Kuviossa 2 esitetään perustapaus positiivisesta ulkoisvaikutuksesta. Käyttämämme La-nen esittämän määritelmän mukaan positiivisen ulkoisvaikutuksen tapauksessa yhteis-kunnallinen rajahyöty on korkeampi kuin yksilön rajahyöty. Kuviossa 2 yksilön rajahyötyä kuvaa MByks ja yhteiskunnallista rajahyötyä MBsos. Yksilön tehdessä kulutuspäätöksensä oman rajahyötynsä perusteella kuluttaa hän määrän q1, joka on rajakustannuskäyrän ja yksilön rajahyötykäyrän leikkauspisteen osoittama määrä.
Yhteiskunnallisesti optimaalinen määrä olisi kuitenkin q*. Ulkoisvaikutuksen tapauksessa kaikkia hyötyjä ei ole hinnoiteltu. Juuri tämä seikka selittää yksilön rajahyötykäyrän sijainnin yhteiskunnallisen rajahyötykäyrän alapuolella. Jos mitään ei tehdä ulkoisvaikutuksen saamiseksi mukaan yksilön kulutuspäätöksiin, vallitsee epäoptimaalinen markkinatasapaino e yhteiskunnallisesti optimaalisen e* sijasta.
Koulutusta käytetään usein esimerkkinä positiivisia yhteiskunnallisia ulkoisvaikutuksia sisältävästä hyödykkeestä. Ulkoisvaikutuksia voivat olla lisääntynyt tutkimustoiminta tutkimuslaitoksissa, lisääntynyt kulttuuritoiminta ja sen perintö tuleville sukupolville, työvoiman laadun paraneminen, äänestäjien parantunut päätöksentekokyky ja koulutettujen ihmisten yleisesti parempi käyttäytyminen (Cullis & Jones 1992, 67).
Yleisemmin kiinnitetään huomiota vain siihen, että yksilö ei laske koulutuksesta
Yksilö ei ota huomioon hänen osaamisensa vaikutusta kansantalouden tuottavuuden lisääntymiseen, koulutetulla saattaa olla opiskeluun kannustava vaikutus myös lapsiinsa ja niin edelleen.
Negatiivisista ulkoisvaikutuksista tyypillinen esimerkki ovat saasteet. Tehtaan aiheutta-mat päästöt aiheuttavat ympäristölle vahinkoa, mutta saastumisesta aiheutuvat kustan-nukset eivät näy tuottajan rajakustannuksissa. Niinpä hän tuottaa liian paljon yhteiskun-nallisen hyvinvointimaksimin kannalta. Koska rajakustannuskäyrä kulkee liian alhaalla, osoittaa kysyntä- ja tarjontakäyrän leikkauspiste liian suurta tuotannontasoa. Tätä tar-koittaa se, että ulkoisvaikutus ei heijastu markkinahinnoissa.
Julkisella vallalla on käytössään keinoja sisällyttää ulkoisvaikutukset markkinahintaan.
Päästöille voidaan asettaa vero, joka nostaa tuottajan rajakustannuksia niin paljon, että hintojen nousu aiheuttaa kulutuksen laskun yhteiskunnan kannalta optimaaliselle tasolle. Tästä käytetään nimitystä Pigoun vero. Positiivisen ulkoisvaikutuksen tapauksessa tuottajalle voidaan maksaa tukipalkkiota sen verran, että hinnanlasku aiheuttaa riittävän kysynnän kasvun. Julkinen valta voi myös suoraan rajoittaa tuotantoa siten, että yli yhteiskunnallisesti optimaalista määrää ei voida tuottaa. Kaupattavan päästöluvan tapauksessa saastuttaja joutuisi ostamaan luvan aiheuttaa päästöjä. Näin ulkoisvaikutus tulee hinnoiteltua. Tämä aiheuttaisi rajakustannusten nousun ja sitä kautta tuotannon alenemisen. (Tuomala 1997, 75-83.)
Meriittihyödykkeet ovat oma lukunsa ulkoisvaikutusten ja julkishyödykkeiden joukossa. Meriittihyödyke on usein yksityishyödyke siinä mielessä, että se on poissuljettavissa ja se on kilpailullinen. Niiden joukossa on myös klubihyödykkeitä.
Ulkoisvaikutusten vuoksi merkittävä julkinen intressi kohdistuu meriittihyödykkeisiin, joita kutsutaan myös hyvinvointipalveluiksi. Esimerkkejä meriittihyödykkeistä ovat koulutus sekä sosiaali- ja terveyspalvelut. Ihminen voi hoitaa terveyttään liian huonosti ja aiheuttaa siten tautien leviämistä. Koulutuksen ulkosvaikutuksia käsiteltiin jo edellä.
