-pyjä tai oluttuoppeja. Tilanne riistäytyi vii-mein siinä määrin hallinnasta, että Vuo-joen inspehtorin oli tuotava asia käräjien käsiteltäväksi. Hän valitti erityisesti sitä, että jotkut paikalle ennättäneet isännät ja lampuodit toivat apajalle ylettömästi
vii-naa ja laukaisivat näin renkien juomahi-mon. Käräjät paheksuivat syvästi tämän-kaltaista käytöstä mutta eivät olleet val-miit saattamaan sitä sakotettavaksi rikko-mukseksi. Tällä erää ne katsoivat, että pelkkä kielto riittäisi ja vasta jos
havaittai-siin, että sitä rikottaisiin, tulisivat sakot ajankohtaisiksi.8
Kalastus ei kuitenkaan ollut pelkästään nuottakunnittain harrastettua, vaan
Eura-joen kartanoilla oli koko 1600-luvun ajan oma kalastaja ja tällä käytössään joukko inanuottia. Näitä ei suurilla apajilla käytet-ty, ne olivat pikemminkin rannikon pieni-muotoiseen kalastukseen tarkoitettuja. Ka-lasaaliiden kerrotaan pienentyneen ja ka-lastuksen olleen 1600-luvun lopulla enää harvoin siihen uhratun vaivan maksavaa.
Ahkerasti eurajokelaiset tästä huolimatta kalassa kuitenkin kävivät, ja kartanoista pystyttiin vielä 1600-luvun lopulla viemään Tukholmaan suuria määriä suolattua
silak-kaa, suolattua ja kuivattua haukea ja lah-naa, sekä jonkin verran lohta, siikaa, sär-keä ja ahventa.9
Kruunun on jo edellä todettu tunteneen
elävää mielenkiintoa eurajokelaisten kalas-tusta kohtaan. Se pyrki kuitenkin myös muilla tavoilla Eurajoen tuottoisille kalave-sille. Vuoden 1582 tileissä mainitaan näet ensi kerran Kuivalahden kalastamo. Porin kuninkaankartanon miehet kävivät siellä kalassa kevään kutuaikana, esimerkiksi vuonna 1610 paikalla oli kolme kalastajaa
ja pyynti kesti kuusi viikkoa. Saaliinsa ka-lastajat luovuttivat kartanolle valmiiksi kä-siteltyinä, joko suolattuna tai kuivattuna ja osin ilmeisesti myös savustettuna. Kalasta-mo näyttää olleen toiminnassa 1580-luvun alusta aina 1610-luvun alkuun. Vuonna 1583 kuivalahtelaiset talonpojat suorittivat kalastamosta vuotuisen vuokran, muina vuosina paikalla kävivät
kuninkaankarta-non omat kalastajat. 10
Vastaavankaltainen kalastamo mainitaan myös Lapijoelta. Se maksoi 1500-luvun lo-pulla veroa säynävän pyynnistä. Kalasta-mon toiminta oli vireää koko sen ajan,
jonka venäläinen pajari Dimitri Kollegin viipyi Lapijoella. Kun hän palasi 1600-luvun alussa takaisin Venäjälle, kalastamo hiljeni. Talonpoikien kerrotaan tosin pyy-täneen sen vesillä ja maksaneen tämän vuoksi pientä veroa uudelle läänitysherral-leen, Georg Stackelbergille. Vaikka talon-pojat sittemmin olivat muistavinaan, ettei kalastamoa enää käytetty, niin se
maini-taan kuitenkin Tottien kirjeenvaihdossa ja sen todetaan kuuluneen Lapijoen
karta-non alaisuuteen. Latokartanolla oli Lapi-joen edustan vesillä kolmen kuukauden ajan vuosittain pyytävä kalastajakin.11
Eurajoella harjoitettiin 1500- ja 1600-luvuilla jonkin verran myös hylkeenpyyn-tiä. Kruunu verottikin eurajokelaisia
kan-Eurajoen pohjoiset suo- ja korpimaat eivät houkutelleet vakituista asutusta vaan jäivät jokivarsikylien takamaiksi. Merkityksettömiä ne eivät kuitenkaan olleet, olihan niillärunsaasti heinän korjaamiseen soveltuvia soita sekä monia puroja ja järviä mertojen ja katiskoiden laskupaikoiksi. Suurin pohjoisen järvistä oli kuvan Pinkjärvi. Se sijaitsi 1600-luvulla vielä hankalien matkojen päässä, eikä sitä voitu käyttää jatkuvaan kalastukseen. Kuva Kai Jalonen 1986.
tamalla saalistakymmenennen osan, vuon-na 1570 esimerkiksi kaksi hylkeen- ja kuu-sitoista kuutinnahkaa. Vuoden 1597 tieto-jen mukaan Eurajoella oli kaksi hylkeen-pyyntiä harjoittavaa venekuntaa. Kun näi-den ilmoitetaan maksaneen verona neljän-nentoista osan saaliistaan jakun veron ker-rotaan nousseen 24 1/2 leiviskään hylkeen-rasvaa, kahteen hylkeennahkaan ja yhteen-toista kuutinnahkaan, on saaliin pitänyt ol-la vähintään 28 hyljettä ja 154 kuuttia. Ve-ro mainitaan edelleen vuonna 1600, mutta
nyt tyydytään vain toteamaan:
eurajokelai-set maksoivat veron entiseen tapaan.12 Joki- ja järvikalastus
Eura- ja Lapinjoen lukuisat kosket soivat jokivarren asukkaille oivan mahdollisuu-den kalastuksen harjoitukseen, ennen muuta lohen pyyntiin. Eurajokelaiset ka-lastivat koskissaan etupäässä merroilla. So-pivat mertapaikat olivatkin haluttuja omis-tuksia, ja niin jaettavia että kullakin tilalla oli varmasti sen veroluvun mukainen mää-rä hyviä pyyntipaikkoja. Mikäli näin ei käynyt, jako oli suoritettava uudelleen.
Niinpä kun kirkonkyläläiset olivat 1640-luvulla tyytymättömiä Mullilan- ja Pappi-lankosken jakoon tai väittivät 1690-luvul-la, että joillakin tiloilla oli Odenpurossa
monia mertapaikkoja ja muutamilla ei
ai-noatakaan, käräjät vahvistivat heidän vaa-timuksensa uuden äyriluvun mukaisen
jaon suorittamisesta.1
Vaikka Eurajoen kosket olivat Koke-mäenjoen vastaaviin verrattuina pieniä ja vähäpätöisiä, ne tuottivat paikallisesti tar-kasteltuina kuitenkin hyvin. Tämä taas
johti talonpojat tuon tuosta kiusaukseen
asettaa koskeen mahdollisimman monia pyydyksiä. Euralaiset väittivätkin vuonna 1627 alajuoksun asukkaiden sulkevan mer-roillaan kaikki kosket ja estävän
tykkä-nään kalan nousun ylös. Hankkilan Mar-kus Simonpoika Munkkila olikin kaikkia kieltoja uhmaten sulkenut merroillaan uo-man parhaaseen kutuaikaan ja pyrkinyt näin takaamaan itselleen mahdollisimman hyvän saaliin. Koska tämä oli lain kirjai-men vastaista, yläjuoksun asukkaat saivat pyydykset helposti puretuiksi; menetettyjä saaliita heille ei kuitenkaan korvattu. Eu-ralaisten nostaman kanteen aikana eurajo-kelaisille tähdennettiin painokkaasti uo-man pitämistä auki joen syvimmästä koh-dasta vähintään kuuden kyynärän eli suun-nilleen kolmen ja puolen metrin leveydel-tä. Tämä ei kuitenkaan pysynyt aina hyväs-sä muistissa, vaan yläjuoksun kylät saivat useasti myöhemminkin aihetta syyttää
ala-juoksun asukkaita. Huhtalaiset esimerkiksi tulivat tämän vuoksi käräjiin vuonna 1650.2
Vuojoen herrasväki tunsi myös
kiinnos-tusta jokikalastusta kohtaan, saihan se näin ruokapöytäänsä maukasta lohta.