Kyse on paternalistisesta ajattelusta. Ihmiset eivät aina toimi omaksi parhaakseen, eikä heillä ole riittävästi tietoa näiden palvelujen käyttämiseksi. Näin ollen meriittihyödykkeiden kysyntä ei ole yhteiskunnallisesti optimaalisella tasolla, eivätkä markkinat tällöin tarjoa niitä riittävästi. Siksi on perusteltua, että meriittihyödykkeiden
tarjonta järjestetään julkisen vallan toimesta. (Tuomala 1997, 40-41.)
Bailey (1995, 28) määrittelee meriittihyödykkeen hieman toisin. Hänen mukaansa meriittihyödykkeen tunnuspiirre on se, että henkilö aliarvioi pelkästään itselleen hyödykkeen kulutuksesta koituvat hyödyt. Bailey ei mainitse sanallakaan yhteiskunnallisia ulkoisvaikutuksia. Hänen mainitsemansa esimerkit meriittihyödykkeistä ovat samoja kuin edellä, kuten terveydenhuolto. On kuitenkin ilmeistä, että kyseisten hyödykkeiden kulutuksesta aiheutuu positiivisia ulkoisvaikutuksia yhteiskunnalle.
Meriittihyödykkeiden kohdalla on kyse myös tasa-arvosta ja oikeudenmukaisuudesta sekä tulonjaosta. Meriittihyödykkeitä tulisi jokaisen voida kuluttaa vähintään yhteiskun-nallisen minimistandardin verran varallisuudestaan huolimatta. Samalla varmistetaan myös, että edellä kuvatut positiiviset ulkoisvaikutukset koituvat yhteiskunnan hyödyksi.
Meriittihaitakkeita ovat esimerkiksi alkoholi ja tupakka. Kuluttaja ottaa huomioon vain itselleen aiheutuvat välittömät kustannukset ja aliarvioi helposti haitalliset ulkoisvaiku-tukset, kuten heikentyneen terveyden aiheuttaman tuottavuuden alentumisen.
Ratkaistava kysymys on, mikä määrittelee hyödykkeen meriittisyyden. Missä laajuudessa ja mitä hyödykkeitä julkisen vallan tulee tuottaa riippumatta siitä, mitkä ovat yksilön preferenssit? Se on yhteiskunnallinen arvokysymys, joka ratkaistaan poliittisesti. (Lane 2000, 31.) Suomessa on oppivelvollisuus määrättyyn ikään asti, johon saakka opetus on täysin maksutonta. Pohjoismaisessa hyvinvointivaltiomallissa meriittihyödykkeiksi on luettu varsin kattava joukko sosiaali- ja terveyspalveluja sekä koulutus- ja jopa kulttuuripalveluja, jotka järjestetään julkisen sektorin, pääasiassa kuntien kautta, ja jotka ovat käyttäjilleen joko täysin maksuttomia tai ainakin merkittävissä määrin verovaroin subventoituja. Monien hyödykkeiden meriittiluonne voidaan helposti ja perustellusti kyseenalaistaa. Ovatko esimerkiksi teatteri ja ooppera ja monet muut korkeakulttuurin muodot todella merkittäviä positiivisia ulkoisvaikutuksia sisältäviä hyödykkeitä? Aliarvioivatko ihmiset niiden tuottaman hyödyn itselleen? Näiden asioiden arvottaminen on subjektiivista, eikä objektiivisten mittareiden luonti liene mahdollista.
sitiivisia ulkoisvaikutuksia aiheuttavia hyödykkeitä tulisi jakaa maksutta. Niiden tuotan-toa tulisi tukea verovaroin vain sen verran kuin on yhteiskunnallisen ja yksilön rajahyö-dyn erotus. Tässä kohtaa pohjoismainen käytäntö poikkeaa teoreettisesta optimista. On myös käytännössä mahdotonta mitata yhteiskunnallista ja yksilön rajahyötyä, mutta abstraktin ajattelun työkaluina ne ovat silti varsin käyttökelpoisia.
2.1.4 Kilpailun puuttuminen
Yksi täydellisen kilpailun ehdoista on, että markkinoilla on ostajia ja myyjiä riittävän monta ja kunkin markkinaosuus on riittävän pieni. Tällöin syntyy aitoa kilpailua, koska kenelläkään ei ole dominoivaa asemaa markkinoilla, vaan yhden tuottajan tai kuluttajan tulo markkinoille tai poistuminen markkinoilta ei itse asiassa tunnu ainakaan välittömästi missään. Kun tuottajia on vain yksi, on kyseessä monopoli. Vain muutaman tuottajan tilannetta kutsutaan oligopoliksi. Vastaavat nimitykset kuluttajien määrän ollessa pieni ovat monopsoni ja oligopsoni.
Monopoli johtaa markkinoiden epäonnistumiseen, mikäli monopolisti maksimoi voit-tonsa. Tällöin hän ei tuota markkinoille yhteiskunnallisesti optimaalista määrää hyödyk-keitä, vaan rajoittaa määrää siten, että hänen voittonsa maksimoituu hyödykkeen hinnan ollessa korkeampi kuin hänen rajakustannuksensa.
q p
MC
MR D q1 q*
p*
p1
p2
a
b
c d
o