Vuonna 1675 kartanon kirjanpitäjä joutui kuitenkin tiedustelemaan syitä
kalasaalii-den vähenemiseen. Hän oli erityisen
kii-nostunut joessa Vuojoen kartanon kohdal-la sijainneeksi väitetyn kalastamon kohta-losta. Eurajokelaisten muisti riitti vain ka-lastamon olemassaolon varmistamiseen.
Sen vaiheista pitäjäläiset eivät tienneet
mi-tään. Edes kartanossa jatkuvasti asuva rät-täri ei voinut millään muistaa, kuka kalasti sen paikalla. Itse hän kertoi asettaneensa mertansa Ahdenperänkoskeen jasanoi saa-neensa siitä syksyisin aina muutaman
ma-teen. Pappilankosken sahuri myönsi sen si-jaanpitäneensä Lavilan entisessä mertapai-kassa muutamia pyydyksiä mutta tähdensi erityisesti saaneensa niistä vain harvoja ka-loja. Aikaisempina vuosina Lavilassa oli hänen tietojensa mukaan ollut kolme mer-tapaikkaa. Irjanteenkosken kalastamo oli kartanon inspehtorin hoidossa. Tämä oli
laskenut koskeen pari mertaa ja saanut saaliina pari vaivaista lohta.3
Herrasväen kirjanpitäjän saamissa vas-tauksissa viitattiin kalastuksen tuoton ylei-seen vähenemiseen ja saaliiden pienuuteen tehtyyn työhön verrattuna. Tähän oli myös hyvä selitys: joenvarsille perustettujen sa-hojen lastut estivät lohen nousun yläjuok-sulle jatekivät pyynnin kannattamattomak-si. Irjanteenkosken osalta todettiin erityi-sesti, ettei sahan, myllyn ja mertakalastuk-sen etujen yhteensovittaminen ollut mi-kään helposti ratkaistava asia. Kun talou-delliset edut painoivat eniten, merrat
sai-vat väistyä ja kalastus supistua merkityk-settömäksi harrastukseksi.4
Eurajoen vähissä järvissä käytiin niissä-kin kalassa, pyytämässä katiskoilla
erilais-ta suomukalaa. Järvissä saattoi olla myös kiinteitä pyyntipaikkoja. Näistä on
mainin-ta esimerkiksi Irjanteen Kyläjärveltä 1690-luvun alusta. Nekin oli jaettu tilojen äyri-luvun mukaisessa suhteessa. Järvikalastuk-sen tuotto oli tärkeä ja järvien käyttöoi-keus tämän vuoksi haluttu etuus. Asian tärkeyttä kuvastavat kaukomäkeläisten ja sydänmaalaisten katkerat riidat 1690-luvun alussa. Viimeksi mainitut olivat käyttäneet vuodelta 1660 olevan sopimuksen mukai-sesti Panelianjärven kalavesiä kylien yhtei-senä, kaukomäkeläiset puolestaan
vetosi-vat vuonna 1552 langetettuun tuomioon ja vaativat sen perusteella vesiä itselleen. Oi-keuden mielestä sydänmaalaisten kanta oli oikea, eiväthän kaukomäkeläiset olleet va-littaneet vuoden 1660 tuomiosta ja saatta-neet sitä näin kyseenalaiseksi. Sydänmaa-laiset olivat jovuonna 1659 joutuneet tais-telemaan oikeuksistaan panelialaisten kans-sa. He pääsivät nyrkein ja haloin käydyssä taistossa voitolle ja täydensivät saavutuk-sensa vielä käräjillä niiden julistaessa Sy-dänmaan oikeudet perustelluiksi. Taiston
Lankamerran laskija. Pajunvitsoista, päreistä, säleistä tai lankaverkosta valmistetut merrat
oli-vat suosittuja pyydyksiä. Niitä käyttivät myös kylien maattomat itselliset, ja monin paikoin nii-tä oli joen leveydeltä. Jokiuoman kokonaan sul-kevat merrat olivatkin monien Eura- ja
oli-vat suosittuja pyydyksiä. Niitä käyttivät myös kylien maattomat itselliset, ja monin paikoin nii-tä oli joen leveydeltä. Jokiuoman kokonaan sul-kevat merrat olivatkin monien Eura- ja